Ensimmäinen musta samurai

Missä syntyi Yasuke ja mikä mahtoi olla hänen syntymänimensä (Yasuke-nimen hänelle antoi Oda Nobunaga)? Sen tietävät ovat maanneet mullassa vuosisatoja, kuten Yasuke itsekin. Todennäköisintä on, että Yasuke on kotoisin Portugalin Mosambikista ja on syntynyt joskus vuoden 1555 tietämillä.

 

Craig Shreve kertoo romaanissaan The African Samurai Yasuken tarinan sellaisena kuin se ehkä oli käyttäen luonnollisesti taiteellista vapauttaan muuttaa oletettujen(kin) tapahtumien kulkua pitääkseen tarinan kasassa. Shreve perustelee muutamia juonellisia valintojaan kirjan lopussa olevissa huomioissaan.

Yasuken lapsuus loppuu brutaalisti, kun hänen kotikyläänsä hyökätään. Ainakin hänen äitinsä kuolee, isän kohtalosta ei ole tietoa. Yasukesta tulee kauppatavara, jonka voi myydä tai vaihtaa. Orja, jolla on vain välinearvoa ja sekin pitää ansaita.

Yasuko päätyy (ja saapuu Japaniin) italialaisen jesuiittapapin Valignanon palvelukseen ja heidän välilleen kehittyy ainutlaatuinen suhde. Tai niin Yasuke rohkenee ajan saatossa olettaa. Että hänellä sittenkin on vapautta ja arvoa, edes jossain määrin sananvaltaa ainakin silloin, kun siihen lupa annetaan.

Näin ei tietenkään ole. Yasuke on edelleen orja, jonka voi tarvittaessa lahjoittaa jollekin, jos esim. merkittävän asian edistäminen sitä vaatii. Valignano luovuttaa Yasuken japanilaiselle daimyōlle Oda Nobunagalle, se on kuin märkä rätti vasten Yasuken kasvoja.

“Omistajanvaihdos” avaa uuden oven ja maailman Yasukelle. Nobunagalta Yasuko saa lopulta takaisin jotain sellaista, mitä tuskin olisi muuten saanut (ellei siis olisi saanut varttua rauhassa perheensä ja heimonsa parissa itäisessä Afrikassa): oman arvonsa.

The African Samurai on sotaisa, mutta tannerkuvauksia ei ole liikaa. Strateginen puoli ja tietynlainen juonittelu on merkittävämmässä osassa kuin itse taistelut. Samoin henkilöhahmojen kuvaaminen, mitä pidän oikein onnistuneena.

Koska tarina suodattuu Yasuken silmin, nousevat hänen ajatuksensa tietysti kaiken yläpuolelle ja ovat muutenkin keskeisessä asemassa. Muukalaisuus ja ulkopuolisuus ovat erityisesti läsnä Yasuken elämässä: ihan sama, missä hän on ja ketä palvelee.

From somewhere unseen a sudden loneliness settled into my lungs, caused my breath to hitch. It is not the absence of people that makes you feel alone, it is the presence of people, and the awareness that you don’t belong amongst them.

Kirjassa on myös lempeää kepeyttä (erityisesti henkilökemioita kuvatessa) ja yleinen tunnelma on omanlaisensa, suorastaan lumoava. Omituista varmaan sanoa tällä tavalla näinkin brutaalista romaanista, mutta jokin määrittelemätön taika otti minut pauloihinsa aina lukiessa.

Hyvin kiinnostava historiallinen romaani, jonka juuret ovat todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa.

Craig Shreve: The African Samurai
Canelo, 2023
s. 280

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Sijoitanpa kirjan myös suosikkeihini, sillä sen verran lähtemättömän vaikutuksen se minuun teki.


Kirjailijasta:  https://craigshreve.com/home

Ääneti katoavat elämät

Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.


François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200


For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.

Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.

Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.

Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.

Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.

Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?

Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.

On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.

Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.

Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?

Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.

Jason Donald: Dalila

Ajankohtaista kirjallisuutta vaihteeksi. Tekee mieli sanoa valitettavasti valitettavan ajankohtaista, sillä kyse on turvapaikanhakijoista. Jason Donald on kirjoittanut romaanin, joka kiertyy aiheen ympärille: se alkaa kun saavutaan maahan (tässä tapauksessa Heathrow'lle) ja päättyy... Niin päättyy mihin? Siihen, että hakija saa joko luvan jäädä tai lennätetään takaisin sinne, mistä tulikin? Ei siihen mikään pääty: alkaa vain jotain muuta.

Jason Donald: Dalila
Jonathan Cape 2017
S. 354


My name is Dalila Mwathi.
It says here Irene is your first name?
That one is also my name. Dalila is my porridge name.
Your what?
My porridge name. The name my mother used for me, when I was very small, when I started to eat porridge. My English name is Irene. My name is Irene Dalila Mwathi.


Dalila on kenialainen 21-vuotias opiskelija. Hän opiskelee yliopistossa journalismia, haaveissa siintää ura radio- tai tv-toimittajana. Haaveissa ei ole siintänyt pakeneminen kotimaasta väkivaltaisuuden takia, mutta lopulta se (maasta poistuminen) on ainoa vaihtoehto päästä turvaan. Dalila toimii saamiensa ohjeiden mukaan ja pääsee läpi tullista. Häntä vastassa olevat pelastajat ovat enkeleitä demonien vaatteissa.

Dalila on fiktiivinen romaani, mutta se voisi olla totta. Donald kuvaa varsin tarkasti turvapaikanhakuprosessia Brittilässä ja siihen liittyviä käytäntöjä, joista on inhimillisyys usein kaukana. Home Office (sisäministeriö, jonka toimialaan kuuluu myös mm. maahanmuutto ja turvapaikanhakijoihin liittyvät kysymykset ja päätökset Englannissa ja Walesissa) saa melkoisen määrän kuraa niskaansa ja ihan aiheesta. Minulla ei ole syytä epäillä kirjassa esiintyvien käytäntöjen todenperäisyyttä, sillä muu lukemani tukee samaa, joskin minut yllätti monien käytäntöjen julmuus ja laskelmoivuus.

Turvapaikanhakijoita kohdellaan kuin rikollisia, ja jo ennestään traumatisoituneita ja pelokkaita ihmisiä ei edes yritetä ymmärtää. Heidän oloansa ei yritetä tehdä turvalliseksi,vaan pikemminkin pidetään pelossa ja epämääräisessä odotuksen tilassa. Apua turvapaikanhakijat saavat lähinnä hyväntekeväisyysjärjestöiltä. Osa pelkää niin paljon (palauttamista), että katoaa mieluummin maan alle kuin jää odottamaan mahdollista palauttamista ja siten kenties melko varmaa kuolemantuomiota. Toki aina on olemassa systeemin väärinkäyttäjiä (tässäkin romaanissa), mutta se ei oikeuta epäinhimillistä kohtelua. Mikään ei oikeuta sitä.

Dalila ei silti ole pelkkä systeemin kuvaus, vaan ennen kaikkea Dalilan tarina. Dalilan, joka yrittää säilyttää ihmisyytensä, yrittää jaksaa uskoa tulevaisuuteen ja haaveisiinsa. Dalilan, joka havannoi hauskasti ympäristöään different-same-akselilla. Dalilan, jota yksinäisyys ja koti-ikävä raastaa. Dalilan, jonka onnistuu luoda suhteita ja ystävystyä. On hyviäkin ihmisiä, on ystäviä. Taustalla soi ubuntu antaen voimaa.

Pidän Jason Donaldin tyylistä kirjoittaa. Henkilöt ovat aitoja ja syvällisiä, moniulotteisia ja tulevat liki. Dalilasta ei ole tehty pyhimystä, vaan hänelläkin on turhautumisen tunteita. Miksi kohkataan vain Syyriasta, miksei ketään kiinnosta Kenian tilanne. Eikö kukaan usko, että Keniassakin voi esiintyä sortoa, sieltäkin voi joutua pakenemaan, vaikka maa kuinka olisi ns. white listillä.

Lanseeraan nyt uuden mittarin, jota pyrin käyttämään jatkossa näitä mielipiteitäni kirjatessa. Kyseessä on brutaalisuusmittari: mitä korkeampi luku, sen raaempi ja verisempi.

brutaalisuusmittari: 1/3 Dalilassa on muutama melko raaka kohtaus, mutta niitä ei ole käsitelty yksityiskohtaisesti ja ne liittyvät menneeseen. Ne on mainittu, koska ovat oleellisia asioita kirjan juonen kannalta. Fyysistä raakuutta kirjassa ei siis juuri ole, mutta henkisellä puolella menee sitten enemmän tunteisiin. Mutta sehän onkin merkki taiten kirjoitetusta ja onnistuneesta tarinasta. Rohkenen siis suositella Dalilaa myös niille, jotka eivät halua raakuuksista lukea. Itse asiassa suosittelen tätä kaikille. Ota nessu viereen, saatat tarvita sitä.


Jason Donald on syntynyt Dundeessa (Skotlannissa) ja varttunut Pretoriassa (Etelä-Afrikassa). Hän on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa yliopistossa Skotlannissa ja sen kyllä huomaa. Olen vaikuttunut ja olen ihastunut. Kieli kulkee jouhevasti ja helposti ilman dialogien lainausmerkkejäkin. Kirja menee heittäen suosikkeihini.

Dalila istuu mainiosti Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Tämä onkin jo kolmas haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14 eli valitsin kirjan luettavakseni takakannen perusteella.

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Homegoing
Viking 2016
S. 300
Homegoing julkaistaan maaliskuussa suomeksi nimellä Matkalla kotiin


Kirjan alussa on sukupuu, jota voi tavallaan pitää kirjan sisällysluettelona. Eikä vain sisällysluettelona, vaan luurankona. Sivu sivulta, luku luvulta luuranko saa ihoa ympärilleen, kunnes se kirjan lopussa seisoo uljaana ja täydellisenä. Arpisena, mutta kokonaisena.

Tähän sivumäärältään melko lyhyeen kirjaan mahtuu suuri tarina monien sukupolvien ajalta käsittäen kaksi sukuhaaraa, jotka jo aivan alussa erkanevat. Samasta äidistä syntyneet sisarukset Effia ja Esi eivät koskaan kohtaa. Effian kohtalona on naida rikas valkoinen orjakauppias, Esi päätyy orjaksi. Effian sukuhaara jää Afrikkaan, Esin päätyy Amerikkaan orjiksi puuvillapelloille ja kaivoksiin.

Homegoing tuo keskeiseltä teemaltaan - orjakauppa kolonialismin aikana ja sen jälkeen - mieleeni Lawrence Hillin historiallisen romaanin The Book of Negroes. Siinäkin käsitellään orjakauppaa sekä myös kuvataan orjien vapautukseen johtavia tapahtumia Yhdysvalloissa. The Book of Negroes on tietyssä mielessä "faktuaalisemi", tiedollisempi. Homegoing sen sijaan menee syvemmälle tunteisiin. Itse asiassa se menee niin syvälle, että nessujen loistaessa poissaolollaan pyyhin kyyneleitäni yöpaidan hihaan.

En ole koskaan lukenut mitään tällaista. Olin jopa huolissani tajutessani kirjan "kaavan": miten ihmeessä voin sisäistää näin monta tarinaa, näin monta kohtaloa? Noh, ihan hyvin se onnistuu, vaikka näkökulmia on peräti neljätoista. Neljätoista tarinaa, jotkä jäävät kesken, mutta jotka täydentyvät luurangon saadessa ihonsa, muotonsa, tullessaan näkyväksi. Ja vihdoin astuessaan tähän päivään.

Ymmärrän, että tällainen tiuhaan hyppivä tyyli voi etäännyttää ja turhauttaa joitakin lukijoita. Oletin, että minullekin se saattaisi muodostua ongelmaksi, vaan ei. Gyasi tuo kunkin henkilön niin liki, että lukija voisi kättänsä kurottamalla koskettaa, tarttua käteen. Minä en jäänyt sivustakatsojaksi, vaan elin mukana. En edes osaa eritellä, miten Gyasi sen tekee ja siksi tyydynkin toteamaan, että hänellä on uskomaton tarinankerronnan lahja, joka piirtyy lukijan eteen kuvina, liikkuvina hahmoina. Elävänä.

Tämä kirja menee ihan heittäen suosikkeihini.

Osallistun kirjalla Muuttoliikkeessä-haasteeseen, sen voi sijoittaa alaotsikon "Valtaa käyttämässä" alle. Helmet-lukuhaasteesssa sijoitan Homegoingin kohtaan 10 eli "kirjan kansi on mielestäsi kaunis". No on kyllä, ihan superkaunis! Kannen on suunnitellut nathanburtondesign.com.

Katsaus orjuuden historiaan

Lawrence Hill: The Book of Negroes
Black Swan, 2007
S. 488
Yhdysvalloissa julkaistu nimellä Someone Knows My Name

I seem to have trouble dying. By all rights, I should not have lived this long.

Kenties kaunein kirjan alku sitten Martaan. Muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan: niitä erottaa parisataa vuotta ja valtameri.

The Book of Negroes kertoo orjamarkkinoista. Siitä, kuinka mustia kaapattiin eri puolilta Afrikkaa ja kuljetettiin Yhdysvaltoihin valkoihoisten orjiksi.

Kirjan kertoja on Aminata Diallo, joka lopulta lukuisien vaiheiden kautta päätyy Lontooseen. Aminata on vain 12-vuotias, kun hänen kyläänsä tunkeudutaan ja hänet kaapataan monien muiden mukana. Matka on rankka, ja moni kuolee jo sen aikana.

Vaikka kirja on fiktiivinen, se mukailee todellisia tapahtumia. Miljöö- ja aikakuvaus on autenttista ja niissä onkin mielestäni kirjan vahvuus. Vaikka Aminatan kokemukset ovat koskettavia, en pääse niihin oikein tunnetasolla kiinni.

Mietin paljon, mistä se voisi johtua ja tulin siihen tulokseen, että tapahtumien kuvaaminen ja muu selittäminen syö tunteet. Toisaalta Aminata kertoo tarinaansa, kun hänellä on jo kaikki ns. hyvin (mikä on tietenkin suhteellista), joten ehkä myös se etäännyttää lukijaa. Ja onhan Aminatan ollut pakko kovettaa itsensä kestääkseen sen kaiken, mitä joutui kokemaan.

Kirjan pohjalta on tehty kuusiosainen tv-sarja. Katsoin sen trailerin ja mietin, että tämä voisi olla kirja, jonka pohjalta tehty sarja on parempi kuin itse romaani. Täytyypä katsella kys. sarja joskus, että voin joko vahvistaa tai tyrmätä ennakkoaavistukseni.

The Book of Negroes viittaa saman nimiseen kirjaseen, joka on oikeastikin olemassa. Varsinen Book of Negroes on laajin yksittäinen mustista ihmisistä kirjoitettu dokumentti Pohjois-Amerikassa aina 1900-luvun loppuun saakka.

It (The Book of Negroes) contains the names and details of 3000 black men, women and children, who, after serving or living behind British lines during the American Revolutionary War, sailed from New York City to various British colonies.

The Book of Negroes voitti Commonwealth Writers' -palkinnon vuonna 2008. Sanonkin, että hyvin kiinnostava ja koskettava kirja, ja rohkenen sitä suositella kaikille historiasta ja orjuudesta kiinnostuneille. Minulle tämä kirja avasi myös muutamia näkölulmia, joita en pahemmin ole tullut ajatelleeksi.

Kirjaa ei tutkimusteni perusteella ole käännetty suomen kielelle.

Klassikkohaaste: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän
Heart of Darkness, 1902
Otava, 1968
Suomentanut Kristiina Kivivuori
S. 160

Minun on pitkään pitänyt lukea Joseph Konradin Pimeyden sydän. Olen parinkymmenen vuoden aikana aloitellut sitä useammankin kerran, mutta jättänyt kesken muutaman sivun jälkeen. Jokin kirjassa ei ole koskaan innostanut minua lukemaan sitä edes alkua pidemmälle, vaikka takakansi enteilee hyvää.

 Näin tilaisuuteni paikata vihdoin tämä kauhistuttava aukko sivistyksessäni kuullessani klassikkohaasteesta. Riensin heti osallistumaan tällä minua vuosikausia piinanneella Pimeyden sydämellä ja sain vihdoin sen luettua ihan kokonaan (onneksi se ei ollut pitkä - en ehkä olisi muuten jaksanut).

Palatkaamme itse klassikkoon, joka jätti minut melko lailla kylmäksi. Takannen mukaan Pimeyden sydän on ennen kaikkea kertomus norsunluuvälittäjä Kurtzista, miehestä, joka Afrikkaan tullessaan uskoo omaavansa korkeat ihanteet, mutta joka nopeasti menettää suhteellisuudentajunsa ja sortuu mielihaluihinsa.

Tässä välissä haluan tehdä selväksi, että kyseessä on oma tulkintani (niin kuin aina) tästä romaanista: en ole toistaiseksi lukenut "virallisia" kannanottoja Pimeyden sydämestä. Luen niitä myöhemmin, ja vertaan omiini, jos jaksan. Haluan muodostaa itse mielipiteeni ja käsitykseni ilman toisten selittelyjä, koska minua ei oikeastaan kiinnosta, miten jokin romaani tulisi tulkita.

Norsunluuvälittäjä Kurtzin kohtaamme vasta ihan kirjan lopulla. Silloinkin hän on pelkkä ääni, toisen suulla kerrottu tarina, huhu. Kurtzista kertoo kuuntelijoilleen Marlow, jolle Kurtz tuntuu olevan suuri pakkomielle.

Minä en saanut Kutrzista oikein otetta: hän oli vain hahmo taustalla. Ilmeisen seonnut ja ahne, mutta kukapa ei. Enemmänkin kirjasta jäi mieleeni Marlow'n matka syrjäiseen satamaan, jota Kurtz hallinnoi. Pimeyden sydän vertauskuvana jää minulle melko latteaksi, jopa keinotekoiseksi.

Odotin syvällisempää pohdintaa, mutta ajoittain hurmolliseksi, jopa pateettiseksi kohoava paatos melkein naurattaa, ellen olisi ollut niin tylsistynyt. Kyllä, suurimman osan kirjasta odotin, että jotain tapahtuisi tai minulle tarjoiltaisiin jotain ajattelemisen arvoista. Upeimmat virkkeet muodostuivat yllättäen hauskoista vertauskuvista.

Hänellä oli huolestunut ilme, ja pää oli yhtä paljas kuin minun kämmeneni; mutta hiukset olivat kai pudotessaan takertuneet leukaan ja menestyneet uudella kasvupaikallaan, sillä hänen partansa riippui vyötäisillä asti.

Tämä on upea virke, antaa ajateltavaa.

Annoin hänen puhua, tämän paperisen Mefiston, ja minusta tuntui, että jos yrittäisin saisin sormeni menemään hänen lävitseen, ja ettei hänen sisällään olisi muuta kuin ehkä vähäsen roskia.

Pimeyden sydämessä käytetään mustista nimitystä neekeri, kuten tuohon aikaan oli varsin yleistä, normaalia. Mustat olivat pelkkiä vähä-älyisiä orjia tai villi-ihmisiä, joilta oli turha odottaa muuta kuin kantoapua tavaroille. En jaksanut kauhistua ilmeisestä rasismista, sillä romaania täytyy lukea aikaan sidottuna.

Hänestä (mustasta) oli hyötyä, koska häntä oli opetettu. Tässä hänen tietämyksensä: että jos siitä läpinäkyvästä esineestä vesi katoaisi, niin kattilassa asuva paha henki suuren janonsa tähden suuttuisi ja ryhtyisi hirvittävään kostoon. Ja niin mies (musta) hikoillen kohensi tulta ja tarkkaili pelokkaasti lasia...

Kuvaako Pimeyden Sydän aikaansa? Varmaankin. Entä kestääkö se aikaa? Kai se sitten kestää, kun on kerran klassikoksi luokiteltu. Ymmärrän tämän kirjan arvon kenties aikakautenaan, mutta näin 2000-luvulla se näyttäytyy melko kornina eikä oikeastaan anna mitään uutta eikä edes vanhaa.

Luonnollisesti olen ylpeä ja onnellinen, että vihdoin sain tämän luettua.En koe, että aikani meni hukkaan. Jollain perverssillä tavalla nautin tästä kirjasta, mutta luulen nautiskelun liittyneen enemmänkin kirjan ajoittain hauskaan kieleen kuin niinkään sen tarinaan saati sanomaan.

Tästä pääset tsekkaamaan muiden klassikkohaasteeseen osallistujien postauksia. Osallistujia oli aika paljon, joten kirjojen kirjo on suuri. Ja mikä parasta, haastee jatkuu eli jos et päässyt tällä kerralla mukaan, seuraava deadline on 31.1.2016.

Tammikuun klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Itse vielä harkitsen osallistuako vaiko eikö. Klassikoita on toki minulta vielä lukematta, joten sinänsä tällainen haaste toimisi hyvä kannustimena.

Juuriltaan revitty

Henning Mankell: Daniel
(alkuper. Vindens Son)
Vintage 2011
kääntänyt ruotsista Steven T. Murray
S. 338

Kiinnostaako sinua hyönteisiä tutkiva ruotsalainen mies, joka on kova sälli masturboimaan?

Miekkosen motiivikin lienee hieman hakusessa, kun suurimpana intohimona tuntuu olevan löytää itikka, jonka voisi nimetä itsensä mukaan.

Mitä, eikö kiinnosta? Ei minuakaan, mutta koska aiheesta kirjoittaa Henning Mankell, niin kummasti alkoi kiinnostaa.

Ihmeellistä, miten ennakkoluulot voi näin helposti heittää roskikseen, kun kyseessä on oma lempparikirjailija. Eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun Ruotsiin. Afrikassakin toki piipahdetaan, mutta enemmän henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Daniel ei koskaan lakkaa kantamasta kotiaan sisällään.

Mutta kuka on Daniel? Jos minulta kysytään, vastaan, ettei häntä ole olemassakaan. Hän on tavallaan vain tuote, jonka innokas hyönteistutkija Hans Bengler "adoptoi" Kalaharin aavikolta ja roudaa Ruotsiin.

Ruotsissa ei tuohon aikaan pahemmin mustia näkynyt ja Danielista ollaankin kovin kiinnostuneita - ihan näyttelymielessä eksoottisten hyönteisten kera. Daniel ei ymmärrä uuden maan tapoja, ei kieltäkään aluksi. Vaan eivätpä ymmärrä muutkaan Danielia.

Kirja on kirjoitettu useammasta näkökumasta. Kirjan alkua dominoi Hans Benglerin elämä, hänen ajatuksensa. Benglerin maailmasta siirrytään hiljalleen Danielin vaitonaiseen kuoreen. Kuoreen, jonka sisällä asuu Molo, joka kantaa muassaan kulttuurinsa perintöä, uskomuksia, taikaa, henkisyyttä.

Kirja kasvaa edetessään uljaaksi tarinaksi kaipuusta ja koti-ikävästä, siitä miten se nakertaa sisuskaluja. Käänteitäkään ei tästä kirjasta puutu ja lukija kohtaa mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Ei kuitenkaan liikaa eli kovin suuriksi paisuvia henkilögallerioita kammoavat voivat huokaista helpotuksesta.

Juonesta ei ole tarpeen tietää enempää - parempi lukea kirja itse ja vedellä omat johtopäätökset. Tämän kirjan kyydissä ei todellakaan tule tylsää eikä käy aika pitkäksi, vaikkei tämä mikään dekkari olekaan.

Murha kyllä tapahtuu, siitä saa lukea jo ensimmäiseltä sivulta. Se onkin sellainen alkusoitto, joka kiihottaa läpi kirjan ja pistää samantien mielen spekuloimaan. Murhamysteeri selviää ajallaan: joku keksii sen aiemmin kuin toinen.

Pidän kovasti Mankellin ihmiskuvista. Hän ei sorru ääripäiden esittelyyn, vaan kussakin ihmisessä on puolensa. Harva ihminen on täysin läpipaska (sori kirosana, mutten keksi nyt parempaa ilmausta) ja vielä harvempi täydellinen pyhimys.

Daniel on upea kirja, josta ei puutu syvyyttä. Jotenkin Mankell vain osaa, hän tekee tarinoista taidetta. Tämä kirja on kauttaaltaan melko melankolinen, mutta pitää sisällään hirtehistä huumoria.

Daniel on julkaistu suomeksi nimellä Tuulten poika.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

Afrikan monet kasvot

Carol Beckwith & Angela Fisher: Faces of Africa Thirty Years of Photography
National Geographic 2004
S. 358

Tämä kirja on asunut hyllyssäni jo vuosia. Olen sitä selaillut ja hiplaillut aina välillä, mutten ole keskittynyt lukemaan sitä sen kummemmin.

Kyseessä on toki pääasiassa valokuvateos, mutta löytyy kirjasta pieniä pätkiä muutakin tekstiä kuvatekstien lisäksi.

Lähde aikamatkalle: se alkaa kohdusta, muttei pääty hautaan. Koko elämänkaari on kuvattu tässä teoksessa eri Afrikan heimojen silmin. Kirjan alussa on lueteltu maat ja heimot, joita tässä kirjassa on kuvattu.

 Suosittelen lukemaan  kirjan kannesta kanteen eikä vain selailemalla. Kronologisesti lukiessa kirja antaa mielestäni paljon enemmän. Tekstit ovat mielenkiintoisia ja huomaan, että olisin voinut lukea niitä enemmänkin.

Sanaton viestintä on runsasta ja siihen käytetään mm. koruja ja kaikenlaisia asusteita ja lävistyksiä sekä myös ilmeitä ja eleitä.

 Faces of Africa on kiehtova läpileikkaus Afrikan eri kulttuureihin. Ja niitähän piisaa ja tässäkin kirjassa on käsitelty niistä vain murto-osa.

Tämän kirjan kanssa rinnan luin toista Afrikka-aiheista kirjaa, Africa - altered states, ordinary miracles, joka on minulla vielä kesken (siitä siis enemmän myöhemmin). Nämä kirjat toimivat todella hyvin yhteen, täydentävät toisiaan.

National Geographicissa voi katsella enemmänkin kirjan kuvia. Tässäpä suora linkki. Kirjaa saa tilattua ainakin AdLibriksestä.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Minulle on tosin hieman epäselvää voiko yhdestä ja samasta kirjasta saada useamman pisteen. Tässäkin kun esimerkiksi liikutaan useammalla alueella.

Kun oma maa pettää

Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan
Euroopan uudet orjat
Into kustannus 2007

Kirjan nimi kertookin, mistä on kyse. Nimittäin prostituutiosta Italiassa ja nimenomaan afrikkalaisten prostituutiosta.

Isoke Aikpitanyi matkusti Italiaan 20-vuotiaana toiveenaan työ kauppa-apulaisena. Siten hän voisi tienata rahaa perheelleen. Niin hänelle oli luvattu. Totuus oli kuitenkin aivan muuta kuin kauppatyötä.

Tai no, onhan itsensä kauppaaminen kenties kauppatyötä. Ei kuitenkaan sitä, mitä oli luvattu ja miten hänet - ja lukuisia muita nuoria naisia - oli saatu houkuteltua matkaan.

"Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista."

Kirjan repaleinen tyyli hämmensi alussa. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Odotin ehkä jotain ehyempää, kronologista kerrontaa.

Hyvin pian kuitenkin ymmärsin, että tämä on kirjan tyyli eikä ajalla ole oikeastaan merkitystä. Merkitystä on vain itse tarinalla.

"Kerron sinulle nämä tarinat, ja kerron ne kuten ne tulevat, ryöpsähdellen ja vaikutelmin, koska en minä suinkaan ole perillä niiden kaikkien perimmäisestä tarkoituksesta. Näen niiden vain tapahtuvan. Tarkkailen niitä. Ja jään katsos joskus suu ammolleni niiden edessä."

Kuvittelin itseni istumaan Isoken kanssa johonkin hämyiseen olohuoneeseen, teekupposten ääreen. Isoke kertoo minulle, mitä hän on nähnyt ja kuullut. Minä istun hiljaa ja kuuntelen. Haluaisin tehdä kysymyksiä, mutta Isoke sanoo, ettei hänelläkään ole vastauksia, ei kaikkeen.

Ei ole, koska Isoke kertoo toisten tarinoita, ei omaansa. Oman tarinansa hän jättää kirjan loppuun eikä käy sitä sen kummemmin ruotimaan. Sen verran kuitenkin, että ymmärrän.

Kirjassa ei missään vaiheessa mässäillä raakuuksilla eikä kuvata yksityiskohtaisesti karmaisevia tapahtumia. Ne vain kerrotaan: näin on tapahtunut ja näin tapahtuu. Siinä samalla valkenee, miten suunniteltua ja organisoitua tämä seksiorjakauppa on. Ja miksi naisten on niin vaikea päästä pois seksiorjuuden kierteestä.

Anna rahaa! Sitä haluaa joka taho. On maksettava velka matkanjärjestäjälle, perhe Nigeriassa huutaa rahaa. Jos ei rahaa meinaa herua, keksii perhe mitä säälittävämpiä tapauksia saadakseen rahaa.

Rahaan ei olla totuttu ja se usein vain katoaa jonnekin. Ja sitten tarvitaan taas lisää rahaa rahaa rahaa rahaa! Velkaa ei voi jättää maksamatta, koska siitä voi perhe kärsiä. Ollaan kiristyskierteessä, pelon kierteessä. Ollaan yksin, koska jopa oma perhe kääntää selkänsä.

Isoke on tarkkasilmäinen pohdiskelija ja myös kriittinen. Hän näkee asioissa useita puolia, ei vain mustaa ja valkoista. Seksiorja on lopulta yksilö, ei mikään massa, josta voi puhua näin ne kaikki.

"Kaikkihan me haluaisimme, että uhrit olisivat aina hyviä, aina pyhimyksiä, kauniita viattomia enkeleitä, jotka ansaitsevat tuosta noin vain meidän vilpittömän säälimme."

Tämä on hieno kirja, jos näin voi sanoa tällaisesta kirjasta. Seksiorjuutta on käsitelty melko erilaisella tavalla kuin yleensä.

Koin kirjan uskottavana ja se antoi syvyyttä ja näkökulmaa seksikaupan taustalla hääräävään koneistoon ja sen lukuisiin kirjoittamattomiin sääntöihin.

Kirja kuin taideteos

Alexandr Orlov: A Simples Life – My Life & Times

Törmäsin tähän kirjaan jossain kirjakaupassa about puolisen vuotta sitten. Ihastuin heti kirjan visuaalisuuteen sitä selaillessa, mutta vasta nyt tartuin siihen kunnolla ja luin sen.


Onpas harvinaisen suloinen kirja. Kertojana on Alexandr Orlov, jolta ei itserakkautta puutu, mutta se pukee häntä ja tekee hänestä hauskan.

Orlov kertoo sukunsa tarinan aina siitä lähtien, kun hänen esi-isänsä asuivat Afrikassa Kalaharin aavikolla. Miten sieltä päädyttiin Venäjälle, selviää kirjasta.

Tarina on hauska ja täynnä lempeää huumoria. Kirjan kuvistus on aivan uskomattoman satumainen ja taiten tehty. Varsinainen hyvän mielen kirja ja silmätkin saavat ruokaa.

Miten sai alkunsa Meerkatien vertailu (Compare The Meerkat)? Se selviää kirjasta. Nettisivuilla voi sitten itse käydä mm. vertaamassa meerkatteja.

Sivuista saa enemmän irti, jos on lukenut kirjan. Itse ihastuin kirjan lisäksi noihin nettisivuihin.



Kirjan pohjalta on tehty mainos. Olen nähnyt muutamia niistä telkkarista. Enemmän infoa Wikipediassa.


Ps. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla: kuvasin ne itse kirjasta.

Hiljaisuuden tuolla puolen

En ole lopettanut lukemista, vaikka kieltämättä olen junnannut saman kirjan parissa jo aika kauan.

Se ei johdu siitä, että kirja olisi tylsä, mutta minulla on ollut keskittymisvaikeuksia ylipäätään lukea mitään. Mutta eiköhän se tästä pian muutu.

Perustan nyt uuden kategorian (suosikkini), jossa kerron kirjoista, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet minuun todella suuren vaikutuksen.



André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen

Matkustaessaan Afrikkaan Hans Woermannilla tammikuussa 1902 Hanna saattoi olla kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden tai jopa kolmenkymmenen ikäinen (ei varmaan vanhempi, sillä naisten valintaehtoihin kuului lapsensaanti-ikä, jotta heistä olisi hyötyä siirtomaassa). Kotikaupunki Bremen. Sen verran tiedettiin, mutta ei yhtään enempää.

Eteläafrikkalainen kirjailija tutustuu historiallisiin dokumentteihin ja lähtee purkamaan salaperäisen, sukunimettömän Hannan arvoitusta. Tiedon rippeistä ja omasta huikeasta mielikuvituksestaan hän sepittää runollisen seikkailuromaanin, jossa neitsyestä tulee koston enkeli.

Kirjan takakansi kertoo hyvin suppeasti teoksen raamin ja lähtökohdan, ei muuta, ei mitään. Todellisuudessa kirjaa voi alkaa ymmärtää vasta sitä lukemalla. Ja kun lukemisen aloittaa, on vaikea lopettaa.

Kirja on ajoittain hyvin brutaali, toisaalta taas kauniskielinen ja jopa hetkittäin syvällinen. Karkeus ja raakuus sulautuvat vaivatta ja ristiriidatta kauniiseen kieleen. Tämä on kirja minun mieleen: uskomattomat (silti voisivat olla uskottavat) tapahtumat, historian läsnäolo ja hyvin kaunis kielellinen ilmaisu tekevät vaikutuksen.

Juoni on voimakas, ja se tuodaan kauniisti esille. Herkkähermoisille ja ilolinnuille en ehkä kirjaa suosittelisi, sillä siellä ei lannetta juuri vatkata eikä maailmaa syleillä. Silti koin itse kirjan olleen optimistinen kaikessa julmuudessaan. Hiljaisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

---

Minulla oli muuten taannoin kuvablogi, jonka nimesin juurikin tämän kirjan mukaan: The other side of silence. Luin tämän kirjan elokuussa 2006 ja edelleen se palaa mieleeni kummittelemaan. Aion lukea sen joskus uudelleen.

---
Edit. 26.10. kello 19:03.

Vanhassa blogissani on arvostelut muista lukemistani Brinkin kirjoista:

Tuokio tuulessa
Kovan valon maa
Valkoinen kuiva kausi