Oodi Pakkaselle ja Rakkaudesta kuolemaan

Rakkaudesta kuolemaan on neljäs dekkari, jonka olen Pakkaselta lukenut. Saatoin ensi alkuun olla hieman hämmentynyt, koska Pakkasen tyyli oli minulle vieras. Tässä vaiheessa tuo kepeä ja ajoittain pirullisen humoristinenkin tyyli on tullut tutuksi.

Ensimmäisen kirjan luettuani kirjoitin muun muassa näin:

"Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää."

Silloin kiristi nuttura, koska en osannut suhtautua Pakkasen tyyliin. Nyt olen oppinut, että kuolema ei Pakkasen kirjoissa ole niin vakava asia, etteikö silläkin voisi vähän irrotella. Ja huomio huomio, tämä ahaa-elämyksenä, ei kritiikkinä. Sillä minä pidän tuosta hullunkurisesta suhtautumisesta nyt kun ymmärrän sen olevan osa Pakkasen kieroutunutta tyyliä. Vakavia ja kantaa ottavia dekkareita on jo ihan tarpeeksi (ja lisää tulee koko ajan), että kyllä mukaan mahtuu muunlaistakin!

Outi Pakkanen: Rakkaudesta kuolemaan
Otava/Seven, 1994/2010
S. 271

Tässäkin dekkarissa on mukana aiemmista kirjoista tuttu mainosgraafikko Anna Laine. Hän on vilahdellut enemmän tai vähemmän muissakin lukemissani Pakkasen dekkareissa, mutta näitä kirjoja voi silti lukea missä järjestyksessä tahansa.

Anna Laine tekee radikaalin päätöksen ja muuttaa yhden naisen yrityksensä Muonioon. Majapaikkakin on valmiiksi katsottuna: ystävä vuokraa lomamökkejä ja niistä yhteen Laine aikoo asettua asumaan.

Tällä kertaa ei siis hengailla Helsingin kaduilla, vaan helmikuisessa Lapissa. En ole koskaan (valitettavasti!) käynyt Lapissa, mutta Pakkanen tuo todella elävästi Lapin turistirysät iholle. Olen harrastanut laskettelua, mutta vain eteläisemmässä Suomessa tyyliin Himoksella, Messilässä jne. Tuon ajan "rinnekulttuuri" on siten tuttua minulle.

Vaan Muonioon tuntuu olevan tunkua. Samalla koneella sinne matkustaa Laineen koulutoveri ja kansanedustaja Pertti Pekkala (jolla muuten oli melko suuri rooli kirjassa Tarjoilija, pyyhkikää taulu). Eipä tiennyt Laine, miten usein hän kansanedustajaa Muoniossa saa nähdä. Muonioon liitelee myös juorutoimittaja, jolla on ihan omanlaisensa motiivit matkalleen.

Kaiken keskuksena tuntuu kuitenkin olevan omalaatuinen taiteilija Mali, joka järjestää juhlat harvoille ja valituille. Juhlissa viina virtaa ja piikit lentelevät ensin hienovaraisesti ja sitten avoimemmin. Lintufobiasta kärsivä juorutoimittaja saa hengitellä paperipussiin kerran jos toisenkin. Melkoiset bileet, joiden takia pandoran lipas avautuu ja salaisuudet lepattelevat silmille.

Kylläpä onkin hersyvä kirja, joka vie ajatukset kauas pois omasta elämästä ja hellii toisenlaisilla maisemilla ja maailmoilla - jotka kuitenkin ovat tietyllä tapaa tuttuja - kevyesti kutitellen ja kierosti naurattaen.

Sanoisin tätä hyvän mielen todellisuuspaoksi (tunnustan lukevani kirjoja myös paetakseni itseäni ja omaa elämääni). Harvoinpa voi dekkarin luettuaan sanoa, että se jätti hupsunhauskan jälkimaun. Ja minäkin haluan Lappiin laskettelemaan - nyt heti! Ja juopottelemaan ja rymyämään after ski -baariin.

Minulla on enää yksi lukematon Pakkanen (Macbeth on kuollut) hyllyssä, apua! Täytyy säästellä sitä, vaikka en usko että kovin kauan pystyn pysymään siitä erossa. Onneksi kohta on kesä ja Suomen divarit jo huutavat nimeäni.

~~~

Kannen kuva: Bryan F. Peterson/Cobris/Skoy - Sarja-asu: Leena Majaniemi

Hersyvä retrodekkari

Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu
Seven, 1986
S. 266

Flunssa yllätti minut jokunen aika sitten ja havaitsin, että aivotoimintani heikkeni - onneksi vain tilapäisesti - sen seurauksena. Yritin aloittaa ties mitä kirjoja, mutta en yksinkertaisesti tajunnut mitään.

Sitten tartuin Outi Pakksen kirjaan Tarjoilija, pyyhkikää talu. Se oli täysosuma. Matkustin 80-luvun Helsinkiin ja se olikin sopivan simppeliä räkäisille aivoilleni.

Muutama aktiivinen alkaa järjestää luokkakokusta. Yhtäkään luokkakokousta ei ole saatu kasaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Sitä piti tosin kaksikymmentä vuotta odottaa.Vaan lopulta vanha jengi on taas koossa. Tosin suhteet eivät ole yhtä mutkattomia kuin ennen. Vai olivatko ne nyt ennenkään niin mutkattomia?

Yhtä kaikki, luokkakokous saadaan kasaan ja jatkoillekin päädytään kouluajoilta tutulla porukalla. Tosin pirskeiden päätteeksi yksi heittää henkensä. Kukaan ei oikein tunnu olevan pahoillaan kuolemasta. Tai ehkä jokunen on, mutta ei se ainakaan päällepäin näkynyt. Vainajasta puhutaan kuin silliaamiaisesta, joka jäi nyt tämän valitettavan tapauksen takia nauttimatta.

Kirjan tunnelma on siis melko kevyt, ajoittain humoristinen. En tosin tiedä onko huumori tahatonta vai tarkoituksellista, mutta hehetin silti välillä. Ja nautin pörräilystä Helsingin kaduilla. Lauttasaari on hyvin edustettuna romaanissa: Lauttasaari, minun rakas lenkkikeitaani. En ole siellä asunut, mutta fillarilenkkini usein johtivat sinne. Olen myös työskennellyt Larussa eli sitäkin kautta paikka on minulle tuttu. Sitä paitsi olen kotoisin Helsingistä.

Takaisin kirjaan: kuka lopulta on murhaaja? Ja miksi? Epäiltyjähän on tarjolla melkoinen joukkio. Alkoholilla on osuutta asiaan, mikä luonnollisesti mutkistaa tilannetta. Pakkanen pitää lukijan varpaillaan loppuun saakka.

Sanoisin, että mainio retromeininki tässä kirjassa. Tuli ajoittain jopa nostalginen olo tuon menneen ajan yksinkertaisen tuttuuden edessä. Jopa (puhelimella) soittaminen oli nostalgista, kun numeroita kierrettiin. Näppäinpuhelimet eivät olleet vielä tuolloin kovin yleisiä. Saatan nähdä silmissäni ne ihanat vanhat kiekkopuhelimet. Meidän kotona oli sellainen vihreä. Onnekas olen, sillä hyllystäni löytyy vielä muutama lukematon Pakkanen!

Ruohonleikkaaja

Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
Otava 2006
S. 272

Terapeutti Merja Itälän mies kuolee äkillisesti. Muutama päivä ennen hautajaisia Merja näkee lehdessä kuolinilmoituksen, jossa on hänen edesmenneen miehensä tiedot, runonpätkä sekä merkillinen allekirjoitus, “rakkaasi”.

Kuolinilmoitus saa Merjan tolaltaan. Kuka ihme sellaista kirjoittaisi? Oliko miehellä salattu elämä Merjan tietämättä? Mikään pyhimys ei tosin ollut Merja itsekään.

 - Otan osaa, asiakaspalvelija sanoi koleasti. – Emme siltikään voi paljastaa ilmoituksen lähettäjän nimeä. Ja voihan olla, että... 
- Ai että kyseessä olisi joku toinen Joel Itälä? Merja keskeytti. Ääni oli kohonnut raivokkaaksi kimitykseksi. – Älä kuule unta näe! Tämä on täysin naurettavaa ja minä... minä peruutan koko lehden tilauksen!
- Katkaistaanko tilaus välittömästi? asiakaspalvelija tiedusteli.
- Kyllä... ei kun viikon kuluttua!

Juonesta en viitsi tämän enempää kertoa. Asetelma on mielenkiintoinen ja Pakkanen rakentaa tarinan koukuttavasti eri henkilöiden kautta tuomalla nämä tietyllä tavalla lopulta yhteen. Yllättävä käännekin tapahtuu, ja se sotkee asioita entisestään.

Kielellisesti Pakkasen tyyli on samanlaista kuin edellisessäkin kirjassaan (Hinnalla millä hyvänsä). Lauseet ovat lyhykäisiä ja nasevia, samoin dialogit. Dialogien kökköyden takia henkilöt vaikuttavat ajoittain jokseenkin yksinkertaisilta tai vain tylyiltä.

Tässä kirjassa esiintyy myös edellisessä kirjassa vilahtanut poliisi Ström. Hän on tässä kirjassa, mikäli mahdollista, vielä tylympi ja epäammattimaisempi. Pakkanen on kyllä taitava luomaan henkilöhahmoja, joista on vaikea pitää. En nimittäin pitänyt yhdestäkään tämän(kään) kirjan henkilöistä.

Nämä lukemani Pakkasen kirjat ovat kyllä olleet mainiota viihdettä. Niihin pääsee helposti sisälle ja lukeminen sujuu sutjakkaasti. Nämä ovat itse asiassa oikein sopivia kirjoja, jos on vaikeuksia keskittyä lukemiseen.

Tutustumiseni Outi Pakkasen kirjoihin ei jää tähän. Aion pitää silmäni auki ja hommata lisää Pakkasta, jos vain osuu eteen.

¨¨ ¨¨

Kansi: Leena Majaniemi

Hinnalla millä hyvänsä

Outi Pakkanen: Hinnalla millä hyvänsä
Otava, 2005
S. 303

Piritta ja Hannamai ovat bestiksiä. He molemmat ovat 15-vuotiaita ja käyvät samaa koulua.

Hannamain haaveissa on julkisuus: hän haluaa päästä lehtien palstoille koreilemaan, mutta se oma juttu vielä puuttuu. Ikäkään ei toistaiseksi riitä tosi-tv-ohjelmiin.

Piritta on hieman maltillisempi. Hän suree vielä edesmennyttä isäänsä eikä voi sietää äitinsä uutta miesystävää. Kaiken lisäksi miesystävä on opettajana koulussa, jota hän ja Hannamai käyvät.

Kun Hannamai sitten syyttää samaista opettajaa seksuaalisesta ahdistelusta, syntyy tapahtumakierre, joka sotkee monien elämän. Sitä, onko syytöksissä mitään perää, joudutaan miettimään koulun ja lopulta poliisinkin voimin.

Kirja koukuttaa heti alusta lähtien. Vaikka se on julkaistu jo vuonna 2005, se tuntuu hyvin ajankohtaiselta vieläkin. Mikään kielellinen mestariteos tämä ei ole, mutta toisaalta minua se ei häirinnyt. Tarina on viihdyttävä ja joskus pelkästään se riittää.

Ajoittainen epäuskottavuus sen sijaan pisti miettimään. Jättäisitkö sinä lapsesi kahden miehen kanssa, jota epäillään seksuaalisesta häirinnästä? Minä en.

En oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Koulun rehtori vaikuttaa nössöltä, joka ei tunnu olevan pätevä virkaansa. Alaikäiseen sekaantumisesta epäilty opettaja käyttäytyy lapsellisesti eikä edes halua kertoa omaa kantaansa asiaan.

Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää.

Tämä on ensimmäinen Pakkaselta lukemani kirja. Kirjailijan nimi on minulle kyllä ennestään tuttu, mutta jostain syystä ei ole tullut luettua hänen kirjojaan aiemmin.

Rakkaudesta kirjoihin –blogin Annikan kautta kiinnostuin Outi Pakkasesta. Kirpparikierros (olen nyt lomalla Suomessa) tuotti hedelmää ja löysin jopa kaksi Pakkasen kirjaa: tämä sekä Ruohonleikkaaja (jonka luen seuraavaksi).

¨¨¨¨

Kannen kuva: Fennopress/Photonica/Eg Project - Sarja-asu: Leena Majaniemi