Viime aikojen lukemistot

Mitä on luettu viime aikoina? Ei kuulkaa mitään. Tai on, mutta niin vähän etten ole saanut luettua mitään kokonaan.

Kesken on useampikin kirja, joista eräs on Lea Ypin muistelmateos Free – Coming of Age at the End of History (Allen Lane 2021). Kirja kiilasi lukupinoni kärkeen luettuani siitä Marin (Mrs Karlsson lukee) blogista. Oivallinen valinta tosiaan halutessaan sivistää itseään rennossa muodossa.

Kirjaa lukiessa on nimittäin tullut olo, että on oppinut jotain. Albania ja sen lähi(saati kauko)historia ei kuulu tietämykseni ylimystöön. Maan toki osaan kartalle sijoittaa ja jotain perusasioita tiedän, mutta eipä ole tullut mieleen sen tarkemmin Albanian asioihin syventyä (lukemisen lomassa olen tutustunut netistä löytyvien artikkelien ja juttujen tiimoilta paremmin maahan).

Lea Ypi käsittelee muistelmissaan varttumistaan Enver Hoxhan ajan loppupuolella ja sen jälkeisessä murroksessa. Teos on poliittinen, mutta selkeätajuinen. Ypi kuvaa tapahtumia lapsen näkökulmasta: sellaisena kuin ne aikanaan mielsi ja ymmärsi. Monet asiat hän on ymmärtänyt vasta aikuistuttuaan. Ratkaisu on toimiva ja kunnioittaa lukijan omaa havainnointikykyä.

Lukematta minulla on vielä viitisenkymmentä sivua, ne lukenen tänään sillä kirja on palautettava kirjastoon huomenna. Torstaina aamulla tulee noutaja ja vaivalloinen matka Suomeen alkaa. En varsinaisesti pidä lentämisestä enkä kaikesta siihen liittyvästä oheishälinästä, odottamisesta ja säätämisestä.

Tällä kertaa pelkästään lentokentälle matkustamiseen menee puoli elämää (huokaa drama queen), mutta onneksi sentään vältymme rautatielakolta, joka ilmeisesti alkaa lauantaina. Kävipä tuuri vai uskaltaako tässä vielä huokaista.

Kimppaluvussa meillä on Lauran (Kirjaimia) kanssa Metro 2034 joka on toinen osa Metro-sarjaa.

Luemme kirjaa maltillisen parin luvun viikkotahtia enkä enempää ehtisikään, koska lukeminen ei edelleenkään oikein suju.

Tämä liittyy elämänmuutokseen, joten vie aikansa ennen kuin uudenlainen arki muotoutuu. Kiinnostus lukemiseen ei todellakaan ole lakannut: pikemminkin suorastaan kuolaan kirjojen perään ja haaveilen, että voisin kunnolla keskittyä lukemiseen.

Keskeneräisenä minulla on myös tuo kuvassa näkyvä Michelle Zaunerin muistelmateos Crying in H Mart. Se on ollut kesken jo aika kauan ja on jatkossakin. Luulen, että luen sen loppuun vasta kun palaan Suomesta. Aika on nyt totaalisen väärä sille, vaikka kirjasta olen pitänyt. 

*

Loppuun parit kuvat viikonlopulta. Missaan täkäläisen ruskan, mutta ruska se on ensi vuonnakin.

Thirlmere Reservoir and Dam

Raven Crag

Raven Crag

Kirjoja Lake Districtistä plus rutosti lampaita

Olin elokuun lopulla (tarkemmin 29.8.) Keswick Show’ssa, joka on täkäläinen ”maatalousnäyttely”. Siellä esitellään ja arvioidaan eri lammasrotuja, on hevosia, on ”sheep dog trialeja” (minun lemppareitani!) ynnä muuta. Hyvin informatiiviset ”festarit” erityisesti tällaiselle kaupunkilaistaustaiselle ihmiselle. Sain kohdata ja hipelöidä useita eri lammasrotuja, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

 

 

Tietysti oli myös kojuja, joissa myydään käsitöitä ja muuta paikallista tavaraa. Silmiini osui kirja, joka minun oli pakko saada.

 

Ian Young: The Lake District Survival Guide
Jake Island ltd, 2019
s. 124

Kyseessä on parodiakirja Lake Districtissä asuvista ihmisistä, turisteista ymv. Todella herkullista luettavaa, britit taitavat huumorin! Kuten tyyliin kuuluu, asiat on kärjistetty mutta taustalla piilee totuudensiemenet. Jopa minä näin kolmisen kuukauden asumiskokemuksella tunnistan ne.

Omaa sopeutumista ja ”selviytymistä” Järvillä ovat tietysti helpottaneet lukuisat aiemmat reissut näille seuduille melkein kymmenen vuoden ajalta. Tunnistan eri paikat, ”fellsien” nimet, päätiet, kylät, historialliset henkilöt jne. Tunnistaminen tekee luonnollisesti lukemisesta hauskaa. En tiedä, miten tämä kirja kolahtaisi, jos ei ole britti tai ei tiedä tästä alueesta mitään.

 

Kirjassa ei varsinaisesti mitään uutta minulle ollut muutamia yksittäisiä detaljeja lukuun ottamatta. Mutta ei se lukuelämystä haitannut: kuvitus ja koominen tyyli puree, vaikka en noin yleisesti ole huumorikirjojen ystävä. Tai sanotaanko niin, että valikoidusti kiinnostaa huumorikirjat(kin).

Luonnollisesti koska kirja perustuu kliseisiin, jää moni kulttuurinen aspekti pois eikä tämän kirjan tarkoitus olekaan paneutua alueen infrastruktuuriin jmv. Kirja on siten humoristinen pintaraapaisu ja ehdottomasti turisteille suunnattu ja tällaisille tuoreille paikallisillekin.

 

Valitettavasti totuus on, että Brexitin ja pandemian takia Lake Districtin kylät korisevat henkitoreissaan. Brexshitin jäljiltä vaivaa massiivinen työvoimapula palvelualoilla. Monissa pubeissa ei tälläkään hetkellä tarjoilla ruokaa, koska ei ole kokkia. Osa pubeista tarjoilee vain rajatun ajan ruokaa ja osa on joutunut lyhentämään aukiolojaan, koska ei ole henkilökuntaa vuoroihin.

Ongelmana on myös asuintalojen puute: vaikka henkilökuntaa saisikin repäistyä jostain, on hieman hankalaa kun ei ole vuokra-asuntoja tarjolla. Täällä on järkyttävä määrä loma-asuntoja, jotka ovat suuren osan vuodesta tyhjillään. Olen sivunnut asiaa taannoin Lammaskuiskaajassa (viimeinen kappale), sieltä voipi lukea jos aihe kiinnostaa.

 

Mutta ettei nyt mene ihan aiheen ohi paasaamiseksi, niin palataan takaisin kirjallisuuteen. Nimittäin monelle suomalaiselle lukijalle saattaa nimi James Rebanks olla tuttu. James Rebanks asuu Lakeseilla ja hän on kirjoittanut teoksen The Shepherd’s Life, joka on suomennettu nimellä Elämäni paimenena. Luin kirjan tuoreeltaan, mutten blogannut siitä.

Rebanksilta on julkaistu myös toinen teos (jo pari vuotta sitten eli 2020), English Pastoral. Sitä ei vissiin ole suomennettu. Olen aikeissa lukea senkin, mutta vielä en ole ehtinyt. Onkin mielenkiintoista lukea Rebanksin kirja nyt, kun itsekin asun Lakeseilla!

Meille on nyt luvassa pitkä viikonloppu, sillä maanantaina on kuningatar Elizabethin hautajaiset ja se päivä on julistettu kansalliseksi vapaapäiväksi, jotta ihmiset voivat osallistua hautajaisiin joko paikan päällä tai seurata livelähetyksenä.

Yleensä nämä vapaat (bank holiday) eivät vaikuta kauppojen aukioloon, mutta tämä on niin merkittävä tapaus, että suurin osa kaupoista pistää ovensa säppiin.

Mukavaa viikonloppua! Postauksen muut kuin kirjakuvat ovat sieltä Keswick Show'sta 29.8.

Epäkiinnostavien ihmisten suhdesutinat ja säädöt

Otsikko kuvaa mainiosti Lin Andersonin kehuttua trilleriä The Party House, jonka suhteen minulla oli odotuksia, mutta kaikki odotukseni olivat virheellisiä.

Odotin muun muassa

eritäytyneen tuppukylän kuvausta rajun pandemian jälkeen. (HUOM. kirjassa ei mainita sanallakaan Covidia: Covid on uskoakseni kirjan pandemian esikuva ja vaikka onkin aika lailla samantyyppinen, niin silti hieman erilainen lähinnä sen suhteen, ketkä siihen kuolevat.)

Sain

laimeaa ja ennalta arvattavaa lätinää siihen liittyen, mutta senkin edestä kireitä ihmissuhteita.

Odotin

…eh, en edes tiedä mitä, mutta en ainakaan sitä mitä sain. The Party Housessa todella keskeisessä osassa on rakkaussuhde, jonka kuvaus on niin kuivakkaa ja tylsää, että olisin toivonut että Joanne häipyy takaisin Lontooseen, mistä Gregin pokasi.

Greg asuu (kuvitteellisessa) Blackrigin kylässä Skotlannissa ja työskentelee riistanvartijana (gamekeeper) ns. Party Housen tiluksilla. Talo on saanut pilkkanimensä siitä, että sinne saapuu turisteja ”eräilemään”. Turisteja tosin kiinnostaa lähinnä juhliminen eikä niinkään luonto.

Joanne on Lontoossa asuva ”toimittaja”, joka pokaa Gregin tämän käydessä Lontoossa ja kiimainen Greg kutsuu Joannen vierailulle Blackrigiin.

Molemmilla on salaisuuksia, molemmilla draamaa taustalla. Blackrigissäkin on oma draamansa, kun viisi vuotta kateissa ollut tyttönen löydetään kuolleena ”Juhlatalon” tiluksilta.

Vaan henkilöhahmosta ei tee kiinnostavaa se, että hän valehtelee ja hänellä on salaisuuksia. On jokseenkin turhauttavaa lukea henkilöstä, jolla ei tunnu olevan persoonallisuutta – ainoastaan jokin salaisuus, jonka takia hän on valmis valehtelemaan. Aika kulahtanutta ollakseen makuuni.

Tähän kun ympätään KAKSI sellaista henkilöä, niin en voi mitään että leuat rutisevat siitä haukotuksen määrästä, mitä tämä kirja sai minussa aikaan. Tarinaa tarkastellaan vain sekä Gregin että Joannen näkökulmasta.

Luin silti loppuun. Lopussa ei kiitos seissyt, vaikka Gregillä varmasti seisoi. Minua kirjan loppu suorastaan vitutti. Tai lähinnä se kliseinen onnentäyttymyskuvaus, joka oli tyypillistä erityisesti harlekiinisarjan kirjoille. Kyllä, luin niitä teininä – täyttivät jotain rakkaudennälkää silloin. Jos olet lukenut niitä, tiedät mikä on Suuren Rakkauden Täyttymys. Yleensä peräti vahingossa – että ihan kuin olisi oikein kohtalon johdatusta.

Että joo, jos kiinnostaa ihmissuhdedramailu pontessiin sata, niin luepas tämä. Saat taatusti haluamaasi.

Goodreadsissa kirjasta on pidetty, sieltä voipi lukea suopeampia mietteitä tästä sinänsä kyllä ihan sujuvasti kirjoitetusta kirjasta.


Lin Anderson: The Party House
Macmillan, 2022
s. 345

Maailman lyhyin kirjamiete ja ulkopuolisuus

Miten kuvailisit Qiu Xiaolongin kirjaa A Case of Two Cities?

Ihmiset ovat pölypalloja, joita voi puhallella paikasta toiseen mielensä mukaan ja tarvittaessa imuroida kokonaan pois.

A Case of Two Cities (Minotaur Books 2006, suom. nimellä Kahden kaupungin tarina) on Inspector Chen Cao -sarjan neljäs romaani. Luemme sarjaa yhdessä Lauran kanssa. Korruptio kukoistaa (ei minun ja Lauran välillä) ja tässä kirjassa se on hyvinkin keskeisenä teemana: Chen Cao nimittäin saa tehtäväkseen tutkia erästä tiettyä korruptiosta epäiltyä henkilöä ja hänen lähipiiriään.

Kiinnostava kirja eikä vähiten kulttuurisen ja ajallisen aspektinsa takia. Merkittävää on se, mitä ei sanota tai mahdollisesti miten sanotaan. Kaikkea jos mitään kun ei voi suoraan sanoa.

Mainio sarja, jonka parissa olen viihtynyt mainiosti. Kirjat eivät ole brutaaleja eivätkä nopeatempoisia. Lisäksi lukijan tulee sietää keskeneräisyyttä ja sitä, etteivät asiat aina ratkea. Itse koen sen kiehtovana: Eivät asiat oikeassa elämässäkään aina selviä saati että ne selitettäisiin juurta jaksain. Epätietoisuus on osa elämää.

Kotiutumiskuuluminen

”Non, je ne regrette rien”

 

Kohtuullisen iso muutos on kaupungeissa ikänsä asuneen muuttaa böndelle. Mutta enpä ole ennenkään muutoksia pelännyt. Tai itse asiassa olen, mutta pelko ei ole estänyt minua menemästä ja tekemästä. 

Minä pelkään, mutta silti menen. Menen yhä korkeammalle (oikeasti en mene, koska olen noussut jo Englannin korkeimmalle huipulle, joka on Scafell Pike), yhä vaikeampia reittejä. Pelkään edelleen, mutta yhä harvemmin. Olen kertonut korkeanpaikankammosta vuonna 2018 täällä. 

Korkeanpaikankammoa olen onnistunut siedättämään tosi hyvin. Niin hyvin, että muutun kohta lampaaksi.

Tiesin, että kotiudun tänne. Olen rikkakasvi, jonka voi repiä irti juurineen. Kun sen heittää pois, se alkaa kasvattaa uusia juuria.

Uudelleen ja uudelleen. Ulkopuolinen kaikkialla. Vieraslaji, rikkakasvi.

Se on mahtavaa. Olla sellainen kuin on. Kotona missä tahansa – eikä missään. On helpompi olla ulkopuolinen jossain muualla kuin synnyinmaassaan.