Tuiki itsesi varjoon

SusuPetal: Vanhat poikaystävät (tekstejä 2006-2016)
Käsite 2017
S. 83
Kansi: Loviisa Raussi


Vanhat poikaystävät.
Ne istuu pyörätuoleissa, kokouksissa, jokirannassa.
Ne makaa leikkauspöydillä, hautausmailla,
Thaimaan sannassa.
Vanhat poikaystävät.
Puutarhatonttuina jokirannassa.

Vanhat poikaystävät sisältää tekstejä kymmenen vuoden ajalta. Osa on minulle ennestään tuttuja, sillä olen seurannut Susupetalin blogia (tai blogeja) suunnilleen sen alkupäivistä lähtien. Silti kirjoitukset ovat tuoreita ja sopivat aikaan, edelleen. Tunteet ja tuntemukset, kohtaukset ovat ajattomia: niistä voi löytää itsensä eri tai kaikkina aikoina. Riippunee ihmisestä.

Keittokatos on lempparini. Se leiskuu elämää ja iloa, naurua. Mutta hauskuun loppuu aikanaan - tai se lopetetaan, jos ei muuten lopu. Minä tulkitsen miten haluan ja minun silmissäni Keittokatos on Suomi pähkinänkuoressa. Tai ainakin osa Suomea.  Tai ainakin liioiteltu osa.

Kuvataan myös ajankohtaisia ilmiöitä, joita SusuPetal tarkkailee ja naurahtaa päälle. Jos on kovin herkkä, voi ottaa itseensä. Sillä sehän on nyt trendikästä: pahoittaa mielensä, jos kokee että esitetty aihe hiukankin sivuaa omaa elämää (epämukavassa muodossa) - ei väliä, vaikka kyseessä on kirjallisuus ja esimerkiksi sarkasmi. Peräti hyperbola, joka on SusuPetalille ominaista. Huumorintajuisen ihmisen huumori loppuu siihen. Anarkia ei ulotu ovimattoa pidemmälle.

Mutta ei tässä silti pelkästä sarkasmista ole kyse. Kyse on lopulta elämästä kaikkinensa. Ja elämään kuuluu kuoleman läsnäolo ja ruusuilla tanssiminen. Muistakaa, että ruusuissa on piikkejä, pensaat raatelevat ruvelle. Silti naurattaa ja itkettää ja naurattaa.

Nautin suunnattomasti SusuPetalin terävästä ja napakasta tyylistä. Ei mitään turhaa lässytystä, vaan sen verran sanoja kuin tilanne vaatii. Valtava tunnelataus ja elämänmaku on mahdollista saavuttaa ilman viiden sivun pituista kuvailua. Piikkimaton alla on pehmeää.

Mitäkö mietin tänään
...kato vittu seinältä...

Vanhoista poikaystävistä on kirjoittanut muun muassa Omppu ja Riitta K. Kannattaa lukea heidän kirjoituksensa ja ennen kaikkea kannattaa lukea Vanhat poikaystävät.

Postauksen otsikko on lainattu kirjasta sivulta 69, runosta Tavallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Zenimäisiä väristyksiä

SusuPetal: Hedda ja Zen
Turbator, 2016
S. 76

Hedda ja Zen on väri(s)tyskirja. Sitä voi värittää tai vain katsoa ja lukea stripit, jos ei värittely kiinnosta.

Itse katselin ja luin kirjan ensin läpi, sitten selailin. Vaivihkaa tartuin jopa puuväreihin.

Mietin, miksi Heddan ja Zenin värittäminen tuntuu kivalta ja rentouttavalta, kun Johanna Basfordin Secret Garden jäi  nurkkaan lojumaan väritettyäni siitä pöllön ja muutaman pienen detaljin. Sen jälkeen en ole siihen tarttunut.

Sen sijaan Hedda on jäänyt pöydälle värikynien kera. Istahdan joskus hetkeksi alas, valitsen mieleiseni sivun ja värittelen. Pää ei tyhjene, vaan ajattelen samalla. Hieman höhöttelenkin ja mietiskelen stripin teemaa. Mielikuvitus alkaa liidellä ja päässä syntyy kaikenlaisia tarinoita.

Sanoisinkin, että minuun Hedda ja Zen toimii vuorovaikutteisena väristyskirjana. Hedda on koomisuudessaan melko samastuttava, ja stripeissä väännetään huumoria monista arkisista asioista.

Tulin siihen tulokseen, että Basfordin koristeellinen ja virheetön värityskirja on liian kliininen minulle. Siitä puuttuu tarina ja rosot, vaikka pinnalta kaunis onkin. Opin, ettei minua kiinnosta sellainen. Haluan tarinan myös värityskirjaan. Minun ei tarvitse paeta ajatuksiani, ei tyhjentää päätäni. Tai kun tarvitsee, se tapahtuu nimenomaan tarinoilla - minun päässäni ei ole koskaan hiljaista.

Hedda ja Zen sopii siten myös ihmisille, joita ei värittäminen kiinnosta. Kirjaa voi vain lukea/katsoa sarjakuvana. Itse olen väritellyt pieniä kohtia sieltä täältä, en kokonaisia sivuja. Minusta on kivempi värikyllästää kirjaa ihan mielivaltaisesti. Muutama minuutti ja pieni tuokio naurua kerrallaan, ettei tule ryppyjä.

Kiitän ystävääni, Susua, kirjasta! Kirjasta on ollut ja on yhä minulle iloa, vaikka hieman huoletti tuo väritysominaisuus, koska en ole sille aiemmin lämmennyt. Elämänmakuinen rosoisuus on selkeästi minun juttuni.

Kuvia ja tarinoita maailmalta

Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen talja, Golden Fleeche

irallisia kuvitelmia, loose imaginations

Books on Demand, 2014
S. 60
Arvostelukappale

Kultainen talja on valokuvakirja. Kuvat, joita on eri puolilta Eurooppaa ja Kuubasta, ovat Lasse Ansaharjun ottamia. Kuvatekstit ovat SusuPetalin kirjoittamia.

Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, mikä tekee kirjan tyylistä ehyen. Kuvia on eri kokoisia ja niiden sommittelu sivuille tekstin kera vaihtelee. Se tuo mukavaa vaihtelua ja yllätyksellisyyttä. Kukin kuva itsessäänkin on yllätys. Kokoava teema on katukuvaus eli mistään sillisalaatista ei ole kyse.

Olen varsin visuaalinen ihminen ja tykkään kovasti katsella kuvia: kyseessä voi olla mitkä tahansa kuvat aina taiteesta valokuviin. Kuvissa minulle tärkeintä on tunnelma. Katukuvaus on oma kiehtova lajinsa, johon mustavalkoisuus sopii hyvin ainakin näissä tämän kirjan kuvissa. Yritin mielessäni värittää kuvia, mutta totesin hyvin pian, ettei kannata - ei tarvitse. Ne ovat hyviä juuri näin.

"Tänään ei selfie-kuvaa. Yllätän kaikki!"

Pidän myös kuvateksti-ideasta: kuva ja teksti muodostavat yhdessä pienen tuokion, pienen ajatuksen, pienen tarinan, vaihtoehtoisen tulkinnan. Minähän tykkään spekuloida, joten minulle tällainen toimii ikään kuin interaktiivisena kirjana.

Tekstit on höystetty lämpimällä huumorilla ja mukana on myös oivaltavia huomioita nykyajasta.

Mitä? Minäkö tositeeveeseen? Älä unta näe.

Kohta pitää mennä kotiin, siinä on draamaa kyllikseen.

(S. 56)

Kokonaisuutena suloinen kirja kuvien ja tekstin vuoropuhelua. Välillä kihersin ja hihitin, sitten vakavoiduin hetkiseksi. Kirja jätti kuitenkin ehdottomasti hyvän ja tyynen mielen. Tämä ei ole synkkä kirja, ei. Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi.

Vaikka nähtävästi valitsin näytekuviksi (oli muuten silkkaa sattumaa) lähikuvat ihmisistä, on kirjassa toki muunlaisiakin kuvia - sellaisia, joissa ympäristöä näkyy enemmän. Yhteistä kaikille kuville on kuitenkin se, että niissä on ihminen tai ihmisiä.

Muualla blogeissa:

Leena Lumi

Pellen muotokuva

SusuPetal: Pellen muotokuva

Pellen muotokuva on kulkenut käsilaukussani pitkin Lontoon katuja. Se on istunut sylissäni pubissa ollessani maanpaossa remontin takia.

 Se on ollut uskollinen seuralaiseni tässä epämukavassa elämänvaiheessa. Se on saanut minut tirskahtelemaan pubissa useammankin kerran. Onneksi en enää välitä, mitä muut sellaisesta ajattelevat.

Pellen muotokuva koostuu novelleista. Novellit ovat lyhimmillään muutaman lauseeen, pisimmillään muutamien sivujen pituisia. Silti ne eivät jää pelkäksi luuksi jäteen. Susu osaa taikoa lihat tarinan ympärille ihan muutamillakin kappaleilla.

Pelkistetty ja konstailematon tyyli ei jätä kylmäksi tunnetasollakaan: jos osaa kirjoittaa, ei tarvitse jaaritella kymmentä sivua nostattaakseen tunteita. Susu osaa.

Osa novelleista on lyhyen toteavia. Silti lauseiden välistä pilkistää tietynlainen tumma huumori, ehkä jopa sarkasmi. Riippuu siitä, miten tekstejä haluaa tulkita.

Ote novellista Kohtauksia

- Hei, minulla on aika lääkärille kello 8.40. Nimellä Potilas.
- Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään.
- Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten.
- Sen jälkeen on tullut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu.

Kohtauksia on kirjan pisin novelli. Se on dialogi, joka käydään Potilaan ja terveyskeskushenkilökunnan välillä. Avun saaminen polvikipuihin ei ole ihan helppoa Potilaan joutuessa byrokratian pyöritykseen.

Novellissa on mielestäni hyperbolamaisia tunnusmerkkejä. Samaa havaitsen muutamissa muissakin Susun novelleissa. Pidän siitä, että näennäisen pieni asia paisuu ja lopulta saattaa jopa muuttua perin merkilliseksi: syntyy koomisia tilanteita. Silti tarina säilyy uskottavana.

Kirjassa on myös toinen puoli, herkempi ja mustempi. Surumielinen, melankolinen. Ei kuitenkaan lohduton - ainakaan välttämättä kirjan henkilöille itselleen. Se, miten muut näkevät, onkin sitten eri asia. Mutta minä näin myös toivoa.

Pidin siitä, että kukin novelli on otsikoitu. Jokainen sana on arvokas, jokainen sana kertoo jotain - myös otsikko. Mitään turhaa ei ole, mutta toisaalta ei tarvetta myöskään lisätä mitään.

Pellen muotokuva on ehyt kokonaisuus. Me kukin olemme oman elämämme pellejä tietyllä tapaa. Peitämme enemmän kuin paljastamme ja monesti sekin, mitä paljastamme, voi olla harhaanjohtavaa. Naamioidemme takana olemme haavoittuvaisia. Kirjan nimi on monitulkintainen, mutta näin tulkitsen sen itse.

Suosittelen lämpimästi Pellen muotokuvaa kaikille, joita elämän rosoisuus maustettuna huumorilla kiinnostaa. Itse pidin kovasti! Kirjaa saa mm. AdLibriksestä ja monista muista verkkokaupoista.

Kannattaa tsekata SusuPetalin nettisivut. Siellä on lisätietoja Pellen muotokuvasta ja muistakin Susun kirjoittamista kirjoista. 

Esikoiskirjailijan tuskien taival

SusuPetal: Goottiemon kauhujen lipas


Heti ensi alkuun tiedoksi kauhua kammoaville: tämä ei ole kauhukirja, vaikka nimestä voisi niin päätellä.

Tai no, ehkä tämä on kauhua päähenkilölle itselleen, jonka otsalle hikikarpalot kohoavat kässäriä editoidessa.

Tarinan minä on siis saanut vihdoin, monen ristipistotyön jälkeen, sopimuksen kustantamolta: hänen kirjansa julkaistaan!

Mikä ilouutinen, joka tosin tuo mukanaan rutkasti päänvaivaa, hikeä, ahdistusta, pelkoa, masennusta jne. Ja tietenkin sitä kässärin editoimista.

Editoinnin ohessa esikoiskirjailija ehtii käydä lepuuttamassa hermojaan kylpylässä ja unohtaa - tai toivoa unohtavasa - osan reissusta. Visa vinkuu relaillessa. Kotona odottavat lapset ja (musiikki)keikan ulkomaille saanut aviomies.

Koin kirjan hulvattoman hauskana sen minälle nostattamista tunteista huolimatta - tai ehkä juuri siksi. Moniin tunteisiin ja tuntemuksiin sekä reagointeihin voin itsekin samastua. Kirjan tyyli on humoristinen. Ajoittain surullisen humoristinen.

Pidän Susun kirjoitustyylistä. Hän ei turhia jaarittele, vaan tarjoilee asiat lukijalle nasevasti, mutta hauskasti. Siitä huolimatta hän onnistuu tuomaan henkilöt lähelle, tekemään ne eläväksi lukijalle. Oiva osoitus siitä, että ylenmääräinen sanojen tuhlaaminen ei ole mikään edellytys syvyydelle.

Kirjan rakenne on miellyttävä. Tykkään, kun luvut on otsikoitu. Se on nykyään melko harvinaista kirjoissa. Joidenkin mielestä se lienee vanhanaikaista. Minun mielestäni se on ilahduttavaa etenkin, jos otsikot on mietitty perusteellisesti ja ovat mielenkiintoisia, niin kuin tässä kirjassa.

Kirja on myös hauskasti kuvitettu. Lukunautinnon lisäksi on tarjolla siis myös taidenautintoja. Suosittelen lämpimästi ihmisille, jotka arvostavat huumoria sen kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä vetävää kerrontaa!

Tässä blogissani olen aiemmin kirjoittanut Susun kirjasta Valkoiset Talot, josta pidin niinikään kovasti. Toisessa blogissani olen kirjoittanut ajatuksiani Sairaalapäiväkirjasta.

SusuPetal on julkaissut useita kirjoja. Kannattaa tsekata myös SusuPetalin kotisivut!

Sain Goottiemon lahjaksi Susulta, kiitos vielä miljoonasti - oli aivan mahtava ylläri! Samassa paketissa sain Susun tekemän Arigururmin, joka kuvassa kurkistelee kirjan takaa. Nyt se istuu tässä tietokonepöydälläni ja muistuttaa ystävyydestä.

Kertomus ihmisistä, joita olemme*

SusuPetal: Valkoiset talot

Valkoiset talot koostuu nimensä mukaisesti valkoisissa taloissa asuvien henkilöiden kohtaloista – pienestä palasesta heidän elämäänsä.

Kirjan takakansi kertoo oleellisen: Se luo miljöön, jossa näiden ihmisten elämät kohtaavat – joko vain ajatusten tasolla tai muutenkin.

Kirjan henkilöitä yhdistävänä tekijänä ovat pihalla järjestettävät grillijuhlat. Jollakin tavalla nämä juhlat koskettavat kaikkia talojen asukkaita, vaikka osa osallistuu niihin vain ikkunan takaa, osa ei senkään vertaa.

Kirja on kirjoitettu usean talon asukkaan näkökulmasta. Kullekin on varattu vain yksi luku, ”puheenvuoro”, ja kun se on käytetty, tähän henkilöön ei enää palata hänen omien ajatustensa kautta. Sen sijaan hän saattaa putkahtaa esille toisen henkilön ”puheenvuoron” kautta. Mikä mieletön tunne, kun lukijan ominaisuudessa saa yhdistellä palasia kohdalleen.

Kirjan olisi voinut paisuttaa hyvinkin pitkäksi palaamalla henkilöihin, joista jo aiemmin kerrottiin, sillä näiden tarinoissa ja elämäntilanteissa olisi ollut paljonkin, mihin tarttua. Olisi ollut paljon lankoja, joita solmia.

Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Susun ratkaisun, sillä kirjan tarkoitus ei ilmiselvästi ole selitellä, jaaritella eikä analysoida kaikkea puhki. Tilaa jätetään lukijan omille johtopäätöksille ja erityisesti – mikä minua kosketti hyvin paljon – tunteille.

Lähes jokaisen henkilön tunteista - elämäntilanteiden erilaisuudesta huolimatta - voin löytää samastumispintaa itseeni – toisista enemmän kuin toisista. Ja se tekeekin kirjasta niin ihmeellisen, taitavan, koukuttavan.

Tätä ei pidä ymmärtää siten, että kirjassa ei tapahdu mitään konkreettista. Kyllä tapahtuu, mutta kukin tapahtuma, pieni hetki, on tunnelatausta täynnä.

Täytyy todeta, että lakonisesta tyylistään (en siis koe sitä mitenkään huonoksi asiaksi) huolimatta Susu saa henkilöt elämään: Ne eivät jää vain pinnallisiksi, kasvottomiksi hahmoiksi, sivuhenkilöiksi.

Näen Uunon maltillisen olemuksen hänen sytytellessään grilliä ja ihmettelen, miten joku voi vihata häntä. Luen Kaarinan hiljaisesta kapinasta, jonka hän piirtää sanoiksi ilmoitustaululle, ja mietin pääseekö hän vielä joskus kapinassaan pidemmälle. Toivon, että pääsee.

Mietin Mohammedia ja Sakaria. Pienen pieni kohtaus, ohitus. Muutama sana ja kaikki olisi voinut mennä toisin. Mutta Sakari tarvitsi pilvilinnansa.

Eräs asia, jonka koin itse mielenkiintoisena, oli myös, että muutamissa kohden iski tuttuuden tunne: Olen varma, että olen lukenut joitakin kirjan kohtia novellimuodossa Susun blogista. Olikin varsin mielenkiintoista saada kokea ne nyt osana kokonaisuutta.

Jään odottamaan seuraavaa kirjaa – toivottavasti sellainen tulee! Ideoista ja aiheista Susulla tuskin pulaa on, sillä mielestäni jo Valkoiset talot pitää sisällään uusia romaanin aiheita, jos vain lähtee niitä kehittelemään.

*Otsikko on lainaus Valkoisten talojen takakannesta