Kuvia ja tarinoita maailmalta

Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen talja, Golden Fleeche

irallisia kuvitelmia, loose imaginations

Books on Demand, 2014
S. 60
Arvostelukappale

Kultainen talja on valokuvakirja. Kuvat, joita on eri puolilta Eurooppaa ja Kuubasta, ovat Lasse Ansaharjun ottamia. Kuvatekstit ovat SusuPetalin kirjoittamia.

Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, mikä tekee kirjan tyylistä ehyen. Kuvia on eri kokoisia ja niiden sommittelu sivuille tekstin kera vaihtelee. Se tuo mukavaa vaihtelua ja yllätyksellisyyttä. Kukin kuva itsessäänkin on yllätys. Kokoava teema on katukuvaus eli mistään sillisalaatista ei ole kyse.

Olen varsin visuaalinen ihminen ja tykkään kovasti katsella kuvia: kyseessä voi olla mitkä tahansa kuvat aina taiteesta valokuviin. Kuvissa minulle tärkeintä on tunnelma. Katukuvaus on oma kiehtova lajinsa, johon mustavalkoisuus sopii hyvin ainakin näissä tämän kirjan kuvissa. Yritin mielessäni värittää kuvia, mutta totesin hyvin pian, ettei kannata - ei tarvitse. Ne ovat hyviä juuri näin.

"Tänään ei selfie-kuvaa. Yllätän kaikki!"

Pidän myös kuvateksti-ideasta: kuva ja teksti muodostavat yhdessä pienen tuokion, pienen ajatuksen, pienen tarinan, vaihtoehtoisen tulkinnan. Minähän tykkään spekuloida, joten minulle tällainen toimii ikään kuin interaktiivisena kirjana.

Tekstit on höystetty lämpimällä huumorilla ja mukana on myös oivaltavia huomioita nykyajasta.

Mitä? Minäkö tositeeveeseen? Älä unta näe.

Kohta pitää mennä kotiin, siinä on draamaa kyllikseen.

(S. 56)

Kokonaisuutena suloinen kirja kuvien ja tekstin vuoropuhelua. Välillä kihersin ja hihitin, sitten vakavoiduin hetkiseksi. Kirja jätti kuitenkin ehdottomasti hyvän ja tyynen mielen. Tämä ei ole synkkä kirja, ei. Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi.

Vaikka nähtävästi valitsin näytekuviksi (oli muuten silkkaa sattumaa) lähikuvat ihmisistä, on kirjassa toki muunlaisiakin kuvia - sellaisia, joissa ympäristöä näkyy enemmän. Yhteistä kaikille kuville on kuitenkin se, että niissä on ihminen tai ihmisiä.

Muualla blogeissa:

Leena Lumi

Tammikuun kirjaostot

Ajattelin (siis olin, heh heh), että kokeilen tämän vuoden ajan pitää kirjaostospäiväkirjaa. Kunkin kuun lopussa kirjaan - toivottavasti - hankinnat blogiini. Pidätän itselläni oikeuden ryssiä tämänkin projektin.

Tammikuun ostokset kuvasin, joten en jaksa kirjoittaa kirjojen nimiä enää erikseen: ovat kaiketi luettavissa kuvistakin. Jos niistä ei kuitenkaan saa selvää, tulkkaan mielelläni.

Hotel Iris oli pakko ostaa, koska sitä ei ole saatavana kirjastosta. Löysin kirjan charity shopista ja pulitin siitä peräti punnan.

Tämäkin on charity shop -bongaus. Aasialainen kirjallisuus aina kiinnostaa. Selailin ja lueskelin kirjaa sieltä täältä ostopäätöstä tehdessäni. Ja oli pakko ostaa.

Tämä kirja on minulle ennestään nimenä tuttu ja se on roikkunut mentaalisella lukulistallani iäisyyden. Nyt se roikkuu fyysisessä lukupinossani.

I am... aargh. Sarjassamme typerät elämäkertanimet. Mutta sisin on tärkein ja Ozzysta olen kuullut pelkkää hyvää. On kuulemma hauska kirja. Olin suuri Ozzy Osbourne -fani pentuna ja kuuntelen vieläkin hänen musiikkiaan joskus.

Jackie Chan taas, uuh ja aah. Hän oli minuun nuoruuden rakkauteni (heti Hiroyuki Sanadan jälkeen tai ennen): katsoin käsittääkseni kaikki hänen elokuvansa. Hieman pelottaa, että kirjan lukemisen myötä unelmani särkyvät pirstaleiksi ja menetän ruusunpunaiset mielikuvani. Se on muuten eräs syy, miksen välttämättä usein halua tietää kirjailijoista liikaa tai en mitään. Koska joskus se, mitä näkee, ei miellytäkään. Mutta mutta, nämä herrat eivät ole kirjailijoita.

Bonuskuvana 3D-kirjanmerkkini: tanssivat luurangot.

Yläkulmassa vilahtaa toinen 3D-kirjanmerkkini: merihevosten peräpäät.

Made in Hong Kong.

Valo, jonka luulit

minussa nähneesi

olikin elämä, jota

minä luulin

eläväni.

Yötä ei voi vastustaa

Kannen kuva: Frédéric Pierret

Delphine de Vigan: Nothing Holds Back the Night
Bloomsbury, 2013
Rien ne s'oppose à la nuit, 2011
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
S. 344

Miksi on kysymys, johon saatu vastaus on usein pelottavampi kuin miten tai missä. Vastauksetta jääminen repii. Mitä väliä missä ja milloin, miten. Halutaan tietää miksi. Siihen de Vigankin haluaa saada vastauken. Miksi hänen äitinsä, Lucile, päätti sammuttaa valot, sammuttaa itsensä?

Grandma (Lucile) committed suicide, yes, she did herself in, rang down the curtain, gave up, called it day, say stop, enough, basta, and she had good reasons for coming to that conclusion.

Kaikki saa alkunsa siis kuolemasta, Lucilen kuolemasta. Löytääkseen vastauksen, on matkustettava aikaan ennen itseä. Ei ole olemassa mitään yksittäisiä syitä, on tapahtumien summia joista syyt muodostuvat. Leppäkerttu lopetti lentämisen, koska se ei jaksanut enää lentää: se oli lentänyt jo tarpeeksi kauan repaleisilla siivillään.

De Vigan tutkii äitinsä, Lucilen, jäämistöä, haastattelee läheisiä. Katsoo ja kuuntelee vanhoja taltiointeja. Suurperheen idylli on pinnalta hymyä. Silti ei jakseta, kuollaan omia polkuja. Ei vain Lucile, vaan aiemmin kaksi hänen sisarustaankin. Jokin mätii jossain, lähettää etäispesäkkeitä. Mikä saastuttaa elämiämme?

Ilo ei jaksa asettua sydämeen, mieli laahaa maassa. Sillä niin se on: nothing holds back the night. Yötä ei voi estää. Sitä voi siirtää, sitä voi huijata. Mutta se tulee aina. Lopulta. Lucilen mieli on yö, joka ei jaksa nousta aamuksi. Kirjan nimi on nappivalinta, myös suomeksi: Yötä ei voi vastustaa.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, ei elämäkerta eikä tutkimus. Se on kaikkea näitä ja aukkoja on paikattu spekulaatioilla. Se on myös kirja kirjoittamisesta, mutta ei siinä perinteisessä muodossa. De Vigan pohtii omia motiivejaan ja tuntemuksiaan tätä kirjaa kirjoittaessaan. Miksi se piti edes kirjoittaa?

Minulle tämä oli vaikea kirja. Vaikea, koska lukemisen ohessa pidin taukoja. Palasin aikaan ennen minua. Palasin aikaan kun jo olin. Vaaleanpunaiset lapsilasit ovat pudonneet silmiltäni jo aikoja sitten. Itsemurha-aalto. Minäkin olen sen kokenut - ja tiedän, miltä tuntuu elää kuolemaa janoavan ihmisen kanssa. Lopulta minustakin tuli sellainen, pakkomielteinen.

Lucile died the way she wanted to: while still alive.


Kaikkea ei voi korjata.

Ainakin Annika ja Leena Lumi ovat kirjasta bloganneet. Heidän blogeissaan lisää linkkejä muihin arvioihin.

Osallistun tällä kirjalla elämäkertahaasteeseen.

Nomadina Mongolian aroilla

Byambasuren Davaa & Lisa Reisch: The Cave of the Yellow Dog
Virago, 2007
Saksasta englanniksi kääntänyt Sally-Ann Spencer
S. 140 ja kuvaliitteet


Tällä kertaa matkustamme Mongoliaan. Kirjan nappasin kirjastosta käteeni ihan puhtaasti kannen perusteella: minusta se on suloinen. Ja kuulkaa, suloinen on itse kirjakin.

I left Mongolia in the winter of 1999 to apply for a place at Munich Academy of Television and Film. I returned in the spring 2004 on a research trip for my graduation film. The Inspiration for the film and, later, this book came from a Mongolian fable, The Cave of the Yellow Dog.

Kirjassa on periaatteessa kaksi tasoa: toinen kertoo mongolialaisen nomadiperheen elämästä arolla, toisessa tasossa kirjailija valottaa omaa taustaansa (hän on myös mongolialainen) ja kertoo yleistä mongolialaisesta kulttuurista. Mongolialaisten kansanlaulujen säkeet soivat lukujen raoissa.

Kirja etenee kronologisesti. Byambasuren kertoo, miten hän lähtee ryhmänsä kanssa matkalle Mongoliaan etsimään filmiinsä sopivaa perhettä. He tutustuvat Batchuluun-nimiseen perheeseen, johon kuuluu vanhempien lisäksi kolme pientä lasta. Vanhin tyttö, Nansaal, käy koulua.

Perhe suostuu mukaan filmatisointiin, jota Byambasuren siis alun perin lähti arolle tekemään. Filmissä seurataan vuoden ajan perheen elämää. Tämä kirja syntyi elokuvan sivutuotteena.

Kirjan luettuani innostuin tutkimaan, josko filmin (minusta kyseessä on dokumenttielokuva) voisi katsoa jostain netistä. Ja voihan sen, esimerkiksi tuolla. En tiedä miten laillinen (tai laiton) kyseinen sivusto on, joten.. eeh, älkää kivittäkö. 

Katsoin siis tuon filminkin ja tunnistin sen juonen ja kohtaukset selkeästi kirjasta. Vaan eipä sillä ollut väliä: minusta kirja kannattaakin lukea ennen elokuvaa, koska kirjassa kerrotaan paljon sellaista tietoutta, jota ei filmissä suoraan tule esille. Tai jos tuleekin, niin niitä ei avata katsojalle sen kummemmin.

Mietin jopa olisinko saanut filmistä niin paljon irti ellen olisi lukenut kirjaa ensin. Kirjahan on melko lyhyt, mutta silti tanakka perustiedoiltaan.Tosin kyllä se elokuvakin on ihan selkeä ja siinä on punainen lankansa eli toimii se toki yksinäänkin.

Kirjassa on kuvaliite, josta iso plussa. Tapahtumapaikka ja henkilöt olivat siten jo ikään kuin tuttuja. Aivan ihastuttava kirja, ihana dokumenttielokuva, jota en ikinä olisi keksinyt katsoa ilman tätä kirjaa. Yhdessä kirja ja elokuva muodostavat varsin avartavan ja mielenkiintoisen katsauksen Mongolialaiseen nomadielämään.

Filmin lopussa pyrähti jopa kyynelparvi silmiini. Kyllä, siitä huolimatta että tiesin mitä on odotettavissa (ei mitään kauhua, vaan koskettava tapahtuma). Filmi herätti kirjan tarinan henkiin, se maalasi sille maiseman ja väritti sen, se lauloi ja soi koskettavasti. Se puhalsi Batchuluun perheen elämään ja minä kiinnyin heihin. 

Kirjan ja filmin yhdessä lisään suosikkeihini. Tämän koskettavan ja suloisen yhdistelmän myötä tuli valloitettua samalla uusi maa. Luulenpa, ettei visiittini Mongoliassa jää tähän: minä nimittäin vähän ihastuin ja haluan lukea lisää! Itse asiassa luinkin jo netistä ja katselin lisää kuvia. Näiden tällaisten kirjojen eräs mahtava anti on herätellä mielenkiintoa uusiin asioihin ja kulttuureihin.

Synttärit Hot Springsissä

Olin kuukauden reissussa viime syksynä. Piti reisesta palattua vääntää matkajuttuja, mutta eipä ole näkynyt. Paitsi Detroitin rytökasat esittelin täällä. Nyt kun on hieman aikaa kulunut, niin on mukava palata hetkeksi takaisin Jenkkeihin.

Mieleen on tietenkin jäänyt erityisesti 17. syyskuuta, koska täytin silloin vuosia. En yleensä juhlista synttäreitäni, mutta tuolloin tein poikkeuksen. Otimme (mieheni ja minä siis) jopa poikkeuksellisesti hieman hienomman hotellin. Yleisesti ottaen majoituimme huokeissa tienvarsihotelleissa.

Embassy Suites, majoitusta tyylillä. Hotellissa sai ilmaisia (eli piti vain tipata) drinkkejä ja pientä naposteltavaa iltaisin kuuden ja seitsemän välillä.Yleensä ehdimme niistä nauttia temmellettyämme päivät ties missä. Oli sitten mukava nauttia lasillinen (tai pari) viiniä ja valmistautua iltapalan metsästykseen.

Iltapalaa sai tosiaankin metsästää, koska vegevaihtoehdot - jos niitä nyt edes oli - olivat suoraan sanottuna arsesta. Mutta se ei tullut yllärinä, sillä joissakin kaupungeissa vegesapuskan saaminen on melko hankalaa. Se ruuasta. Siitä voisi kyllä lätistä novellin verran, mutta jätetään nyt väliin.

Hot Springs, Arkansas - Bathhouse row

Ikäännyin Arkansasin osavaltiossa, kaupungissa nimellä Hot Springs, missä vietimme muistaakseni kolme yötä. Kaupungissa on oikeastikin niitä kuumia lähteitä eli nimi ei ole ihan tuulesta temmattu. Alla olevan kuvan vesi tulee suoraan vuorilta kuumasta lähteestä ja toki testasin - kuumaa on!

Kaupungissa on myös siellä täällä hanoja, joista saa hakea puhdasta (kuumaa) lähdevettä. Paikalliset hakivat kanistereidensa kanssa vodaa: se kun on ihan juomakelpoista.

Kuumien lähteiden takia kaupunki on tunnettu lukuisista kylpylöistään. Yksi kylpylä on muutettu vieraille avoimeksi visitor centeriksi. Ei maksa mittään eli ilmaiseksi saa mennä tutustumaan historiallisen kylpylän toimintaan.

Yllä oleva kuva on huurussa koska kameran linssi meni huuruun ilmankosteuden takia. Ilmoja siis piteli ja hyvin olisi tarennut ilman t-paitaakin, mistä saa aina plussaa. Mutta mennäänpä sisälle. Kas siinä kylpyhalli: ammeet kiertävät huoneen seinämää ja ovat sermien takana piilossa. Pitäähän yksityisyyttä olla.

Siellä se rahvas kylpi. Voi juma mitä juhlaa aikana, jolloin ei kovin usein päässyt välttis peseytymään. Ainakaan köyhä väki.

Tässäpä sitten kunnon amme hoitopöytineen. Ei ihan tajunnut, millaisia hoiteluita siinä annettiin, mutta näyttää tosi hauskalta. Minulle yksi, kiitos!

Ja täytyyhän kunnostakin pitää huolta! Arvatkaa mikä houkutus oli pelmahtaa huoneeseen ja tehdä lähempää tuttavuutta noiden vehkeiden kanssa. Hieman tuli ala-asteen jumppasali mieleeni ja sisäinen sirkuspelleni heräsi.

Mikä on paras tapa viettää synttäriä? Jos minulta kysytään, niin kiivetä vuorelle! Ja niin tehtiin.

Kävimme myös Duck Tourilla eli ajoimme kuvan autolla järveen.

 Kävelimme (tuli kiva lenkki samalla) Alligator Farmille ja sain pidellä pientä krokotiilia käsissäni (kuvan kädet eivät ole minun: olisi ollut melko haastavaa ottaa kuva itsestä samaan aikaan, kun pitää krokoa). Minut yllätti Krokon pehmeys: se oli kuin silkkinen tyyny, ihana!

Farmilla on myös petting zoo ja lipun ostaessaan sai pari leipäpalaa, jotka saattoi syöttää vaikka kileille. Ei ole varmaan vaikea arvata, kuka siellä kiliaitauksessa oli heti ensimmäisenä määkimässä. 

Minulle matkustaminen ei siis ole pelkkää turistirysää (niitäkin toki) ja kaupungilla hengailua. Tykkään ulkoilla ja harrastaa ihan kunnon liikuntaa. Vaellusretkiä tulikin tehtyä useita kyseisen reissun aikana. Joskus heitimme lenkin kesken ajon ja jatkoimme sitten tyytyväisinä matkaa.

Osavaltioit, joissa kävimme ja vietimme aikaa: Texas, Tennessee, Arkansas, Ohio, Michigan, Indiana ja Illinois. Kiinnostaako joku näistä erityisesti?

Jos Jumala suo

Alys Einion: Inshallah
Honno, 2014
S. 308

Today, I will marry the man who raped me.

Sellainen on kirjan ensimmäinen virke. Laitettiin heti mato koukkuun, koska minua ainakin kiinnostaa, miksi länsimainen ihminen nai raiskaajansa. Vieläpä vapaasta tahdostaan, kuten heti käy ilmi.

A free woman never plans an escape route. I made this choice freely, the sun and the stars and the adolescent dreams of a girl grown up before her time notwithstanding.

Kerron heti tähän väliin, että kyllähän se syy (avioliittoon) lopulta selkenee siellä kirjan lopussa. Tai no, selkenee ja selkenee. Annettiin periaatteessa vastaus, mutta minua vastaus ei tyydytä: jopa ihmettelen sitä. En tajua, en ymmärrä.

Amanda nai muslimimiehen, Muhammedin. Muhammed on saudiarabialainen mies, jonka Amanda tapaa Walesissa, missä asuu. Amandan perhe on melko köyhä. Toimeen kyllä tullaan, mutta jokaisen lapsen panos on tärkeä semminkin, kun eräs lapsista on sairas.

Kouluttautumista ei kannateta saati arvosteta, vaan Amandaa painostetaan menemään suoraan töihin "peruskoulun" jälkeen. Amandalla on kuitenkin oma tahto ja hän onnistuu järjestämään itsensä opiskelemaan.

Noh, opiskelut keskeytyvät kun Amanda pamahtaa paksuksi ja yhdeksän kuukauden odottelun päätteeksi pukkaa kaksoset maailmaan. Muhammed on palannut tällä välin Saudi-Arabiaan, mutta on luvannut tulla hakemaan vaimonsa ja lapset myöhemmin mukaansa. Sillä tokihan Amanda muuttaa Saudi-Arabiaan.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa: reaaliajassa ollaan Saudi-Arabiassa, mutta Amandan (eli kirjan minä-kertojan) muisteloiden myötä vajotaan silloin tällöin menneisyyteen. Noiden muisteloiden kautta lukijalle alkaa hiljalleen paljastua ne syyt, jotka kenties ajoivat Amandan muuttamaan toiseen maahan. (Tässä kohdin tekee mieli repiä hiuksia päästä ja huutaa niin, että ikkunalasit halkeavat.)


Kirjan herättämiä kysymyksiä:

Amanda on lukenut tietoutta Islamista ja Saudi-Arabiasta ennen muuttoaan. Miksi hän ei kuitenkaan tajua juuri mistään mitään?!

Miksi Muhammed inhoaa (?) vaimoaan? Olisi ollut kiva saada asialle selvyys (muuta kuin joku yleinen naisviha?). Muhammedin motiivit jäävät täysin pimentoon niin kuin oikeastaan koko Muhammedin persoona. Päällimmäiseksi hänestä jäi mieleeni vaimonsa jatkuva paneminen. Sitä onkin kirjassa niin paljon, ettei vaan unohdu millainen panokone Muhammed on. Seksiä seksiä seksiä hän haluaa ja alistaa vaimoaan ja läpsii hakkaa ja panee kuivana menemään säkit Amandan ahteria hakaten.

Miksi Muhammed juo? Muhammedille maistuu myös alkoholi, mikä ei ihan sovi muslimi-elämään. Muhammedin perhe vaikuttaa tasapainoiselta ja turvalliselta, mukavalta (paitsi ei tietenkään Amandalle). Ehkä Muhammed juopottelee muuten vain: eihän alkoholismiin aina syytä tarvita.

Miksi Muhammed antaa ystävänsä panna Amandaa, kun hän (Muhammed) tuntuu kuitenkin olevan varsin mustasukkainen vaimostaan? Lisäksi Amandalla on taipumusta pamahtaa paksuksi ns. kertalaakista. Niin käy kirjassa ainakin kaksi kertaa, ehkä jopa kolme. Amanda onkin puolet (tai enemmän) kirjasta raskaana.

Varsinaisen hirviön on kirjailija luonut Muhammedista ja itse asiassa koko uskonnosta ja elämästä Saudi-Arabiassa (en väitäkään, että se on mitään herkkua varsinkaan naisille, mutta kyllä nyt on revitelty ja kauhisteltu ihan olan takaa), vaikka toisinaan yrittääkin muistuttaa lukijaa, että Muhammed on poikkeus.

Kirjailija on ihan ottanut tehtäväkseen alleviivata eroavaisuuksia. Ne onkin helppo tehdä tyhmän Amandan kautta. Sitten jonkun toisen henkilön suulla pääsee kirjailija ns. opponoimaan Amandan kokemuksia - tosin nekin jäävät hyvin pinnallisiksi. Alla eräs esimerkki kuvana, en jaksa kirjoittaa koko rimpsua tänne.

Kirjan teemat: perheväkivalta, uskonto, kulttuurierot, naisen asema, kasvatus, raiskaus, ulkopuolisuus, ystävyys (saattoi olla bi-juttuja mukana), synnytys (joo, niitäkin kuvattiin aika tarkasti) jne. Ehkä snadisti liikaa?

Olisin saattanut sääliä Amandaa (ehkä ajoittain hieman säälinkin: hänen elämänsä oli suoraan sanottuna p:stä lähes alusta loppuun), ellei hän olisi jäänyt minulle melko merkityksettömäksi hahmoksi. Kirjan kieli on kaunista, tosin se teki siitä (kirjasta) ja kirjan kertojasta teennäisen kuuloisen.

En voi olla vertaamatta tätä kirjaa vastikään lukemiini Zoë Ferrarisin Saudi-Arabiaan sijoittuviin trillereihin. Ferrarisin kirjat eivät osoittele sormella, eivät alleviivaa, eivät ole mustavalkoisia. Ne ovat kaikkea muuta kuin tämä kirja, joka kauhistelee ja mässäilee milloin milläkin. Ja siinä sivussa maalaa melko yksipuolisen kuvan sekä Saudi-Arabiasta että Islamista.

Miksi luin kirjan loppuun? Uteliaisuudesta.


Kootut selitykset

Viime aikoina sananvapaus on puhuttanut monia. On mietitty muun muassa tarkoituksellista loukkaamista jne. Tiedän tämän mielipiteeni - kyllä, tämä kirjamiete on minun mielipiteeni kys. kirjasta - olevan melko negatiivinen. Se johtuu siitä, että tämä kirja ärsytti minua. Olisi tekopyhää kirjoittaa muunlainen mielipide.

Entä oliko pakko kirjoittaa ollenkaan? Kyllä oli. Tässä on kyse kirjasta - ei kenenkään persoonasta (paitsi fiktiivisten henkilöiden). Joku muu voi kokea kirjan toisin. Joku muu voi myös olla kirjoittamatta - minä en voi. Olen huomannut, että joskus ne negatiivisuuden puolelle kääntyvät kirjamietteet voivat herättää jonkun kiinnostuksen lukemaan kyseisen kirjan. Sehän on hieno asia: makuja on monia.

Nojatuolimatkalla Intiassa

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani
Otava, 2014
S. 386
Arvostelukappale

Minun Intiani on runsas ja tuhti sisällöltään. Sen lisäksi, että Hämeen-Anttila kertoo yleistä intialaisesta kulttuurista ja tavoista, hän vie lukijansa usealle matkalle eri puolille Intiaa.

Kirjaa lukiessa tuntuikin siltä kuin olisi opastetulla matkalla Intiassa. Hämeen-Anttila kuvailee kohteet melko pikkutarkasti ja samalla kertoo niiden synnystä ja historiasta.

Tarinoitahan ei Intiasta puutu ja niitä on mielenkiintoista lukea. Yllättäen minua kiinnostivat eniten tarinat Jumalista ja uskonnosta. Tarinat kevensivät muuten melko raskastakin tekstiä. Minulle tuli ajoittain tunne, että pänttään tenttiin.

Koska kirjassa ei ole kuvia (se on kirjailijalta tietoinen ja perusteltu valinta), näin nojatuolimatkailijana tuli googleltua Intiaa hyvin runsaastikin: sekä karttaa että kuvia. Näin Intia tuli lähemmäksi ja tunne siitä, että on matkalla, aidommaksi. Runsaan tietoryöpyn ja yksityiskohtien takia lukeminen oli kuitenkin toisinaan melkoista tarpomista. Nojatuolimatkailijaa olisivat kuvat ja rajatut kartat kunkin matkareitin alussa auttaneet huomattavasti.

Toisaalta Hämeen-Anttila on käsittääkseni pääasiassa tarkoittanut kirjansa matkalle mukaan otettavaksi ja siellä luettavaksi: sen mukaan, missä kulkee. Sillä tavoin kirja varmasti antaakin lukijalleen enemmän, eikä kuvia tarvita paisuttamaan kirjan kokoa ja painoa. Etenkin jos reissaa ja liikkuu maan sisällä paikasta toiseen, on hyvä pitää matkatavarat minimissä.

Sanoisinkin, että Minun Intiani on mainio kirja, jos suunnittelee tai jo on menossa Intiaan. Silloin kirja palvelee lukijaansa parhaiten, koska se tarjoilee runsaasti myös käytännön vinkkejä ja neuvoja. Olisin itsekin varmasti saanut enemmän irti kirjasta, jos olisin suunnittelemassa matkaa Intiaan.

En ole koskaan käynyt Intiassa, vaikka maa toki kiehtoo minua. Tosin tätä kirjaa lukiessani sisääni astui epäilys: en usko, että haluan välttämättä koskaan matkustaa Intiaan. Syy on niinkin yksinkertainen kuin valtava määrä ihmisiä. Tiedän itsestäni, etten kykene käsittelemään suuria ihmismassoja kuin todella lyhytkestoisina annoksina. Muuten hajoaa pää eikä siinä auta, vaikka olisi kuinka kiehtovaa ja kiinnostavaa ympärillä.

Luin kirjasta intensiivisesti noin puolet. Lukiessani tutkailin netistä kirjan mainitsemia paikkoja ja katselin kuvia. Intia on valtava maa, josta riittäisi tietoa ja tarinoita joka lähtöön. Toisen puolen kirjasta lähinnä selailin, luin sieltä täältä.

Sanoisin, että pelkälle nojatuolimatkailijalle kirja on turhan raskas, vaikka onkin hyvin kirjoitettu. Minun Intiani on kyllä sellainen teos, josta Intiasta vain perustiedot omaava voi oppia paljonkin. Minulle kirja oli hyvin sivistävä kokemus.

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club
Kirjainten virrassa

47 Ronin

Mike Richardson, Stan Sakai: 47 Ronin
The Tale of the Loyal Retainers
Editorial consultant: Kazuo Koike
Dark Horse, 2012-2013
S. 152

"To know this story is to know Japan."

Tämä japanilainen legenda isännättömiksi jääneistä samuraista (eli ronineista) on minulle ennestään tuttu. Se lienee kaikille vähänkin Japanista kiinnostuneille tuttua kauraa.

On joitakin teemoja ja tarinoita, joista voisin lukea ja joita katsoa kerta toisensa jälkeen. Eräs tällainen on kosto ja koston käsittely nimenomaan japanilaisessa kulttuurissa. Muissa (kulttuureissa) aihe ei minua välttämättä niin kiinnosta. Tai no, riippuu miten sitä käsitellään.

Koska 47 roninin tarina on tuttu ja luettavissa lähes mistä tahansa (kas tässä vaikkapa Wikipedia), en jaksa käydä sitä referoimaan enkä edes ruotimaan.

Tämä lukemani 47 Ronin kerrotaan sarjakuvamuodossa. Kirja huusi nimeäni kirjastossa. Mainittakoon, että kirja on päällystetty jollain kangasmaisella materiaalilla, joka tuntuu käteen mukavalta. Veriroiskeet erottuvat sileinä nauhoina kosketuksen alla.

Kuvitus on ilokseni värillistä. Jotkin mustavalkoiset sarjakuvat ovat ihan ok, mutta toisinaan minulle vaikeita. Minun on nimittäin vaikea erottaa henkilöitä toisistaan, ellei niiden eroavaisuuksia ole suorastaan alleviivattu. 47 Roninissa ei ollut tätä ongelmaa, koska saatoin tunnistaa henkilöitä myös värien perusteella. Toisaalta kirjan henkilöiden vaatteissa on myös tunnistamista helpottavia yksityiskohtia, joten olisin pärjännyt ilman värejäkin.

Olen valitellut tunnistamisongelmistani aiemminkin, muun muassa täällä. Erityisesti kommenteissa sivuan sitä, miksei esim. elokuvien katseleminen aina innosta. Sehän johtuu siitä, että kaikki ne (ihmiset) näyttävät samalta.

Tuli vähän tynkä miete, mutta sallin sen itselleni. Ei kaikkien mietteiden tarvitse olla kilometrin mittaisia jaarituksia. Joskus voi vain esitellä. Minusta tämä sarjakuva on lukemisen ja katsomisen arvoinen. Voisin tätä legendaa nauttia missä tahansa muodossa vaikka joka päivä.

Ei sika, vaan hevonen

Kirjaani on luettu - ja siitä on vieläpä kirjoitettu (kiitos Marjatta!). Se on niin merkittävä asia (minulle), että pitää ihan mainostaa sitä. Noin muuten en ole pahemmin kirjaani mainostanut. Tai no, yritin kyllä silloin, kun sen julkaisin (kyseessähän on omakustanne eli ei oikea kirja), mutta olen surkea mainostamaan omia tekeleitäni. 

[Mainos alkaa]

 Vaihtoehtokirjallisuutta pornopedoille 

Kaikki seksihullut, nyt on oiva tilaisuus kokeilla jotain ihan muuta. Lukekaa vaihteeksi kirjallisuutta, jossa ei retostella doggy stylella saati piilotella salarakkaita vaatekomeroon!

Kadotettu maisema kulkee omia polkujaan ja ignoraa täysin nykyajan seksitrendin. Jos käyt vielä kuumana Fifty shadesin jäljiltä, Kadotettu maisema on hyvä tapa viilentää libidoa ja keskittyä vaihteeksi elämän turhuuden pohtimiseen sympaattisessa seurassa.

Kirjassa on kyllä juoni, joten ei ole pelkoa siitä, että täytyy lukea reilun sadan sivun verran lässytystä kaiken turhuudesta. Ja oikeastaan kaikki ei ehkä olekaan turhaa.

Kadotettu maisema on lämminhenkinen ja pohdiskeleva kirja, joka on mukava keidas kaikenikäisille. Kirja on pääasiassa suunnattu aikuisille, mutta ehkä sitä voisi lukea myös lapselle iltasatuna. En tiedä, kun ei ole lapsia eli en ole voinut testata - testatkaa te!

Tavoistani poiketen kirja ei sisällä myöskään verta ja suolenpätkiä (paitsi ihan vähän, mutta niillä ei retostella ja mässytellä) eli nyt joku kysyy, että whatta fuck: eihän tuollaista paskaa kukaan jaksa lukea. Ei seksiä, ei verta, ei mitään!

Noh, hommatkaa kirja ja päättäkää itse!

[Mainos päättyy/]

Yritin pitää ns. kirjoittaja-blogia, mutta sekään ei onnistunut. Ei ole mitään (kirjoittamiseen liittyvää) asiaa enkä viitsi väkisin lätistä. Sen sijaan muuta asiaa voisi ollakin, mielipiteitä vaikkapa. Niitä, joita pitelen sisälläni tai jotka sensuroin pikimmiten niiden tultua ulos.

Aiemmin tungin aivopieruni Kello viiden teehen, mutta en ole aikeissa herätellä sitä blogia henkiin. En selkeästi jaksa pitää useita blogeja, koska matkablogikin alkoi jo ahdistaa (eli heipat vaan sillekin). Jatkossa siis ängen kaiken tänne Kirjavalaaseen. Pitäähän kirjavalaan oksentaa joskus muutakin kuin lukemiaan kirjoja.

Pöytälaatikon saloja voisi vilautella silloin tällöin, kun on kerran tällainen Runosuolikin olemassa. Täytynee kyllä muuttaa tunniste pelkäksi suoleksi. Jos jaksan.


Juusto makaa näkkileivän päällä lötkönä. Näkin kova pinta painaa uurteita juuston selkään. Näkkileipä palelee kolean juuston alla, molempia väsyttää. Alkaisi jo matka, näkkileipä huokaa haaveillen montun mustasta rauhasta. Äkkiä ennen kuin meetvursti tulee, juusto lisää, en halua sitä sikaa lähelleni. Se on hevonen, näkkileipä oikaisee. 

Suhteiden sutinaa keskiajalla

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani
Wsoy 1990
S. 462

Kaipaan joskus (usein) perusteellista pakoa ja irtiottoa tästä maailmasta. En välttämättä kuitenkaan halua mennä ihan eri planeetalle, joten aikamatkustaminen riittää.

Kaari Utrion siivellä matkustin keskiajalle eli melko kauas, vaikka maantieteellisesti melko lähelle. Nimittäin Suomeen ja Ruotsiin.

Vuosi 1376, Högbyn kartano. Nuoren (hyväsukuisen ja rikkaan) emännän, Blankan, joutilas loikoilu keskeytyy, kun saapuu surusanoma: hänen miehensä on kuollut - ja poikansa myös. No voi, poikaansa Blanka jaksaa surra, mutta että miestään. Ei, miestään Blanka ei rakastanut: hän oli vain naimisissa Gudmundinsa kanssa.

Gudmundin kuolemalla on ikäviä seurauksia Blankalle ja niitä hän pakenee isänsä hoteisiin. Pakomatkalla ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista. Blanka kohtaa jykevän karjun, suomalaisen Daniel Tulikilven, joka saa Blankassa aikaan pienoisen maanjäristyksen. Maanjäristys on molemminpuolinen.

Kaari Utrio luo taiten tuon keskiaikaisen maailman tapoineen ja asumuksineen. Miljöökuvaus on onnistunutta ja niin aitoa, että saatoin kuvitella itsekin olevani paikalla. Raaseporissa olen käynyt ihan livenäkin linnanrauniota pällistelemässä, mutta en tietenkään keskiajalla (daa).

Blanka ei ole kovin mediaseksikäs (hyi saakeli, mikä termi, mutta käytän sitä silti) henkilö tänä päivänä. Ei välttämättä ollut kirjan julkaisun aikanakaan, mutta se onkin minusta mainio, jopa rohkea veto ja istuu (keski)aikaansa. Blanka on nöyrä ja veltohko. Velttoudella en tarkoita laiskuutta: minulle tuli jopa mieleeni, että Blanka voisi olla introvertti.

Blanka väsyy jatkuvasta kohkaamisesta ja hälinästä: hänelle on kauhistus, että pitäisi emännöidä linnaa ja siksipä hän antaa vallan valua kernaasti toisten käsiin - tai jo alun perin pysyä toisten käsissä. Vain pakon edessä hän saa itsensä toimimaan, mutta se on hänelle kuluttavaa. Ajoittain Blankan "tossumaisuus" ärsytti, mutta toisaalta hänet oli kasvatettu sellaiseksi: tottelevaiseksi ja alistuvaiseksi. Se oli naisen osa tuolloin.

Utrio on mielestäni onnistunutkin todella hyvin Blankan kuvaamisessa: Blanka on läpi kirjan johdonmukainen persoonallisuus eikä Utrio sorru sellaiseen houkutukseen, että "kasvattaisi" hänestä yhtäkkiä ihan toisenlaisen ihmisen. Ihmisen persoonallisuus on mitä on ja tiettyä ydintä ei voi muuttaa, vaikka tapojaan kenties voisi.

- Minä olen niin tyhmä, rouva Blanka sanoi nöyrästi. ...
- Se ei ole totta. Se ei ole totta, mies (Daniel Tulikilpi) sähähti. - Et sinä ole tyhmä. Sinä ajattelet päivässä enemmän kuin Ramborg (Blankan sisar) koko elämässään, miesvainajastasi puhumattakaan - olkoon hänen kiirastulensa pitkä ja perusteellinen.

Mielenkiintoinen on myös keskiajan käsitys rakkaudesta ja tunteista ylipäätään. Upea kirja, kerta kaikkiaan. Mitä mainioin aikamatka ja kulttuurinenkin kokemus. Tylsää hetkeä ei tämän kirjan parissa tarvitse pelätä: koko ajan on jotain vireillä ja miljööt mitä mielenkiintoisempia. 

- Rakastettuni... Sinä olet minun sydämeni ystävä. Sinä olet paras juuri sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla vahvoja. Minä olen vahva sinun puolestasi, Blanka. Ole sinä lempeä minun puolestani. Puhu minulle, kun minä olen kova...Kun minä ylenkatson Matiasta ja unohdan Suvipäivän. Minä olen jollakin tavalla auennut, Blanka, mutta en minäkään voi kokonaan muuttua. Minä olen sinun miekkasi ja kilpesi, vaimo. Ole sinä minun sydämeni. Autetaan toisiamme, Jumalan nimeen.

Awww.

Onneksi minulla on vielä muutama lukematon Utrio hyllyssäni. Niitä metsästelin viime kesänä Suomessa luettuani Pirkkalan pyhät pihlajat ja ihastuttuani Utrioon.

Raivarit kirjaostoksilla

Cancer Research UK, viereisestä kaupasta voi ostaa miehen.

Tein charity shop -kierroksen tänään kulkiessani eteenpäin. Nämä kyseiset shopit sijaitsevat kaikki saman kadun varrella paikassa, jonka joskus ohitan jos ohitan.

Oli pakko (sisäiset äänet käskivät) koluta kaikki kulkiessani ohi, koska kirjasto petti: siellä ei ole ollenkaan Lessingin Fifth Childia (kansallinen häpeä!), ei Enempää Ogawaa (paitsi eräs, jota en nyt just halua) eikä suoraan sanottuna paljon muutakaan.

Octavia Foundation - Eräs mun lemppareista, koska siellä on ihanan sekava kirjanurkkaus!

Ajattelin kirjojen nimiä ja alkoi ärsyttää. Mainittakoon, että minua ärsytti ennestään. Suorastaan suututti, otti päähän ja kaikkea vastaavaa. Raivari oli tulla pelkästään nähdessäni muistelmien ja elämäkertojen nimiä.

Suosittuja täällä ovat The World according to John/Ben/Joanna/Mary/Dille/joku muu tärkeä julkkis. Onpa omaperäistä! Ilmainen vinkki: keksikää sille kirjallenne kunnon nimi. Tuo kliseinen lätinä sopisi paremmin kirjan takakanteen tai alaotsikoksi. Mutta että ihan nimeksi. Tylsyyden multihuipennus.

Barnardo's - aika aneeminen kirjatarjonta.

Through My Eyes tai peräti Life through My Eyes. Cheryl/Dick/Pig/tosi tärkeä julkkis isolla kanteen ja alapuolelle through my eyes. Ihan mielettömän kiinnostavaa hei! No, onhan se tietty jos on julkkis (tai sitten silti ei). Muilta olisi itsemurha nimetä kirjansa noin.

Shelter - ei muistikuvia. Olin omissa ajatuksissani enkä nyt enää edes varma meninkö sisään.

I am se ja se. Ettekste nyt tiedä. MINÄ olen. Vain julkut voivat nimetä muistelonsa näin.

Taas Octavia - se tulee ja täyttää maan!

Minullahan ei ole mitään elämäkertoja sun muita muisteloita vastaan - niiden nimiä vain. Ostin itsekin hupsista saatana sellaisen. Nimittäin I am Ozzy (en tosin ostanut sitä tänään, vaan eilen ja ihan muualta). Ei millään riittänyt luovuus keksiä raflaavampaa nimeä? Lupaan keksiä kirjalle uuden nimen, kun olen sen lukenut (tarkoitus olisi tänä vuonna lukea). Julkistan uuden nimen kirjamietteen yhteydessä.

Princess Alice Hospice.

Jäi muuten osa chariteista kuvaamatta, koska alkoi sataa kaatamalla (ja eri ketjujen chariteja on muutenkin todella paljon eli tässä vain murto-osa kokonaistarjonnasta). Esimerkiksi Oxfamilla on myös pelkästään kirjoihin keskittyneitä shoppeja. Näissä shopeissa on kirjojen lisäksi kaikkea muutakin.

Jos sattuu Lontooseen - tai muualle Brittilään - matkustamaan, kannattaa bongailla charity shoppeja: niistä voi tehdä kaikenlaisia kivoja kirjalöytöjä todella edukkaasti.

Fara.

Se tärkein: en ostanut yhtään kirjaa, koska ei löytynyt haluamiani.

Tarinat, jotka eivät suostu loppumaan

Yoko Ogawa: Revenge
(Kamoku na shigai, Midara na tomurai, 1998)
Harvill Secker, 2013
Japanista kääntänyt Stephen Snyder
S. 162

Tälle kirjalle voisi antaa kunniamaininnan yöunien menettämisestä. Sain kirjan päätökseen iltamyöhällä, ja viimeisellä sivulla suustani pääsi hämmentynyt öööö. Sitten palasin kirjan alkuun, keskelle, sinne tänne. Etsin vihjeitä.

Harkitsin kirjan lukemista uudelleen siten, että piirrän siitä kaaviota samalla vetäen kytkökset henkilöiden ja tapahtumien välille. Kaavion keskelle sijoittaisin jääkaapin, jonne tuntui olevan tunkua.

First, I turned off our refrigerator and emptied it: last night's potato salad, ham, eggs, cabbage, cucumbers, wilted spinach, yogurt, some cans of beer, pork - I pulled everything out and threw it aside. The ketchup spilled, eggs broke, ice cream melted. But the refrigerator was empty now, so I took a deep breath, curled myself into a ball, and slowly worked my way inside.

Nainen menee konditorioon ostaakseen mansikkaleivoksia. Hän tekee niin aina poikansa syntymäpäivänä. Mitä väliä, vaikka poika on kuollut. Konditoriossa hän tapaa naisen, jonka kanssa käy juttusille. Siinä samalla hän muistelee hiljaa mielessään omaa menneisyyttään.

Tarina saa uuden näkökulman ja henkilöt seuraavassa luvussa. Ja sitä seuraavassa. Ja sitä seuraavassa. Kukin tarina on kytköksissä toiseen: kirja on kuin helminauha, johon tekijä pujottaa hiomansa ja valmistamansa helmen. Helmet ovat oma kokonaisuutensa, jotka koskettelevat toisiaan, mutta pysyvät silti erillisinä - osa enemmän, osa vähemmän.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mystisemmäksi se muuttuu. Se kutittelee lukijan mieltä ripotellessaan vihjeitä, jotka ovat riittävän selkeitä ymmärrettäväksi mutta jättävät silti tulkinnanvaraa - paljon tulkinnanvaraa.

Aamulla herättyäni ja kirjaa yölläkin mietittyäni avaan sen kannen uudelleen etsiäkseni lisää vihjeitä. Törmään teksiin kirjan nimen alla: Eleven dark tales.

Jaahas, onko kyseessä kuitenkin novellikokoelma?! Minun tulkintani on, että on ja ei ole. Kyllä, kullakin tarinalla on oma nimensä ja omat henkilönsä. Tarinoissa törmätään kuitenkin jo tavattuihin henkilöihin, tapahtumiin, kohtauksiin - tosin erilaisesta näkökulmasta, eri ihmisen näkökulmasta.

Suurin osa ihmisistä on nimettömiä, kertoja on aina yksikön ensimmäinen. Mutta lukija kyllä tietää, kuka on kuka. Tiettyyn pisteeseen asti. Riittävästi tietää. Ihan mieletöntä. Mitä enemmän kirjaa mietin, sitä enemmän alan rakastua siihen. Revenge on päättymätön tarina: kun sen on lukenut, voi aloittaa alusta. Itse asiassa minun oli pakko aloittaa alusta.


Kirjasta on blogannut myös Hdcanis. Olen hänen kirjoituksensa lukenut jo aiemmin, mutta enpä muistanutkaan tuota mainintaa novellimaisuudesta, vaan luin tosiaan tätä kirjaa romaanina ja vasta lopussa heräsin tajuamaan muuta. Vaan ei haittaa - ei se lukukokemusta pilannut, vaikka yhden yön unet osittain menivätkin.

Elämäntapavalintana paneminen - yeah right

Kannen kuva: Corbis

Girl A (and Nigel Bunyan): My Story
The truth about the Rochdale sex ring by the victim who stopped them
Ebury Press, 2013
S. 342

Mikäpä olisi mukavampi tapa siirtyä seuraavaan vuoteen kuin lukeminen. Noh, varmaan nukkuminen ja totta puhueakseni sillä tavalla se vuosi minun kohdallani vaihtuikin: nukahdin kirja naaman päälle.

Ettekä ikinä arvaa mitä on taas tullut luettua. Jotakin sellaista, jota ei voi edes omalla nimellä kirjoittaa.

Girl A on 14-vuotias tavallinen teini, jota kutsukaamme Hannahiksi. Hannahilla on mukavat vanhemmat ja kaksi sisarusta. Hänen varhaislapsuutensa on oikeastaan melko idyllinen. Luisuminen paskaan alkaa vasta kun perhe muuttaa Manchesterin kupeeseen, Rochdaleen. Hannah inhoaa Rochdalea ja ystävystyminen toisiin nuoriin on aluksi kankeaa.

Sitten löytyy ystäviä, myös Emma. Mukaan kuvioon astuu juominen ja hauskanpito. Sitä kautta Hannah tutustuu (tietämättään) Rochdalessa pyöriviin pedofiileihin. Touhu on järjestäytynyttä ja nuoria houkutellaan mukaan muun muassa ilmaisella viinalla ja ruualla.

Heidät sitoutetaan ja aivopestään huolellisesti ennen kuin varsinainen hyväksikäyttö alkaa. Todella julmaa ja suunnitelmallista, sillä siten syyt ja seuraukset saadaan kaadettua nuorten ja vielä naiivien tyttöjen niskaan. Uhkailulla saadaan nuoret pysymään mukana ringissä ja olemaan hiljaa.

I think if they were threatening me now, I wouldn't believe it - at least not the worst of it. But at fifteen, I thought they were totally invincible and totally beyond the reach of the law. So when they said they'd burn my parents' house down, beat the shit out of me or my parents, and rape my sisters, I believed them.

Vielä kierommaksi tämän tapauksen tekee se, että Hannahin "parittaja" on itsekin vasta teini, vain muutamia kuukausia Hannahia vanhempi Emma. Emma pitää Hannahia pihdeissään ja vahtii, ettei hän puhu sivu suunsa. Emma itse väittää nauttivansa seksistä. Hänkin on alun perin aivopesty uhri ja ties minkä ikäisenä joutunut aloittamaan "seksiuransa".

Tämä on hyvin häiritsevä kirja. Ei vähiten panemisen ja jyystämisen takia, joita ei tietenkään kuvailla kovin yksityiskohtaisesti, mutta kuitenkin sen verran että täytyin kyrvästä. Jos on kuukautiset, voi panna perseeseen, koska naiminen menkkojen aikana on saastaista miehelle. Mainittakoon, että tämä pedofiilipanorinki koostui lähes yksinomaan aasialaisista, tarkemmin paksitanilaisista, miehistä.

Kun Hannah vihdoin saa rohkeutta kääntyä poliisin puoleen ja kertoo hyväksikäytöstä, vastaanotto ei ole ihan ristiriidaton. Hannahin motiivi on saada apua, lopettaa kierre. Hän ei siihen itse pysty. Poliisi on kuitenkin skeptinen tai sitten taustalla on pelko rasismisyytöksistä tmv.

Tapaus ei etene mihinkään, koska poliisin mielestä kyseessä on ns. elämäntapavalinta (lifestyle choice). Jep jep, miksi Hannah sitten edes meni poliisin pakeille? Kun ei hän sinne mennyt mitään korvausvaatimuksia esittämään, vaan toivoi kierteen katkeavan.

Myöhemmin poliisi vähän pyyteli anteeksi.

Kaikkein eniten Hannah on pettynyt sosiaalityöntekijöihin (minuakin kuvotti). Muutama järkevä on joukossa, mutta suurin osa sulkee silmänsä eikä piittaa, vaikka varmasti ovat tietoisia siitä, miten asiat ovat. Liikaa vaivaa koituisi ehkä, jos tekisi jotain?

Kirjassa on paljon toistoa etenkin liittyen Hannahin ajatuksiin. Jopa niin paljon, että se ajoittain tuntuu suorastaan jankuttamiselta. Toisaalta luulen, että tarkoitus on yksinomaan painottaa sitä, että Hannah ei tosiaan itse valinnut (niin kuin poliisi, sossu ja jopa omat vanhemmat olettivat) olla mikään panoalusta, pikkuhuora. Tuplanöyryytys.

Kirjan tapaus oli muuten aikanaan näkyvästi esillä mediassa. Muistan siitä jotain itsekin. Toisaalta täällä valitettavasti tuntuu pyörivän medioissa jatkuvasti pedofiilitapauksia.

Mutta kas tässä tämän Rochdale-tapauksen pääjehu, meet Daddy. Oikealta nimeltään Shabir Ahmed. Hän sai yhdeksäntoista vuotta kakkua. Tässä muutama muu panomies. Kirjassa ei puhuta näistä henkilöistä oikeilla nimillä, koska Hannah ei niitä itsekään tiennyt ennen kuin tapaus otettiin lopulta uudellen käsittelyyn. Vasta aivan kirjan lopussa nimimerkit ja oikeat nimet loksahtavat paikoilleen, kun Hannah kertoo, millaisia tuomioita kukin sai.

Enpä voi muuta sanoa kuin että onneksi jäivät kiinni, vaikka jättivätkin jälkeensä aika monta tuhottua nuorta elämää.

Manchester Evening News on kirjoittanut tästä kirjasta, lue juttu täältä.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Reetan emännöimään Elämäkertahaasteeseen. Haaste tuli oikein hyvään saumaan, sillä hyllyssäni majailee useitakin elämäkertoja ja muistelmia, jotka voisi vihdoin lukaista pois alta. Jospa tämän haasteen myötä muistaisi tarttua niihinkin!

Elämä rypistyy paperitolloksi

Kissa joka ei kuollut taitaakin olla viimeinen hyllystäni löytyvä lukematon Frimansson. Olen pyrkinyt ihan tietoisesti lukemaan enemmän suomeksi, koska olen alkanut havaita rappeutumista kielessäni.

Kyseessä ei ole sellainen ilmiö, että yhtäkkiä unohtaisin äidinkieleni, ei todellakaan. Kyse on siitä, että esimerkiksi aiemmin minulle itsestäänselvien sanojen taivutus (joskus jopa kirjoittaminen) on alkanut tuottaa päänvaivaa.

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
Katten som inte dog
Like, 2000
Suom. Anu Koivunen
S. 357

Bethin ja Ulfin mökkireissu - ja koko elämä - muuttuu painajaiseksi, kun Beth kohottaa kätensä, jossa on kirves. Se on olevinaan itsepuolustusta, mutta oliko siihen oikeasti tarvetta?

Kyllä oli, Bethin mielestä. Silti sotku on siivottava. Ulf ei näe asiaa ihan niinkään: pieni hetki ja ihminen näyttää aivan toiselta.

Bethin ja Ulfin suhde ei alun perinkään mielestäni näyttänyt kovin auvoisalta. Suhdetta varjosti aiempi menetys ja lapsettomuus. Minusta Ulfista välittyi tietynlainen uppiniskainen kylmyys. Beth taas rypi edelleen hiljaisessa melankoliassaan. He olivat rakentaneet muurin välilleen ja tuon kesäisen päivän päätteeksi muuri kasvoi vielä korkeutta.

Frimansson rakentaa tarinan verkkaisesti, mutta silti sellaisella tempolla että lukija pysyy jatkuvasti koukussa ja varuillaan. Jopa varpaillaan. Mikään ei tunnu olevan Bethille helppoa: ei edes sisarsuhde, ja äiti on dementoitunut eikä tunne enää tytärtään. Äitikin on muuttunut toiseksi ihmiseksi.

Beth jää tekosensa kanssa yksin. Syyllisyys ja ristiriitaiset tunteet piinaavat, mutta ei ole ketään, kenen kanssa jakaa taakka. Sillä Ulfista ei siihen ole ja muille ei voi kertoa. Sillä kirveestä saanut mies katosi. Ei, se kadotettiin. Olen tarkoituksella kryptinen, koska lue itse.

Frimansson kuvaa taiten ihmismielen murtumista taakkansa alla. Kun todellisuus ja vainoharhat vuorottelevat; oikeutus ja syyllisyys kiistelevät keskenään. Loppua kohden kirja saa minun makuuni hieman liian "utopistisia" piirteitä, kun pitää matkustaa ihan Afrikkaan asti asioita märehtimään. Eikä sekään vielä niin väliksi, mutta se mitä siellä jossain päin Afrikkaa lopulta tapahtuu, latisti hieman lukukokemusta.

Mutta kaiken kaikkiaan koukuttava ja mieltä kutkutteleva puhdasverinen trilleri. Frimanssonilta julkaistaan muuten helmikuussa uusi romaani, Kissa ja tyttö (Like). Sehän pitää toki lukea. En ole ihan kaikkia Frimanssonin muitakaan kirjoja vielä lukenut, mutta puuttuvat palaset ovat saalistuslistallani eli metsästelen niitä sitten kesällä Suomessa.

Lue myös Leena Lumin bloggaus Kissasta joka ei kuollut.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Tämä onkin jo kolmas kirja Ruotsista (muuten lukemani ovat Mankell ja Ohlsson). Tavoittelen Ruotsin kirjallisuuden taituruutta. Siihen vaaditaan vielä yksi kirja Ruotsista (joka itse asassa on jo lukujonossa), mutta myös kaksi kirjaa kustakin muusta haasteeseen kuuluvasta maasta eli Tanskasta, Norjasta ja Islannista.

Minulle tässä haasteessa haastavinta on kaikki muut maat paitsi Ruotsi. Yritys on kova, mutta enpä ota paineita edelleenkään. Lukemisen pitää olla hauskaa. Onnekseni osaan ottaa nämä haasteet rennosti enkä turhia stressaile.