Mieltäni kutkuttavat tuorukaiset

En ole koskaan aiemmin listannut blogiini uutuuskirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kerta se on ensimmäinenkin, joten tässäpä pieni otanta tuorukaisista, jotka on jo joko julkaistu tai julkaistaan tässä kevään aikana, mutta joita en ole vielä joutanut lukea. Eivät ole missään luku- tai paremmuusjärjestyksessä. Suluissa julkaisukuukausi.

Han Kang: Human Acts (tammikuu)

Koska samaisen kirjailijan The Vegetarian oli kiinnostava.

Ben Rawlence: City of Thorns - Nine Lives in the World's Largest Refugee Camp (helmikuu)

Nimi kertonee oleellisen, oletan: millaista on asua pakolaisleirissä. Luin kirjasta taannoin esittelyn/kritiikin The Sunday Timesista ja kiinnostuin.

Hideo Yokoyama: Six Four (maaliskuu)

Japanilainen trilleri. Tietty kiinnostaa.

Thomas Olde Heuvelt: Hex (huhtikuu)

Hollantilaista kauhua, paranormaalia aktiviteettia, fantasiaa. En ole lukenut sellaista aikoihin, joten voisi kokeilla vaihteeksi.

Andrew Taylor: The Ashes of London (huhtikuu)

Kirja sijoittuu 1600-luvulle Lontoon suurpalon aikaan. Olen aiemmin lukenut Taylorilta yhden historiallisen romaanin, The Silent Boy. Aikakausi ja miljöö kiinnostavat.





 

Wendy E. Simmons: My Holiday in North Korea - The Funniest/Worst Place on Earth (toukokuu)

Tämä on ilmeisesti jonkin sortin matkapäiväkirja Wendyn Pohjois-Korean matkalta. Kiinnostaa lukea maasta turistin näkökulmasta. Turistihan näkee tasan sen, mitä näytetään ja minua kiinnostaa sekin. Simmons rakastaa matkustelua ja onkin matkustellut melko runsaasti. Simmonsilla on kiinnostavat kotisivut.

Kaikenlaista (minun mielestäni) kiinnostavaa on siis luvassa ja tässä vain pieni otanta. Lisäksi minulla on uskomattoman iso ja kiinnostava läjä kaikkea jänskää kirjallisuutta kotona. On suuria vaikeuksia päättää, mitä seuraavaksi lukisi. Kirjaston kirjat tietenkin kiilaavat jonon ohi, koska ne pitää joskus palauttaakin. 

Tällä hetkellä luen Suomessakin vastikään julkaistua Samuel Bjorkin dekkaria Minä matkustan yksin (I'm Travelling Alone - luen sitä siis enkuksi). Kirja pitää ihan hyvin otteessaan, mutta mieli halajaa samaan aikaan muihin kirjoihin. Kamalaa kun tekisi mieli lukea kaikkia samaan aikaan!

Vasenkätinen elämä

Peter Handke: The Left-Handed Woman
Alkuper. Die Linkshändige Frau, 1976
Methuen, 1980
Saksasta englanniksi kääntänyt Ralph Manheim
S. 88
Suomennettu nimellä Vasenkätinen nainen

Tällä kirjalla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä vasenkätisyyden kanssa. Amatöörimainen veikkaukseni onkin, että kirjailija Handke on hakenut nimellä ihan muuta.

Vasenkätisyys saattaa tässä viitata myös kirjan päähenkilönaiseen noin yleisellä tasolla: nainen kokee olevansa kaiken ulkopuolella, hukassa. Ehkä vähän kuin vasenkätinen oikeakätisten maailmassa.

Mahdollisesti ylitulkitsen ja etsin merkityksiä, joita ei ole ainakaan tieten tahtoen tehty, mutta sepä onkin kirjallisuudessa - kuten taiteessa noin yleisesti - juuri mainiointa, kun saa ihan itse tulkita. Tästä syystä muuten jätän monesti kirjojen esipuheet/alustukset lukematta, koska en halua ennen kirjan lukemista turmella puhdasta mieltäni. Voin kyllä lukea alustukset jälkikäteen, jos koen siihen tarvetta.

Kirjan nainen, johon viitataan aina vain sanalla nainen (woman), vaikka hänellä on nimikin (Marianne), kokee yhtäkkiä valaistumisen.

The woman: "I suddenly had an illumination" - another word she had to laugh at - "that you were going away, that you were leaving me. Yes, that's it. Go away, Bruno. Leave me."

Bruno on Mariannen mies, ja hän ottaa tämän tietoiskun vastaan tyynesti. Hän toteaa juovansa kahvit ja hakevansa kamansa iltapäivällä. Ja that's it. Lukija saa pitkin kirjaa vihjeitä muiden henkilöiden kautta, että Marianne on nähtävästi pidemmän aikaa ollut hieman omalaatuinen, poissaoleva. Kenties tämäkin tempaus pistetään tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Minulle jäi hieman epäselväksi kirjan punainen lanka. Jos se yrittää kertoa naisten asemasta patriarkaarisessa yhteiskunnassa, jää se aika ohueksi. Suorin viittaus aiheeseen löytyy tekstistä, jota Marianne kääntää.

En saanut kirjasta otetta. Ihan kuin olisin katsellut pienellä budjetilla tehtyä elokuvaa, jossa näyttelijätkin olivat amatöörejä, jotka lukivat repliikkinsä suoraan paperista. Tosin ainakin tämä painos kirjasta on käsittääkseni tehty juuri samannimisen elokuvan pohjalta, jonka Handke on itse ohjannut.

Uteliaisuudesta katsoin elokuvan trailerin. En kyllä ihan heti tunnistaisi tätä kirjaa siitä. Tunnistan ne vähäiset henkilöhahmot, kyllä, mutta en varsinaisesti yhtäkään kohtausta (paitsi sen, kun kustantaja tulee ruusupuskan kanssa).

Bongasin kirjan taannoin Marilen blogista.

Pahempi toistaan

Shuichi Yoshida: Villain
Alkuper. Akunin, 2007
Vintage, 2011
Japanista englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
S. 295
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Ystävykset Yoshino, Mako ja Sari ovat nuoria vakuutusmyyjiä. Pintapuolisesti kolmikon ystävyys näyttää tavanomaiselta, mutta ehkä kyse on kuitenkin enemmän siitä, että kolmikko tarvitsee toisinaan - ei ehkä niinkään välitä toisistaan.

He asuvat samassa vakuutusyhtiön omistamassa talossa ja käyvät toisinaan yhdessä syömässä. Niin sinäkin iltana, kun Yoshino kohtaa karun kohtalonsa.

Keigo on komea opiskelijanuorukainen, johon Yoshino on iskenyt silmänsä. Komean ulkokuoren alla ei tosin paljon liiku - ei ainakaan sydämen saralla. Kirjan edetessä Keigosta paljastuu puolia, jotka mädättävät komeaa pintaa.

Yuichi on äitinsä hylkmäänä rakennustyöläinen, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Jopa rasittavuuteen asti hiljainen Yuichi hoitaa työnsä tunnollisesti ja auttelee tarvittaessa naapuruston ikäihmisiä.

Kun Yoshino läydetään kuolleena, epäilyt kohdistuvat Keigoon, joka sattumoisin katoaa murhan jälkeen. Myös Yuichi saadaan kytkettyä tapaukseen ja näin epäiltyjä onkin kaksi. Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Shuichi Yoshida ei vain keri tapahtumia auki, vaan perehdyttää lukijan henkilöhahmoihin. Syvimmin hän pureutuu Yuichin persoonaan, joka valottuu eniten Mitsuyon kautta. Mitsuyo on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee vaatekaupassa. Hän tutustuu Yuichiin netin deittipalvelun kautta - ja rakastuu. Se, onko rakkaus molemminpuolista, jäänee lopulta lukijan päätettäväksi sen perusteella, mitä hän saa tietoonsa kirjan lukemalla.

Vaikka Villainissa on dekkarimaisia aineksia, on se mielestäni enemmänkin tarina ihmisten keskinäisistä suhteista, tutkielma ihmisten mielistä ja ajatuksista. Miten yhden naisen kuolema vaikuttaa eri ihmisiin.

Kuten voi kuvitella, Yoshinon isä, Yoshio, ottaa asian erityisen raskaaksi. Yoshinon isän puolesta tekee hyvinkin pahaa välillä, mutta valopilkkuna loistaa toivo siitä, että traaginen tapahtuma ei välttämättä erota muuta perhettä, vaan ehkä jopa yhdistää.

Loppusummaus: pidin kovasti Villainista. Oikeastaan nyt käy taas niin, että mitä enemmän lukemisesta kuluu päiviä, sen parempana alkaa kirja näyttäytyä mielessäni. Villain tarjoilee mielenkiintoisen kulttuurisen miljöön Japanista kiinnostuneille. Minuahan se (kulttuuri, tavat sekä teoissa että ajatuksissa) kiehtoo, mikä tietenkin minun silmissäni nostaa kirjan arvoa.

Kuka on lopulta se pahin lurjus, ryökäle? Lue kirja ja päätä itse.

Osallistun tällä kirjalla jälleen Kurjen siivellä -haasteeseen. On muuten jo yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja! Ja lisää on tulossa, sillä hyllystäni ei ihan heti lopu itäaasialainen kirjallisuus.

Minimiete: Kana joka tahtoi lentää

Sun-Mi Hwang: The Hen Who Dreamed She Could Fly
Oneworld Book, 2014
Koreasta englanniksi kääntänyt Chi-Young Kim
S. 134
Suomennettu nimellä Kana joka tahtoi lentää


The Hen Who Dreamed She Could Fly on suloisen koskettava lyhykäinen tarina häkkikanasta nimeltä Sprout (suomennetussa teoksessa Tähkä), joka ei halua eikä jaksa enää munia.
 
Se haluaa ulos häkistä, vapauteen. Sen suurin toive on saada pitää edes yksi muna, hautoa se ja hoivata kuoriutunut poikanen.

Toive toteutuu ja Sprout poistetaan häkistään. Vapaus ei tosin ole ihan sitä, mitä Sprout kuvitteli. Vapaus on täynnä vaaroja, mutta mikä tahansa on parempi kuin elää vankilassa jähmettyneenä paikalleen.

Kirja kertoo ystävyydestä, mutta myös erilaisuudesta. Siitä, kun erilaisuus ei ole ihasteltava uniikki asia, vaan syy syrjiä ja eristää muista. Elämä on raadollista ja kullekin lajille on oma kuviteltu paikkansa. Sproutin paikka tallissa majailevien eläinten mielestä on häkissä munimassa.

Jos kirjaa haluaa tarkastella vertauskuvallisesti (faabelina), voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä ihmisiin ja heidän ennakkoluuloihinsa, haluihin lokeroida ja pitää tietyt asiat lokeroissaan. Normit ovat tärkeitä ja niistä poikkeamista ei suvaita. Kaikilla on omat määrätyt paikkansa ja tehtävänsä. Jos ei niitä kykene hoitamaan, on hyödytön ja turha.

Pidin kovasti tästä romaanista ja jopa pienen kyyneleen tirautin sulkiessani sen kannet. Kirjassa on kaunis kuvitus, jonka on tehnyt Nomoco. Kirjan kansi: Brianna Harden.

Muualla blogeissa:

Ulla
Laura

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Fyysikon murhatutkimuksia

Keigo Higashino: A Midsummer's Equation
alkuper. Manatsu no Hoteishiki, 2011
Little Brown, 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Alexander O. Smith
S. 358
Kirjaa ei ole suomennettu

Higashino on räjäyttänyt potin jo neljä kertaa. Haluaisin sanoa, että nyt räjähti viidennen kerran, mutta en ihan voi. Tosin koska kyseessä on Keigo Higashino, annan kaiken anteeksi.

Tosin oikeastaan mitään anteeksi annettavaa ei ole, koska ei tässä romaanissa sinänsä ole mitään vikaa. Odotin vain enemmän vertauskuvia ja ajatuksia, joita aiemmissa Higashinon dekkareissa on ollut.

Mutta kuulkaa, Higashino teki silti jotain, mihin moni ei pysty: uudistui. A Midsummer's Equation on jälleen melko erilainen verrattuna Higashinon muuhun tuotantoon.

Hari Cove on parhaat päivänsä nähnyt, ja rapistumaan ryhtynyt merenrantakylä. Aikoinaan suosittua lomakeskusta ei edes kaunis ranta pelasta - turistit virtaavat nimekkäisiin paikkoihin. Kaikki rannathan näyttävät samalta.

Fyysikko Yukawa Manabu, joka myös Galileona tunnetaan, matkustaa rantakylään asiantuntijan roolissa. Hari Covessa järjestetään konferenssi, jossa tutkitaan mahdollisuuksia merenalaisiin kaivauksiin. Paikalliset luonnonsuojelijat eivät ole asiasta kovin innostuneita.

Yukawa majoittuu hotelliin, johon hänen lisäkseen saapuu ainoastaan yksi vieras. Käy myös ilmi, että hotellinpitäjien tytär on eräs luonnonsuojelijoista. Sitten toinen vieras katoaa ja löytyy myöhemmin kuolleena rannalta. Yukawa aloittaa omat tutkimuksensa paikalliselta poliisilta salaa. Apunaan hänellä on tokiolainen poliisituttunsa Kusanagi ja Utsumi. Yukawalla on omat syynsä tutkia tapausta: on eräs, jota hän haluaa suojella.

A Midsummer's Equation ei ole mitenkään erityisen jännittävä eikä varsinkaan raaka. Mutta ei Higashinon tarvitse kirjoittaa raakuuksia, sillä hän osaa kirjoittaa vetävän ja koukuttavan romaanin ihan ilmankin. Kieli on melko askeettista ja sujuvaa, helposti etenevää ja virtaavaa. Dialogeilla on oleellinen rooli Higashinon romaaneissa, ja ne (dialogit) on taiten tehty ja eläviä. 

Tässä romaanissa Yukawalla on hyvin keskeinen rooli. Aiemmissa Galileo-sarjan romaaneissa, hän on pysytellyt enemmänkin taustalla. Olikin siis mielenkiintoista saada olla Yukawan kanssa näinkin kauan tekemisissä ja tutustua häneen paremmin. Sympaattinen ja viisas mies. Minulla on jo ikävä häntä, apua.

Mitä enemmän tätä kirjaa pohdin mielessäni sen nyt luettuani, sitä enemmän pidän siitä. Erityisen koskettavaksi kirjassa nousee erään pienen pojan ja Yukawan suhde. Tämä on myös ylistys tieteelle.

Toivottavasti Higashinoa käännetään pian lisää! Alla aiemmat englanniksi käännetyt Galileo-sarjan kirjat:

1. The Devotion of Suspect X
2. Salvation of a Saint


Nämä voi oikeasti lukea missä järjestyksessä tahansa. Tämä A Midsummer's Equation on mielestäni kaikkein tavanomaisin (länsimaisesta näkökulmasta siis) dekkari, joten periaatteessa suosittelen aloittamaan jollain muulla. 

Muut Higashinolta lukemani kirjat (ovat itsenäisiä teoksia):

Malice
Journey Under the Midnight Sun

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kurjen siivellä -haasteeseen.

Limusiiniajelulla Manhattanilla ja pari sanaa Goodreadsista

Don DeLillo: Cosmopolis
Picador, 2003
S. 209
Suom. Cosmopolis

Don (Donald Richard) DeLillo on yhdysvaltalainen kirjailija, näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän on saanut useita palkintoja ja tunnustusta romaaneistaan. Näin ollen todistettavasti DeLillo on taitava ja monien lukijoiden keskuudessa suosittu kirjailija.

Kerron tämän siksi, koska aion nyt "lytätä" Cosmopoliksen ja haluan, että muistatte etten kuvittele olevani kriitikko eikä minulla edes ole kirjallisuusopintotaustaa. Olen tavallinen lukija enkä edes pyri objektiiviseen esittelyyn enkä varsinkaan tarkastele kirjoja missään tietyssä kirjallisuuden viitekehyksessä.

Tuskin olisin lukenut tätä kirjaa loppuun asti, ellen olisi vahingossa spoilaantunut eräästä kirjan tapahtumasta. Vain tuon spoilaantumisen takia jatkoin lukemista silloin, kun olin jo keskeyttämässä. Kannattiko jatkaa ja lukea loppuun? Ihan sama, en koe että olisin jäänyt mistään paitsi, jos en.

Cosmopolis kertoo Eric Packerista, jolla on rahaa kuin roskaa. Kirja on niin sanottu yhden päivän romaani, joka menee kutakuinkin näin: Unettomuudesta kärsivä Eric hyppää aamulla limusiiniin (hän haluaa leikkauttaa tukkansa) ja ajelee ympäriinsä, bongailee tuttuja naamoja (muun muassa vaimonsa, työntekijänsä jne.), poikkeaa asioilla (muun muassa syömässä ja naimassa) jne.

Työasioita puidaan autossa, milloin kenenkin alaisen kanssa. Kovasti on ruuhkaa kun presidenttikin on visiitillä kaupungissa ja julkkisräppärin hautajaiset sotkevat liikennettä.

Eric Packer on elämäänsä kyllästynyt huomiohuora, joka tarkkailee toisten elämää autojensa ikkunasta, ja pörssikurssien heilahduksia näyttöruuduilta. Oikeasti hän haluaisi itsekin näkyä? Jossain vaiheessa minulle nimittäin tulee tunne, että kenen tahansa huomio kelpaa: siis on suorastaan pettymys, jos ei kukaan halua esimerkiksi hyökätä Ericin kimppuun. Sellainenkin brutaali huomio kelpaisi ja olisi jopa toivottavaa. Se kai sitten kertoisi siitä, että Eric on tärkeä ihminen - hänet on nähty ja halutaan eliminoida.

Huomion saamiseksi kelpaa myös lääkärin sormi, joka työntyy Ericin rektumiin päivittäisen terveystarkastuksen yhteydessä. Siinä voi samalla jutella vaikka työjuttuja naisalaisen kanssa. What's the point? Kovin erikoistako? No jaa, jotkut masturboivat ja jotkut panevat "julkisesti". Sori, en jaksa kauhistua, en edes ihmetellä. Eric haluaa kohauttaa, Eric haluaa HUOMIOTA.

Kuvitteleeko Eric Packer  itse olevansa jotenkin erikoinen? Ainakin hän yrittää olla nokkela esitellessään joitakin (muka)syvällisiä kysymyksiä alaisilleen. Alaiset sitten vastaavat (muka)syvällisesti ja minä lukijana huokailen tylsyydestä ja mietin, mitä seuraavaksi lukisin.

Mutta mitäpä voi odottaa, kun Eric Packer itsekin on niin tylsä ja vailla mielikuvitusta. Eric-reppana ei oikein tiedä, mitä tehdä. Elämä on tyhjää: kotonakaan ei odota ketään, vaikka Eric on vastikään astunut avioon.  Jos ei ihmisellä ei ole mielikuvitusta, ei sitä oikein voi rahallakaan ostaa.

Ne jotka sanovat, ettei raha tuo onnea, ovat (vain) siinä mielessä oikeassa, että mielikuvituksettomalle ihmiselle se tuskin tuokaan. Tai sellaiselle, jolla ei ole mitään intressejä eikä sitä mielikuvitusta keksiä itselle sellaisia (intressejä, tekemistä, mielenkiinnon kohteita).

Cosmopolis jää mieleeni mekaanisena teoksena, joka ei välitä mitään tunnetta. Sen ihmiset ovat kuin robotteja, puhuvat kuin robobtit. Kirjan tunnelmaa en onnistunut löytämään ollenkaan: lukeminen ei yksinkertaisesti tuntunut miltään paitsi tylsältä.

Odotin rotta rahayksikkönä -keskustelusta jotain ylevän syvällistä, mutta sekin oli pelkkää mekaanista mukahauskaa sanoittelua, josta ei riittänyt sisältöä kuin parin sivun (oliko senkään vertaa, hmm) verran.

Loppuun linkkejä positiivisempiin arvioihin, joissa DeLillon erinomaisuus on ymmärretty. Kunniamaininta Ompulle, jonka blogista tämän kirjan bongasin. Myös Ulla piti kirjaa mielenkiintoisena.


Goodreadsin tähdityksistä

Koen tarvetta valottaa periaatteitani, jotka vaikuttavat antamiini tähtiin Goodreadsissa. En oikeastaan suosittele kiinnittämään niihin mitään huomiota, sillä ne eivät käytännössä arvota juuri lainkaan lukemiani kirjoja. Jokin kirja, jolle olen antanut kolme tähteä, voi olla parempi kuin kirja, jolle olen joskus antanut neljä tähteä - ja päinvastoin.

Olen tähdittänyt kirjoja lähinnä siksi ja siten, että ohjaisin Goodreadsin minulle ehdottamia kirjasuosituksia tiettyyn suuntaan. En tiedä toimiiko tuollainen "manipulointi", joten päätin luopua siitä. Toisin sanoen tähditysperiaatteeni ovat taas muuttuneet. Hetken jopa mietin, että lakkaisin tähdittämästä kokonaan, mutta toistaiseksi en.

Goodreads on määritellyt tähdet näin (jatkossa pyrin tähdittämään Goodreadsin määrittelyn mukaan, mutta en suosittele edelleenkään kiinnittämään liikaa huomiota tähdityksiini):

1 tähti - did not like
2 tähteä - it was ok
3 tähteä - liked it
4 tähteä - really liked it
5 tähteä - it was amazing

Annoin Cosmopolikselle yhden tähden Goodreadsissa. Voin kertoa, että en pitänyt kirjasta, mikäli se ei tullut jo selväksi.

Miksi kirjoitin Cosmopolisesta, vaikka en pitänyt siitä? Miksi en olisi kirjoittanut? Onko olemassa jokin sääntö, että saa kirjoittaa vain kirjoista, joista pitää? Muuten täytyy vaieta ja pitää mielipide omanaan?

Fuck that. Minä kirjoitan juuri niistä kirjoista, joista minulle syntyy sanottavaa: ihan sama pidinkö vai en. Eivät nämä negatiivissävyiset mielipiteet ole mitenkään vaarallisia - ne ovat vain minun mielipiteitäni. Itsekin olen kiinnostunut monista kirjoista, vaikka olen lukenut niistä negatiivisia arvioita/mielipiteitä eli niillekin on paikkansa ainakin minun maailmassani.

Sitten ovat ne kirjat, joista en esimerkiksi henkilökohtaisista syistä kirjoita, vaikka sanottavaa olisikin. Olen jo yhden sellaisen tänä vuonna lukenut, mutta en blogannut siitä. Luen siis myös SALAA kirjoja.

Poika matkalaukussa

Lene Kaaberbol, Agnete Friis: The Boy in the Suitcase
alkuper. Drengen i kufferten, 2008
Soho Crime, 2011
Tanskasta englannistanut Lene Kaaberbol
S. 313
Suom. Poika matkalaukussa

Tänään on naistenpäivä, hyvää sellaista kaikille naisille. Naistenpäivän kunniaksi tuntuu erityisen mukavalta blogata naiskirjailijoiden kirjasta.

The Boy in the Suitcase aloittaa Nina Borgista kertovan kirjasarjan. Nina Borg on Punaisen ristin sairaanhoitaja, jolla on ilmiselvästi vaikeuksia sanoa ei, jos häneltä pyydetään apua. Niinpä kun hänen ystävänsä Karin pyytää Ninaa noutamaan matkalaukun juna-aseman lokerikosta, Nina hieman vastentahtoisesti suostuu.

Kirjan nimestä voi päätellä, mitä matkalaukusta löytyy: pieni poikahan siellä. Huumattu, mutta hengissä. Nina on ymmällään, miten menetellä lapsen kanssa. Poikanen saattaa olla laittomasti maassa ja Nina pelkää, miten pojan käy, jos hän ilmoittaa asiasta poliisille. Siinä eräs syy, miksi Nina ei ilmoita, vaan kantaa pojan autoonsa ja päättää yrittää selvittää asian itse.

Vaan eipä tiennyt Nina mihin sotkuun itsensä solmi. Pojan taustan selvittäminen ei ole ihan helppoa, kun ei ole yhteistä kieltä. Lisäksi on selvää, että joku muukin haluaa pojan eikä aio luovuttaa ennen kuin saa hänet käsiinsä.

Juoni vaikuttaa aluksi melko simppeliltä, sillä tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön näkökulmasta. Lukija siis tietää enemmän kuin Nina Borg, mutta eipä silti tiedäkään kaikkea. Eli yllätyksiä on varastossa.

Eräs mielenkiintoinen elementti romaanissa on Nina Borgin persoona, jonka ailahtelevaisuus vaikuttaa perhesuhteisiinkin. Aviomiestä raastaa epävakaa ja ajoittain katoileva vaimo, lapset kärsivät äitinsä poissaolosta. Minua raastaa Ninan omituinen ajatuksenjuoksu, jota on toisinaan vaikea ymmärtää, vaikka miten päin sitä pohtii. Kompleksinen hahmo siis, joka myös ärsyttää, tunnustan.

Nina Borg on hajamielinen ja minulle syntyi kuva, että hänen menneisyydessään on jotain synkkää. Siitä on viitteitä tässä romaanissa, mutta varsinaista tietoa ei anneta. Ehkä Ninan menneisyys valottaa enemmän seuraavassa romaanissa.

Summa summarum: vahva ja mielenkiintoinen lukukokemus, aion pikimmiten jatkaa sarjan lukemista sillä sainkin juuri (kiitos eBayn!) hyppysiini kirjan toisen osan. Kolmas osa minulla olikin ennestään suomen kielellä.


Nina Borg -sarja:

1. The Boy in the Suitcase - Poika matkalaukussa
2. Invisible Murder - Hiljainen, huomaamaton murha
3. Death of a Nightingale - Satakielen kuolema
4. The Considerate Killer - Huomaavainen murhaaja (julkaistaan suomeksi elokuussa)


Pojasta matkalaukussa on kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Rakkaudesta kirjoihin.

Olen tänä vuonna tähän mennessä lukenut 22 kirjaa. Naistenpäivän kunniaksi laskin monta niistä on naiskirjailijalta ja tulos on 9. En valitse luettavia kirjoja sukupuolen perusteella: itse asiassa sukupuoli on vähiten vaikuttava tekijä lukemisiini.

Kiinnostuin nyt kuitenkin, miten tällaisella random-lukemisella sukupuoli jakautuu ja siksipä laskin edellisen vuoden lukeman. Yhteensä luin 72 kirjaa, joista naisten kirjoittamia on 34. Melko tasaisesti näyttää jakautuvan vain hieman miesten eduksi.

Kirjapornoa

Vaihteeksi kirjoitan muuta kuin kirjamietteitä. Esittelen teille garderobini! Vitsi vitsi. Ihan vaan nörttinurkkaukseni paljastan. Kas tässä.

Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni, mitä ei ihan heti uskoisi tästä kuvasta: olen ahdettuna pöydän ja seinän väliin. Mahdun kyllä ihan hyvin tuonne, eli se ei ole niin kapoinen, miltä näyttää. Pöydän pitää olla iso ja niin se onkin. Pituutta on 115cm ja leveyttä 75cm.

Tietokoneeni haluan olevan pöytäkone ja näytön pitää olla kookas. Kannettavaa käytän vain reissuilla ollessani.

Kyllä, olen järjestänyt kirjat (suunnilleen) värien mukaan hyllyyn. Kirjoja on tosin useammassa rivissä ja muuallakin kuin tässä hyllyssä.

Pimeähköä portaikkoa piristää oranssi. Mätsää hyvin kukkalaatikon (alla vasemmalla) kanssa.

Valkoinen tuo valoa portaikkoon.

Musta häpeäpilkku. Se pitäisi kyllä siivota. Otin oikeastaan kuvan juuri sitä varten, että voisin joskus esittää after-kuvan. Valkoinen härveli on verenpainemittari. Minulla on melko matala verenpaine ja sitä seurailen etenkin silloin, jos huippaa.

Tässä eräs "muuten vaan" -kasa. Se oli aiemmin Itä-Aasian teemakasa, mutta kirjat jotenkin kummallisesti levisivät ympäri kämppää ja tilalle tuli muita kirjoja.

Tällaisia vastaavia kasoja on lukuisia täällä kämpässä. Lisäksi kirjoja on näiden kuvien lisäksi myös muualla, mutta en jaksanut kaikkia kuvata, koska muut hyllyt ja kasat eivät ole värein tai teemoin koottuja. Ne vain ovat.

Miltä sinun kirjahyllysi/kasasi ja/tai "nörttinurkkauksesi" näyttävät? Moni on varmaan laitellut kuvia omistaan, mutta jos joku ei, niin laita ihmeessä ja vinkkaa minullekin, niin tulen katsomaan.

Useat käyttävät nykyään kannettavaa eli nörttäillä voi missä tahansa. Ihan uteliaisuudesta kysyn, kuinka monella edes enää on pöytäkonetta?

Minimiete: Jääkaappilappuromaani

Alice Kuipers: Life on the Refrigerator door
Macmillan, 2007
S. 218
Kirja on suomennettu nimellä Terveisin äiti

Kirjan keskipiste on jääkaapin ovi, jossa äiti ja teini-ikäinen tytär käyvät keskustelua lappusin.

Äiti on työnarkomaani, jota ei pahemmin kotona näy. Claire-tyttären pitää kiireisenä koulu ja lapsenvahtina oleminen. Äidin ja tyttären aikataulut harvemmin kohtaavat, vaikka tapaamisia suunnitellaan jääkaapin ovessa.

Erään kerran äiti jättää viestin, joka saa Clairen sydämen hakkaamaan. Kaikki ei ole ihan kunnossa. Silti kummallakaan heistä ei ole aikaa mihinkään - tai siis toisilleen.

Kirja koostuu pelkästään viesteistä, ja on siksi nopealukuinen. Minua kiinnosti erityisesti, miten voi kirjoittaa romaanin tällaisella tyylillä: voiko se toimia ja koukuttaa? Voi se - siis toimia ja olla koukuttava. Kirja on luonnollisesti kärjistetty ja siksi epäuskottava, mutta toisaalta sen sanoma korostuu sen (kärjistämisen) ansiosta.

Vaikka kirja on nuorille suunnattu, sen voi vallan hyvin lukea hieman kypsemmässäkin iässä oleva ihminen. Mikään kielellinen taideteos se ei ole, mikä lienee selvää kun kyseessä on lappusille kirjoitetut viestit. Life on the Refrigerator Door on helposti lähestyttävä ja koskettavakin romaani, jota voi suositella vaikkapa vain vähän lukeville nuorille. Jospa se inspiroisi tarttumaan muihinkin kirjoihin.

Kirjan (britti)kannesta (ei ole mainittu tekijää) on pakko sanoa, että se ei todellakaan inspiroi kirjaan tarttumaan (säikähdin nähdessäni kannen ja meinasin juosta karkuun, kun kirjastovirkailija toi sen minulle, koska en löytänyt sitä itse hyllystä). Mahdolliset poikalukijat se ainakin varmaan karkottaa melko pian. Toisaalta kirja lienee enempi tytöille suunnattu, kun sen keskiössä on kuitenkin äidin ja tyttären välit. Mutta hei, pinkki kansi, jossa maitopullo! Jessus sentään.

Tutustuin tähän kirjaan Kristan blogissa (terkkuja!), kiitokset siis vinkistä! Blogeista löytää mainioita ja erilaisia kirjavinkkejä vähän joka lähtöön.

Me syntiset - lestadiolaisperheen elämää

Hanna Pylväinen: We Sinners
Picador, 2012
S. 189
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Hanna Pylväisen romaani We Sinners pompsahti esiin joskus vuosia sitten lukiessani jotain Pauliina Rauhalan Taivaslauluun liittyvää keskustelua. We Sinners kertoo Taivaslaulun tapaan lestadiolaisuudesta.

Mainittakoon heti alkuun, että vaikka Pylväinen itse on eronnut vanhoillislestadiolaisuudesta, kirja ei ole muistelmateos vaan fiktiivinen romaani. We Sinners kertoo Rovaniemi-nimisestä perheestä, johon siunaantuu yhdeksän lasta.

Rovaniemeläisten elämää seurataan eri perheenjäsenten silmin eri aikoina. Aikahypyt lukujen välillä ovat joskus useiden vuosien mittaisia, toisinaan jatketaan lähes siitä, mihin edellisessä luvussa jäätiin - vain näkökulma vaihtuu.

Hajautettu kerronta monipuolistaa tarinaa, mutta samalla etäännyttää lukijan. Lukija jää väkisinkin sivustaseuraajaksi enkä ainakaan itse kokenut saavani kunnon otetta oikeastaan keneenkään romaanin henkilöistä. Mietin onko sillä oikeastaan väliäkään: tämän kirjan vetävyys ei ole juonessa, vaan uskonnon vaikutuksessa elämään ja ajatuksiin.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku hylkää uskonnon. Sen sijaan on mielenkiintoisempaa (ja myös vaikeampaa) ymmärtää, miksi joku ei. Vielä vaikeammaksi käy ymmärtää (ainakin kaltaiselleni agnostikolle), miksi joku haluaa ns. aikuisena ryhtyä lestadiolaiseksi, kuten tässä romaanissa tapahtuu. Suurin sysäys uskoon astumiseen (tämän romaanin erään hekilön kohdalla) lienee jonkinlainen juurettomuuden tunne ja yhteisöllisyyden puute.

Itse koen monet uskonnot ja suuntaukset (ja ihmiset) ahdistavina ja jopa ahdasmielisinä: etenkin ne, joissa ei hyväksytä toisenlaisia elämäntapoja (ja uskontoja) kuin se oma. Itse ollaan niin kovin oikessa, uskotaan oikein ja eletään hienosti, muut ovat vääräuskoisia ja plaa plaa.

We Sinners käsittelee melko neutraalisti lestadiolaisuutta eli romaanissa ei kauhistella saati jeesustella. Ja miksi kauhisteltaisiinkaan: sehän on arkipäivää kirjan henkilöille. Jos eri uskonnot (tässä tapauksessa lestadiolaisuus) kiinnostavat, tämä on oiva lukuvalinta.

Pidin tästä kirjasta, mutta koen vaikeaksi kirjoittaa siitä, koska uskonnot ovat eräs asia, joista en oikeastaan jaksaisi keskustella (voin kyllä seurata sivusta keskustelua, mutta minulla on omat mielipiteeni enkä koe tarpeelliseksi esittää niitä missään sen kummemmin). Siksipä en kirjoita tämän enempää. Kiinnostuneet voivat lukea enemmän alle kokoamistani linkeistä, olkaa hyvät.

Omat polut - Etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia: Pitkähkö ja perusteellinen katsaus sekä We Sinners -romaaniin että Hanna Pylväiseen.

Sinisen linnan kirjaston Maria ja Lumiomenan Katja ovat ainakin kirjoittaneet kirjasta.

Loppuun video, jossa Pylväinen kertoo anteeksi antamisesta lestadiolaisuudessa.