Kooste: loput Suomessa lukemani kirjat

Vihdoinkin kotona. Oli ihanaa olla Suomessa pitkästä aikaa, mutta seitsemän viikkoa on sen verran pitkä aika, että tuli koti-ikävä.

Kotihuudit eli Richmond upon Thames, kesä jatkuu täällä vielä.

 

Niin paljon en saanut reissussa luettua kuin kuvittelin ja olisin halunnut. Minulla oli keskittymisvaikeuksia ja reissu sisälsi muutenkin turhan paljon säätämistä ja muuta draamaa. Nyt on vähän väsynyt olo, mutta keskittymiskyky alkaa palata hiljalleen.

Käyn tässä pienesti läpi loput Suomessa lukemani kirjat.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi (Like, 2021)

Olen lukenut useita Haurun teoksia ja pitänyt kaikista. Oli siis selvää, että Viimeinen vuosikin pitää lukea. Jokseenkin traagista, että Viimeinen vuosi jäi Haurun viimeiseksi kirjaksi (Hauru menehtyi heinäkuussa).

Pidin Viimeisen vuoden voimakkaasta miljöökuvauksesta ja kirja sopi mainiosti korvessa luettavaksi. Kautta kirjan kulkeva alavireinen ja haikea tunnelma on tyypillistä Haurua.

Viimeinen vuosi sijoittuu Pohjanmaalle 1950-luvulle. Seurataan kirjailijan elämää ja vaiheita pienessä kylässä, jossa kirjailija ei varsinaisesti suosiota nauti. Eloa ei varsinaisesti helpota myöskään köyhyys ja kirjailijan erakkoluonne sekä vaikeus olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Haurun kuvaus ja tyyli ovat niin eläviä, että tuntuu kuin itse olisi ollut paikalla. Pidin kovasti.

Piia Leino: Taivas (S&S, 2018)

Taivas on ensimmäinen kirja Helsingin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa trilogiassa. Trilogialle ominaisesti kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Kaksi muuta kirjaa ovat nimeltään Yliaika ja Lakipiste. Olisin mielelläni lukenut nekin, mutta en ehtinyt.


Takateksti:

Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.

Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa.

Taivas on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka avaamia kysymyksiä ei tee mieli vaientaa. Lohduton sisällissodan jälkeinen Helsinki ja tilansa uudelleen valtaava luonto antavat haikeankauniit puitteet tarinalle, joka herättää vahvan tarpeen vaalia elämää, kaikkea sitä mikä on maailmassa tärkeintä. 

---

En osaa oikein kirjasta mitään muuta sanoa kuin että pidin siitä. En jaksa etsiä enempää sanoja kuvaillakseni lukukokemusta. Mahtavaa, kun ei tarvitse.

Qiu Xiaolong: Punaisen merkin tanssija (Otava, 2006)

Tämä on toinen osa Chen Cao -sarjassa, jonka luimme kimpassa Lauran kanssa. Viehätyin kovasti tästä kirjasta, jopa enemmän kuin ensimmäisestä. Xiaolong näyttää eikä selitä puhki asioita vaan luottaa lukijan aivoihin. Sanonnat ja runot ovat kutkuttava lisä ja ne soljuvat tarinassa luonnollisesti kuin lastu laineella. Kirjan aikajaksokin kiinnostaa eli 90-luku.

Kiley Reid: Such a Fun Age (Bloomsbury, 2020)

Nyt eivät odotukset menneet yhteen tarinan kanssa. Tai pikemminkin tyylin kanssa (tai minkään kanssa). Oletin jotain hippasen vakavampaa otetta, mutta sain lähinnä chick litiä. Kaikki kunnia chick litille, mutta se ei varsinaisesti ole minun makuuni kuin pieninä annoksina (kirja pari vuodessa). Pakko todeta, että petyin havaitessani mikä kirjan tyyli on ja ettei se siitä muutu.

En kokenut kirjaa järin hauskana saati tyyliltään nokkelana. Otaksun tunnistavani, mitkä kohdat/kohtaukset kirjassa ovat (olevinaan) koomisia tai muuten hassuja, mutta ei naurattanut mikään. Peräti pitkästyin joissakin kohdin.

Luin kirjan loppuun, koska

a) olen utelias.
b) olen huono jättämään kirjoja kesken, elleivät ne ole todella huonoja (subjektiivinen kokemus). Tämä ei ollut niin huono kuitenkaan.

---

Parhaillaan minulla on kaksi kirjaa kesken: Tara Westoverin Educated ja Kotaro Isakan Bullet Train.   Niistä enemmän sitten myöhemmin.

Kuvassa kirjat, jotka eilen lainasin kirjastosta.

Harmillisesti lähikirjastoni (josta pidän eniten) on edelleen remontissa, joten kirjasto toimii tilapäisesti pienessä lisärakennuksessa, jossa on melko suppea valikoima. Oletin kirjaston rempan ehtivän valmistua sillä aikaa, kun olen poissa mutta eipä nähtävästi ehtinyt. 

Poron kutsu

Kansi: Eliza Karmasalo/Like

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like 2008
S. 109

Voitin tämän Hanna Haurun pienoisromaanin Marika Oksan arvonnassa. Kiitänpä vielä tätäkin kautta - kyllä kannatti osallistua. Ja voittaa.

Utopia on lyhykäinen ja nopealukuinen. Tässä on nyt kyseessä pitkälti tunnelma- ja miljöökirja, jossa ei mitään järin hurjaa tapahdu. Eletään ihan "tavallista" arkea keskellä korpea, joka ennen kyläkin oli, mutta josta lähes kaikki asukkaat ja sitten palvelut häipyivät.

Kylää jää asuttamaan yksi perhe ja juoppo Birgitta: yhteensä viisi asukasta. Birgitan puolustukseksi - mikäli hän nyt sellaista tarvitsee - voinen mainita, että eipä hän ainut juoppo ollut. Kyllä se viina maistuu perheen isännällekin. Ja pojalle. Ja äidille. Vain tyttöä ei viinahuuruissa hilluminen kiinnosta.

Tytön elämää häiritsee itsepäinen poro, joka vierailee hänen (tytön) unissaan ja houkuttelee jättämään kylän. Tyttö ei tahdo ja tahtoo lähteä. Tyttö ei pidä ja pitää porosta.

"Hanna Haurun viides kaunokirjallinen teos on runollinen, groteski ja absurdi laulu lähtemisen ja jäämisen vaikeudesta." (kirjan takakannesta lainattu)

Noinhan tuon voisi kiteyttää. Minua tämä kirja kosketteli, ja houkutteli nimenomaan tunnelmansa takia jatkamaan vielä yhden luvun. Toisen, kolmannen.

Haurun teksti on napakkaa ja selkeää, riisuttua. Runolliseksi mielestäni hieman liiankin karua ja suoraa. Kerronnassa (ja myös yksittäisissä kohtauksissa) on havaittavissa selkeitä koomisia piirteitä, jotka sekoittuvat melankoliseen ja uupuneeseen tunnelmaan. Missään tapauksessa en kokenut kirjaa kuitenkaan mitenkään  synkkänä enkä edes rankkana.

Merkillinen kirja, josta voisi sanoa "mitä helvettiä minä juuri luin". Kirja on absurdi, mutta silti se tuntuu jotenkin todelliselta. Kerrassaan uskomatonta. Antoisa lukukokemus.

Jumalalla on asiaa

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Like 2013
S. 96

Sain tämän kirjan Paulalta (Luen ja kirjoitan), kiitän kovasti!

Hanna Hauru on minulle ennestään tuttu kirjojensa Tyhjien sielujen saari ja Eivätkä he koskaan hymyilleet tiimoilta.

Ihastuin Tyhjien sielujen saareen jopa siinä määrin, että roudasin sen mukanani tänne muuttaessamme pois Suomesta. Voisinkin lukaista sen uudelleen ja katsoa, mitä siitä tulee mieleen nyt.

Mutta palataan takaisin Paperinarujumalaan. En ihan tajunnut kirjan nimeä, sillä en ymmärrä miten puhelimen johto voi olla paperinarua. Tai sitten ymmärsin jotain väärin, mikä on todennäköisin vaihtoehto.

Laina työskentelee puhtaaksikirjoittajana ja hänen arkensa on melko vakaa ja ennalta-arvattava. Kunnes eräänä päivänä hän saa puhelun Jumalalta. Kaikki on muuttuva, sillä Jumalalla on missio Lainalle.

Onneksi on Liana, joka ryhtyy Lainan tueksi keräämään jäseniä herätysliikkeeseen ja muutenkin levittämään sanaa. Tai no, onneksi ja onneksi. Se jäänee nähtäväksi, mikä on onneksi, mikä ei.

"Paperinarujumala perustuu löyhästi heinolalaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 60-luvulla ja herätti valtakunnallista huomiota."

Joutunee hieman googlettelemaan, sillä löyhäkin kytkös kiinnostaa. Olin aluksi epäileväisellä kannalla kirjan suhteen, sillä vahvasti uskonnolliset kirjat ovat minulle turn off. Tässä sellainen ei kuitenkaan häirinnyt, sillä Hauru ei ryhdy saarnaamaan kenenkään suulla.

Haurun kieli on kaunista, ajoittain runollista. Minuun tällainen tyyli kolahtaa, se hivelee esteettisyyden kaipuutani. Kaikkea ei kerrota suoraan, mutta vihjeitä on sen verran, että lukija voi ymmärtää.

Hauru totisesti osaa ladata täyden kertomuksen näin lyhyeen kirjaan. Saman hän teki Tyhjien sielujen saaressa, joka sai janoamaan lisää. Paperinarujumalaakin olisin voinut lukea enemmän, vaikka se toimii hyvin näin lyhyenäkin.

"Lämpötila on plussan puolella, mutta meitä palelee, koska suuret räntäräiskäleet ovat kastelleet päällystakkimme."

~~~

Paperinarujumalan ovat lukeneet ainakin Paula, Hanna ja Katja.

Vakavia korulauseita

Hanna Hauru: Eivätkä he koskaan hymyilleet

Jossain vaiheessa kyky ymmärtää symboliikkaa yksinkertaisesti ylittyy. Luulen, että näin kävi minulle Haurun Eivätkä he koskaan hymyilleet kanssa.

Haurun teksti on kaunista, kyllä. Toinen toistaan ravistelevammat virkkeet – ei, vaan sanat – tulvivat symboliikkaa sellaisella voimalla, ettei perässä tahdo pysyä. Eikä pysy, minä en ainakaan.

Näin ollen kirjan luvut ovat joukko korulauseita: kauniita, mutta valitettavasti jäävät sisällöttömiksi. Haluaisin lukea tulkin kanssa tämän kirjan. Se jäi minulta nimittäin kesken, sillä minun on vaikea suhtautua kirjoihin, joiden tärkeimmäksi meriitiksi mielestäni kohoaa sisällyksettömät korulauseet. Sitä voisi ilkeästi kutsua myös nimellä tekotaiteellisuus.

Mutta en kutsu, koska aion vielä lukea kirjan ja ymmärtää sen. Äsken googletinkin kirjasta erilaisia arvioita, mielipiteitä ja ihmettelen samalla, kuinka paljon siitä on saatu irti.

Mutta niin, ehkä se pitää lukea kokonaan nähdäkseen tarkasti. Kenties aika oli väärä. Uusi arvio tulee, kun luen sen kokonaan. Antakaa siis anteeksi ymmärtämättömyyteni.


Nainen antaa periksi kolmannellatoista kerralla. Tänä aikana ei piiloutunut ruoho valkoisen lakanan alle, vaikka pidättyminen kolmetoista kertaa on yhtä kuin ikuisuus.

Peitteiden alla makaa suojassa ja yksin iltatähti. Vain tähdenlennon ajan kestää sen todellisuus, jonka laskenta on jo alkanut.

HOURULA

Ruona liukuu keltaiselle ja kylmälle niitylle. Nainen kohtelee ympäristöä samalla etäisyydellä, miten on sen aina kohdannut. Tähti on siistitty ja lähetetty lumeen käärittynä maailmalle.

Tähti palelee, se on valmiina lentoon. Käsiparit kurkottavat sitä kohden, mutta se ei pysähdy.


Tajusitteko te tästä mitään? Minäpä tajusin, mutta olenkin itse kirjoittanut sen. Tarkoitan sitä, että eräs syy, miksi koin Haurun tekstin ongelmallisena, on myös sen valtava monitulkintaisuus ja symbolisten sanojen muuttuvaisuus. En siis tiennyt, miten mitäkin tulkita, koska mahdollisuuksia periaatteessa oli niin paljon.

Syntiset päätyvät hiiden haaremiin

-->

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Tuima kirjoitti Tyhjien sielujen saaresta aiemmin ja herätti kiinnostukseni kyseistä kirjaa ja Hanna Haurua kohtaan. Pistinkin muutaman kirjan saman tien tilaukseen ja nyt on tämä luettu.

Tyhjien sielujen saari on hoitopaikka. Sinne lähetetään sekä mielisairaat että spitaaliset pois terveiden silmistä. Pappi ja sisaret sekä satunnaisesti vieraileva lääkäri hoitavat sairaita. Tuolloin hoitokäsitys kattaa lähinnä fyysiset perustarpeet – eikä aina ihan niitäkään.

Kirja on kovin lyhyt (112 sivua) ja lyhyet kappaleet lyhentävät sitä entisestään, mutta kirjan taso ei sinänsä kärsi siitä. Kerronta on tiivistä, ehkä osin toteavaa.

Lienee selvää, ettei näin lyhyessä kirjassa keskitytä luonnekuvauksiin, mutta se ei varmasti olekaan kirjan tarkoitus. Kenties on tarkoitus vain kertoa tarina, ja tarinassa itsessään on sen verran voimaa, että se toimii ilman syvällisiä henkilöhahmojakin.

Kirja koostuu lähinnä saareen lähetetyn spitaalisen naisen muistiinpanoista sekä muutamista muiden henkilöiden ajatuksista. Kerrontamuoto on mielestäni tällaiseen lyhytromaaniin hyvä valinta.

En malta kuitenkaan olla leikittelemättä ajatuksella, että tässä olisi ainesta ihan suurromaaniksi asti. Nyt kirjassa oli vahva punainen lanka ja ruumis - vain lihat enää siihen ympärille. Olisin nimittäin lukenut mielelläni enemmänkin.

Millainen oli hänen perheensä, jossa äiti nai tyttärensä sulhasta. Millainen oli hän? Miksi hän sairastui? Mikä oli hänen ”syntinsä”? Millainen oli hänen poikansa lapsuus (ei ilmeisesti järin onnellista sorttia, sillä pojan ratkaisu oli mitä oli)?

Kannattaa lukea Tuiman kirjoitus tästä kirjasta ja ennen kaikkea kannattaa lukea tämä kirja!