Tehranin vanki

Kannen kuva: Kristin Peters

Marina Nemat: Prisoner of Tehran
The End of Childhood in Iran
John Murray 2007
S. 278

Hyllyyni on jostain syystä kertynyt lukuisia Iranista kertovia kirjoja. Prisoner of Tehran on yksi niistä. Tuoreessa muistissa on yhä jokunen aika sitten lukemani Kohtalon kirja, josta pidin ihan ylettömästi.

Kenties poikkeuksellista tässä (Prisoner of Tehran) kirjassa on se, että Marina Nemat ei oli muslimi, vaan kristitty. Hänen lapsuutensa on melko huoletonta siihen asti, kunnes Iranin vallankumous vuonna 1979 alkaa ravistella maata ja valtaan astuu Ayatollah Khomeini.

Nemat kuvaa kirjassaan sitä, miten tuo vallankumous vaikuttaa tavallisiin ihmisiin ja heidän arkeensa. Nemat itse on lopulta eräs monista pidätetyistä. Pidätyksen syyksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa; jopa se, että on nähty "väärässä" seurassa.  Nematin "vankilaura" alkaa vuonna 1982 hänen ollessaan 16-vuotias.

Hänet roudataan pahamaineiseen Evinin vankilaan ja tuomitaan kuolemaan. Jostain kumman syystä (joka selviää kirjan lukemalla) hän onnistuu kuitenkin välttämään teloituksen ja tuomio muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi. Loppujen lopuksi Nemat lusii reilut pari vuotta. Siihenkin on syynsä, joita en aio paljastaa.

Vaikka kirja on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, sen tyyli muistuttaa ajoittain fiktiivistä romaania. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen; siinä vaihtelevat (kirjan) nykyhetki ja menneisyys, joka taustoittaa Nematin elämää. Lopulta ne sulautuvat yhteen.

Kerronnallinen ratkaisu saa aikaan sen, että kirja on ajoittain ennalta-arvaamaton, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Ihan kuin olisi lukenut kulttuurista jännäriä (joka ei tosin ole kovin jännittävä, mutta tietyllä tapaa kutkuttavan odottava). Kirjassa tapahtuu mm. melkoinen käänne, jota en olisi millään osannut odottaa.

Nyt voi tietenkin pohtia sitä, onko tämä ratkaisu tehty viihteellisyyttä (ja kaupallisuutta) silmällä pitäen. En ota kantaa siihen, koska oikeastaan minua ei kiinnosta. Pidin tästä kirjasta ja koin taas vaihteeksi oppineeni jotain.

Tämän kirjan tiimoilta etsin enemmän tietoa tuosta kyseisestä vuoden 1979 vallankumouksesta ja sen vaikutuksista Iraniin. Ne täsmäävät hyvin kirjan faktallisten tietojen kanssa. Itse en lue näitä tosirarinoita kuin Raamattua (tai Koraania), vaan pidän lukiessani aina mielessä, että kyseessä on subjektiiviset kokemukset. Silloin voi huoletta jättää spekuloinnit "tarinan" todenperäisyydestä toisille. Minulle riittää se, että ympäroivät faktat ovat oikein - kaikki muu on tai voi olla totta.

Nyt taidan pitää pienen tauon Iranista ja vaihtaa maata. Tosin hyllyssä polttelee Out of Iran, mutta ei se sieltä mihinkään karkaa. Sitä paitsi siellä hyllyssä polttelee nyt niin monta lukematonta kirjaa, että pää tässä hajoaa - en ole koskaan ollut hyvä monivalintatehtävissä!

Tätä kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu, mutta sen saa ainakin eräistä suomalaisista nettikirjakaupoista englanninkielisenä.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa ja Hei me lusitaan! -haasteisiin. Tämän kirjan myötä saavutan tapaamisoikeuden ja ylenen korpraaliksi!

Rupuinen Lontoo

Uusi Lontoo-kuvasarja alkaa blogissani tänään. Ensimmäisen sarjan teema on rupuisuus. Kuvat ovat vuosien varrella otettuja ja ne kaikki ovat jostain päin Lontoota.

Muita teemojakin olen jo miettinyt. Mieleeni on tullut esimerkiksi kujat, arkkitehtuuri, kliseiset turistikuvat, patsaat ja katutaide näin muutamia mainitakseni. Saa ehdottaa teemoja, jos on mielessä jotain erityistä. Tai vaikka ei olisikaan.

Huomenna palaan asiaan kirjamietteen kanssa. Hyvää yötä.

Kirjamietteet Viidestä vaihteeksi videolla

Ursula Poznanski: Viisi
Atena 2013
S. 424
Suomentanut Anna Mäkelä

Meninkin tällä kertaa sieltä, missä aita on matalin eli lörpötin kirjamietteeni videolle. Tämä on ensimmäinen kirjavideoni ja sen kyllä huomaa.

Mietinkin jo, että kirjoittasinko sittenkin tästä kirjasta postauksen, koska jotenkin tuntuu, ettei video tee oikeutta tälle kirjalle. Mutta en jaksa, valitan. Ei tämä niin vakavaa ole.

Naamaani en halua esitellä, joten saatte katsella maisemia. Tai maisemaa. Näkymä on takapihallemme.

Epämääräinen murina, joka kuuluu taustalta pari kertaa on vatsani. Jostain syystä sen piti alkaa kurista juuri silloin, kun ei saisi. Sillä (masulla) oli muuten tapana murista muun muassa tenteissä, kun oli hiirenhiljaista. Kyllä sai (saa) aina hävetä mahaansa!

Vaan pitemmittä lätinöittä, tässäpä tämä:



Kiitokset Morrelle, että mahdollisti minulle tämän kirjan lukemisen (vaikka kirja ehtikin seikkailla matkalla ties missä)! Oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja seuraavaa osaa (Sokeat linnut, Atena: ilmestyy kesäkuussa) jo odottelen.

Viidestä ovat bloganneet myös ainakin Annika (jolta taisin alun perin kirjasta ensimmäisen kerran kuulla), Mari A, Elina/Luettua elämää, Annami ja Kirsi.

Lapsisotilas muistelee ja Kirjavalas avautuu

Ishmael Beah: A Long Way Gone
Fourth Estate 2007
S. 229

Sierra Leone hytisee sisällissodan partaalla. Ishmael Beahin turvallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun kapinalliset alkavat terrosioida kyliä tappaen siviilejä.

Ishmael on 12-vuotias, kun hänet värvätään (eli pakotetaan) sotilaaksi.

Ishmael ei keskity kirjassaan kuvaamaan ainoastaan sotilasaikaansa, vaan kertoo myös ajasta ja arjestaan ennen kaaosta sekä yksinäisestä pakomatkastaan pois sodan jaloista. Sota kuitenkin saavuttaa hänet - sitä ei pääse karkuun.

Ishmaelista tehdään tappokone niin kuin valitettavan monista muista nuorista pojista on tehty - ja tehdään yhä. Osa on vielä ihan lapsia. Tunteet turrutetaan huumeilla, joita jaellaan avokätisesti sotilasleireissä.

Ishmael kuvailee joitakin yksittäisiä taistelukohtauksia ja strategioita, joissa luonnollisesti veri lentää. Hän ei kuitenkaan jää rypemään tapahtumiin, vaan yrittää ennemminkin avata omia tuntemuksiaan kyseisissä tilanteissa. Osan tapauksista hän kertoo takautuvasti, mikä säästää myös lukijan tunteita. Tätä kirjaa ei ole varmasti ollut helppo kirjoittaa.

Ehkä joku jo miettii, miksi tällainen kirja piti sitten alun perinkään kirjoittaa. Taas veristä viihdettä sossupoken ystäville - hyi kamalaa!!!

Luin tämän kirjan samasta syystä kuin luen monia muita eri kulttuureihin sijoittuvia kirjoja; haluan nähdä. En tuomitakseni, vaan ymmärtääkseni (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat sitten eri asioita).

Pahuus ei varmasti maailmasta poistu tällaista kirjallisuutta lukemalla, mutta eipä se silmien sulkeminenkaan mitään pelasta. Tällaiset kirjat haastavat usein ajattelemaan ja pohtimaan asioita - ihan omilla aivoilla eikä toisten.

Olen oikeastaan perin kyllästynyt selittelemään lukutottumuksiani. Ei sillä, että kukaan muu kuin minä itse odottaisi minun niin tekevän. Tarve kumpuaa siitä, etten pidä väärinymmärretyksi tulemisesta (kukapa pitäisi?).

Luonnollisesti en myöskään pidä siitä iänikuisesta ajatuksesta, jonka mukaan tällaisia kirjoja (niin kuin niitä pahamaineisia misery littejä) lukevat ihmiset saavat viihteensä toisten kärsimyksistä. Mässyttävät niitä kuin suolenpätkiä ja saavat varmaan salaa g-pisteorgasmejakin. Hyi kamalaa, mitä pervoja!

Tosin jos näitä samoja aiheita käsitellään fiktiossa (esim. dekkarissa), niin se onkin yhtäkkiä ihan hyväksyttävää eikä lainkaan perverttiä. Paitsi tietenkin niiden mielestä, jotka ajattelevat suunnilleen kaiken olevan sosiaalipornoa. Mutta joo, mitäpä sitä mielipiteitään perustelemaan, kun voi kuitata asian (kokonaisen kirjan) vain sanomalla "se on kauheaa sossupokea ja irstasta tirkistelyä".

Noin muutenkin kyllästyttää joidenkin ihmisten kiihko lokeroida ihmiset heidän lukemiensa kirjojen perusteella. Jos luet sitä, niin olet sellainen. Jos luet tätä, olet tuollainen. So simple, suorastaan polvistun moisen kehäpäätelmän nerouden edessä. Hallelujah. Tsekkaa tästä, millainen Sinä olet!

Sori paatos, mutta joskus on ihan kiva tuuletella ajatukset ulos. Ehkäpä en tämän jälkeen koe enää tarvetta palata tähän asiaan (toivottavasti). Olen aiemmin jo valottanut syitä siihen, miksi luen muiden kirjojen ohella myös ns. misery lit -kirjallisuutta. Tuosta voi mennä mietteeni lukemaan, jos kiinnostaa ja vaikka ei.

On muutenkin hyvä ymmärtää, että ihmiset käyttävät kirjallisuutta eri tarkoitukseen: toiset haluavat rentoutua sen parissa, tuntea rakkautta, haaveilla ja kenties saada hyvän mielen tmv. Toiset kaipaavat äksöniä ja vauhtia. Toiset haluavat oppia uusia asioita, toiset matkustaa eri paikkoihin jne.

Moni hakee kirjallisuudelta useita asioita eri aikoina eikä kenenkään tapa "kuluttaa" kirjallisuutta ole sen oikeampi tai väärempi - huonompi tai parempi.

Palatakseni takaisin Sierra Leoneen. Kirjan lopussa on suppea kooste Sierra Leonen historiasta. Se olisi oikeastaan kannattanut lukea ennen kirjaa. A Long Way Gone on suomennettu nimellä Leikin loppu: lapsisotilaan muistelmat.

Nadia (Kattona taivas) on myös lukenut tämän kirjan. Kannattaa lukea hänen arvionsa. Omani meni nyt tällaiseksi oudoksi, sorppa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

~~~

Ps. Tätä kirjoitusta ei ole osoitettu kenellekään erityisesti. Se vain tuli ja annoin sen tulla.

Tulipa tässä muuten mieleeni eräs hauska aforismi.

"Älä tee muille sitä, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Makunne voivat olla erilaisia."

 George Bernard Shaw, kirjailija

Syvältä koskettava Kohtalon kirja

Kannen kuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja
(alkuper. Sahme man, 2003)
Tammi 2014
Suomentanut Anna Lönnroth englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate
S. 609
Arvostelukappale

Sulkiessani Kohtalon kirjan kannet olo on jollakin tapaa haikea ja pöllämystynyt. Heitin hyvästit monille tutuille henkilöille, joiden elämää olin saanut seurata kuudensadan sivun - viidenkymmenen vuoden - verran.

Tarinan kertoja on Masume, joka vielä kirjan alussa on kikatteleva teinityttö.

Istuimme Parvaven (Masumen paras ystävä) kanssa lattiatyynyillä, kuiskuttelimme, kikattelimme ja opiskelimme. Minä en missään tapauksessa saanut mennä heille. 

"Sinä et astu sen tytön (Parvane) taloon jalallasikaan", Ahmad (Masumen veli) rähjäsi. "Ensinnäkin hänen veljensä on älykääpiö, toiseksi tyttö on häpeämätön ja oikukas. Hän joutaa helvettiin, äitinsäkin kulkee ilman hijabia."

Masumelle on tärkeää saada opiskella ja tuo intohimo säilyy lähes hänen koko elämänsä ajan. Vaikeaksi asian tekee se, että tyttöjen koulunkäyntiä pidetään turhana. Isältään Masume saa onnekseen tukea, ja isän sana on painavin.

Huoleton nuoruus päättyy kuitenkin äkisti Masumen rakastuessa nuoreen opiskelijapoikaan, Saidiin. Länsimaisesta näkökulmasta varsin viaton silmäpeli ja hillittyjen rakkauskirjeiden kirjoittelu on kuitenkin järkyttävän kunniatonta etenkin Masumen veljien mielestä. Ensirakkaus on tuhoon tuomittu, ja samalla tuhoutuu paljon muutakin.

Parinoush Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa. Sitä, miten eri tavalla yksilöt jopa perheen sisällä suhtautuvat uskontoon ja siihen, miten sitä tulisi tulkita ja miten sen mukaan pitäisi elää. Perheen kunnia on tavalla tai toisella läsnä lähes joka asiassa.

Siinä sivussa lukija saa tutustua muun muassa iranilaisiin tapoihin ja elekulttuuriin. Eloisa ja vivahteikas elekulttuuri, jossa tunteita näytetään myös fyysisesti on samaan aikaan kiehtovaa ja jotenkin koomista.

Masumen äiti läpsii itseään poskelle useammankin kerran järkyttyessään. Miehet hakkaavat reisiään. Kaikki tuntuu jotenkin liioitellulta eikä se rajoitu ainoastaan tunteiden näyttämiseen. Asioitakin helposti liioitellaan, mutta vallitsevassa kulttuurissa varttuneet kaiketi osaavat useimmiten erottaa, missä ne rajat kulkevat.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tietokirja, vaan fiktiivinen romaani. Mutta useinhan kirjat nimenomaan viestivät voimakkaasti siitä kulttuurista, mihin ne sijoittuvat. Tällainen tarina ei syntyisi esimerkiksi Norjassa.

Tässä varmasti eräs syy, miksi himoitsen lukea "vieraiden" kulttuurien kirjoja (minulle kelpaa sekä fiktio että fakta). En lue eri kulttuureista siksi, että voisin kauhistella ja jeesustella, tuomita. Luen niitä siksi, että haluan oppia, nähdä. Ymmärtää.

Vaikka tässä kirjassa on paljon surua ja murhetta, mahtuu joukkoon aimo annos iloa ja onnistumisia, rakkautta ja kauneutta. Jopa huumoria, etenkin dialogeissa jotka ovat usein nasevia ja liioittelevia.

"Oikeastaan voisin tulla sinne, niin voimme kertoa Sirinille yhdessä. Se on helpompaa niin. Kaksi yhtä vastaan... pystymme hoitelemaan hänet paremmin. Lyödään häntä, jos on tarpeen."

Näin puhuu nainen, mutta kyseessä on kannustuspuhe; oikeasti kukaan ei ole aikeissa lyödä Siriniä. Tämä kirja on räiskyvä ja runsas, tuhti ja tumma olematta kuitenkaan ankeista ankein. Tämä on kirja (Masumen) kohtalosta, johon hän lopulta alistuu.

Kohtalon kirjaa voisi reilusti kärjistäen ja mutkat suoristaen pitää iranilaisena versiona Colleen McCulloughin Okalinnuista. Molemmat ovat sukusaagoja, joiden keskiössä on voimakas nainen. Molemmat kirjat kuvaavat aikaansa ja kulttuuriaan. Toki tällaisia kirjoja on paljon muitakin, joten esimerkkini on kenties typerä, mutta luulen että se saattaa kertoa jotain siitä, mistä Kohtalon kirjassa on kyse.

Kohtalon kirja on Parinoush Sanieen ensimmäinen romaani. Sen julkaisu kiellettiin kahdesti Iranissa ennen sen vapautumista sensuurista. En toisaalta ihmettele; Saniee ei tyydy ihmiskohtaloiden kuvaamiseen, vaan kirjassa on selkeä poliittinen aspekti, joka tuskin miellyttää iranilaisia valtaapitäjiä.

"Sano minulle, mikä on demokraattinen hallinto?" kysyin. "Eikö se ole kansan valitsema? No, kansa on valinnut. Mutta sinä, herraseni, et kykene sulattamaan sitä, että kansa, ne ihmiset joiden puolesta olet paukuttanut rintaasi, on äänestänyt islamilaisen hallinnon puolesta. Eli ketä vastaan sinä nyt olet lähdössä sotimaan?"

Minuun tämä kirja teki suuren vaikutuksen. Se pyörii yhä päässäni ja minun on vaikea keskittyä lukemaan seuraavaa kirjaa. Kohtalon kirja olisi erinomainen lukupiirikirja; siinä on kosolti, mihin tarttua. Se on tunteiden vuoristorata.

Googletus ei tuonut eteeni blogia, jossa olisi Kohtalon kirjasta kirjoitettu. Kirjan takakannen voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Varistyttö

Kirjan kansi: ei mainittu

Erik Axl Sund: Varistyttö
Otava 2014
S. 415
Suomentanut Kari Koski
Ennakkokappale

Tässäpä onkin sellainen dekkari-trilleri, jossa leikitellään ihmismielellä melko rajullakin kädellä.

Toisaalla pohditaan hämäperäisiä lapsikuolemia, joita ei hyvällä tahdollakaan voi luokitella onnettomuuksiksi.

Jotain kamalaa siis tapahtuu, mutta poliisi on melko pihalla siitä, missä mennään. Kapuloita rattaisiin heittelee vielä syyttäjä, joka vaikuttaa varsin haluttomalta tekemään yhteistyötä.

Jeanette Kihlberg on tuore komisario, joka nappasi viran erään toisen nenän edestä.

"Billingin (Jeanetten esimies) avoimesta vastustuksesta huolimatta hän (Jeanette) oli saanut viran, mutta esimiehen nurja suhtautuminen häneen oli siitä lähtien lyönyt leimansa heidän väleihinsä."

Murhatutkimusten ohella Jeanettelle tuottaa siten päävaivaa joidenkin kollegoiden nyreat asenteet häntä kohtaan. Rahastakin on pulaa, kun aviomies maalailee taivaanrantoja kotona haaveillen taiteellisen uransa läpilyönnistä tekemättä asialle itse juurikaan mitään.

Toinen kirjan keskeinen henkilö on psykoterapeutti Sofia Zetterlund. Zetterlund ottaa työnsä vakavasti, ajoittain jopa pakkomielteisesti. Zetterlund löytää joistakin potilaistaan samoja piirteitä, joiden perusteella hän diagnosoi heidän mahdollisesti kärsivän monipersoonahäiriöstä. Kirjassa tosin mainitaan "monipersoonaisuushäiriö", josta nyt koen tarvetta nipottaa, koska sellaista ei ole. Se on suomeksi joko sivu- tai monipersoonahäiriö.

Olen lukenut aiheesta (sivupersoonähäiriö) melko paljon kirjallisuutta, joten se on sinänsä minulle tuttua. Varistytössä minua hieman tökkikin se, miten aihetta on käsitelty. Kirjassa puhutaan mm. persoonan valitsemisesta ja vaihtamisesta. No, ei niitä ihan noin vain valita ja vaihdella. Epäuskottavaa.

Kirjan kieli (ja viittaan nyt suomennokseen, koska luin kirjan suomeksi) oli ajoittain tahmeaa johtuen kummallisista sanajärjestyksistä ja lauserakenteista. Vastaavasti toisinaan teksti oli sujuvaa ja vaivattomasti etenevää. Epäsuhtaisuus häiritsi minua, mutta siihen tottui.

Kirjassa hypähdellään paikasta ja henkilöstä toiseen, mikä tekee kirjan rakenteesta mielenkiintoisen ja koukuttavan. Kukin luku on otsikoitu paikan mukaan, joten lukija tietää missä mennään. 

Eräs paikka, jossa käydään, on Sierra Leone. Siellä tosin käydään vain muistojen viemänä. Varistytössä viitataan muutamia kertoja erääseen kirjaan (Ishmael Beah: A Long Way Gone), joka käsittelee Sierra Leonen lapsisotilaita. Minua yhteys innosti, sillä tuo kirja (A Long Way Gone) löytyy omasta hyllystänikin. En tosin ole vielä sitä lukenut, mutta varmasti pian luen.

Kaiken kaikkiaan, pienestä nurinastani huolimatta, pidin kirjasta kovasti. Varistyttö on runsas ja mehevä romaani, joka ottaa lukijan mukaan mielenkiintoiselle, raa'allekin, matkalle ihmismielen syövereihin ja vaikeisiin murhatutkimuksiin. Lukija saa läpi kirjan itsekin spekuloida ja kokea oivaltamisen tuottamia ahaa-elämyksiä. Dekkari minun makuuni siis. En ehkä ihan herkimmille ihmissieluille tätä suosittele.

Varistyttö on trilogian ensimmäisen osa. Otava julkaisee trilogian melko vauhdikkaasti, sillä toinen osa, Unissakulkija, ilmestyy jo kesäkuussa. Kolmas osa on nimeltään Varjojen huone, ja se julkaistaan lokakuussa.

Trilogiasta voi lukea lisää Varistyttö.fi:n sivulta. Sivulla on spoilereita, joten vieraile siellä omalla vastuullasi! Minä uteliaana tietenkin menin (ja spoilaannuin, mutta ei se minua haittaa) ja odotan jo kuumeisesti jatkoa. Tämä trilogia on ehdottomasti luettava.

~~~

Varistyttö on tänään esillä monessa blogissa (siksi en nyt linkittele, koska en ole itsekään niitä vielä lukenut). Se johtunee siitä, että ennakkokappaleen mukana tulleessa saatekirjeessä mainittiin kirjan olevan vapaa arvioitavaksi 13.3. Menenpä nyt itse lukemaan toisten mietteitä!

Jos metsään haluat mennä nyt...

Kansi: Antti Vanhatalo

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Kuoriaiskirjat 2014
S. 168

Olen lukenut viime aikoina (taas) melko apeita kirjoja, joten kaipasin vaihteeksi kevennystä. Valitsin keventäjäksi Tuomas Salorannan tuoreen teoksen Hopea-arkun metsästäjät.

Olen lukenut Salorannalta aiemmin pari muuta romaania, ja niiden perusteella osasin aavistella, mitä on luvassa.

Nyt ei pidä ajatella, että Saloranta toistaa samaa kaavaa. Ei toista. Kun Diplomaattisessa selkkauksessa lenneltiin planeetalta toiselle, Hopea-arkun metsästäjissä rämmitään lähinnä metsässä.

Velho-oppilas Taavetti Rummukainen saapuu Vuolasveden rannalla sijaitsevaan parakkikylään. Parakkikylän krouvissa viina virtaa ja laulu raikaa.

"Hurlum hei, kun riemumme raikaa,
kyllä känni on ihmisen parasta aikaa!
Tänään ei tunneta murhetta, haittaa,
huomenna suolanen silli taas maittaa!"

Aamulla havaitaan, että tukkityöläisten palkkarahat on varastettu. Tekijöistä ei ole hajuakaan, mutta kylän rauhan säilyttämiseksi on tärkeää saada rahat takaisin ja äkkiä. Kootaan pieni ryhmä, jonka tarkoitus on jäljittää varkaat ja palauttaa rahat. Velho-oppilas Rummukainen pestataan muutaman muun kanssa tähän ryhmään. Sekalainen joukkio voi lähteä matkaan eikä kommelluksilta säästytä.

Minulle selvisi melko pian, kuka ne rahat lopulta varasti. En tosin usko, että Salorannan tarkoitus oli tuota tietoa pihdata, sillä hän ripotteli vihjettä sinne sun tänne ja herätteli lukijan aavistukset. Noin muuten olikin sitten aika vaikea arvailla ennakkoon, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Se on hyvä, sillä harvassa tuntuvat olevan ns. ennalta-arvaamattomat ja yllätykselliset romaanit. Salorannalla on omanlaisensa tyyli, miljöö ja aiheet, jotka eivät minulle ainakaan ole kovin tuttuja. Saloranta ammentaa (Suomen) historiasta, kyllä, mutta tekee sen omalla tyylillään. Siinä missä Elias Lönnrot teki runonkeruumatkojaan 1800-luvulla, Taavetti Rummukaisen pitäisi kerätä loitsuja. Siis pitäisi ja pitäisi.

Kirjassa on mm. lauluja ja loitsuja, jotka ihastuttavat riimeillään (minähän olen riimirakastaja, mikäli se jollekin on vielä epäselvää). Saloranta taitaa riimittelyn; poljento on jouhevaa ja soljuu eteenpäin vaivattomasti ilman kompurointia ja töksähtelyä. Riimittelyn lisäksi luvassa on Salorannalle ominaisia hulvattoman hauskoja ja napakoita dialogeja.

Kirjassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, joista osa nousee keskiöön. Minulla oli alussa vaikeuksia muistaa kaikki esitellyt henkilöt, koska uusia hahmoja putkahteli mukaan melko runsaalla kädellä. Huvittavat nimet kuitenkin helpottivat muistamista ja kun ydinjoukko oli kasassa, ei ongelmaa enää ollut.

Lue Hopea-arkun metsästäjien takakansi Goodreadsista. Jatkoa lienee luvassa - toivon!

"Hopea-arkun metsästäjät avaa suomalaiskansallisten fantasiaseikkailujen sarjan, jossa synkkiä korpimaita samotaan niin Kalevalan kuin rillumareinkin hengessä!"


Aiemmin Salorannalta lukemani romaanit:

Juuri sellainen yö
Diplomaattinen selkkaus

Kirjan kansi on jälleen Antti Vanhatalon käsialaa ja kuvan kaltainen kohtaus löytyy kirjastakin. Enpä olisi kyllä ihan heti uskonut!

Suojattomat

Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Otava 2014
S. 298
Arvostelukappale

Kolibrin myötä saimme tutustua rikostutkija Anna Feketeen ja tietenkin muutamiin muihinkin henkilöihin. Suojattomat on kirjasarjan toinen osa ja olikin mukava palata tuttujen henkilöiden pariin.

Iäkäs mies jää auton alle ja kuolee. Tapahtumassa on paljon outoja yksityiskohtia, jotka eivät sovi yhteen. Miten mies on esimerkiksi päätynyt tielle? Ja kuka hän oikeastaan on? Entä miten käännytyspäätöksen saanut nuori mies liittyy tapaukseen - vai liittyykö edes?

Tässäpä vasta herkullinen dekkarikudelma, jota Hiekkapelto alkaa hiljaksiin avata lukijalle. Lukija on muutaman askeleen poliisia edellä, sillä tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta. Kaikkea ei kuitenkaan paljasteta, joten lukija saa pähkäillä ja spekuloida itse mukana.

Anna Fekete on mielenkiintoinen - ristiriitainenkin - henkilö. Hän on itsekin maahanmuuttaja, joka pakeni Jugolaslavian hajoamissotaa Suomeen ollessaan vasta lapsi. Suomi tuntuu kodilta, mutta tietty juurettomuus kulkee mukana. Missä se koti oikeastaan on ja mikä sen tekee?

Voin tietyssä mielessä ymmärtää Annan pohdiskeluja ja koti-ikävää, vaikken itse olekaan joutunut muuttamaan toiseen maahan pakon sanelemana. Tunnen kuitenkin tiettyä juurettomuutta, irrallisuutta, mutta toisaalta tunsin sitä jo Suomessa. Siihen on monia syitä, joita en aio tässä ryhtyä ruotimaan.

Suojattomissa saamme myös seurata jo Kolibrista tutun Eskon toimia ja ajatuksia. Esko vaikuttaa päällepäin melko stereotypiseltä rasistilta, enkä jaa suurinta osaa hänen ajatuksistaan. Jollain tapaa en voi kuitenkaan inhotakaan häntä; hänellä(kin) on oma ristinsä kannettavanaan.

Pidän siitä, kuten jo Kolibrin kohdalla kirjoitin, ettei Hiekkapelto ole luonut Eskosta täysin yksisilmäistä "natsia", vaan hänessä (Eskossa) on moniulotteisuutta, joka tulee esille etenkin Eskon ristiriitaisissa ajatuksissa. Minusta se viittaa siihen murrokseen, jota ihminen kenties käy läpi ollessaan epävarma asenteistaan ja mielipiteistään.

Pidän Hiekkapellon mutkattomasta tyylistä kirjoittaa. Teksti on ajoittain maalailevaa, mutta ei missään nimessä jaarittelevaa. Dialogit ovat ajoittain hauskoja ja humoristisia. Kirjan perussävy on tumma, mutta ei ahdistava tai painostava.

Kolibrin luettuani odotin kovasti sille jatkoa ja nyt voin todeta, että odotukseni on lunastettu - jopa ylitetty. Vaikka langat solmittiin yhteen, jäi kirjan päätteeksi repsottamaan eräs tynkä (johon tosin suhtaudun suurella varauksella ja se ärsytti minua, koska... enpä sano mitään, koska spoilausvaara on muuten suuri). Se lupailee jatkoa, jota toivottavasti on tulossa. Pian!

Kirjan on lukenut myös Krista.

~~~

Kannen kuva: Cobris/SKOY / Kannen suunnittelu: Timo Tervoja

Kirja, joka minua kantaa

Aloin itkeä heti, kun synnyin.

Jokainen päivä osoittaa miksi.

Espanjalainen sananlasku

Minulla on muutamia kirjoja, jotka kulkevat kanssani minne tahansa menenkin. Tai ei nyt ihan; en niitä lomamatkoille tai muille vastaaville yleensä mukaan ota. Mutta ne ovat sellaisia kirjoja, joista en luovu ja jotka kulkevat muassani muutosta toiseen. Niihin kirjoihin teen myös merkintöjä - lähinnä alleviivauksia.

Eräs tällainen kirja on Kyynikon kultainen kirja, jonka on toimittanut Juha Lindqvist (Mattina 2001). Teokseen hän on koonnut ajatuksia ympäri maailman erilaisten otsikoiden alle.

"Oikeastaan, ehkä on väärin puhua ajatuksista, totuus olisi pikemminkin oikea sana. Nämä lainaukset eivät ole syntyneet tyhjästä, ne eivät ole taivaanrantaan maalattuja kuvia, vaan peilauksia elämästä: nykyhetkestä, menneestä ja tulevasta. Omassa raadollisuudessaan ne osoittavat, mihin maailma on menossa ja millainen se on ollut."

Kyynikon kultainen kirja edustaa minulle sellaista ihastuttavaa, ajatuksensiemeniä sisältävää huumorikirjaa, joka - nurinkurisesti - huvittaa minua suuresti. Mutta onhan huumori, erityisesti pilkallisuus, merkittävä kyynisyyden osa.

Tässä kohden haluan huomauttaa, etten ole kyynikko (olen toiveikas realisti). Se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta teoksen annista, märehtimästä, tulkitsemasta ja pyörittelemästä sen pikkuruisia sananparsia. Esipuheessaan Lindqvist jo toteaakin:

"Näiden ajatusten keskellä on huumori jo itsesuojeluvaiston kannalta terveellinen tekijä."

Jo kirjan esipuhe saa minut hymistelemään ja nostattaa hymyn huulilleni. Minulle tämä teos edustaa toivoa. Se voi kuulostaa kummalliselta enkä osaa sitä itsekään selittää. Yhtä kaikki: Kyynikon kultainen kirja piristää minua, kun ottaa päähän tai on huumori kateissa. Siksi kirjasta on varmaan tullutkin minulle niin tärkeä ja rakas.

Kyynikko on ihminen, joka kukkien tuoksua tuntiessaan alkaa etsiä ruumisarkkua katseellaan.
Henry Louis Mencken

Pankkiiri on kaveri, joka lainaa sateenvarjoaan auringonpaisteella ja vaatii sen takaisin heti paikalla kun alkaa sataa.
Mark Twain

Kahta kertaa ei eletä, ja on paljon sellaisia jotka eivät osaa elää yhtäkään kertaa.
Friedrich Rückert

Hän oli ihminen, jonka omatunto oli puhdas. Hän ei milloinkaan käyttänyt sitä.
Stanislav Jerzy Lec

Kyynikko Diogenes näki kauniin nuorukaisen, joka ei osannut kirjoittaa, ja sanoi: "Siinäpä vasta olisi talo, jos joku olisi kotona!"
tuntematon

Kun tietää

eläneensä turhaan

tietää ainakin

minkä vuoksi

on elänyt

Tommy Tabermann 

Venäjällä lusimassa

Tig Hague: The English Prisoner
Penguin 2009
S. 432

Tulipahan käytyä venäläisessä vankilassa Tig Haguen kanssa. Ensin lusittiin Moskovassa, sitten meidät kärrättiin Mordoviaan vankileirille keskelle ei mitään.

Kyllä olisi kannattanut heti lentokentällä heittää hieman hilloa vartijalle, niin tältä kaikelta olisi vältytty. On niin helppoa olla jälkiviisas. Haguen housuntaskusta löytyy kerta-annos hashista. Se on unohtunut sinne polttari-illan päätteeksi.

Kerta-annos muuttuu lentokentällä hieman isommaksi ja yhtäkkiä Tig Hague on huumeiden salakuljettaja, varsinainen huumeparoni! Siihen päättyy se työmatka ennen kuin ehti alkaakaan. Siitä alkaa myös Haguen parin vuoden lusiminen Moskovan vankiloissa.

Hague kuvaa kirjassaan melko seikkaperäisesti venäläistä lahjontakulttuuria (vankinäkökulmasta), jossa oikeastaan miltei kaikki on kaupan - jopa oma vapaus. Lähes kaikki on ostettavissa, mutta keneenkään ei voi luottaa.

En puhuisi oikeuslaitoksesta tässä yhteydessä, mutta koska en tiedä juuri mitään venäläisestä oikeus- saati vankilakäytännöistä en voi arvioida, kuinka "totta" tämä kirja on. Toisaalta en näe mitään syytä, miksi Hague valehtelisi.

Kijan alussa en pitänyt Tig Haguesta. Hänessä on jotain äijämäistä uhoa, joka kyllästyttää minua. Paljon kirosanoja ja aggressioita (olisi tosin varmaan minullakin hänen tilanteessaan), pörhentelevä käytös.

Mutta kirjan edetessä alan ymmärtää Hagueta ja hänen persoonaansa. Ymmärrän myös hänen raivokkaita ajatuksiaan, jotka tosiaan ovat vain ajatuksia - ei hän niitä ulos päästä suustaan tai muutenkaan. Paitsi joskus, mikä on ihan ymmärrettävää. Venäläiset vartija todellakin osaavat ankeuttamisen taidon.

En koe aiheelliseksi tästä kirjasta tämän enempää kirjoittaa. Jos vankilat ja toiminta niissä kiinnostavat, suosittelen tämän lukemaan. Vaikka aihe on melkoisen ikävä, ei kirja tunnu raskaalta. Haguen tyyli on ajoittain mustan humoristista, sarkastistakin. Minua jopa nauratti välillä.

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen ja samalla lunastan itselleni ulkoiluoikeuden, jee!

~~~

Kannen kuva Haguesta: Mark Kehoe / Vankilakuva: RIA Novosti