Kaikki katoaa

Yoko Ogawa: The Memory Police
alkuper. Hisoyaka na Kessho 1994
Harvill Secker 2019
englannistanut Stephen Snyder
s. 274


Joki hehkuu punaisena sen pinnalla ajautuvien terälehtien virratessa kohti merenkurkkua. Ruusut ovat pudottaneet kukintonsa, ne ovat poistumassa saarelta. Ne ovat poistumassa ihmisten mielistä ja muistoista. Ja kun ruusut ovat kadonneet, ei niillä ole enää merkitystä. On kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Vanha mies istuu kivellä, katse viipyy merenrantaan osittain uponneessa lautassa. Se oli joskus miehen koti. Mutta lauttoja ei enää ole, vaikka jonkin saattaa vielä harvakseltaan nähdä. Mitä merkitsee näkeminen, jos ei tunne mitään? Eikä oikeastaan edes enää muista, mikä on lautta. Etäisesti tuttu sana vailla sisältöä, merkitystä.

Ympäriltä katoaa milloin mitäkin. Katoavat esineet poltetaan isoissa kokoissa tai sitten ne vain katoavat kuten ruusut tai hedelmät tai hatut ja kun ne ovat poissa, ne menettävät merkityksensä sillä katoamisen myötä katoaa ihmisiltä muistijälki. Hedelmä? Mikä se on? Elämä palaa raiteilleen ilman hedelmiä. Pian jo tuntuu, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.

Nainen kirjoittaa romaaneja. Eräs on kesken, se on mielenkiintoinen. Romaani kertoo naisesta, joka opettelee konekirjoitusta. Konekirjoittajanaiselta katoaa ääni, mutta onneksi ajatukset voi kirjoittaa. Kunnes ei enää voi…

The Memory Police on dystopia, jossa elämää saarella rytmittävät sattumanvaraisesti katoavat asiat. Maailma ympärillä kutistuu ja samassa rytmissä kutistuu muisti. Se mikä saarelta katoaa, katoaa myös ihmisten mielistä. Paitsi joidenkin onnekkaiden tai ehkä epäonnekkaiden – mene ja tiedä -, jotka itsepäisesti muistavat. Mutta muistaa ei kannata, sillä silloin saapuu muistipoliisi ja vie koko ihmisen.

Minne katoavat asiat? Ja miksi? Minne katoavat ihmiset, jotka eivät unohda? Mitä saarella oikein tapahtuu ja miksi? Minä vastaan sinulle: mitä väliä. Jos et pidä vastauksestani, et ehkä pidä tästä kirjasta. Jos vastaus on sinusta kiinnostava, ymmärrät että kirjan ajatus on ihan muualla ja se on niin suuri, ettei yllä esitetyillä kysymyksillä ole mitään merkitystä.


Kirjan takateksti (tai tämän kirjan kohdalla sivulieve)

Hat, ribbon, bird, rose. To the people on the island, a disappeared thing no longer has any meaning. It can be burned in the garden, thrown in the river or handed over to the Memory Police. Soon enough, the island forgets it ever existed.

When a young novelist discovers that her editor is in danger of being taken away by the Memory Police, she desperately wants to save him. For some reason, he doesn’t forget, and it’s becoming increasingly difficult for him to hide his memories. Who knows what will vanish next?

The Memory Police is a beautiful, haunting and provocative fable about the power of memory and the trauma of loss, from one of Japan’s greatest writers


Virrassa lipuu romaani, josta vesi irrottaa sanoja sieltä toisia täältä, irtoaa kokonaisia lauseita, virkkeitä, paperi vettyy muste liukenee ja lopulta se kaikki valuu mereen ja katoaa. Sellainen on The Memory Police.

Ihana. Koskettava.

Yoko Ogawan teokset blogissani:

The Revenge
Hotel Iris
The Housekeeper and the Professor (suomennettu nimellä Professori ja taloudenhoitaja)
The Diving Pool
The Memory Police (tässä postauksessa)

Hikisen painostavia novelleja Japanista

Yoko Ogawa: The Diving Pool
Vintage, 2009
Englannistanut Stephen Snyder
S. 164

Olen lainannut Ogawan The Diving Poolin kirjastosta noin viisi kertaa ja palauttanut sen lukematta noin neljä kertaa.

Noin viidennellä kerralla palautan kirjan viimeistä kertaa: tuli nimittäin vihdoin luettua se! Kiitos inspiroivan ja motivoivan novellihaasteen.

The Diving Pool sisältää kolme novellia, kukin pituudeltaan noin 50 sivua. Luin novellit "väärässä" järjestyksessä eli aloitin toisesta (Pregnancy Diary), koska se kiinnosti eniten. Minulle oli rajojani rikkovaa rikkoa kirjan kronologia, vaikka kyseessä ovatkin novellit, joten periaatteessa mitään kronologiaa ei ole.

Pregnancy Diary

Tämä ei ole ihan perinteinen raskauspäiväkirja, sillä päiväkirjaa pitää raskaana olevan naisen sisko. Hän kirjaa sivuille sisarensa vointeja ja pakkomielteitä, sukeltaa lapsuudenmuistoihin. Myöhemmin tekstiin alkaa suodattua yhä enemmän päiväkirjan kirjoittajan omia ajatuksia ja asenteita.

Molemmat sisarukset jäävät etäisiksi, kuin hahmoiksi ikkunan taakse. Tunnelma on painostava ja epämiellyttävä eli täydellisen onnistunut. Moni vihje jää vaille vahvistusta eli lukijan tulkittavaksi ja päätettäväksi. Ihan ok, mutta ei sävähdyttänyt.

The Diving Pool

Nimikkonovelli The Diving Pool on kokoelman esimmäinen novelli. Sen juoni ja kehityskaari on kaikkein selkein ja se sisältää oivalluksen lopussa. Ikään kuin kyseessä olisi opetus, vaikka kuitenkaan ei ole.

Teinityttö on ihastunut kasvattiveljeensä, jonka harjoituksia hän käy salaa katsomassa uimahallissa. Lukijalle paljastuu vaivihkaa, millaisessa ei niin tavanomaisessa ympäristössä nuoret asuvat - ja miten se vaikuttaa etenkin tyttöön.

Dormitory

Kolmas eli viimeinen novelli, Dormitory, on minulle mieleisin. Siinä nainen saa yllättävän syyn käydä vierailemassa opiskelija-asuntolassa, jossa taannoin asui. Kaikki tuntuu olevan ennallaan raajarikkoista asuntolanpitäjää myöten, vaan ei ole. Asukaskato vaivaa ja rakennus rapistuu kilpaa ajan kanssa. Novellin tunnelma on niinikään painostava, eikä sitä pehmennä edes erivärisiniä kukkivat tulppaanit.

~~~

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä kokoelma, mutta hieman silti petyin. En voi olla vertaamatta novelleja Ogawan Revenge-novellikokoelmaan, jota tosin luin kuin romaania. Toisaalta The Diving Poolin novellit ovat tunnelmaltaan niin voimakkaita, että ne tuskin ihan heti poistuvat mielestä. Kannatti ehdottomasti lukea.

Täten avaan novellitilini kolmella novellilla, hyvä minä. Kirjaan novellit haastesivulle voidakseni ihailla edistymistäni. Osallistun tällä kirjalla myös Kurjen siivellä -haasteeseen.


Muut Ogawalta lukemani kirjat:

The Housekeeper and the Professor (suom. Professori ja taloudenhoitaja)
Hotel Iris
Revenge

Sinua hän ei muista huomenna, mutta minua hän ei koskaan unohda

Yoko Ogawa: The Housekeeper and the Professor
Alkuper. Hakase no Aishita Suushiki, 2003
Vintage, 2010 (2009)
Japanista englanniksi kääntänyt Stephen Snyder
S. 180

Matematiikka ei ole koskaan minua kiinnostanut. Paitsi ehkä prosenttilasku, koska saatan tarvita sitä muun muassa alennuslaareja kolutessani. Noin muuten inhosin matematiikkaa ja varmasti eniten sen takia, ettei se mennyt minulle jakeluun.

Siksi hieman jännitti alkaa lukea The Housekeeper and the Professoria, koska kirjassa punaisena lankana kulkee numerot. Ja matematiikka.

Professorin lähimuisti kestää tasan 80 minuuttia: sen jälkeen mielestä pyyhkiytyy kaikki uusi pois. Professorin viimeiset pysyvät muistikuvat ovat vuodelta 1975, sen jälkeen ei mitään. Lienee selvää, että tällainen tuottaa haasteita taloudenhoitajille, jotka ovatkin vaihtuneet melko tiuhaan.

Kunnes paikalle palkataan jälleen uusi taloudenhoitaja, nuori nainen jolla on 10-vuotias poika. Professori nimeää pojan Rootiksi neliöjuuren mukaan. Kolmikon välille syntyy omituisesta tilanteesta huolimatta lämmin ystävyys, jossa numerot ja matemaattiset yhtälöt toimivat yhdistävänä tekijänä.

Minä, numeronvihaaja, en tämän kirjan luettuani näe niitä enää samalla tavalla. Matematiikkainhoni on myös laantunut ja muuttunut hiljaiseksi hyväksynnäksi. En edelleenkään ole kiinnostunut ratkaisemaan matemaattisia yhtälöitä enkä oikeastaan mitään muutakaan, mutta näen ne nyt eri tavalla.

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja teininä. Professorin olisi pitänyt olla opettajani. Jos näin olisi ollut, luulen etten olisi ollut ihan niin surkea matematiikassa. Ainakaan en olisi pelännyt ja inhonnut matematiikkaa. Sain muutaman ahaa-oivalluksen kirjasta: jotkin asiat loksahtivat paikoilleen. Löysin tavan, jolla lähestyä numeroita pelkäämättä niitä.

Vaikka kirjassa esitellään ja ratkaistaan matemaattisia yhtälöitä, eivät itse tehtävät ole tärkeimpiä. Matematiikan välityksellä avautuu kieli, joka sitoo kolmikon yhteen, sinetöi ystävyyden.

The Professor never really seemed to care whether we figured out the right answer to a problem. He preferred our wild, desperate guesses to silence, and he was even more delighted when those guesses led to new problems that took us beyond the original one.

Harvemmin löytyy kirja, joka muuttaa omaa ajattelutapaa ja suhtautumista näin voimakkaasti. Nyt on sekin päivä nähty. Eikä tässä kirjassa lopulta ole kyse matemaatikasta, vaan ihan muusta.

Sinua hän ei voi muistaa huomenna, mutta minua hän ei voi koskaan unohtaa.

 ~~~

Muualla blogeissa: Satun luetut ja Hyönteisdokumentti.

Anna minun olla orjasi

Kansi: Anna Crone

Yoko Ogawa: Hotel Iris
(alun perin julkaistu Japanissa 1996)
Harvill Secker, 2010
Kääntänyt Stephen Snyder
S. 164

Terveisiä Japanista, hotelli Iriksestä. Lomakausi on alullaan ja siihen varustaudutaan myös hotelli Iriksessä. Iris ole mitenkään erityisen suosittu majapaikka, mutta ihan vilkas turistikaudella.

Eräänä yönä hotellinpitäjä joutui heittämään pari asiakasta ulos, koska he metelöivät.

"You filthy pervert!" The scream stopped at last, and a woman came flying out of room 202. "You disgusting old man!"

Huutava nainen oli prostituoitu, jolta oli ilmiselvästi palanut käämi. Mutta mitä yhdestä hutsusta, kun miehen ääni jää kaikumaan korviin. Se kaikuu Marin, hotellinpitäjän tyttären korvissa. Mari työskentelee hotellin respassa tiukan äitinsä valvonnassa. Mutta ei äidin silmäkään kaikkea näe.

Mari tapaa miehen sattumalta uudelleen myöhemmin. Heidän välilleen kehittyy omituinen suhde. Jokin miehessä kiehtoo Maria, kiehtoo niin paljon että hän haluaa alistua, miellyttää. Hän antaa miehen määrätä mitä tahansa: se on vain Marille oikein. Mari on saastainen ja ällöttävä, niin ajattelee Mari itsestään.

En ihan päässyt käsiksi Marin tuntemuksiin, mistä ne kumpuavat. Hänen äitinsä on ankara, kyllä, mutta ei nyt mikään sadisti. Hotellissa työskentelee varasteleva apulainen/siivooja, jota Mari yrittää kiristää saadakseen vapautta.

Seurasin sivusta tätä näytelmää, joka piirtyi hikisenä silmieni eteen. Se nyki minua kuin kala, joka on tarttunut syöttiin ja koho pomppii pinnan alle ja pinnalle. Se häiritsee, on jotenkin häiriintynyttä. 

Tämä kirja on häiriintynyt, härski silli. Kuollut, haiseva lahna. Ja samaan aikaan elegantti ankerias. Mutta niin hiljainen alun metelin jälkeen. Eikä mikään ole tai pääty niin kuin... pitäisi?

Ogawa teki sen taas, hän koukutti minut heti ensimmäiseltä sivulta ja talutti kuin sokeaa. Sillä eipä ollut hajuakaan, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu.

Kirjan on lukenut myös hdcanis, jonka blogista Ogawan  taannoin bongasin. Mahtava löydös tämä kirjailija. Luenpa lisää. Aiemmin olen lukenut Ogawalta Revengen.

Tarinat, jotka eivät suostu loppumaan

Yoko Ogawa: Revenge
(Kamoku na shigai, Midara na tomurai, 1998)
Harvill Secker, 2013
Japanista kääntänyt Stephen Snyder
S. 162

Tälle kirjalle voisi antaa kunniamaininnan yöunien menettämisestä. Sain kirjan päätökseen iltamyöhällä, ja viimeisellä sivulla suustani pääsi hämmentynyt öööö. Sitten palasin kirjan alkuun, keskelle, sinne tänne. Etsin vihjeitä.

Harkitsin kirjan lukemista uudelleen siten, että piirrän siitä kaaviota samalla vetäen kytkökset henkilöiden ja tapahtumien välille. Kaavion keskelle sijoittaisin jääkaapin, jonne tuntui olevan tunkua.

First, I turned off our refrigerator and emptied it: last night's potato salad, ham, eggs, cabbage, cucumbers, wilted spinach, yogurt, some cans of beer, pork - I pulled everything out and threw it aside. The ketchup spilled, eggs broke, ice cream melted. But the refrigerator was empty now, so I took a deep breath, curled myself into a ball, and slowly worked my way inside.

Nainen menee konditorioon ostaakseen mansikkaleivoksia. Hän tekee niin aina poikansa syntymäpäivänä. Mitä väliä, vaikka poika on kuollut. Konditoriossa hän tapaa naisen, jonka kanssa käy juttusille. Siinä samalla hän muistelee hiljaa mielessään omaa menneisyyttään.

Tarina saa uuden näkökulman ja henkilöt seuraavassa luvussa. Ja sitä seuraavassa. Ja sitä seuraavassa. Kukin tarina on kytköksissä toiseen: kirja on kuin helminauha, johon tekijä pujottaa hiomansa ja valmistamansa helmen. Helmet ovat oma kokonaisuutensa, jotka koskettelevat toisiaan, mutta pysyvät silti erillisinä - osa enemmän, osa vähemmän.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mystisemmäksi se muuttuu. Se kutittelee lukijan mieltä ripotellessaan vihjeitä, jotka ovat riittävän selkeitä ymmärrettäväksi mutta jättävät silti tulkinnanvaraa - paljon tulkinnanvaraa.

Aamulla herättyäni ja kirjaa yölläkin mietittyäni avaan sen kannen uudelleen etsiäkseni lisää vihjeitä. Törmään teksiin kirjan nimen alla: Eleven dark tales.

Jaahas, onko kyseessä kuitenkin novellikokoelma?! Minun tulkintani on, että on ja ei ole. Kyllä, kullakin tarinalla on oma nimensä ja omat henkilönsä. Tarinoissa törmätään kuitenkin jo tavattuihin henkilöihin, tapahtumiin, kohtauksiin - tosin erilaisesta näkökulmasta, eri ihmisen näkökulmasta.

Suurin osa ihmisistä on nimettömiä, kertoja on aina yksikön ensimmäinen. Mutta lukija kyllä tietää, kuka on kuka. Tiettyyn pisteeseen asti. Riittävästi tietää. Ihan mieletöntä. Mitä enemmän kirjaa mietin, sitä enemmän alan rakastua siihen. Revenge on päättymätön tarina: kun sen on lukenut, voi aloittaa alusta. Itse asiassa minun oli pakko aloittaa alusta.


Kirjasta on blogannut myös Hdcanis. Olen hänen kirjoituksensa lukenut jo aiemmin, mutta enpä muistanutkaan tuota mainintaa novellimaisuudesta, vaan luin tosiaan tätä kirjaa romaanina ja vasta lopussa heräsin tajuamaan muuta. Vaan ei haittaa - ei se lukukokemusta pilannut, vaikka yhden yön unet osittain menivätkin.