|
Kansi: Stephen Mulcahey/TW |
Adam Johnson: The Orphan Master's Son
Black Swan 2013 (Usa 2012)
S. 575
Tässäpä vasta sellainen järkäle, jota ei ihan muutamaan sanaan saa mahtumaan. Tai varmasti saa, jos pystyttää vain raamit, mutta jättää kuvan maalaamatta.
Raamit:
Pohjois-Korea, orpokoti, kidnappailu, vakoilu, Dear Leader, propaganda, selviytyminen, työleirit, nälkä, kiduttaminen, säännöt, pimeys, absurdius, petollisuus, rakkaus, valehtelu, totuus (totuudet), "totuus".
Pak Jun Do on orpo, joka muistaa muistuttaa, ettei oikeastaan ole orpo, vaikka asuukin orpolassa. Orpokodin johtaja on hänen isänsä, joka rakastaa poikaansa nyrkillä enemmän kuin muita.
Jun Do'sta kasvaa kidnappaaja ja vakoilija. Tai oikeastaan hänestä tehdään sellainen: eihän kukaan kasva ja kuki vapaasti Pohjois-Koreassa. Ensimmäiset parisataa sivua kuluukin Jun Do'n matkassa pääasiassa laivalla, satunnaisesti satamissa.
Sanonkin nyt ihan suoraan, että parisataa sivua saa lukea ennen kuin kirjan punainen lanka ja juoni alkavat hiljaksiin kirkastua. Johnson alustaa siis huolella runsaan ja rönsyilevän teoksensa. Tunnustan, että muutaman kerran teki mieli jättää tämä kirja kesken, mutta jatkoin sitkeästi lukemista ja pian taas imaistuin mukaan.
Mietin, mikä tässä kirjassa minua niin uuvutti. Johnsonin kieli on hyvin rikasta ja kuvailevaa - hän todella maalaa maisemat ja kohtaukset. Mutta ihmiset jäävät jotenkin kylmiksi. Johnson ei pahemmin selittele heidän ajatuksiaan: lukijan pitää itse ne tulkita jotenkin.
Annan esimerkin: henkilö A haluaa loikata ja hän pakeneekin seurueestaan. Henkilö B lähtee häntä etimään ja löytää hänet baarista, jossa he olivat juuri olleet. B ei A:n houkuttelusta huolimatta halua itse loikata, vaan pakottaa A:n mukaansa takaisin Pohjois-Koreaan.
Pakko tässä välissä mainita, että kohtaus oli minusta huvittava. Hihitin sille. En tiedä oliko sen tarkoituskin olla humoristinen vai olenko vain psykopaatti.
Anyway, miksi? Miksi A meni paikkaan, josta tiesi että hänet löydetään?! Ei hän vaikuttanut niin tyhmältä, että tekisi sellaisen kardinaalivirheen. Adam Johnsonkaan ei vaikuta niin simppeliltä, että laittaisi henkilönsä toimimaan noin typerästi siksi, että on tyhmä. Joten miksi? En usko, että A halusi oikeasti tulla löydetyksi. Rohkenen näin sanoa, koska kirjan myöhemmät tapahtumat tukevat olettamustani.
Tällaisia vastaavia selittämättömiä motiiveja ja "logiikkaa" löytyy kirjasta muutenkin. Ajoittain turhauduin niiden edessä, koska en tiennyt, miten niitä pitäisi tulkita. Ihmisten päiden sisään ei päästetty.
Oikeastaan kirjan keskeinen henkilö, Jun Do, jää myöskin etäiseksi ja pinnalliseksi. Mutta onko se ehkä tarkoituskin, kun kyseessä on maa, jota hallitaan diktatuurilla ja propagandalla. Kaikkea sanomisiaan saa pelätä, kun koskaan ei voi tietää, kuka on petturi. Siksi kaikki suhteet vaikuttavat tennäisiltä, ratkaisut ja päätökset kummallisilta.
Kirjan toinen osa on rakenteeltaan erilainen. Siinä kerrontanäkökulma vuorottelee useamman henkilön kesken. Se toimii hyvin ja luo jännitteitä. Ei tullut enää kertaakaan mieleeni jättää kirjaa kesken.
Vaikka kirja on perustunnelmaltaan synkkä, se sisältää humoristisia (
satiirisia) kohtauksia. Tai en tietenkään voi tietää missä määrin kyseessä on satiiri, mutta repeilin ajoittain jopa ns. väkivaltaisille kohtauksille. Hämmentävää.
Pohjois-Korea piirtyy lukijan silmiin absurdina ja suorastaan sairaana valtiona, mikä kuvottaa koska se voisi periaatteessa olla totta (
minulla on vielä tuoreessa muistissa jokunen aika sitten lukemani Escape from Camp 14). Osa varmaan onkin, mutta täytyy muistaa, että kirja on kuitenkin fiktiota ja sellaisena se kannattaa lukea.
Entä lähtisinkö tiivistämään kirjaa? Yleisesti ottaen en ole karsimisen kannalla, ellei kirjassa ole selkeästi toisteisuutta. Tässä kirjassa ei toistoa ole. Kaikki tapahtumat eivät kuitenkaan ole oleellisia kirjan kokonaisuuden kannalta ja periaatteessa lyhentäminen voisi toimia.
Mutta mutta... Monet juonen kannalta ei niin oleelliset kohtaukset olivat kuitenkin kiinnostavia. Miksi pitäisi kaapia läskit lihasta? Ajatelkaas, jos (
sori, nyt tulee todella kliseinen esimerkki) Anna Kareninasta karsittaisiin kaikki pääjuonen kannalta epäoleellinen? Tulisi aika lyhyt romaani siitä.
Huomaan, etten ole kertonut kirjan juonesta juuri mitään. En aiokaan, koska mitä tahansa sanon, se voi spoilata. Kirjasta voi lukea enemmän vaikkapa
Goodreadsista. Se kertoo kirjasta jotain, mutta ei oikeastaan silti mitään. Minua tässä kirjassa viehättikin lähes täydellinen ennalta-arvaamattomuus. Mitä tahansa voi tapahtua - ja tapahtuu.
Kirjaa ei pikaisten tutkimusteni perusteella ole suomennettu enkä tiedä suomennetaanko ikinä.