Lukuvuosikatsaus 2021

Lukemisten osalta kulunut vuosi oli määrän suhteen melko keskiverto. Olin asettanut Goodreadsissa tavoitteeksi 70 kirjaa, jonka laskin jossain vaiheessa kuuteenkymmeneenviiteen ja sitten vielä hiljattain kuutenkymmeneen. Ja siten saavutin lukutavoitteeni. Hyvä minä.

Luin tänä vuonna sattumoisin yhtä monta kirjaa kuin viime vuonna eli

yhteensä luin 62 kirjaa, joista

54 englanniksi ja
8 suomeksi.

Aika aneeminen määrä suomeksi luettuja, mutta on se sentään enemmän kuin viime vuonna, jolloin luin vaivaiset kolme.

Olosuhteita on turha syyttää vähäisestä äidinkielellä lukemisesta, koska minulla on lukemattomia suomenkielisiä kirjoja rivitolkulla hyllyssä ja niitä löytyy moneen mielentilaan. Miksi en siis lue niitä? Koska ylitarjonta: kaikki muu kiilaa edelle.

En tiedä, miten saisin itseni lukemaan enemmän suomeksi. Ehkä asettamalla itselleni suomikiintiön, mutta en varsinaisesti pidä kiintiöistä, koska luen vallitsevien intressien ja mielialojen mukaan. Ei innosta ajatus, että pitäisi väkisin lukea jotain tiettyä, koska lukeminen ei ole minulle suorittamista enkä halua että siitä sellaista tulee.

Tosin lepsun asenteeni huomioiden kiintiöstä tuskin olisi mitään haittaa joskaan ei hyötyäkään, koska voisin varsin hyvin vain ignorata sen. Niin tein tänä vuonna Helmet-lukuhaasteenkin kohdalla. Innolla lähdin mukaan, mutta en ole edes jaksanut päivittää listaan haasteeseen lukemiani kirjoja. Ei siis ole mitään hajua, miten hyvin tai huonosti haaste meni.

Sitten sukupuoleen, jonka poistamista katsauksesta joskus harkitsin, mutta en harkitse enää. En näe yhtään syytä, miksi en voisi tilastoida lukemisiani myös sukupuolen suhteen. Jos ei ole sukupuoli tiedossa tai se on muu, niin senkin voi tilastoida.

Sukupuolijakauma

Naiset: 33
Miehet: 27
Muut: 1
Kirjoittajia kaksi, mies ja nainen: 1

En kiinnitä sukupuoleen huomiota kirjavalinnoissani, vaan kirjat päätyvät lukuun puhtaasti intressieni perusteella (sukupuoli ei minulle ole intressi). Melko tasaisesti jakautuu lukemiset luonnostaan miesten ja naisten kesken ja se on ihan hyvä.

Akwaeke Emezi edustaa muunsukupuolista kirjallaan The Death of Vivek Oji, josta pidin kovasti. Kirja valikoitui lukuun aiheensa, ei kirjailijaan itseensä liittyvien ominaisuuksien perusteella (joita en edes tiennyt kirjan kirjastosta lainatessani). Toisin sanoen lukulistalleni ei pääse siksi, että on kyseessä jokin tietty sukupuoli.

 Maajakauma

Sen sijaan eri maihin ja kulttuureihin sijoittuvat kirjat kiinnostavat ja yritän lukea mahdollisimman monien eri maiden kirjallisuutta. Tänä vuonna maita kertyi 22 ja pidän sitä ihan hyvänä määränä.

Alla kaikki tänä vuonna luetut maat. Luku kertoo luettujen kirjojen määrän, ei siis eri kirjailijoiden määrää. Kaksi uutta maavalloitusta saan myös merkitä Kirjallinen maailmanvalloitus -listalleni.

AUSTRALIA 2
ETELÄ-KOREA 2
GHANA 1
INTIA 3
IRAK 1
ISLANTI 1
ISRAEL 2
JAPANI 6
KANADA 1
KENIA 1 (uusi maavalloitus)
KIINA 2
NIGERIA 2
NORJA 1
PUOLA 1
RANSKA 2
SUOMI 5
TANSKA 1
UGANDA 1 (uusi maavalloitus)
UK 11
USA 11
VIETNAM 1
VENÄJÄ 1 

Maalistalta erottuu selkeästi – ja kohdallani ymmärrettävästi – Brittilä ja Yhdysvallat. Erityisesti jos Yhdysvaltojen kirjailijalistaa tutkailee, voi huomata että suurimmalla osalla on sukujuuria muualla ja/tai kirjassa käsitellään identiteettiä/eri kulttuurien ristipaineita/vähemmistöjä/rasismia tai kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaan jonnekin muualle kuin Yhdysvaltoihin.

 Uutuuskirjallisuus

Toisinaan kantautuu korviini sellaista moitetta, että blogeissa vain jauhetaan uutuuskirjoista. No ei jauheta edelleenkään tässä blogissa (ja toisaalta mitä väliä vaikka lukisinkin vain uutuuksia). Uutuuksia eli tänä vuonna Briteissä julkaistuja teoksia luin huimat kymmenen (10) kappaletta.

Enemmänkin voisi uutukaisia lukea, vaan eivätpä ne kirjat minnekään karkaa vaikkei niitä heti lukisikaan. Vuosi se on ensi vuosikin.

Muistelo

Ensi vuonna (tarkka ajankohta ei ole tiedossa) tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun aloitin kirjablogini. Tuntuu jokseenkin omituiselta, että ensimmäisestä postauksesta on jo niin kauan. Kuudentoista vuoden aikana on saanut nähdä isoja mullistuksia kirjabloggaamisessa ja bloggaamisessa yleensä (minulla on aina ollut muitakin blogeja kuin kirjablogi, mutta tämä on nyt pitkäikäisin).

Blogini nimeä olen vaihtanut kaksi kertaa ja voi olla että vaihdan kolmannenkin. Sen sijaan osoitetta en viitsi vaihtaa, koska siihen liittyy muutamia huomioon otettavia asioita, joita en jaksa ajatella.

Bloggausperiaatteitanikin olen muutellut ja muutan jatkossakin, jos huvittaa. Eräs periaate oli, että kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta. No en kirjoita. En enää muista, milloin luovuin tästä periaatteesta eikä sillä ole väliäkään.

Sallin kaikenlaiset muutokset bloggaustyyliini ja periaatteisiini, koska muutunhan minä itsekin. Ainoa ehto tietysti on, että muutosten täytyy olla linjassa omien periaatteitteni kanssa. Ja niin ne ovatkin, koska muunlaisessa muutoksessa ei olisi mitään järkeä.

Tänä vuonna perustin myös kirjainstatilin, @kirjakivaa. Se ei ole uhka blogilleni, koska kirjoista bloggaaminen on minulle niin rakas ja pitkäaikainen harrastus, etten osaa kuvitella elämää ilman sitä.

Aiemmat lukuvuosikatsaukset:

2014    2015    2016    2017    2018    2019    2020

 

Kirjakansikuvat: ruutukaappaukset lukemistani kirjoista Goodreadsista. 

My Past Is a Foreign Country

Pidän muistelmista, koska ihmisten kokemukset ja ajatukset ovat kiinnostavia. Paitsi silloin kun eivät ole. Riippuu siis tietenkin teemoista ja käsittelytavasta. Niin sanotuissa yleisissäkin muistelmissa toivoisin olevan jonkin keskeisen teeman tai punaisen langan.

Tekemisiä enemmän minua kiinnostavat ajatukset. Sellaiset muistelmat, joissa luetellaan lähinnä tekemisiä, eivät ole minua varten.

Muistelmansa voi kirjoittaa kuka tahansa. Ei tarvitse olla hautapaikka varattuna voidakseen olla asiaa, ajatuksia, tarvetta ja taitoa niistä kertoa.

Esimerkiksi Zeba Talkhani oli 28-vuotias, kun hänen muistelmateoksensa My Past Is a Foreign Country julkaistiin vuonna 2019. 

Zeba Talkahni on syntynyt Intiassa, mutta varttui pääasiassa Saudi-Arabiassa, Jeddassa. Talkhanit ovat muslimeja, jotka ovat Intiassa suurin uskonnollinen vähemmistöryhmä. Vaikka Intia on sekulaarivaltio, käytännössä lainsäädäntö nojaa monin paikoin hindulaisuuteen, joka on Intian valtauskonto.

Poikkeuksellisesti kopsaan kirjan sivuliepeen tähän, koska siinä kuvataan kirjaa niin hyvin.

28-year-old Zeba Talkhani charts her experiences growing up in Saudi Arabia amid patriarchal customs reminiscent of The Handmaid's Tale, and her journey to find freedom in India, Germany and the UK.

Talkhani offers a fresh perspective on living as an outsider and examines her relationship with her mother and the challenges she faced when she experienced hair loss at a young age.

Rejecting the traditional path her culture had chosen for her, Talkhani became financially independent and married on her own terms in the UK. Drawing on her personal experiences Talkhani shows how she fought for the right to her individuality as a Muslim feminist and refused to let negative experiences define her.

Talkhani pohtii ja analysoi kiinnostavasti ja rohkeasti suhdettaan vanhempiinsa ja sukuunsa, kulttuurisiin perinteisiin, odotuksiin ja ”pakkoihin”.

Mainitsin Talkhanin teoksen edellisessä postauksessani, jossa kirjoitin Etaf Rumin romaanista A Woman Is No Man, koska näissä kirjoissa sivutaan samoja aiheita ja käsitellään sitä samaa ennalta päätettyä polkua, jota naisen mielellään tulisi (tietyissä kulttuureissa) kulkea.

Zeba Talkhanin onneksi hänen isänsä on kohtuullisen edistyksellinen ainakin omassa kulttuurisessa viitekehyksessään. Hän ei suoraan tue Talkhanin halua opiskella ja haluttomuutta avioitua nuorena, mutta hän antaa vapauksia, joista monet muslimitytöt voivat vain haaveilla. Lisäksi isä mahdollistaa taloudellisesti tyttärensä opinnot vaikka voisi periaatteessa sulkea rahahanat ja pakottaa Zeban perinteiselle ”naisen teille”.

Onkin erityisen kiehtovaa lukea Zeban ja hänen isänsä väleistä, sitä miten kulttuuriset paineet vaikuttavat heihin molempiin. Zeban äiti on melko näkymätön, koska… Noh, naisen ei varsinaisesti pidä näkyä. Mutta on mahtavaa huomata, miten se äitikin alkaa löytyä sieltä kaavun alta ja äidilläkin on persoonallisuus ja ajatuksia.

Tämä teos näyttää hyvin, miten kulttuurisesti aivopestyjä ihmiset voivat olla. Enkä kirjoita tätä solvaavassa tarkoituksessa: me kaikkihan olemme isossa määrin kulttuuriemme tuotteita (ja tässä kohden koen pakottavaa tarvetta todeta, että ympäröivän kulttuurin vaikutus ei koskaan lakkaa: olen itse muuttunut tietyssä mielessä melko paljonkin muutettuani toiseen kulttuuriin, vaikka kyseessä ei ole näennäisesti järin suuri kulttuurinen erilaisuus. Vaan kuten tiedämme, osa kulttuurista näkyy lähinnä tavassa ajatella). On vaikea räpistellä yhteisön valtavirtaa vastaan, vaikka tiedostaisi itsekin, miten tuhoavaa se lopulta on. Mutta muutosta tapahtuu.

My Past Is a Foreign Country on kulttuurisesti rikas ja moniulotteinen teos oman identiteetin ja tien löytämisestä.

From being around my own family, I had learned that people did not mean to sabotage my happiness, they only meant to uphold their values. Knowing this made it easier for me to exist within the patriarchy. I knew better than to want to be understood by people whose reality was not mine. I also realised that there is no polite way to tell someone that their forced reality is not the only way to exist in this world.

Jep, tiettyjen asioiden edessä on vain hyväksyttävä se, että ei surffata samalla aallonharjalla eikä välttämättä edes samassa meressä.

My first rule of radical self-care was simple: if in doubt, detach. With people who couldn’t bring themselves to share in my joy, the detachment gave me the space I needed to truly appreceate the good things in my life. Instead of spending time doubting their intentions, I learned to emotionally detach myself from the double meaning of their words. I stopped seeking approval from people who enjoyed withholding it.

Ymmärtääkseni Talkhani kirjoittaa tällä hetkellä ensimmäistä romaaniaan. Jos ja kun se julkaistaan, niin ehdottomasti luen.

The Apple Market, Covent Garden

Seuraava postaus onkin sitten perinteinen vuosikooste. Sen yritän pökätä blogiini mahdollisimman pian, ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Tässä pari kuvaa Lontoon turistimestoilta joulupäivänä. Teimme kumppanini kanssa fillarilenkin, jonka ideana oli pällistellä turistimestojen joulukoristuksia. Hieno kierros ja mukavan väljää, kun suurin osa paikoista oli kiinni ja liikenteestä puuttuivat dösät, rekat ja tavarantoimittajat. Eikä turistejakaan juuri ollut, koska kaikki kyllä tietävät miksi.

Covent Garden

Carnaby Street

 

Carnaby Street

NAINEN EI OLE MIES

No ei ole niin. Nainen on nainen ja naisen paikka on tutusti ja turvallisesti hyöriä keittiössä ruuanlaittopuuhissa ja noin yleisesti siivoamassa. Nainen on myös synnytyskone ja hyvä olisi synnytellä poikalapsia, jotka vartuttuaan tuovat leivän pöytään.

Vaan eipä niiltä pojiltakaan sinänsä paljon kysellä, mitä haluavat elämällään tehdä. Ahtaat raamit ja roolit on kaikille valmiina olkaa niin hyvät. Miehillä liikkumistilaa on hieman enemmän ja voi myös harrastaa vaimon hakkaamista ilman että siihen kukaan puuttuu.

Etaf Rumin romaani A Woman is No Man on kauttaaltaan surullinen kuvaus tällaisesta arjesta naisten näkökulmasta. Kuinka ihminen itse omaksuu roolinsa ja asettuu vankilaansa, koska ei muusta tiedä. Koska niin on aina tehty ja täytyy tehdä. Perinteiden, uskonnon ja kunnian nimissä.

Palestiina, 1990

Isran matka kohti tuhoa alkaa oikeastaan jo syntymästä: hän on tyttö, joten hänet täytyy mahdollisimman nuorena naittaa ja lähettää uuteen perheeseen synnytyskoneeksi ja piiaksi.

Sopiva sulhoehdokas nimeltä Adam saapuu New Yorkista asti tapaamaan mahdollisesti tulevaa vaimoaan. Kaupat tehdään, häät vietetään ja Isran matka kohti uutta vankilaa elämää Brooklynissa alkaa. Isran ongelma (kyllä, naisen vika) on, että hän synnyttelee vain tyttöjä, vaikka poikia on pyydetty. Neljä tyttöä eikä yhtään poikaa. Miten julkeaakin.

Brooklyn, 2008

Isran vanhin tytär Deya haluaa opiskella, mutta Fareeda-isoäitiä (Isran anoppi) kiinnostaa lähinnä pojantyttärensä naittaminen, koska… Noh, kyllähän me tiedämme, mitä naisten kuuluu tehdä ja miten elää. Tai lähinnä olla olemassa miehelleen – tosin mielellään hiljaa nurkassa ja ilmaista olemassaolonsa ainoastaan kysyttäessä jotain.

Kirjan asetelma kuulostaa kliseiseltä, mutta sen käsittely ei sitä ole. Toisaalta en halua muutenkaan typistää näin kammottavaa asiaa kliseeksi: se on valitettavan totta joillekin yhä edelleen ja koen että siitä kliseenä puhuminen on röyhkeää piittaamattomuutta.

Itse asiassa luin juuri tätä samaista aihetta sivuavan muistelmateoksen: Zeba Talkhanin My Past Is a Foreign Country, josta kirjoitan erillisen postauksen. Mutta on jokseenkin hauska sattuma, että luin kaksi näin samantyyppistä teosta peräjälkeen – toinen fiktiivinen romaani, toinen muistelma.

Etaf Rum ei kuvaa vain naisten ahdinkoa patriarkaalisessa kulttuurissa (ja uskonnon käyttämistä keppihevosena alistamisessa) vaan myös sen vaikutuksia miehiin. Myös miehiin kohdistuu valtavia odotuksia ja paineita, vaikka heidän elämänsä ainakin näennäisesti vapaampaa onkin.

Rum kuvaa taiten sitä, miten vaikeaa on muuttua kun perinteet ja tavat ovat niin syvälle iskostuneet ja niitä on vaalittu yli sukupolvien ja kun pahimmassa tapauksessa koko yhteiskunta perustuu tällaiselle kahtiajaolle. Ei ole muita teitä kuljettavaksi. Fareeda vaikuttaa painajaismaiselta anopilta ja onkin kyllä. Mutta tässä kirjassa ei ole mustavalkoisia ihmisiä eikä Fareedakaan ole sellainen. Eivätkä vaimojaan pieksevät miehetkään. Ja juuri tämän takia kirja herättää todella ristiriitaisia tunteita.

Olisiko moni tai kukaan lopulta valinnut itselleen juuri sellaista roolia, jota joutuu elämään? Tuskin, jos olisi ollut tarjolla muita vaihtoehtoja.

Vaikka romaanin aihe on melkoisen rankka ja synkkä, on siinä toivoakin.

Mielipide pähkinänkuoressa: A Woman Is No Man on varsin koukuttava ja jouhevasti etenevä, mutta samalla pohdiskeleva romaani. Sivut kääntyvät kuin huomaamatta, henkilöt tulevat liki. Pidin todella paljon.

Tietoja kirjasta: 

Etaf Rum: A Woman Is No Man
HQ, 2019
s. 337

Joulu on täällä. Hyvää joulua niille, jotka sitä viettävät ja hyvää jotain muuta meille muille!

*

Kävin toissapäivänä piikillä (kolmas koronarokote eli booster jab) ja eilinen meni melko lailla koomassa. Keräsin hienosti melkein koko sarjan sivuvaikutuksia (merkitty punaisella). Buusterina minulla Pfizerin Comirnaty. Kaksi ekaa piikkiä oli AstraZenecaa.

En mainitse tätä siksi, että haluaisin osallistua johonkin pelottelukampanjaan tai mihinkään muuhunkaan. En ole rokotevastainen enkä kaipaa kommenttilaatikkoon anti-vaxxereiden vinkumisia. Koen vain, että näistä on ihan ok puhua. Jotkut saavat sivuvaikutuksia, jotkut niiltä säästyvät. Puolisoni selvisi pelkällä pistoskohtakivulla.

Uneton Lontoossa

Kirjoja päätyy toisinaan luettavaksi mitä erikoisemmin perustein. En ollut kuullut Will Carverin romaanista (enkä itse asiassa Carveristakaan) Good Samaritans, mutta se päätyi lukuun törmätessäni kirjastossa Carverin uusimpaan romaaniin nimeltä Psychopaths Anonymous, josta kiinnostuin suuresti. “Psykokirja” on itsenäinen teos, mutta ilmeisesti siitä saa enemmän irti jos lukee ensin Carverin Detective Sergeant Pace -sarjan. Joten ei muuta kuin härkää sarvista.

 

Will Carver: Good Samaritan
Orenda Books, 2018
s. 322


Lontoo.

Seth Beauman on avioliittoonsa kyrpiintynyt uneton mies, joka soittelee öisin työnantajaltaan varastaman asiakaslistan ihmisille saadakseen juttuseuraa. Seth toivoo löytävänsä ihmisen, jonka kanssa löytäisi yhteyden. Yhteys vaimon, Maeven, kanssa tuntuu kadonneen: Maeve ei edes koskaan kysy, miten Sethin päivä meni.

Maevelle maistuu viini ja sillä hän huuhtelee kitalakensa iltaisin ennen nukahtamista. Seth tuskin malttaa odottaa vaimonsa vaipumista unosille voidakseen aloittaa yölliset, pakkomielteiset soittorutiininsa.

Oxfordissa asuva Itsetuhoinen Hadley kärvistelee elämässään pohtien itsemurhaa, jota on yrittänytkin muutaman kerran. Sitten yksi puhelu muuttaa kaiken. Seth saa Hadleysta kaipaamaansa juttuseuraa öiksi ja lopulta syntyy tarve tavata ihan oikeasti. Seuraukset ovat vähintäänkin kohtalokkaat.

Oletin kirjan olevan jonkin sortin dekkari, koska sarja on nimetty Detective Sergeant Pacen mukaan. Ja onhan se, mutta varsin epätavanomaisella tavalla. Detective Sergeant Pacen rooli kirjassa on minimaalinen. Hänet nähdään lähinnä television uutisissa kertomassa murhatapauksista, joiden selvittämiseksi ei tunnu löytyvän mitään vihjeitä.

Ja sitten on vielä Ant, joka työskentelee vapaaehtoisena auttavassa puhelimessa (Samaritans: sellainen on oikeastikin olemassa Briteissä) käsitellen siinä sivussa omaa traumaansa.

Tässä kirjassa ei bleachia säästellä. Sitä kuluu milloin mihinkin ja muustakin hygieniasta pidetään huolta enemmän tai vähemmän. Tai ainakin joku pitää.

Ja mitä helvettiä minä juuri luin. Ei tässä voi kuin nauraa ja pyöritellä silmiä. Good Samaritans on erittäin musta komedia, jossa bleachilla pesemisen lisäksi paneskellaan kuin viimeistä päivää (hieman liioittelin: aina ei naida, vaikka ainakin joku haluaisi, mutta kiihottumiset ovat vahvasti läsnä).

Pahoittelen kryptisyyttä, mutta tässä on nyt sellainen kirja josta ei kannata tietää liikaa ennen sen lukemista. Tyyli on palapelimäinen, sillä luvut ovat todella lyhyitä (kirjassa on 164 lukua, sivuja on 322) ja näkökulmia on useita. En välttämättä ole tällaisen tilkkutäkkimäisen tyylin ylin ystävä, mutta sekin on tapauskohtaista ja tässä tapauksessa se toimii mainiosti.

En kyllä tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin, jos pitäisi jollekin suositella. Mustaan huumoriin nyt ainakin täytyy mielen taipua. Minun makuuni tämä kirja on sairaan koominen ja naurettava (hyvällä tavalla) ja olen sentään huumorin suhteen hard to please. Joku voisi sanoa, että tämä kirja on täynnä paskaa huumoria. Ja minä se vaan nauran paskasesti ja kohottelen kulmiani.

Elokuvana/tv-sarjana en tällaista jaksaisi katsoa, en todellakaan. Mutta kirjana helvetin hyvä (joskaan en vastaavia jaksaisi useita peräjälkeen lueskella). Ja löytyy sieltä mustan huumorin alta aika tarkkanäköisiä huomioitakin, jos haluaa huomata. 

Herkille en tätä kirjaa suosittele.

Todellakin aion lukea ne jatko-osatkin. Kas tässä muille tiedoksi ja itselle muistiksi.

Detective Sergeant Pace -sarja:

1. Good Samaritans
2. Nothing Important Happened Today
3. Hinton Hollow Death Trip

*Psychopaths Anonymous eli se itsenäinen teos, jossa vilisee ainakin osittain samoja henkilöitä kuin näissä Pace-sarjan kirjoissa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 15

Halusin osallistua kirjabloggaajien joulukalenteriin, vaikka en vietä joulua. Se ei kuitenkaan ole (ainakaan minulle) mikään este nauttia jouluun liittyvistä asioista.

Kaikenlaiset jouluromaanit ovat ilmestyneet kauppoihin ihasteltavaksi. Minusta on hauskaa tutkailla joulukirjojen kansia ja joskus saatan lukea niiden takakansitekstejä, vaikka minulla ei ole aikomustakaan itse kirjoja lukea. Hellyttävää minusta on kansien perinteinen joulukuvaus, joka täälläkin on runsasluminen ja viileä. Niistä tulee Suomi mieleen.

Briteissä lunta satelee talvisin lähinnä maan pohjoisemmissa osissa. Lontoossa lunta ei satele edes joka talvi ja jos sataa, niin se pysyy maassa (tai tienpientareilla) korkeintaan pari päivää. Viime talvena satoi lunta tammikuun 24. päivä (kuva alla).

Satumaiseksi lopuksi liitän tähän muinoin kirjoittamani krapun, koska se mielestäni sopii talveen ja miksei jouluunkin. Krapu on krjoitus, jossa on otsikko mukaan lukien sata sanaa.

Leipurin laulu

Ketut ylittävät tien, jolkottavat järvelle päin. Hanki rapisee tassujen alla, mutta kannattelee kahta ystävää. Rannalla ketut pysähtyvät ja huhuilevat Leipuria.

- Leipuri, leipuri! Saammehan laulaa laulusi?

Vastaus viipyy hetken ennen kuin järveltä kajahtaa.

- Ette saa.

Pettymys vääristää kettujen kuonot: Leipuri on ennenkin antanut luvan. Miksei nyt?

- Miksi emme, ketut marisevat kuorossa.

On tovin hiljaista ennen kuin epävarma ääni selittää.

- Sen lauluja laulat kenen leipää syöt.

Ketut vilkaisevat toisiaan viikset väristen.

- Me emme pidä leivästä, ne ilmoittavat kuorossa.

- Jos ei leipomani leipä kelpaa, ei myöskään lauleta minun lauluani.

Ystävykset juoksevat järven yli hiljaa hyräillen.

*

Rapeaa joulun odotusta!

Paitsi että mitäpä olisi luukku ilman kirjasitaattia. Sitaatti on Madeline Millerin fantastisesta romaanista Circe, joka on suomennettu nimellä Kirke. Kirjoitukseni Circestä voi lukea täältä. Se voisi olla hyvä lahjakirja mytologian ystävälle, ehkä.

Edellisen päivän luukun voi katsoa Kirjan jos toisenkin -blogista ja huomenna kuudestoista luukku avautuu Kirjojen kuisketta -blogissa.

 

Joulukalenterilogo eli ensimmäinen kuva on Niina T:n tekemä.

Puheita ja tekoja liittyen ilmastonmuutokseen

 

Ilmastonmuutos puhuttaa ja hyvä siitä onkin puhua. Olisi kyllä hyvä jotain tehdäkin. Yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tietysti ovat rajalliset, mutta pisaroista se merikin koostuu jne. Ei ole mitään syytä, miksi ei kyseenalaistaisi omia toimiaan ja mahdollisesti tekisi jotain toisin.

Sitä paitsi yksittäinen ihminen voi aloittaa vaikka mitä. Ugandalainen Vanessa Nakate on siitä oiva esimerkki. Hän aloitti ilmastonmuutoksesta puhumisen melko lailla yksin heilutellen panderollia kadulla.

Kirjassaan A Bigger Picture Vanessa Nakate kertoo matkastaan ilmastoaktivistiksi. Nakaten eräs tärkeä missio on saada ilmastokeskusteluun muitakin näkökulmia kuin läntinen valkoinen. Nythän ilmastonmuutoksesta eniten ääntä pitävät – vai sanoisinko niin, että eniten huomioidaan ja annetaan palstatilaa – nuoret valkoiset aktivistit.

Eikö ole ironista, että maanosa, jossa on pienin hiilijalanjälki ja päästöt, kärsii eniten ilmastonmuutoksesta. Afrikassa on jo ilmastokriisi.

Africa will be hardest hit by climate change, but has contributed the least to causing that change.

Ketään ei kiinnosta? Sitten vasta kiinnostaa, kun muutos näkyy konkreettisesti omassa maassa? Maailma on epäreilu siinä(kin) mielessä, että saastuttaminen ja sen seuraukset eivät näy ja kosketa tasapuolisesti. Karrikoiden voisi sanoa, että muut saastuttaa ja Afrikka kantaa seuraukset.

Alkaako sitten kiinnostaa, kun maahan alkaa pyrkiä ilmastopakolaisia. Ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan, koska heidän maansa ei ole enää asumiskelvollinen.

A Bigger Picture olisi oivallista luettavaa rasisteille ja ilmastodenialisteille. Harmi vain, että he tuskin lukevat tällaisia kirjoja. Tämä kirja sopii kyllä muillekin: sellaisille joita kiinnostaa ilmastonmuutos globaalisti ja erilaiset näkökulmat aiheeseen liittyen.

Nakate avaa kirjassaan, miksi mielenilmaus monissa Afrikan maissa on vaikeaa. Mitä jo nyt tehdään ilmaston hyväksi ja mitä olisi mahdollista tehdä. Mikä on hallituksen rooli ilmastonmuutoksessa. Mitä ilmastonmuutokseen liittyviä sääilmiöitä Afrikassa (ja millä alueilla) jo esiintyy. Mitä konkreettista Nakate on itse tehnyt jne.

A Bigger Picture on tärkeä lisä ilmastonmuutoskeskusteluun. Aiheeseen ennestään perehtyneille se ei välttämättä tarjoa kovin paljon uutta muuta kuin näkökulman muodossa. Mutta se näkökulma on tärkeä ja lukemisen arvoinen.

Myönnän, etten ole juuri antanut ajatusta sille, miksi _kaikki_ aktivistit tuntuvat olevan nuoria valkoisia ihmisiä. Ei varsinaisesti tullut mieleen, että Ugandassa kadulla mielenosoittamisesta voi joutua vankilaan. Tai että tyttöjen ja naisten ei ylipäätään ole soveliasta hillua kadulla kertomassa mielipiteitään. Luullaan vielä huomionkipeäksi hutsuksi. Voi hieman rajoittaa mielenilmausta tällainen.

Nakaten intohimo ja nuoruuden draivi näkyy kirjassa. Se on ehdottoman hyvä asia ja inspiroivaa. Nakatesta piirtyy kuva paljon pohtivana ja avarakatseisena naisena, joka introverttiydestään huolimatta uskaltaa ponnistella tärkeän aiheen puolesta ja takia.

Toisteisuutta kirjassa esiintyy aika paljon, mutta teksti on sujuvaa, niin eipä siitä kannata pillastua. Kieltä olisi tosin voinut yhtenäistää: Nakate ei ilmeisesti ole osannut päättää käyttääko britti- vai jenkkisanastoa, joten hän käyttää niitä rinnan mainiten suluissa synonyymit. Jos esimerkiksi puhuttiin maissista, saattoi Nakate käyttää sanaa corn (ja suluissa maize). On tietenkin mahdollista, että sanojen rinnan käyttämisessä on ajateltu afrikkalaisia lukijoita tai lukijoita, joiden sanavarasto ei ole niin laaja.

Koen vaikeaksi kirjoittaa A Bigger Picturesta, vaikka aihe on tärkeä ja kirja on kirjoitettu helposti lähestyttäväksi. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö Nakate esittäisi kritiikkiä. Mielestäni olisi voinut kritisoida enemmänkin.

A Bigger Picture sopisi mielestäni vaikkapa kouluihin luettavaksi. Nimenomaan siis esim. eurooppalaisiin kouluihin. Toisaalta nuoret taitavat ilmastoasioissa olla monin paikoin tietoisempia kuin vanhemmat ihmiset. Lisäksi nuoret ovat valmiita tekemäänkin jotain (siis muutakin kuin puhumaan vuodesta toiseen tekemättä mitään konkreettista). Uskoni boomereihin ei ole järin suuri.

Vanessa Nakate: A Bigger Picture
One Boat, 2021
s. 243

 

Edit. 10.12. klo. 8:24

Ystävä vinkkasi (kiitos muru!) minulle tästä Ylen jutusta, jossa Vanessa Nakate kertoo ilmastonmuutoksesta. Juuri näitä aiheita tässä Nakaten kirjassa käsitellään. Juttu on elokuulta. Minulta se on mennyt ohi, koska en seuraa säännöllisesti suomalaisia medioita.

Muutakin kuin diagnoosit

Kerry Daynes: The Dark Side of the Mind – True Stories From My Life as a Forensic Psychologist
Endeavour, 2019
s. 312

Ihmisen mieli kiinnostaa, sekä hyvässä, pahassa että tutkinnan kohteena. Psykologiasta ja ihmisen käyttäytymisestä kiinnostuneille forensic psychologist (en tiedä suomenkielistä nimikettä, ei ole sama asia kuin criminal psychologist eli kriminaalipsykologi) Kerry Daynesin teos The Dark Side of the Mind on oivallista luettavaa.

Kirja on jaettu yhteentoista lukuun, joissa kussakin Daynes nostaa tapetille jonkin erityisen keissin, joka on jäänyt hänen mieleensä. Tapausten arvo ei ole niiden shokeeraavuudessa. Jos olisi, veikkaan että Daynes olisi löytänyt raflaavampiakin keissejä, joilla repostella ja mässytellä plus nämä valitutkin olisi voinut kirjoittaa reteämmin (onneksi ei kirjoitettu, pidän Daynesin tyylistä tällaisenaan). Mutta se ei ole Daynesin pointti. Nämä kaikki tapaukset ovat sellaisia, jotka ovat jollain lailla saaneet Daynesin itsensäkin miettimään tai näkemään asioita toisin, pohtimaan (hoito)järjestelmän toimivuutta jne.

Esimerkkinä vaikkapa melko lailla väärinymmärretty Jeane, jonka Daynes kohtaa työskennellessään eräässä hyvin pienessä ja kodinomaisessa naisille tarkoitetussa psykiatrisessa sairaalassa Manchesterissa. Jeane päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan. Hänen käytöksensä on epävakaata ja ajoittain äänekästä, "ärsyttävää". Hoitohenkilökunta näkee hänet lähinnä hankalana ihmisenä, jota ei oikeastaan toivota kyseiseen paikkaan häiritsemään omaa (eikä muiden) rauhaa. Jeanella on diagnoosi (en aio sitä mainita, lukekaa itse tämä kirja), jonka takia häneen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti.

Vaan kun ihminen on muutakin kuin diagnoosinsa ja toisaalta diagnoosiin voi liittyä myös stigma: oletetaan ihmisen toimivan tietyllä tavalla, koska diagnoosi f-jotain. Kaikki suodatetaan ja tulkitaan tuon yhden diagnoosin kautta. Tämä näkyy eräässä toisessakin keississä, jossa arvioitavana olevan rikollisen ihan tavallista käytöstä aletaan pitää epänormaalina, koska epäillään hänellä olevan jokin f-diagnoosi.

Ihmisten kohtaaminen ei ole yksisuuntainen tie ja tämä pätee myös silloin kun hoidetaan tai arvioidaan jostakin rikoksesta tuomittua henkilöä. Tai henkilöä, joka muusta syystä on päätynyt laitokseen. Daynes tuo esille epäkohtia, joita esiintyy potilaiden kohtaamisessa ja myös hoidossa. Kritiikki on ymmärtävää, mutta terävää. Daynes ei puolustele rikostentekijöitä tai ajattele heistä ”yliempaattisesti”, kuten ei kuulukaan. Eikä hän vain kritisoi, hän myös esittää omia ideoita, ajatuksia ja muutoksia, joita olisi hyvä harkita. Ja sitten hän myös toimii – asiat eivät siis jää vain kirjoittelun tasolle. Toki itse näen kyllä kitjoittamisenkin (silloin kun ei kirjoitella pöytälaatikkoon) osana muutosta.

Taustalla eräänlaisena jatkumona kulkee Daynesin oma tarina siitä, miten hän päätyi alalle ja mitä hän on tehnyt työkseen valmistuttuaan. Kirja on siten osin myös (kronologiaa noudatteleva) muistelmateos, joskin Daynes on hyvin tarkka yksityisyydestään. Hän kertoo itsestään ainoastaan asioita, jotka liittyvät jotenkin hänen työhönsä ja uraansa poikkeuksena maininta, että hänellä on lemmikkejä (kaksi koiraa ja kissa). Senkin mainitsemiselle on perustelu.

Pidin todella paljon tästä kirjasta – ihan sekä tyylillisesti että kerronnallisesti. Daynesin valitsemat keissit ovat kaikki omalla tavallaan jotakin hermoa koskettelevia ja ymmärrän, miksi Daynes on ne valinnut. Parasta ovat kuitenkin Daynesin omat havainnot ja pohdinnat.

Pakko vielä mainita eräs tapaus, jossa Daynes käsittelee perheväkivaltaa (tai lähisuhdeväkivaltaa, millä nimellä sitä nyt kutsuukaan). Alisonin mies, Paul, pieksee Alisonin säännöllisesti ja silloin kun ei piekse, leijailee väkivallan uhka alati ilmassa.

She (Alison) was regurlarly seen with bruises and injuries; in fact, it was common knowledge that Paul hit her. Almost every statement I read said the same thing: I told her to get away, I said she should leave him. No one mentiones telling him to go away, to stop beating her up.
How naturally we seek out and find culpability in the victim. Alison had been told that she was the one at fault long before she had picked up a weapon and become the aggressor.

Kuulostaako tutulta? Perheväkivallasta puhuttaessa usein kritisoidaan sitä, ettei nainen (tai väkivaltaa kokeva osapuoli) lähde sen sijaan että moitittaisiin tekijää. Näitähän näkee usein: oma vika, mitäs ei lähtenyt. Kukaan ei estänyt, olisi lähtenyt.

Eräänä päivänä Alison ei enää kestä. Hän tietää, mitä on tulossa ja tekee epätoivoisen teon (surmaa Paulin).

En tietenkään kannata väkivaltaa kenenkään tekemänä, mutta tässäpä hieman mietittävää muun muassa itsepuolustuksesta juridisessa mielessä.

That loss of control was a defence for men, written by men, used by men.

Miten nainen voi puolustaa itseään, koska pääsääntöisesti miehet ovat vahvempia ja kookkaampia kuin naiset (tiedostan sukupuolten kirjon, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä). Naisten on periaatteessa pakko ennakoida eli toimia ennen kuin oletettu väkivalta alkaa ja Alisonin kohdalla – niin kuin varmasti monen muunkin, kun väkivallasta on jo merkintöjä – oli hyvin todennäköistä, että väkivallanteko on taas alkamassa. Se oli vain ajan kysymys.

Kun on pitkän aikaa henkisesti ja fyysisesti alistettu ja piesty, ihminen ei välttämättä enää toimi rationaalisesti. Voiko silloin vedota itsepuolustukseen, vaikka ei yhtään osumaa (sillä kertaa) olisi vielä saanutkaan? Nämä kysymyset ovat tässä postauksessa retorisia, mutta erittäin valideja esimerkiksi juuri Alisonin tapauksessa. Ja veikkaanpa, että monessa muussakin.

Naisten keinot puolustautua väkivaltaa vastaan ovat yleensä melko huonot, jos (ja yleensä kun) vastassa on mies. Naisilla ei ole väkivallan uhan ollessa todellinen aikaa odotella, että saavat ensimmäisen osuman ja sitten vasta ryhtyä puolustautumaan. Se on usein liian myöhäistä silloin.

*

Kerry Daynes on britti eli tämän kirjat tapaukset luonnollisesti sijoittuvat Brittilään ja kuvaavat täkäläisiä käytäntöjä. Daynesilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, joka on nimeltään What Lies Buried: A forensic psychologist's true stories of madness, the bad and the misunderstood. Aion tietysti lukea senkin, kun tulee sopiva rako.

Kirjakuvan ja tämän kukkakuvan olen ottanut 16.11. Lehtiä on vielä jonkin verran puissa, mutta hiljaksiin ne loputkin putoavat. Kaikenlaista kukkijaa sen sijaan löytyy edelleen.

Mukavaa viikonloppua!

Lukukuulumisia ja sitaatteja

 

Kirjoitin aiemmin Choi Eunyoungin novellikokoelmasta Shoko’s Smile. Olin silloin lukenut kaksi ensimmäistä novellia, joista pidin kovasti.

Nyt olen lukenut kirjan muutkin novellit ja totean, että kokoelma on melko tasalaatuinen. Tosin mikään muu novelli ei oikein noussut kirjan nimikkonovellin tasolle. Toisaalta näitä novelleja on vaikea verrata, koska kussakin on omanlaisensa asetelma ja lataus.

Ihmissuhteet – erityisesti ystävyys tai äitien ja tytärten väliset suhteet – nousevat novelleja yhdistäviksi tekijöiksi. Yleistunnelma kussakin novellissa on hieman unenomainen ja usein melankolisen pohjavireen sisältävä. Eivät nämä kuitenkaan depressiivisiä ole, haikeus olisi ehkä kuvaava sana.

Hieno kokoelma, kannatti lukea vaikka uuteen novelliin tarttuminen oli aina melko raskas prosessi. Siis saada itsensä aloittamaan lukeminen. Kun alkuun pääsi, niin novellin luki yleensä yhdeltä istumalta iltasella.


Choi Eunyoung: Shoko's Smile
John Murray 2021
alkuper. Shokoui Miso
koreasta englannintanut Sung Ryu


Yleiset lukukuulumiset

Olen lukenut tänä vuonna tähän mennessä vähemmän kuin yleensä eikä luettujen määrä (nyt 55) tästä taida hirveästi enää nousta, vaikka vuotta on vielä jäljellä. Otaksun, että noin viitisen kirjaa tullee vielä luettua eli lopullinen määrä jää kuudenkympin kieppeille. Asia ei sinänsä minua haittaa, koska en lue suorittaakseni jotain vaan intressieni mukaan. Perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsauksen teen joko loppu- tai alkuvuodesta.

Helmet-lukuhaaste menee tänäkin vuonna penkin alle. En ole enää edes jaksanut päivittää listaa enkä varta vasten etsiä siihen sopivaa luettavaa. Luulen, että ensi vuonna skippaan koko haasteen. En näe syytä roikkua mukana haasteessa, josta en enää jaksa innostua.

Minulla on useampi kirja parhaillaan kesken, eniten lukuaikaa saa nyt Kerry Daynesin The Dark Side of the Mind. 

Daynesin kirjan pariin on aina helppo palata, vaikka viime aikoina on vaivannut ja vaivaa edelleen suuret keskittymisvaikeudet. Ei ole sama asia kuin lukujumi tai muu lukuvaikeus. Kirjat kiinnostavat edelleen ja haluaisin käyttää enemmän aikaa lukemiseen, mutta oman mielenterveyden kanssa on nyt hankala kausi ja se vaikuttaa keskittymiseen.

Olen alkanut pitkästä aikaa taas tehdä sitaattitauluja. Osan sitaateista olen poiminut jo kauan sitten lukemistani kirjoista. Olen nämä julkaissut vastikään Insta-tililläni. Sinne voi tulla seuraamaan @kirjakivaa.

Instagram on siitä melko armollinen paikka (ainakin toistaiseksi ja kenties vain minulle), että siellä on mahdollista luoda hyvin omannäköinen kupla. Ei tarvitse katsoa yhtään mitään, mitä oma silmä ei siedä. Pakolliset mainokset ja sponsoroitu sisältö fiidin seassa on usein melko lailla sitä, mikä muutenkin kiinnostaa tai jos ei kiinnosta, ei kuitenkaan aiheuta päänsärkyä ja mielipahaa.

Väkivallan uhka

Vihdoin ja viimein pääsin jatkamaan D.A. Mishanin niin sanottua Avraham-dekkarisarjaa. Koronan takia kirjastosysteemit olivat täällä pitkään sekaisin (alueeni pienimmät kirjastot ovat olleet kokonaan kiinni jne.) eikä osa kirjoista ole ollut lainattavissa ja plaa plaa.

En jaksa nyt enempiä vinkua, koska muistelisin että olen näitä kirjastoasioita aika lailla harmitellut Koronan aikana. Oma lähi- joka on myös lempikirjastoni aukesi vasta pari päivää sitten (sitä alettiin remontoida juuri sopivasti, kun sen olisi vihdoin saanut avata ja kuten rempoille on ominaista se ei valmistunut ajallaan) ja oli onnenkyyneleet vierähtää silmäkulmasta kävellessäni sinne ensimmäistä kertaa sisään about puoleentoista vuoteen.

(Huom. toki täällä on muitakin kirjastoja, mutta ei se ole sama asia)

Mutta jos nyt siihen kirjaan, joka sekin ehti kadota kirjastolistoilta ja tulla sitten vaivihkaa takaisinkin. Tutkimattomia ovat täkäläisten kirjastojen kirjojen tiet.

D.A. Mishani: A Possibility of Violence
alkuper. Efsharut shel Alimut, 2013
Quercus, 2014
hepreasta englannintanut Todd Hasak-Lowy
s. 295

Rikostutkija Avraham Avraham palaa Brysselistä pitkältä lomalta takaisin Tel Aviviin eikä loma ehdi ihan loppua, kun hän saa tutkittavakseen mysteerimatkalaukun tapauksen. Läheltä päiväkotia on löytynyt matkalaukku, jossa on feikkipommi. On mahdollista, että kyseessä on vasta pelottelu ja lisää on tulossa.

Avraham eli kavereiden kesken Avi tarjoutuu kuulustelemaan epäiltyä, joka on virunut jo useamman tunnin sellissä odottamassa. Epäillyn on nähty pakenevan paikalta matkalaukun jättämisen akoihin. Olisiko voinut käydä niin hyvin, että tekijä saatiin heti kiinni?

Toisaalla perheenisä Chaim Sara on huolissaan lapsistaan. Nuorempi lapsista on päiväkodissa, jonka läheisyydestä matkalaukku löydettiin, hoidossa. Onko päiväkoti turvallinen paikka lapsille? Tosin Chaimia ei tunnu se niinkään huolettavan, vaan jokin ihan muu asia. Tämä muu asia paljastuu vaivihkaa ja pienin vihjein lukijalle. Sen sijaan poliisilla ei näistä ole hajua ja on hieman riipivää näin lukijana oivaltaa juttuja ja ymmärtää, että tutkinta saattaa olla ihan väärillä raiteilla.

Vähän niin kuin ensimmäisessäkin kirjassa eli The Missing Filessa, jolloin jääräpäinen Avi halusi pitää kiinni omista olettamuksistaan eikä siksi kyennyt ottamaan huomioon muita mahdollisuuksia. Edellinen keissi jätti Aviin syvät haavat, joita hän vieläkin nuolee. Hän yrittää välttää tekemästä samoja virheitä kuin aiemmin, mutta…

Avi on ihminen, ihminen on erehtyväinen. Ihminen on tavallinen kuolevainen eikä mikään röntgen-katseella varustettu yli-ihminen, jonka intuitio johdattaa häntä aina oikeaan suuntaan ja auttaa kerimään auki sotkuisimmatkin vyyhdit. Dekkarigenre on täynnä näitä superihmisiä, jotka vain aavistelevat oikein. Heille riittää yksi vihje ja heti tiedetään, mihin se viittaa ja arvataan oikein, saadaan rikolliset kiinni ja ollaan sankareita.

No, tässä kirjassa ei ole sankareita. Tässä kirjassa on ihmisiä. Miellyttävää vaihtelua ja varmaan juuri siksi pidänkin näistä Mishanin dekkareista (plus tietysti miljöö). Ei mitään superälykkäitä sooloilevia alkoholistipoliiseja tai traumatisoituneita hermokimppuja, joiden äly kuitenkin valaisee puoli valtakuntaa tai ainakin poliisitalon, jossa työskentelevät.

A Possibility of Violencessa on viittauksia ensimmäiseen kirjaan (The Missing File) ja tiettyä jatkuvuutta liittyen muun muassa Avin henkilökohtaiseen elämään eli suosittelen aloittamaan tämän sarjan lukemisen ensimmäisestä kirjasta.

Brutaalisuusmittari 0/3. Väkivallan uhkaa on ja väkivaltaakin, mutta sen kuvailu on minimaalista. Sopii herkemmillekin.


Avi Avraham -sarja:

1. The Missing File
2. A Possibility of Violence
3. The Man Who Wanted to Know Everything
4. אמונה (kirja on tänä vuonna julkaistu hepreaksi, ei ole käännetty englanniksi)

Mishanilta on käännetty englanniksi myös trilleri nimeltä Three, se on itsenäinen teos.

Kissakirja ja tyhjät fraasit

Sosuke Natsukawa: The Cat Who Saved Books
alkuper. 本を守ろうとする猫の話
Picador 2021
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 220


Pehmyt pumpulipallero, jonne voi sukeltaa ja lillutella väsyneitä raajojaan. Voi sulkea silmät ja päästää pienen hymyn huulille, keinua pilvilinnassaan odottaen vain hyviä asioita tapahtuvaksi.

Sellainen on Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved Books, joka on suomennettu nimellä Kissa joka suojeli kirjoja. Ei yhtään terävää kulmaa, ei särmää. Vain kaikkialle ulottuvaa pehmeyttä ja hyvää mieltä.

Tällaisille kirjoille on paikkansa ja täytyy todeta, että luin kirjan juuri oikeaan aikaan. Halusin helppoa ja turvallista ja sitä sain suloisen maagista realismia pullistelevan tarinan muodossa. Mieleen jää kauniita kuvia lentelevistä kirjoista, lämmin tunnelma.

Ihan kiva, sanoisin. Eikä sitten muuta.

Todellakaan ei nyt muuta, koska kyseessä on sellainen kirja joka ei herättänyt minussa varsinaisesti mitään ajatuksia (ja se on ihan ok). Ehkä ihmettelen hypeä kirjan ympärillä, kun mieleeni tulee useampikin vastaavaa tyyliä edustava japanilainen kirja, joka on mielestäni parempi. Mainitsen vaikkapa Keigo Higashinon The Miracles of the Namiya General Store. Kyseinen kirja edustaa erilaisempaa Higashinoa kuin muut häneltä lukemani kirjat (olen lukenut kaikki häneltä englanniksi käännetyt teokset ja innolla odotan ensi kuussa julkaistavaa uusinta käännöstä)

Japanista käänetään englanniksi ihastuttavan monipuolisesti kirjallisuutta. Toivoisin samaa monipuolisuutta suomalaiseenkin kääntämiseen. Japanilaisessa kirjallisuudessa on paljon eri genrejä ihan niin kuin kaikkien (miinus Pohjois-Korea) maiden kirjallisuudessa. Sieltä löytyy paljon ammennettavaa.

Tästä sainkin aasinsillan ihmetykseni aiheeseen.
 

Ihana, just sellainen japanilainen kirja. Mitä se tarkoittaa? Sanotaanko myös mukava kirja, just tällainen suomalainen/argentiinalainen/chileläinen tunnelma ja ajatukset. Mitä se tarkoittaa?

Otaksun, ettei kovin monelle tulisi mieleen sanoa esim. Ryu Murakamin Coin Locker babiesista, että just tällainen ihana japanilainen tunnelma. Tai Koushun Takamin teoksesta Battle Royale, että söpö japanilaisia ajatuksia sisältävä tiiliskivi.

Toki tiedostan, että kieli (ja kulttuurikin tietyssä mielessä) asettaa sekä rajat että raamit kerronnalle. Näin on jokaisen kielen kohdalla. Koen kuitenkin kyseenalaisena typistää jonkin tietyn maan kirjallisuus fraasiksi, jota ei sitten avata ollenkaan. Näin ne jäävät vain eksotisoiviksi irrallisiksi kliseiksi. Eihän suomalainenkaan kirjallisuus ole pelkkää sotaa ja kurjuutta tai muuta samalla tyylillä kirjoitettua melankolista itkuvirttä.

Kuvassa Brentfordin kirjasto, jonka pihalla kuvasin Natsukawan kirjan pari viikkoa sitten. Kirjasto ei kuulu minun kirjastopiiriini, mutta rakennus on niin kaunis, että haluan jakaa sen kauneuden blogissanikin.

Loppu silpomiselle

Nice Leng’ete (with Elizabeth Butler-Witter): The Girls in the Wild Fig Tree
Wildfire, 2021
s. 230

Kirjan alaotsikko on mahtipontinen:

How I fought to save myself, my sister, and thousands of girls worldwide

Minulla on ongelmia tällaisen mahtipontisuuden kanssa, mutta annan sen anteeksi koska tässä tapauksessa se on aivan totta. Nice Leng’ete on tosiaan uutterasti taistellut auttaakseen ensin heimonsa (masai) tyttöjä ja naisia ja myöhemmin muita tyttöjä Keniassa ja muualla Afrikassa.

Ensin pitää tietenkin auttaa itseään, että voi auttaa muita.

Nice Leng’ete syntyi 1991 ja varttui piskuisessa Noomayianatin kylässä Keniassa. Noomayianat on masaikylä, joka sijaitsee Kimanan kaupungin lähellä.

My father liked to show us off to his friends. He brought a coworker, a white English speaker, to my celebration.
”isn’t she a pretty one?” he said, watching me smile.
”Nice baby, nice baby.” he (the coworker) cooed.
”I like that,” said my father. ”We will call her Nice.”
 

Nicen ollessa nelivuotias hänen äitinsä vie tyttärensä katsomaan silpomista ja tuo tilaisuus jää kalvamaan Nicen mieltä. Se on suuri möykky, joka varjostaa muuten onnellista lapsuutta. Silti tuntuu itsestään selvältä, että ”leikkaus” lopulta tehdään hänellekin. Ei ole vaihtoehtoja. Naisen (ja miestenkin kyllä) elämänkaari on melko lailla raamitettu syntymästä lähtien.

FGM ei silvo pelkästään tyttöjen sukuelimiä, vaan heidän koko elämänsä. Se vie mahdollisuudet muuhun kuin siihen jähmeään käsikirjoitukseen, joka koskettaa oikeastaan koko yhteisöä ja sen tulevaisuutta. Sillä tyttöjen sukuelinten silpominen vaikuttaa myös miehiin, se vaikuttaa kaikkeen.

Silvottu tyttö harvemmin (eli ei koskaan) saa käydä koulunsa loppuun (jos siis edes pääsee kouluun asti). Hänestä tulee ties monesko vaimo ja pian äiti ties kuinka monelle lapselle. Nice välttää silpomisen (toisin kuin sisarensa Soila), koska hän karkaa. Hän karkaa useammankin kerran välttyäkseen tuolta toimenpiteeltä.

Merkittävä auttaja on hänen isoisänsä (joka varsinaisesti on hänen isänsä veli), josta tulee erityisen tärkeä Nicelle hänen vanhempiensa kuoltua. Nicen vanhemmat kuolevat alle vuoden perästä toisistaan, ensin Nicen isä ja sitten äiti. Nice itse on tuolloin noin seitsemänvuotias. Todella surullista, myös kuolinsyyt eli Aids, jota tässä kirjassa myös sivutaan. Samoin Nicen ja Soilan sisarsuhdetta kuvataan kauniisti.

Silpomiseen ym. liittyen vielä: Nicen äiti toimii perinteiden ohjaamalla tavalla. Hän on hyvä ja rakastava äiti, traditionaalisuus ei sitä miksikään muuta. Samoin Nicen isä on läsnäoleva ja melko edistyksellinenkin masai. Nice saa kokea lapsuuden rakastavan perheen ympäröimänä, vaikka isällä on toinenkin vaimo. Tai itse asiassa ensimmäinen, sillä Nicen äiti on se toinen vaimo.

En aio näihin perhekuvioihin paneutua enempää. Jos masaikulttuuri ja sen perinteet kiinnostavat, niin kannattaa tämä kirja lukea ihan vain sen takia. Nice kuvaa, analysoi ja perustelee hyvin. Hän pitää isäänsä tietyllä tavalla ikoninaan: juuri isältä hän on oppinut kuuntelemisen taidon.

Kuunteleminen (ja kysyminen) tuntuu olevan aliarvostettua tässä öyhöttämisen maailmassa, jossa eniten puhuvat kuvittelevat olevansa tärkeitä ja luulevat tulevansa kuulluksi. Pidetään arvokkaana olla äänessä ja esittää omia näkemyksiä, jyrätä toisten. Ei jakseta kuunnella, koska ollaan olevinaan niin tärkeitä, että muidenhan tässä pitää minua kuunnella. Minä tiedän, miten maailma makaa ja kälä kälä.

Voi miten nautin Nicen ajatusten lukemisesta ja hänen tavastaan hahmottaa maailmaa. Olisipa enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä! Osa uskostani ihmiskuntaan palautui tämän kirjan lukemisen myötä. Jos kannat harteillasi suurta maailmantuskaa, niin lue tämä kirja ja näe hyvyys ihmisissä.

Kirjan tyyli on elämäkerrallinen eli Nicen elämää ja sen käännekohtia käydään läpi melko kronologisesti. Luvut ovat lyhyitä ja otsikoituja, mikä luo tarinankerronnallisen vaikutelman. Pidän kovasti ja se sopii kirjan tyyliin.

Kestää aikansa ennen kuin päästään alaotsikossa mainittuihin tekoihin. Vaan mitäpä siitä: harvemmin elämää voi typistää muutamaksi teoksi ja usein matka on kiinnostavampi kuin pääteasema. Tosin Nice ei ole vielä pääteasemaa nähnytkään: matka jatkuu edelleen asemalta toiselle. Minä jään seuraamaan ja ennen kaikkea – kuuntelemaan.

Tämä on muuten mainio kirja sinulle, joka haluat vaikkapa verestää mahdollisesti ruosteessa olevaa englannin kieltä. Kieli ja sanasto ovat mielestäni nimittäin tosi simppeleitä eli mikään kaunokirjallisesti merkittävä teos tämä ei ole. Mutta eipä se ole tarkoituskaan. Kieli on väline, jolla on useita tehtäviä ja eräitä niistä ovat välittää tietoa, antaa ajatuksia ja herätellä ajattelemaan. Tyyli valitaan tarkoituksen mukaan.

Nice Nailantei Leng’ete kertoo tarinansa, TED Talk Amsterdam.

 

Olen aiemmin lukenut muun muassa Hibo Warderen tietokirjan Cut, joka käsittelee niinikään silpomista. Nämä kirjat täydentävät todella hyvin toisiaan ja tuovat esille erilaisia näkökulmia ja vaihtoehtoja parantaa tilannetta. Yhteistä on se, että muutoksen täytyy tapahtua (kulttuurin) sisältä käsin. Sen pitäisi olla itsestään selvää. Ei voi mennä huutelemaan toiseen kulttuuriin, että lopettakaapa tuo ja tehkääpä noin.

Masaihin liittyen olen lukenut Corinne Hofmannin kirjat The White Masai ja Back from Africa. Erityisesti The White Masai sai kyllä niin sanotusti kulmat kattoon usemmankin kerran.

Selviytyjät ja sivupolkuna äijä-ähky

Jane Harperista on vaivihkaa tullut kirjailija, jonka kaikki kirjat nähtävästi haluan lukea. Jännä juttu sikäli, että taannoin ajattelin skipata koko kirjailijan.

Muutin kuitenkin mieleni luettuani Harperin ensimmäisestä romaanista The Dry (suom. Kuiva kausi) muutamia bloggauksia. Näinkin voi siis käydä: enpä taida lukea -listan kirja voi päätyä täytyypä lukea -listalle just like that.

Harperin maltillinen tyyli ja tempo viehättävät minua. Minnekään ei ole kiire, mutta matkaa tehdään  kyllä eikä jäädä paikalle polkemaan. Jos ei tällainen tyyli innosta, niin tuskin innostaa tämä Harperin tuorukainenkaan eli The Survivors, josta on muuten tulossa suomennos ensi kesänä nimellä Selviytyjät.

Jane Harper: The Survivors
Abacus, 2020
s. 378


Nyt ei ollakaan Australiassa, vaan Tasmaniassa pienessä rannikkokaupungissa nimeltä Evelyn Bay. Kolmikymppinen Kieran Elliott saapuu Sydneystä vaimonsa kanssa entiseen kotikaupunkiinsa auttamaan äitiään muutossa ja muutenkin olemaan tukena. Kieranin isän dementia on edennyt siihen pisteeseen, että häntä on pidettävä silmällä koko ajan.

Evelyn Bayssa vaanivat muistot, joita Kieran ei jaksaisi muistella. Menneisyydessä tapahtunut onnettomuus ja sitä seurannut syyllisyyden tunne kalvaa edelleen Kieranin – ja muutaman muunkin – mieltä.

Tunnelma hankaloituu entisestään, kun rannalta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole onnettomuus, vaan murha. Murha ja sen tutkinta nostaa kollektiiviseen muistiin taannoisen onnettomuuden, joka ravisteli Kieranin lisäksi koko kaupunkia.

Evelyn Bay on kiehtova miljöö, johon Harper puhaltaa hengen mielenkiintoisten henkilöhahmojen ja heidän keskinäisten suhteidensa myötä. Vaikka Evelyn Bay on näennäisesti pysynyt samana Kieranin ollessa poissa, ovat ihmiset muuttuneet – elämä kullakin jatkunut tahollaan. Osa jäänyt, osa lähtenyt. Jokunen tullut.

Kuten aiemmin jo mainitsin, Harperin tyyli on rauhallinen ja maleksien etenevä. Painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja siinä, mitä ei sanota ääneen. Yleistunnelma on haikea, surumielinenkin. Iloakin toki on, ja toivoa.

Epämääräinen huomio:

Tämä on Harperin neljäs romaani. Kaikissa hänen kirjoissaan keskeisenä henkilönä on mies (The Survivorsissakin asioita kuvataan lähinnä Kieranin näkökulmasta). Osittaisena poikkeuksena Luonnonvoimat, jossa seurattiin paljon tukkanuottasilla olevien naisten rämpimistä ryteikössä.

En tiedä, miksi mainitsen tämän (ja nyt mietin deletoisinko tämän osan postausta). Pistää varmaan silmääni nyt siksi, koska olen viime aikoina lukenut melko miespainotteista kirjallisuutta ja siis erityisesti sellaista, joissa ei juuri naisia (tai muitakaan sukupuolia) esiinny. The Survivorsissa sukupuolten kirjo on onneksi laajempi.

Voipi tietysti pohtia, mitä väliä sillä on mitä sukupuolta kirjassa esiintyy. Ei sillä olekaan, mutta se tapa millä sukupuolta kuvataan ehkä häiritsee. Tai kenties enemmän häiritsee se, miten poissaolevaa sukupuolta kuvataan. Enkä edes tiedä onko ”häiritä” oikea termi. Kyllästyttää voisi olla parempi.

Ja joo, Metro se oli taas mielessä tätä huomiota kirjoittaessani. Ehkä se oli tietyiltä osin liian ”äijämäinen” minun makuuni.

(antaa olla, en deletoi)

Lopullinen tuomio:

The Survivorsissa toimii sekä miljöö, tunnelma että henkilöt (ja se juonikin tietty). Niin elävästi kirjoitettu, että astelin lukuisia kertoja itsekin Evelyn Bayn rannoilla ja tutkin luolia.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Tämä kirja sopii myös heille, jotka eivät kaipaa yksityiskohtaisia rikoskuvauksia, veressä uiskentelua sun muuta väkivaltaa.

Elämää metrotunneleissa

 

Dmitri Glukhovsky: Metro 2033
alkuper. ?
Gollancz, 2010
venäjästä englannintanut Natasha Randall
s. 458

Kirja jota inhosin ja josta pidin. Kirja joka puudutti, mutta kuitenkin koukutti. Paitsi silloin kun puudutti. Kirja, jossa periaatteessa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan tapahdu mitään.

Ristiriitaista.

Sellainen lukukokemus Dmitri Glukhovskyn Metro 2033 oli minulle. Sitä luettiin kauan ja hartaasti, peräti viisi viikkoa, LauraKatarooman kanssa. Mietin, että olisin saattanut jättää kirjan kesken (tosin en olisi ehkä sitä edes aloittanut), ellemme olisi sitä lukeneet kimpassa.

Eli onni, että luimme sen yhteislukuna, koska näin jälkikäteen ajateltuna kirja kuitenkin palkitsi enkä lukemisenkaan lomassa kokenut aikani menevän hukkaan, vaikka se (lukeminen) ajoittain aikamoista tervanjuontia oli.

Metro 2033 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Maailma on tuhoutunut ja ihmisiä elelee Moskovan metrotunneleissa. Ulkoilma on saastunut ja siellä vaanii monenlaiset vaarat. Omituiset eliöt, mutantit, säteily… Ei siis asiaa maanpinnalle ilman suoja- ja asevarustusta.

Osa metroasemista on tyhjillään, osassa on asutusta. Kuten ihmisille on tyypillistä, asemille on syntynyt ”valtakuntia” erilaisine käytäntöineen. Osa asemista on liittoutunut keskenään, osa on itsenäisiä. Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa, mutta tunneleissa piilee omanlaisensa vaarat.

Parikymppinen Artyom asuu isäpuolensa kanssa asemalla nimeltä VDNKh. Elo asemalla on melko rutiininomaista: kullakin on oma tehtävänsä ja paikkansa. Ulkomaailman uhat ovat kuitenkin alati läsnä.

Kun Artyom saa tehtävän, hän ei liiemmin epäröi sitä ryhtyä täyttämään. Tehtävä on niinkin yksinkertainen kuin toimittaa viesti eräälle henkilölle toiselle asemalle. Matka on vaarallinen, mutta Artyomilla tuntuu olevan onni puolellaan, sillä kuin ihmeen kautta aina löytyy joku auttamaan häntä kiperissä tilanteissa.

Metron maailma on sekä kirjaimellisesti että muutenkin synkkä ja pimeä. Miesvaltaisuus alkaa rasittaa (tähän voi olla osasyynä myös se, että olen jostain syystä viime aikoina onnistunut lukemaan useita kirjoja, joissa on lähinnä pelkästään miehiä), samoin ummehtuneet ajatuskaavat joissa ei varsinaisesti ole sijaa naisille (muuta kuin lisääntymiskoneina ja kodinhengettärinä). Miesten ajatuksia ruoditaan, elämäntarkoitusta pohditaan miehisestä näkökulmasta (ensimmäistäkään naisnäkemystä ei kirjassa ole) ja pitkiä monologeja (jotka ajoittain lähentelevät saarnaa) milloin mistäkin esiintyy.

Puuduttavimmiksi koin monen sivun mittaiset jaaritukset milloin uskonnosta, milloin muusta uskomuksesta tai vastaavasta joista suurin osa ei mielestäni juonen kannalta ollut mitenkään oleellisia. Toki ne taustoittavat kirjan maailmaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minun makuuni aivan liian perinpohjaista ja lopulta melko mitäänsanomatonta tyhjäkäyntiä. Metron maailmaa olisi varmasti voinut kuvata kiinnostavammallakin tavalla.

Sillä sellaistakin kirjassa esiintyy: kiinnostavia ajatuksia ja pohdintoja, vertauskuvia ja tarinoita. Alla eräs suosikkini.


”Do you know the parable about the frog in the cream?
Two frogs landed in a pail of cream. One, thinking rationally, understood straght away that there was no point in resistance and that you can’t deceive destiny. But then what if there’a an afterlife – why bother jumping around, entertaining false hopes in vain? He crossed his legs and sank to the bottom. The second, the fool, was probably an atheist. And she started to flop around. It would seem that she had no reason to fail about if everything was predestined. But she flopped around and flopped around anyway… Meanwhile the cream turned to butter. And she crawled out. We honour the memory of this second frog’s friend, eternally damned for the sake of progress and rational thought.”


Kirjan loppu kruunaa kokonaisuuden. Minun kohdallani se pelastaa osan lukukokemuksesta ja nostattaa kirjan arvoa silmissäni. Joku muu voi olla eri mieltä ja saa ollakin.


Tuomio: kannatti lukea ja toki täytyy ne kaksi muutakin trilogian osaa lukea (jotka on jännittävästi nimetty Metro 2034 ja Metro 2035). Mutta täytyypä ensin toipua tästä.

Edit. 4.11.2021 kello 9:25

Metrosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä. Kirjasta on suomennos.

Shokon hymy

Yllätin itseni jokunen aika sitten lainaamalla hetken mielijohteesta kirjastosta novellikokoelman. Kyseessä on korealaisen Choi Eunyoungin Shoko’s Smile, josta olen lukenut jo peräti kaksi novellia.

Jokunen saattaa muistaa iänikuiset kitinäni siitä, miten minun on vaikea keskittyä novelleihin ja että laajemmat kokonaisuudet ovat minulle helpommin lähestyttäviä. Koska olen kuitenkin onnistunut elämäni aikana lukemaan lähinnä vain hyviä (makuasia) novelleja, ärsyttää tämä oma rajoittuneisuuteni.

Eikä tarvinnut taaskaan pettyä novelleihin.

Kirjan nimikkonovelli eli Shoko’s Smile kertoo korealaisen Soyun ja japanilaisen Shokon hauraasta ystävyydestä. He tutustuvat Shokon tullessa Koreaan vaihtoon: Shoko asettuu tuolloin asumaan Soyun perheeseen.

Shoko tulee hyvin toimeen Soyun perheen, joka käsittää äidin ja isoisän, kanssa. Shoko lähenee erityisesti Soyun isoisän kanssa ja kun vaihto on ohi, jatkavat he yhteyttä kirjoittelemalla. Toki Shoko kirjoittaa myös Soyulle ja muutenkin pitää huolen, että molemmat saavat kirjeen aina samaan aikaan.

Jokin Shokossa sekä kiehtoo että arveluttaa Soyua. Vuodet kuluvat ja yhteyskin katkeaa, ystävyys ei silti unohdu.

Shoko’s Smile on hyvin pienieleinen romaani, joka avautuu kerros kerrokselta lukijalle ja saa lukijankin ajatuksen muuttamaan suuntaa sinne sun tänne. Kun ei tunne toista, on altis tulkinnoille. Oma mieli haluaa täyttää aukot, keksiä motiivit toisen käytökselle.

Tämä on upea novelli, jonka tunnelma on lempeän alakuloinen mutta samalla uhkaava aina viimeiseen sivuun asti. Haluaisin keskustella tämän novellin lopusta jonkun kanssa tietääkseni tulkitseeko kukaan - tai ehkä kaikki - sen samoin kuin minä. Eunyoung ei nimittäin sorru selittelyyn, hän näyttää. Ja lukija näkee Shokon hymyn ja tulkitsee sen tavallaan. Minulle se on itsestäänselvä.

Toinen novelli on nimeltään Xin Chào, Xin Chào ja se on omalla uniikilla tavallaan aivan yhtä hyvä kuin Shoko’s Smile.

Xin Chào, Xin Chào sijoittu Berliiniin, jonne korealainen perhe muuttaa toistaiseksi työkomennukselle. Uudessa naapurustossa asuu vietnamilainen perhe, johon korealainen perhe tutustuu ja aikaa vietetään paljon yhdessä.

Harmoniaan tulee kuitenkin särö eikä mikään voi sitä enää paikata. Tai ehkä aika.

Todella kaunis, koskettava ja kiinnostava novelli, johon mahtuu kokonainen elämä. Lopussa pidättelin hetken aikaa itkua, kunnes annoin itselleni luvan pudottaa pari kyyneltä.
 

Vaikuttaa siis kovin lupaavalta kokoelmalta ja kynnys tarttua novelleihin on laskenut paljon.

 

Tietoja kirjasta:

Choi Eunyoung: Shoko's Smile, John Murray 2021, alkuper. Shokoui Miso, koreasta englannintanut Sung Ryu

*

Minulla on muuten nykyään kirjoille omistettu Instagram-tili, @kirjakivaa. Blogia en ole lopettamassa, koska haluan märehtiä enkä Instassa sellaista jaksa. Instaan laittelen lähinnä pienia ajatuksia ja kirjasitaatteja sun muuta sälää, joista ei olisi kokonaisiksi blogipostauksiksi. 

(melkein) Viimeinen kannibaali

Mitäs tänään syötäisiin?

No äiti!

Ketään paitsi enoa ja vähämielistä poikaa ei pahemmin kiinnosta, mutta äidin viimeinen toive olisi hyvä täyttää. Kannibaaliperinteeseen nimittäin kuuluu syödä kuollut perheenjäsen tai ainakin osa hänestä.

Shalom Auslanderin Mother for Dinner kertoo Can-Ameista eli amerikkalaisista kannibaaleista. Seltzerin suku uhkaa hiipua, sillä despoottisen ja fanaattisen äidin lapset eivät ole järin kiinnostuneita jatkamaan suvun perinteitä.

Välihuomio: tämä kirja on fiktiivinen. Ei kannata peljästyä teemasta eikä kirjan nimestä.

Seltzerin sisaruksia on täysi tusina, tosin kuudes kuoli, joten piti synnytellä yksi ”ylimääräinen”. Äiti (Mudd) haluaa täyden tusinan poikia, jotka jatkaisivat sukua ja pitäisivät yllä kannibaaliperinteitä. Valitettavasti kolmantenatoista syntyy tytär, joka pilaa koko tusinan. Siksi Mudd nimeää hänet Zeroksi eli nollaksi.

Mudd nimeää kaikki lapsensa numeraalein eli First, Second, Third jne. Tarina kerrotaan seitsemännen veljen eli Seventhin näkökulmasta. Seventh on katkaissut välit äitiinsä ja yrittää elää elämäänsä kannibaalitaustansa unohtaen, kuten pääasiassa muutkin sisarukset.

Mutta kun puhelu äidin lähestyvästä kuolemasta saavuttaa Seventhin, hänen on pakko katsoa menneisyyttä ja omaa taustaansa silmiin. Seventh kokee velvollisuudekseen täyttää äitinsä viimeisen toiveen, joka on: syö minut.

Kuulkaa, tämä on hurjan kiinnostava ja taiten kirjoitettu kirja, joka irvii sekä suoraan että rivienvälistä tietyille nykyajan ilmiöille ja asenteille. Tyyliltään kirja on sekoitus satiiria ja draamaa, ja tarina tarjoilee (ihmis)lihan lisäksi ajateltavaa (tietenkään ei ole pakko ajatella, jos ei halua).

Minut kirja herätteli. ajattelemaan muun muassa identiteettiä ja sitä, mistä se koostuu ja miten moninaisin tavoin sitä voi määritellä. Aloin jopa miettiä, miten määrittelisin itseni jos käyttäisin Seventh Seltzerin saamien käsikirjoitusten kaavaa (Seventh on töissä kustantamossa), mutta meinasin kuolla nauruun niin tehdessäni, joten lopetin (en itseäni, vaan määrittelyn).

Se herätti myös miettimään miksi: miksi ihmeessä pitää jok’ikinen vivahde ja piirre persoonassa määritellä ja käsitellä osana identiteettiä. Miksi pitää ihan itse ”omin pikku kätösin” rakennella lokeroita ja survoa itseään niihin ja samaan aikaan ympärillä muut tekevät samaa ts. yrittävät survoa lokeroon, johon ei itse kenties halua tai koe kuuluvansa. MIKSI IHMINEN PITÄÄ PILKKOA OSIIN JA LOKEROIDA?

Vähän niin kuin Mudd määrää, mitkä osat hänestä kukin lapsi saa (joutuu ottamaan) syödäkseen ja miksi. Seventh saa  ihon, koska iho yhdistää ja pitää koossa – niin kuin on ollut Seventhin rooli perheessä. Muiden osia en kerro, lue itse.

 

We have to keep her cold, said Eighth.
I thought she was pretty cold to begin with, First said with a grin.
Tenth glared at him. You don’t deserve a mother like her, he said.
Who does? asked First. Stalin. Mao, maybe…

Kuten huomata saattaa Mudd ei nauti suurta suosiota lastensa keskuudessa ja kannibaaliset syömäorgiat äidin kuoltua saadaan kasaan melko lailla muista kuin perinteisiin liittyvistä syistä. Perinnetietokin on alkanut unohtua, joten apuun pitää kutsua eno, jonka muisti on alkanut pätkiä.

Jos haluat lukea hulvattoman tarinan, jossa kaiken irvimisen lisäksi on lempeyttä ja vakavampi sivuvirtaus, voi tämä olla kirjasi. Olen huumorin suhteen melko ”hard to please”, joten Mother for Dinner oli varsin raikas yllätys. Kaikkea on paljon (kirja tuntui runsaalta sivumääräänsä nähden), mutta mitään ei ole liikaa.

Don’t be stupid, he said. The past is an anchor, my son, chained at one end to our ankles and buried in the mud of history at the other. It drags us down; it keeps us from moving forward. Darwin, who was Cannibal, said we come from monkeys. Should be then climb into trees and swing from vines because our ancestors did? --- s. 64

 

Tietoja kirjasta

Shalom Auslander: Mother for Dinner, Picador 2020, s. 260

 

Loppuun tavoistani poiketen kopioin Goodreadsista pari sanaa kirjailijasta: 

Shalom Auslander is an American author and essayist. He grew up in an Orthodox Jewish neighborhood in Monsey, New York where he describes himself as having been "raised like a veal". His writing style is notable for its Jewish perspective and determinedly negative outlook.

*

Kruunasin lukuelämyksen kuuntelemalla Spotifysta Shalom Auslanderin haastattelun. Haastiksen voi kuunnella, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Se ei spoilaa mitään oleellista eikä kirja varsinaisesti ole mikään "juonikirja" muutenkaan.