Otava 2013
S. 283
Arvostelukappale
Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran Kirsin (Kirsin kirjanurkka) blogista ja osallistuin keskusteluunkin sen tiimoilta.
Kun Otava Heikkilän pyynnöstä tarjosi minulle kyseistä kirjaa luettavaksi, otin haasteen vastaan. Haasteelta se tuntui siksi, koska en kokenut ihan kuuluvani kohderyhmään.
Halusin kuitenkin lukea kirjan, että voin muodostaa oman mielipiteen siitä, ja ehkä jopa karistaa ennakkoluulojani.
En pahemmin lue ns. chick lit -kirjallisuutta, vaikkei minulla mitään kyseistä genreä vastaankaan ole. On vain niin paljon muita kiinnostavia kirjoja muissa genreissä, ettei aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Minulla on omassa hyllyssänikin muutama lukematon chick lit.
Se alustuksesta, mennään itse kirjaan, jossa jo ennestään lukemani perusteella oli kyllä paljonkin kiinnostavia elementtejä muun muassa toimittajan työ Afganistanissa, kulttuuri ja oleminen siellä jne. Varsin erilainen asetelma chick lit -kirjalle.
Kirjan keskiössä on 32-vuotias Anna, joka työskentelee pääasiassa Kabulissa sotakirjeenvaihtajana. Työnsä ohella hän kaipailee tosi rakkautta ainaisten yhdenillanjuttujen sijaan. Yhdenillan panoja hänellä onkin sitten melkoinen läjä - jopa siinä määrin, että hänelle on kehittynyt tietynlainen "maine".
En aio kirjan juonta puida sen kummemmin, mutta voin taata että vauhtia ja meininkiä ei puutu. Kirja lähentelee ajoittain jopa seikkailunomaista trilleriä, mikä erityisesti kutkutti minua.
Heikkilällä on mojovat ainekset taskussaan ja hän varmasti tietää, mistä kirjoittaa - onhan hän itsekin käsittääkseni työskennellyt sotatoimialueilla. Leirien kuvaukset ja siellä asuminen vaikuttavat uskottavilta ja olivat kiehtovaa luettavaa pienine yksityskohtineen, joita Heikkilä tekstiinsä sirotteli. Siksi onkin harmillista, että ne tavallaan painuvat hukkaan kaiken muun alle.
Minua alkoi jossakin vaiheessa kyllästyttää jatkuva ulkonöän arvostelu ja panemisfantasiat. Jokainen eteen tuleva mies arvioitiin sen pantavuuden perusteella. Jokainen nainen arvioitiin ulkonäön perusteella ja tehtiin siitä kauaskantoisia johtopäätöksiä.
En pitänyt Annasta: hän on "bitch" ja kaksinaismoralisti.
"Mitä pidätte Kabulista?" minä kysyin.
Ja tuo botox ei varmaan ole basaarista?
"No, William viihtyy täällä, ja minulla riittää puuhaa seuraelämän järjestelyissä. Tiedossa on paljon juhlia, varsinkin nyt, kun lomakausi lähestyy."
"No, miten järjestelyt sujuvat?"
"Onhan se kauhean haasteellista... Mutta kyllä minä selviän"
Tunsin taas valtaisaa halua kiroilla. Tajusiko tuo nainen, että olimme sotatoimialueella, jossa ihmisiä kuoli koko ajan? Että hän sai kiittää onneaan, kun ylipäätään oli elossa.
Tämä keskustelu käytiin juhlissa, joissa Anna itsekin ramppasi alvariinsa ryyppäämässä muistinsa kankaalle ja metsästämässä miehiä samaan aikaan, kun alueella nähdään nälkää ja kuollaan. Sillä lailla.
En nyt näe kovasti eroa siinä, onko jollakin vaikeuksia järjestää juhlia, koska on vaikea saada tuoreita raaka-aineita ja siinä, että noissa juhlissä käy syömässä niitä vaikeasti hankittuja raaka-aineita (ja metsästämässä panoja).
Kirjan heikoin lenkki onkin mielestäni sen henkilöhahmot. Tietenkään ei ole tarpeenkaan aina pitää kirjan henkilöistä: olen lukenut kirjoja, joissa en pidä yhdestäkään sen henkilöstä ja kirja voi silti olla mainio.
Mutta mutta... Nyt ne kuuluisat mutat. Olisin toivonut, että kirjassa olisi edes yksi tolkun ihminen; joku jolla on aivot ja joka osaa ajatella muutakin kuin panemista, miesten seksikkyysprosenttia, panemista, ryyppäämistä, panemista, miehiä, panemista jne.
Ehkä Tim, Annan kuvaaja, on sellainen, mutta hän ei pahemmin kirjassa päässyt esille. Ja koska kirja on yksikön ensimmäisessä kirjoitettu, korostuvat Annan ajatukset lukijalle. Ja hänen päässään ei tosiaan paljon muuta liiku kuin miehet (ja toisten ihmisten arvosteleminen yleensä negatiivisessa mielessä). Ai niin, ja paneminen - sori, meinas unohtua!
Varsinaista seksiä ei kirjassa pahemmin ole eikä sitä kuvata muutenkaan yksityiskohtaisesti. Seksiä on siis lähinnä Annan ajatusten tasolla. Onkin todella harmi, että Heikkilä on alleviivannut asiaa niin paljon. Ilman noin mittavaa korostamista olisin saattanut pitää kirjasta paljonkin.
Heikkilän tyyli kirjoittaa on naseva ja hauska. Pidin monista hänen vertauksistaan, jotka tuntuivat varsin raikkailta ja erilaisilta - ne naurattivat aidosti. Toivonkin, että Heikkilä kirjoittaisi lisää, sillä "pääomaa", taitoa ja mielikuvitusta hänellä selkeästi on.
Heikkilän tyyli kirjoittaa on naseva ja hauska. Pidin monista hänen vertauksistaan, jotka tuntuivat varsin raikkailta ja erilaisilta - ne naurattivat aidosti. Toivonkin, että Heikkilä kirjoittaisi lisää, sillä "pääomaa", taitoa ja mielikuvitusta hänellä selkeästi on.
~~~
Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mari A, Annami, Sanna ja Stazzy. En ole vielä lukenut heidän mietteitään Heikkilän kirjasta, mutta nyt menen lukemaan.
