Joskus käy siten, että kirja menee niin syvälle, että siitä kirjoittaminen tuntuu kuin tekisi itselleen ruumiinavauksen. Kas tässä maksa, heitetäänpä puntariin. Ja sitten olisi nuo munuaiset, no onhan siellä pernakin tui tui. Ja mikäs se tuossa supistelee ja kipristelee? Sydän? Hohhoh, onpa ruma.
Sain Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa-kirjan lahjaksi ystävältäni, Susu Petalilta. Kiitos vielä kerran, yllätit! Kirjassa on kaiken lisäksi omistus juuri minulle suoraan Viiviltä.
Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Suuri kurpitsa 2020
s. 142
Sarjakuvaterapian luin vuodenvaihteen lukumaratonin aikana eli siitä on jokunen hetki. Olen tosin palannut kirjaan useita kertoja sen lukemisen jälkeenkin, ihan vain kuvaruutuja ja yksittäisiä kohtia katsomaan.
Sarjakuvaterapiaa on nimensä mukaisesti sarjakuvateos. Se vilauttaa pienen palan kahdentoista todellisen henkilön elämästä. Käänteentekeviä kohtauksia, mieleenpainuneita (hyvässä tai pahassa) hetkiä. Taustalla ikään kuin kokoavana lankana kulkee Viivin oma tarina. Ja perustelut sille, miksi tämä teos piti tehdä. Sillä sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista.
Tässä kirjan takakansi, kertoo oleellisen. Kuva suurenee klikkaamalla.
Kirjan lopussa on luettelo henkilöistä, jotka ovat kirjassa mukana. Kuvaus kannattaa lukea ennen kuin lukee kyseisen henkilön osuuden: tarina avautuu paremmin, kun tietää taustoja. Osa henkilöistä ei ymmärrettävistä syistä esiinny omalla tai koko nimellään. Kertonee miten tabuja mielenterveysongelmat edelleen ovat. Kertonee myös siitä, että ihmiset eivät elä tyhjiössä ja mielenterveysongelmat vaikuttavat tavalla tai toisella lähes aina muihinkin kuin itseen.
Terapiaa ei tarvitse hävetä, huudetaan kuorossa, siellä käyminen on oikein trendikästäkin. Niin, moni ei häpeä sitä, että käy terapiassa vaan sitä mitä siellä käsitellään. Se on monille ruumiinavaus. Siellä hajonnut (toivottavasti) saa kursittua itsensä uudelleen kokoon. Aina jälki ei ole kaunista, lankoja repsottaa ja haavat vuotavat toisinaan. Mutta niiden kanssa voi elää. ELÄÄ. Ei siis kitua 24/7.
Tuli mieleeni Vastaamon tietomurto. Kaikki varmasti ovat siitä kuulleet, kun kerran minäkin olen enkä edes asu Suomessa. Jos on jäänyt Vastaamon keissi pimentoon, googlettamalla ”Vastaamon tietomurto” valaistuu. Olen seurannut tapausta mielenkiinnolla ja järkyttyneenä.
Erityisesti on järkyttänyt ne naurettavat kampanjat, joita tietomurron tiimoilta on tehty. Tuija Siltamäen taannoinen kolumni avaa näitä ongelmallisuuksia. Itse en ole Vastaamossa asioinut, mutta muualla kyllä ja paljon. Hoitosuhde muodossa tai toisessa on jatkunut lähes koko elämäni ja jos terapiatietoni tulisivat ikinä koskaan julki, saattaisin tehdä itsarin.
Ajatukseni lähti sivupoluille. Sinne se meni Sarjakuvaterapiaa lukiessakin. Olisi tehnyt mieli halata jokaista kirjan henkilöä ja Viiviä. Viivin elämään on vaikuttanut runsaasti koira. Minua se ahdisti monestakin syystä, mutta myös siksi että minullakin on koira menneisyydessä: koira, jota tapaan edelleen unissani. Yritän olla ajattelematta vääryyksiä, kärsimystä. Koska mieleni sekoaa, jos ajattelen liikaa. VIHA. En jaksa vihata enkä halua.
En myöskään halua kirjoittaa tästä kirjasta enempää, vaan suosittelen sinua sen lukemaan itse. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää pääasiassa itsellään. Sarjakuvaterapiaa on sellainen: se saa jäädä minulle yksityiseksi kokemukseksi.
Kuvituksesta:
Kirjan kansi antaakin osviittaa piirrostyylistä: hyvin ilmeikästä ja värikästä. Ja selkeää, minulle selkeys on tärkeää koska (mainitsen asiasta varmaan sadannen kerran ja täältä voi lukea taustoja) minulla on jonkin sortin hahmotushäiriöitä. Miellyttää kovin silmääni siis.
Viivi Rintaselta on julkaistu myös Mielisairaalan kesätyttö -niminen sarjakuvateos. Sen aion ehdottomasti myös lukea, kunhan Prison Islandin ovet jälleen aukeavat ja lintu pääsee lennolle. Olisin muuttolintu, joka lentäisi keväällä Suomeen käymään.
