Siellä missä linnutkin tappavat itsensä

Abir Mukherjeen Intiaan (pääasiassa Kalkuttaan) sijoittuva historiallinen dekkarisarja on eräs mieluisin kirjasarja, joka minulla on kesken ja josta tiedän lukevani kaikki kirjat. Toinen tällainen sarja on Qiu Xiaolongin Inspector Chen -sarja, josta olen lukenut seitsemän kirjaa (sarjassa on 13 kirjaa), mutta joka on jäähyllä saatavuusongelman takia.

On minulla muitakin sarjoja kesken, mutta en muista mitä kaikkia (pitäisi vääntää lista). Osa myös saa jäädä siihen kesken-tilaan eli tuskin jatkan niiden parissa.

Mukherjeen Sam Wyndham -sarjassa on tällä hetkellä julkaistu kuusi kirjaa, joista olen lukenut neljä. Juuri lukemani neljäs kirja on nimeltään Death in the East ja siitä enemmän nyt.

 

Helmikuu 1922, Jatingan kylä Assamissa Intiassa. Kylä, jossa linnut tekevät itsemurhan*.

Sam Wyndham matkustaa Kalkutasta Jatingaan sulkeutuakseen hinduluostariin vierottumaan opiumista, josta on vaivihkaa tullut rengin sijasta isäntä. Ennen kuin Wyndham pääsee kohteeseensa, hän näkee tutun henkilön menneisyydestä. Vai onko kyseessä sittenkin opiumin aiheuttama hallusinaatio?

Näky nostaa muistot pintaan. Se tuo mieleen nuoren Wyndhamin ensiaskeleet itäisen Lontoon poliisissa vuonna 1905 ja sieltä erään keissin, joka periaatteessa selvisi paitsi lain silmissä. Oletettu rikostelija teki katoamistempun eikä häntä sen koommmin ole nähty.

Kunnes nyt mahdollisesti tuolla syrjäisessä Jatingassa. Wyndhamilla on kokonainen kanala kynittävänä kyseisen henkilön kanssa, mutta kohtalo tai joku muu puuttuu peliin.

Wyndham on ristiriitainen henkilöhahmo, mikä tekee tästä kirjasta ja koko kirjasarjasta erityisen. Tavallaan pidettävä, mutta kuitenkin aikansa ja kotimaansa asenteissa marinoitu. Brittiläinen ylimielisyys ja suureellisuus näkyy kaikessa: paikallisille on eri säännöt kuin “tunkeutujille”. Ominaista on, ettei intialaisilla ole asiaa esim. valkoisten hienoille klubeille.

On ängetty toisten maille ja pidetään itseä pari astetta ylhäisempänä ja sivistyneempänä. Intialaisilta odotetaan tietynlaista (kunnioittavaa) käytöstä, mutta ylevä britti voi päästellä suustaan mitä tahansa. Kuinka sivistyneitä ovat ihmiset, jotka tunkevat toisten maille ja alkavat sitä mielivaltaisesti hallita? Sivistyneisyys on idyllinen harhakuva tunkeutujan omassa päässä.

Ironian Wyndham tiedostaa itsekin – erityisesti muissa – mutta omille asenteilleen ja tavoilleen hän on puolisokea. Kun Surrender-not (Wyndhamin alainen poliisissa) kuulustelee mahdollisia epäiltyjä (valkoisia brittejä) erään kuolemantapauksen yhteydessä, hän saa osakseen ylenkatsetta ja suoranaista halveksintaa. Ensimmäisen kerran Surrender-not puhuu suunsa puhtaaksi Wyndhamille.

“Pelase don’t call me that.”
“What?”
“You know what. We’ve known each other for almost three years. I have saved your life and stood by you in times when no sahib did. You call yourself my friend, yet you don’t even make the effort to call me by my real name?”
“You know,” I stammered, “that I have trouble with the pronunciation. And everyone in the department calls you Surrender-not...”
The sergeant shook his head. “Only sahib officers call me that. The Indian officers and the constables not.”
“What are you saying?”
“I’m saying that as my friend, you should call me by my name, not some mockery of it.”
“You insult a pastor because you’re upset about my pronunciation of your name?”
“I insulted the pastor?”
He took a step back.
“I addressed him with no derogatory epithets. He on the other hand called me a heathen runt, a jumped-up subaltern. You have nothing to say about that? He took a bribe to settle a case involving two dead Indians, but I am the one who is being insulting?”

Jokin ystävysten väleissä on muuttunut maan natistessa liitoksissaan, kun joukko kansallismielisiä liikehtii vaatien itsenäisyyttä (non-cooperation movement). Kuten historiansa lukenut tietää, itsenäisyyttä ei tuolloin saavutettu, mutta intialaisia liikehdintä jakoi kahtia – jopa perheitä hajosi poliittisten erimielisyyksien takia.

Minulle tässä sarjassa kiehtovinta on nimenomaan aika ja miljöö sekä Wyndhamin ja Surrender-notin välinen ystävyys, joka joutunee vielä suuremmalle koetukselle seuraavassa romaanissa, mikä hieman huolettaa. Ystävyyssuhteet eivät puissa kasva tai ole pellolta noukittavissa, vaan muotoutuvat ja kasvavat ajan myötä. Ystävyyden tuhoutuminen on aina tragedia.

Koska tässä romaanissa kuljetaan kahdessa aikatasossa, joista toinen lisäksi tapahtuu Lontoossa, on Surrender-notin osuus melko pieni: hän saapuu “näyttämölle” vain viimeisten sadan sivun ajaksi.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Muutama kuolema plus vähän väkivaltaa, mutta ei mitään brutaalia kuvailua saati mässäilyä.

Abir Mukherjee: Death in the East
Vintage 2019
s. 411

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men
6. The Burning Grounds

*The mystery of the Indian village where birds come to commit suicide (Indian Times).

Harmi, ettei näitä ole suomennettu. Olisi omaperäinen lisä suomalaisen käännöskirjallisuuden kaanoniin.

Abir Mukherjeen kirjailijasivut.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Delaispa aviomieheni

Parini Shroffin (musta)humoristisen romaanin The Bandit Queenin (Allen&Unwin 2023, s. 337) tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

Tästä saa alkunsa niin sanottu lumipalloefekti, joka lopulta koskettaa jollakin lailla monien kyläläisten (ja etenkin sen naisten) elämää.

Shroffin tyyli on kepeän vistikäs, mutta näennäisen kepeyden alla voi nähdä vakavampia pohjavirtoja. Ne eivät kuitenkaan missään kohdin nouse pinnalle asti ja siten kirja jää melko kevyeksi. Tämä ei ole moite, vaan huomio.

Minulta vei jonkin aikaa tottua kirjan tyyliin, koska en oikein osannut päättää, miten suhtautua sen huumoriin ja yleiseen kerrontatapaan. Tarinan edetessä päädyin pitämään Shroffin tyylistä, joka loppua kohden tavoittelee överiyden rajoja ja ylittääkin ne. Mutta ei haittaa, se sopii tyyliin.

Adjektiiveja: yllätyksellinen, värikäs, juoruileva, käänteikäs, mieleenjäävä.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Joskus käy näin, vaikka kirja olisi kuinka mainio niin kuin tämä on.

Bongasin The Bandit Queensin Ompun (Reader, why did I marry him) Instagramista ja innostuin hänen kirjoituksestaan niin paljon, että halusin heti saada kirjan lukuun ja sainkin eikä tarvinnut pettyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

Syntipukki

On taas luettu kohtuullisen masentavia kirjoja. Tuorein lukemani ja oikeustajua jälleen ravisteleva romaani on Megha Majumdarin A Burning (Scribner 2020, s. 285).

Jivan on nuori muslimityttö, joka asuu vanhempiensa kanssa slummissa Kolkatassa. Asiat ovat siten melko huonosti, mutta ei niin huonosti, etteikö voisi huonommaksi muuttua.

Kun läheisellä rautatieasemalla poltetaan juna, Jivan postaa siitä videon Facebook-sivulleen. Tämä viaton ja ajattelematon postaus saa aikaan sellaisen tapahtumavyöryn, että sitä päädytään selvittelemään oikeuteen asti. Huom. Tämä ei ole mikään oikeussalidraama kuitenkaan.

Oikeus ei ole kaikille sama, kuten lukiessa käy ilmi. Oikeuden toteutuminen ei myöskään välttämättä ole ensisijainen tavoite, jos on muita “parempia” tavoitteita. Ja ketä nyt edes kiinnostaa joku ryysyläinen muslimityttö.

Tarina aukenee hiljaksiin kolmen henkilön näkökulman kautta. Jivanin lisäksi seurataan Lovely-nimisen hijran toimia ja sitä, miten hänen olisi ehkä mahdollista auttaa Jivania.

Sitten on PT Sir, joka on Jivanin entinen liikunnan opettaja, joka puolivahingossa hurahtaa politiikkaan.

Kirjan pääteema on lojaalius ja oikeudenmukaisuus ja miten se toteutuu tai ei toteudu. Missä määrin ihminen on valmis auttamaan toista? Varmaan siinä määrin, kun siitä ei ole haittaa itselle. Moraaliset kysymykset eivät ole ongelma, koska niitä voi tarkastella tarvittaessa eri kulmista: aina löytyy kunniakas moraalinen kulma, jos sellaiselle on tarvetta.

Häiritsevä romaani, jonka eduksi lasken kompleksiset henkilöt, joiden kuvauksessa ei ole sorruttu mustavalkoisuuteen. Näennäisen empaattinen ihminen voi osoittautua miksikä tahansa, kun ympäristö ja ryhmäpaine osuu kohdilleen.

Mielipide pähkinänkuoressa: Pidin, ei kaduta että luin.

 *

Täällä saarella mellastaa nyt Darragh-myrsky. Pahimmat osumat ottaa länsirannikko ja erityisesti Wales-reppana taas. Keswick sijaitsee Pohjois-Englannissa maan länsipuolella, mutta ei rannikolla, vaikkei sinnekään ole pitkä matka (dösällä tunti). Sen verran kuitenkin ilmeisesti vuoret blockaa, ettei pahin osu tänne. Toivottavasti. Ulos ei silti ole mitään asiaa, joten pakkolepoa nyt sitten tänään.

Tällä hetkellä minulla on kesken useitakin kirjoja, joista keskittynen lähinnä E.O. Chirovicin trilleriin Bad Blood (suom. Pahaa verta), joka vaikuttaa oikein kiintoisalta. Olen aiemmin lukenut Chirovicilta The Book of Mirrorsin (suom. Peilien kirja), josta pidin kovasti.

Netflixistä katson korealaista sarjaa Moon Embracing the Sun. Koukuttava on ja sopivan kierolta vaikuttaa. Eiköhän näillä pärjää yhden “vankila”-päivän. Ja onhan minulla aina kotonakin kaikenlaista puuhasteltavaa, muun muassa jumppa- ja voimaharjoittelut joita voikin nyt tehdä tuplana kun ei pääse hillumaan ulos.

Mukavaa viikonloppua!

Historiallinen sukutarina

Minulla on nähtävästi jokin historiallinen (luku)vaihe päällä (se meni tosin jo ohi), kun taas pukkaa historiallista romaania. Aiheetkin nähtävästi sivuavat toisiaan, sillä kuten Cecile Pinin romaanissa Wandering Souls myös Janika Ozan kirjassa A History of Burning käsitellään eräänä merkittävänä teemana pakolaisuutta.

Janika Oza: A History of Burning
Vintage 2023
s. 392

A History of Burningin tapahtumat sijoittuvat laajalle aika-akselille (1898-1992) käsittäen useamman sukupolven kokemuksia. Tarina alkaa vuodesta 1898 Länsi-Intiassa Gujaratissa, mutta siellä ei kauan viivytä. Köyhissä oloissa elävä 13-vuotias Pirbhai saa yllättäen työtarjouksen ja kuvittelee siten voivansa auttaa perhettään. Vanhimpana poikana hänellä on velvollisuuksia.

Vähänpä Pirbhai tiesi, mihin itsensä laittoi. Ja mistäpä olisi tiennyt, kun ei kerrottu. Hyvästit jää jättämättä Pirbhain astuessa laivaan, joka lipuu Afrikkaan.

Pirbhai päätyy Ugandaan rakentamaan rautatietä. Sinne hänet värväsivät britit, jotka tuohon aikaan perseilivät Intiassa ja haalivat työvoimaa muun muassa sinne Ugandaan (jossa myös perseilivät) rautatietä rakentamaan.

Tarina etenee harppauksin siirtyen näkökulmasta ja ajasta toiseen. Pirbhai on tarinan alku, josta siirrytään luontevasti hänen tulevaan vaimoonsa Solaniin, Solanin kautta heidän poikaansa Vinodiin jne. Osaan henkilöistä palataan useamman kerran, osaan ei. Mutta kaikkien elämät ovat koko romaanin ajan enemmän tai vähemmän toisiinsa kiinnittyneet. Onhan kyseessä sukuromaani.

Romaanissa tulee hyvin esille se, miten aika ja maailmantilanne vaikuttaa kuhunkin henkilöön eri kautena. Vinodin tyttäret kokevat Ugandan levottomuudet, kun Idi Amin astuu valtaan ja määrää aasialaiset poistumaan maasta. Ajankohta toi mieleeni taannoin lukemani Neema Shahin romaanin Kololo Hill.

Pidän Janika Ozan tyylistä ja tarinan helposta kulusta. Tapahtumia tarkastellaan aika monen henkilön kautta, joista muutamien osuudet ovat mielestäni jokseenkin merkityksettömiä. Olisin mieluummin keskittynyt vähempään määrään perusteellisemmin. Toisaalta Janika Oza osoittaa olevansa taitava kirjoittamaan kiinnostavia henkilöitä, joista haluaisi lukea enemmän.

Eräs silmiinpistävä piirre tarinassa on avioliittojen järjestäminen järkisyistä: naitetaan tytär, koska ei ole varaa ruokkia kaikkia. Naitetaan tytär, jotta saadaan hänet esim. “siirrettyä” toiseen, turvallisempaan maahan. Vaikka kyseessä ovat järkiliitot, ne voivat onnistua. Tai olla onnistumatta. Suhde tällaisiin naittamisiin (jotka varsin yleisiä ovat olleet ja esiintyyhän niitä edelleen joissakin maailmankolkissa) muuttuu tietysti eri sukupolvien ollessa kyseessä.

Yhteenvetona sanon, että mainio kirja joka piti otteessaan ja sitä luki mielellään. Ajan kuvaus ja miljööt ovat eritysen kiinnostavat.

Naiset synnytyskoneina

Brittiläisen Sunjeev Sahotan China Room (Vintage 2021, s. 244) on kirja, joka toimi alakuloisen lukijan houkuttelijana takaisin lukemisen pariin. Jo kirjan ensimmäinen virke herätti kiinnostuksen:

Mahar is not so obedient a fifteen-year old that she won’t try to uncover which of the three brothers is her husband.

Niin, olisihan varmasti kiva tietää, kuka se oma puoliso on. Se kun tuntuu olevan vähintäänkin valtionsalaisuus tässä romaanissa.

Ollaan Intiassa 1920-luvulla. Mailla on kolme poikaa, joille hän on etsinyt vaimot ja haluaa, että kaikkien avioliittoseremoniat pidetään samanaikaisesti. Kyseessä on siis järjestetyt avioliitot, joihin tulevilla vaimoilla ei ole mitään sananvaltaa. Kaupat tehdään vanhempien kesken.

Eräs vaimo on yllä mainittu Mehar, joka ei tiedä edes miehensä nimeä. Mutta eivät tiedä kaksi muuta morsiantakaan omiensa nimiä: tiedossa on vain, että joku kolmesta veljestä on aviomies. Naiset (tai pikemminkin tytöt ikänsä puolesta) arvuuttelevat arkisten askareidensa ohessa kuka on kenenkin mies.

Miehet eivät tapaa vaimojaan paitsi yöllä panopuuhissa (poikalapsia toivotaan siitettävän), mutta silloinkin on pimeää eivätkä vaimot tunnista miehiään päivänvalossa, jos sattuvat heidät verhonraosta ulkona näkemään.

Paitsi Mehar, joka onnistuu päättelemään kuka veljeksistä on juuri hänen puolisonsa. Sillä käy niin, että Mehar ihastuu aviomieheensä. Kuten arvata saattaa, asia ei kuitenkaan ole niin suoraviivainen.

Tarinan toinen kerrontalinja sijoittuu vuoteen 1999. Lukija voinee päätellä nimettömäksi jäävän minä-kertojan olevan Meharin jälkeinen noin kolmannessa polvessa. Lähemmäs nykyaikaa sijoittuva osuus käsittelee muun muassa maahanmuuttajien sopeutumista uuteen maahan ja rasismia Briteissä, mutta mitenkään syvälle ei mennä. China Room on melko lyhyt ja tiivis romaani, joten moni aihe jää pintaraapaisuksi, mikä lienee tarkoituskin.

Tarinan historiallinen osuus tulee ”nykyajassa” läsnä minä-kertojan matkustaessa Intiaan ja viettäessään siellä aikaa tilalla, jossa hänen sukunsa muinoin asui. Mainittakoon, että tila on tyhjä ja kertoja päätyy sinne, koska hänen setänsä vaimo ei innostu kertojan läsnäolosta omassa kodissaan. Setä taas on melko lapanen laittamaan vastaan. Tälle on syynsä, joka mainitaan mutta se(kin) jää käsittelemättä.

Paljon jää lukijan kontolle pohtia, mikä ei sinänsä minua häiritse. Ei kaikkea tarvitsekaan repostella juurta jaksain. Mietin kyllä, että näin ohkaiseen kirjaan on ehkä tungettu hieman liikaa aiheita ja jätetty ne oman onnensa nojaan.

Vaan China Room on siitä huolimatta eheä kokonaisuus ja antaa tarpeeksi lankaa ommella napit takkiin. Ei haittaa, vaikka jokunen nappi jää repsottamaan sillä sellaista se elämäkin on. Napit roikkuvat ja osa tippuukin jossain vaiheessa: osa katoaa ikiajoiksi, osa löytyy ja ne voi ommella takaisin takkiin.

Mahdollisesti johtuen omituisesta mielentilastani kirjaa lukiessani naurahdin muutaman kerran. Tässä eräs kohtaus, joka sinänsä on vakava (kun ymmärtää kontekstin), mutta itse purskahdin nauramaan.

”Why is my boy so sad these days? Is that any way for a man of this family to behave?”
”Would you prefer it if I got drunk, gambled half our land away and then hanged myself?”

Tässä kirjassa ei oikein kenelläkään mene hyvin ja vaikka nuoret morsiot ovat alisteisessa asemassa, eipä se miehillekään herkkua ole. Ja koko show’ta pyörittää kukas muu kuin miesten äiti (joka on itse aikanaan kokenut samaa kuin nyt ”pakko”naittamansa tytöt).

Olen ymmärtänyt China Roomin tapahtumien perustuvan osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja sukunsa taustoihin. Se mikä on faktaa ja mikä fiktiota, jää arvoitukseksi.

Mielipide selkokielellä: ihan luettava ja pääasiassa kiinnostava romaani, mutta ei saanut sukkia pyörimään jaloissa. Romaanin kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Äitejä ja tyttäriä

Äitien ja (aikuisten) lasten – etenkin tytärten – suhteet kiinnostavat. En ole ainoa, sillä niitä löytyy kirjallisuudesta melko lailla. Minua aihe kiinnostaa nimenomaan fiktiossa: en usein ole kiinnostunut jonkun yksittäisen (julkisuuden) henkilön navankaivelusta liittyen omaan äitisuhteeseensa. Niitä välttelen, koska en jaksa sellaista että koko elämää tarkastellaan jonkin yhden asian (esim. juuri se äitiuhde) kautta. En tosin jaksa sellaista fiktiossakaan - esseet ja tutkimukset toki ovat eri asia, jos aihe kiinnostaa. Silloin hyvin rajattu näkökulma on perusteltu.

 

Avni Doshin (fiktiivinen) romaani Burnt Sugar (Penguin 2020, s. 230) käsittelee Tara-äidin ja Antara-tyttären välistä suhdetta ja sitä, miten tuo suhde on vaikuttanut ja yhä edelleen vaikuttaa erityisesti Antaraan. Romaanissa on yksi näkökulma, Antaran.

Tapahtumat sijoittuvat Puneen, Intiaan.

Välihuomautus: kirjailija on syntynyt ja varttunut Yhdysvalloissa ja asuu nyt Dubaissa.

Romaani alkaa mehevästi:

I would be lying if I said my mother’s misery has never given me pleasure.
I suffered at her hands as a child, and any pain she subsequently endured appeared to me to be a kind of redemption – a rebalancing of the universe, where the rational order of cause and effect aligned.
But now, I can’t even the tally between us.
The reason is simple: my mother is forgetting, and there is nothing I can do about it.

Oh, yes there is tekee mieli huomauttaa ja huomautankin. En tosin avaa tätä tokaisuani enempää, koska se on liian merkittävä tarinankulun kannalta.

Tara on alkanut unohdella asioita ja lääkäri epäilee hänellä olevan dementia. Antaran on pakko huolehtia äidistään, koska onhan hän sentään äiti. Selvää on, ettei suhde ole aivan mutkaton.

Tarina avautuu maltillisesti ja alkaahan niitä syitä löytyä. Syitä, miksi Antara halveksii ja vihaakin äitiään ja samalla on hämmentynyt omista rajuista tunteistaan. Oman äidin vihaaminen ei ole helppoa, vaikka äiti olisi tehnyt – tai ollut tekemättä – mitä tahansa.

Tara ei ole koskaan ollut erityisen äidillinen eikä järin kiinnostunut tyttärestään. Antaralle läheisimmäksi on muodostunut äidin ystävä Kali Mata isän loistaessa poissaolollaan.

Mehuisan alun jälkeen tapahtuu lässähdys. Tarina polkee paikallaan eivätkä monet epäoleellisuudet ole kiinnostavia oikein miltään kannalta katsottuna.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: mennyt, joka luonnollisesti valottaa Antaran ja Taran menneisyyttä ja suhdetta, mutta vain Antaran näkökulmasta.

Nykyisyydessä Antaraa vaivaa äitinsä mahdollinen dementia ja sitä myötä äidin oikut ja tempaukset. Antara ei itsekään tiedä mitä haluaa ja suhde aviomieheen Dilipiin joutuu koetukselle. 

Loppua kohden tarina saa kauhumaisia vivahteita. Olemme ihmissuhteittemme orjia eikä niitä pääse pakoon, joten pakko leikkiä mukana. En pitänyt Antarasta, mutta vielä vähemmän pidin hänen äidistään. Taralle kyse lienee vallasta ja ylivoimasta suhteessa tyttäreensä. Tytär ei ole tytär, vaan hänen kilpailijansa.

Jonkin verran löydän sympatiaa Taraa kohtaan, mutta kirjan loppu romuttaa sen pienenkin säälirippeen, jota ehkä voisin häntä kohtaan tuntea.

Kuulostaa näin tekstinä kiinnostavalta, eikö vain, mutta valitettavasti romaanin keskiosuus on suurimmaksi osaksi joutavaa tyhjäkäyntiä ja kohoaa uudelleen nousuun vasta ihan lopussa. Puuduttavaa luettavaa pääosin ja kirja tuntui huomattavasti runsaammalta (nyt ei niin imartelevassa mielessä) kuin sen 230 sivua.

Harkitsin kirjan jättämistä kesken noin 80 sivun paikkeilla ja muutaman kerran myöhemminkin, mutta ajattelin että sinnittelen loppuun, kun ei ole kyseessä paksu kirja. Ehkä se loppu nyt sitten palkitsi. Ehkä. En oikein itsekään tiedä pidinkö tästä kirjasta. Paljon kiintoisaa ja hyvää on, mutta suurimmaksi osaksi sitten kuitenkaan ei.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

My Past Is a Foreign Country

Pidän muistelmista, koska ihmisten kokemukset ja ajatukset ovat kiinnostavia. Paitsi silloin kun eivät ole. Riippuu siis tietenkin teemoista ja käsittelytavasta. Niin sanotuissa yleisissäkin muistelmissa toivoisin olevan jonkin keskeisen teeman tai punaisen langan.

Tekemisiä enemmän minua kiinnostavat ajatukset. Sellaiset muistelmat, joissa luetellaan lähinnä tekemisiä, eivät ole minua varten.

Muistelmansa voi kirjoittaa kuka tahansa. Ei tarvitse olla hautapaikka varattuna voidakseen olla asiaa, ajatuksia, tarvetta ja taitoa niistä kertoa.

Esimerkiksi Zeba Talkhani oli 28-vuotias, kun hänen muistelmateoksensa My Past Is a Foreign Country julkaistiin vuonna 2019. 

Zeba Talkahni on syntynyt Intiassa, mutta varttui pääasiassa Saudi-Arabiassa, Jeddassa. Talkhanit ovat muslimeja, jotka ovat Intiassa suurin uskonnollinen vähemmistöryhmä. Vaikka Intia on sekulaarivaltio, käytännössä lainsäädäntö nojaa monin paikoin hindulaisuuteen, joka on Intian valtauskonto.

Poikkeuksellisesti kopsaan kirjan sivuliepeen tähän, koska siinä kuvataan kirjaa niin hyvin.

28-year-old Zeba Talkhani charts her experiences growing up in Saudi Arabia amid patriarchal customs reminiscent of The Handmaid's Tale, and her journey to find freedom in India, Germany and the UK.

Talkhani offers a fresh perspective on living as an outsider and examines her relationship with her mother and the challenges she faced when she experienced hair loss at a young age.

Rejecting the traditional path her culture had chosen for her, Talkhani became financially independent and married on her own terms in the UK. Drawing on her personal experiences Talkhani shows how she fought for the right to her individuality as a Muslim feminist and refused to let negative experiences define her.

Talkhani pohtii ja analysoi kiinnostavasti ja rohkeasti suhdettaan vanhempiinsa ja sukuunsa, kulttuurisiin perinteisiin, odotuksiin ja ”pakkoihin”.

Mainitsin Talkhanin teoksen edellisessä postauksessani, jossa kirjoitin Etaf Rumin romaanista A Woman Is No Man, koska näissä kirjoissa sivutaan samoja aiheita ja käsitellään sitä samaa ennalta päätettyä polkua, jota naisen mielellään tulisi (tietyissä kulttuureissa) kulkea.

Zeba Talkhanin onneksi hänen isänsä on kohtuullisen edistyksellinen ainakin omassa kulttuurisessa viitekehyksessään. Hän ei suoraan tue Talkhanin halua opiskella ja haluttomuutta avioitua nuorena, mutta hän antaa vapauksia, joista monet muslimitytöt voivat vain haaveilla. Lisäksi isä mahdollistaa taloudellisesti tyttärensä opinnot vaikka voisi periaatteessa sulkea rahahanat ja pakottaa Zeban perinteiselle ”naisen teille”.

Onkin erityisen kiehtovaa lukea Zeban ja hänen isänsä väleistä, sitä miten kulttuuriset paineet vaikuttavat heihin molempiin. Zeban äiti on melko näkymätön, koska… Noh, naisen ei varsinaisesti pidä näkyä. Mutta on mahtavaa huomata, miten se äitikin alkaa löytyä sieltä kaavun alta ja äidilläkin on persoonallisuus ja ajatuksia.

Tämä teos näyttää hyvin, miten kulttuurisesti aivopestyjä ihmiset voivat olla. Enkä kirjoita tätä solvaavassa tarkoituksessa: me kaikkihan olemme isossa määrin kulttuuriemme tuotteita (ja tässä kohden koen pakottavaa tarvetta todeta, että ympäröivän kulttuurin vaikutus ei koskaan lakkaa: olen itse muuttunut tietyssä mielessä melko paljonkin muutettuani toiseen kulttuuriin, vaikka kyseessä ei ole näennäisesti järin suuri kulttuurinen erilaisuus. Vaan kuten tiedämme, osa kulttuurista näkyy lähinnä tavassa ajatella). On vaikea räpistellä yhteisön valtavirtaa vastaan, vaikka tiedostaisi itsekin, miten tuhoavaa se lopulta on. Mutta muutosta tapahtuu.

My Past Is a Foreign Country on kulttuurisesti rikas ja moniulotteinen teos oman identiteetin ja tien löytämisestä.

From being around my own family, I had learned that people did not mean to sabotage my happiness, they only meant to uphold their values. Knowing this made it easier for me to exist within the patriarchy. I knew better than to want to be understood by people whose reality was not mine. I also realised that there is no polite way to tell someone that their forced reality is not the only way to exist in this world.

Jep, tiettyjen asioiden edessä on vain hyväksyttävä se, että ei surffata samalla aallonharjalla eikä välttämättä edes samassa meressä.

My first rule of radical self-care was simple: if in doubt, detach. With people who couldn’t bring themselves to share in my joy, the detachment gave me the space I needed to truly appreceate the good things in my life. Instead of spending time doubting their intentions, I learned to emotionally detach myself from the double meaning of their words. I stopped seeking approval from people who enjoyed withholding it.

Ymmärtääkseni Talkhani kirjoittaa tällä hetkellä ensimmäistä romaaniaan. Jos ja kun se julkaistaan, niin ehdottomasti luen.

The Apple Market, Covent Garden

Seuraava postaus onkin sitten perinteinen vuosikooste. Sen yritän pökätä blogiini mahdollisimman pian, ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Tässä pari kuvaa Lontoon turistimestoilta joulupäivänä. Teimme kumppanini kanssa fillarilenkin, jonka ideana oli pällistellä turistimestojen joulukoristuksia. Hieno kierros ja mukavan väljää, kun suurin osa paikoista oli kiinni ja liikenteestä puuttuivat dösät, rekat ja tavarantoimittajat. Eikä turistejakaan juuri ollut, koska kaikki kyllä tietävät miksi.

Covent Garden

Carnaby Street

 

Carnaby Street

Lukukuulumiset ja minimiete kirjasta

Terveiset Suomesta. Blogihiljaisuus johtuu siitä, että elän poikkeustilassa. Normitilaan eli kotiin palaan noin kuukauden kuluttua.

Lisäksi käytössäni oleva kannettava on hädin tuskin elossa: se on muun muassa hyvin valikoiva sen suhteen, mitä kuvia se haluaa ladata ja mitä sivuja näyttää. Annan sen anteeksi, koska kannettava on ikivanha ja ilmeisesti leviämässä lopullisesti. Minun hermoriekaleeni ei vain kestä näin hidasta ja oikuttelevaa vehjetta, joten päivitän blogia harvemmin.

Enpä tosin ole paljon ehtinyt lukeakaan. Vietin pari viikkoa Helsingissä ja meno oli melko hektistä. Nyt olen siirtynyt maaseudun rauhaan ja on aikaa lukea.

Sainkin vihdoin luettua loppuun jo viikkotolkulla kesken olleen Abir Mukherjeen historiallisen dekkarin A Rising Man. Kuvaa ei ole, koska kone ei halua ladata sitä.

A Rising Manin tapahtumat sijoittuvat Intiaan, Kalkuttaan. Eletään vuotta 1919 eli aikaa, jolloin Britannia hallitsi (tekisi mieli kirjoittaa perseili) Intiassa. Kapteeni Samuel Wyndham on vastikään saapunut Kalkuttaan täyttämään tärkeän position (brittien) poliisivoimissa.

Wyndham on murtunut mies, mutta ei ehdi kauan surra ja olla jouten, sillä tapahtuu brutaali murha. Ihmisiä toki kuolee kaiken aikaa, mutta murhattu on valkoinen britti eli tietenkin järkyttävä potenssiin sata. Toisin kuin jonkun natiivin kuolema, joita ei aina edes jakseta tutkia.

A Rising Manissa murha onkin mielestäni vain eräs aspekti: itse rankkaisin kirjan suurimmaksi ansioksi sen kulttuurisen ja historiallisen kuvauksen, jännitteet eri "ihmisryhmien" välillä jne. Kirjan tyyli on melko kepeä ja ajoittain humoristinen, mutta silti tarvittavan vakava.

Suosittelenkin kirjaa kaikille historiasta, imperialismista ja kulttuureista kiinnostuneille.

A Rising Man on ensimmäinen osa imperialismin aikaan sijoittuvaa Intia-sarjaa.

Kaikki sarjan osat (lähinnä itselle muistiin, koska aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa):

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Kirjoja ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi.

*

Parhaillaan luen Mercedes Bentson eli Linda-maria Roineen muistelmateosta Ei koira muttei mieskään.

Täti joka ei suostunut kuolemaan

 

Shirshendu Mukhopadhyay: The Aunt Who Wouldn’t Die
alkuper. Goynar Baksho, 1993
John Murray, 2017
bengalista englannintanut Arunava Sinha
s. 167

East Bengal.

Pishima-täti kuolee, mutta jää kummittelemaan taloon, jossa asui muun sukunsa kanssa, jota on kohtuullisen  paljon. Kyseessä on (tai oli) varakas Mitran suku, jonka varat tosin ovat melko lailla huvenneet eikä kenenkään arvolle oikein sovi työnteko. Talous pyörii miten kuten sukukalleuksia (koruja ja kultaa) panttaamalla ja myymällä.

Pishima oli eläessään suvun matriarkka: lellitty, mutta katkera menetettyään miehensä hyvin nuorena. Pishiman haamun näkee (tai pikemminkin kuulee) vain Somlata, joka on toinen kirjan kahdesta kertojasta.

My husband’s name is Chakor Mitra --- When I was married at eighteen, he was blissfully unemployed. By way of skills, he played the tabla and had passed his BA exam. No one in his family had ever had a job. They used to be zamindars in East Bengal.

Pishiman haamu pyytää vaatii Somlataa piilottamaan kultansa muulta suvulta. Pishima ei halua suvun myyvän kultaansa, joten siksi haluaa ne piilotettavan ja Somlata piilottaa. Vaan silti ei Pishiman haamu suostu lepäämään, vaan jäkättää Somlatalle milloin mistäkin.

Kirjan toinen kertoja on Boshon, jonka henkilöllisyys selviää myöhemmin. Aika on spiraali niin kuin elämäkin. Ne eivät koskaan pääty, vaan kiertävät ja kiertävät ja palaavat joskus takaisin. Ehkä. Rippuu mihin uskoo, jos mihinkään.

The Aunt Who Wouldn’t Die on omituinen tarina, joka on kiinnostava mutta josta minulta saattoi mennä osa ohi. Ei siksi, etten osaa lukea vaan siksi etten välttämättä osaa tulkita lukemaani  kulttuuriviitteesään, jolloin siitä voisi saada enemmän (tai jotain muuta) irti.

Toisaalta onko sillä sinänsä väliä? Tarina avautuu kyllä muutenkin, vaikka tietysti lukijasta riippuen tulkinnat vaihtelevat. Harva ihminen tuntee joka ikisen maan ja kulttuurin eri nyanssit, mutta ei kannata sellaisen antaa häiritä lukemisia. Voipi jäädä paljon kiintoisaa lukematta, jos haluaa vain tuttua ”kamaa”. Tämän kirjan tiimoilta tuli jonkin verran googleteltua: satuinpa siis taas oppimaankin kaikenlaista. Ja tämä on muuten eräs niistä lukuisista syistä, miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista.

Pieni valitus:

Sanasto olisi ollut kiva ylläri, kun ei ole tuo bengali hallussa. Sanojen yhteyden osasi kyllä päätellä ja niiden merkitykset mainittiin yleensä kerran mutta kun on paljon erikoisia termejä (muun muassa Somlatan puolison vanhimmalle veljelle nimen lisäksi oma termi) niin pikkuinen pää meni vähän pyörälle.

Oodi sanastoille:

Yleisesti ottaen diggailen sanastoja. Niitä näkyi kirjoissa mielestäni ennen muinoin enemmän, nykyään aika harvoin. Esimerkiksi monissa André Brinkin kirjoissa on sanasto. Onko netti kutistanut maailman niin pieneksi, ettei sanastoille nähdä enää tarvetta? Minä haluan sanastoja, sanastot kunniaan! Antakaa minulle minun jokapäiväinen sanastoni! Kauan eläkööt sanastot!

Valkoinen tiikeri karkaa kanahäkistä

Ostin Aravind Adigan romaanin The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) joskus muinoin sen ollessa melko tuore. Aloin sitä jopa joskus lukea, mutta jätin saman tien kesken. Jostain syystä koin silloin kirjan sekavana. Nyt kun luin kirjan, en osaa sanoa mistä tuo tunne johtui. Ilmeisesti jostain muusta kuin kirjasta eli tuttuun tapaan omasta päästäni. Ystäväni aika ei ehkä tuolloin ollut puolellani.

Nyt oli.

Valkoinen tiikeri (luin kirjan englanniksi, mutta käytän postauksessani suomenkielistä nimeä) on kirja, joka sai minut lukemisen lomassa ja sen jälkeen googlettelemaan ennätyspaljon erilaista tietoutta Intiasta. Kirja on todella runsas, vaikka jälkeenpäin ajatellen siinä ei paljon tapahdu.

Tosin siinä tapahtuu elämä ja elämässä ajatellaan, koetaan, hahmotetaan asioita. Ja muututaan. Ja sehän on paljon se.

Kirjan kertoja on Munna. Munna tarkoittaa poikaa eli ei ole nimi laisinkaan. Mutta muuta nimeä ei Munnalla ole ennen kuin hänen opettajansa nimeää hänet Balramiksi.

Balramin isä on riksataksin vetäjä. Siis todellakin vetäjä eli kyseessä on vanhanaikainen riksa (ei siis esim. ns. fillari-riksa), jota vedetään perässä. Nykyään ne on kielletty, mikäli lukemiini uutisiin on uskominen.

Köyhyys periytyy eikä kastista tai ”yhteiskuntaluokasta” noin vain siirrytä toiseen – paitsi korkeintaan alaspäin. Balramin perheellä (joka käsittää koko suvun) on tiukkaa ja siksi Balramkin otetaan pois koulusta ja pistetään töihin teekauppaan.

Mutta Balram onnistuu karkaamaan ”kanahäkistä” (kirjassa ”rooster coop”) ja hänestä tulee menestyvä yrittäjä. Kanahäkkivertaus on osuva ja avaava. Olisin mielelläni siteerannut kyseisen kohdan tähän postaukseeni, mutta en merkinnyt lukemisen ohessa sivua muistiin enkä jaksa etsiä sitä (vähän etsin, mutta ei löytynyt enkä viitsi koko päivää tähän käyttää). Siispä totean: lue kirja, niin tiedät. Ja jos olet jo lukenut, niin tiedät.

Koska Balram kertoo tarinaansa takautuvasti kirjeitse Kiinan (silloiselle) pääministerille Wen Jiabaolle, lukija tietää monia asioita jo ennen kuin ne tapahtuvat. Esimerkiksi ihan kirjan alussa jo selviää, että Balram murhaa työnantajansa Ashokin. Sitä on vaikea käsittää ennen kuin se tapahtuu.

Sillä Balram on kiintynyt Ashokiin, jolle hän on autonkuljettaja ja yleispalvelija. Ashok on erilainen kuin muut, vaikka lopulta ei olekaan. Lukijan silmät avautuvat samassa tahdissa Balramin silmien kanssa. Se on häiritsevää, koska näin länsimaisena Intiassa vallitsevan korruption laajuutta on vaikea sulattaa puhumattakaan äärimmäisen köyhyyden näköalattomuudesta. Mikä vastakohtaisuuksien maa ja lähinnä ikävällä tavalla (välihuomio: lueskelin muutamia artikkeleita liittyen korruptioon Intiassa).

Balram on kertojana sekä räväkkä ja räävitön että pehmeä ja mietiskelevä. Hän ei ole murhaaja sen enempää – tai vähempää – kuin kukaan muukaan. Balram ei ole sen moraalittomampi kuin kukaan muukaan. Köyhän henki ei ole edes pysähtymisen arvoinen asia. Sen sijaan rikkaan henki vastaa tarvittaessa vaikka kokonaisen (köyhän) suvun henkeä.

Intialaisena Aravind Adiga tietänee, mistä kirjoittaa ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, niin harvemmin mitään kulttuurisia kuvauksia ja käytäntöjä on ihan tuulesta temmattu. Yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Totuus – siinä missä todellisuuskin – muodostuu sirpaleista.

Tämän paremmin en osaa Valkoista tiikeriä kuvata. Se pitää kokea itse. Todella vaikuttava romaani, mutta ei taida sopia sellaiselle, joka ei kestä naisten poissaolon loistetta tai naisten läsnäoloa lähinnä esineinä – pantavina esineinä. Minäpä lisään kirjan suosikkeihini.

Jo aiemmin mainitsin, että Valkoisen tiikerin pohjalta on tehty elokuva, joka on katsottavissa (myös Suomen) Netflixissä. Sulattelen kirjaa jokusen viikon ja sitten katson sen.

Balramin räväkkyys muuten tuo hieman mieleeni Indra Sinhan romaanihenkilön Animalin. Sekä Balram että Animal ovat jutustelevia ja varsin suorasukaisia. Siinä missä Valkoisen tiikerin Balram kirjoittaa tarinansa, Animal's Peoplen Animal sanelee omansa nauhalle.

Entä mistä kirjan nimi, Valkoinen tiikeri, juontuu? Lue kirja, niin tiedät. Se selviää jo aika alussa.

Valkoisesta tiikeristä on blogannut muun muassa Johanna (Kirjoihin kadonnut), jonka blogissa hekumoin että otan kirjan uudelleen lukuun "piakkoin" (oli vuosi 2013, heh).

tietoja kirjasta:

Aravind Adiga: The White Tiger
Atlantic Books, 2008
s. 321
suomennettu nimellä Valkoinen tiikeri

Eläimen ihmiset

Animal’s people on fiktiivinen romaani, johon idea on syntynyt todellisesta katastrofista Intian Bhopalissa 1984. Amerikkalaisomistuksessa olevassa kemikaalitehtaassa tapahtuu kaasuvuoto. Kyseessä on erittäin myrkyllinen kaasu, joka tappaa useita tuhansia paikallisia ja vammauttaa vielä useampia puhumattakaa siitä, millaisia pitkäkestoisia vaikutuksia päästöille altistumisesta voi aiheutua.

Sinhan kirjaa ymmärtää paremmin, jos tietää perusasiat Bhopalin tragediasta. Ne voipi lukea vaikkapa Wikipediasta. Sinha itse kirjoittaa Guardianissa, että vaikka hän sijoitti kirjansa tapahtumat juuri Intiaan (kuvitteelliseen Khaufpurin kaupunkiin) ja yhtäläisyyksiä Phobaliin on, se voisi periaatteessa kuitenkin kertoa lähes mistä tahansa vastaavasta tehdaspäästökatastrofista (lähes) missä tahansa päin maailmaa (kun ihmiset on hylätty katastrofin jälkeen). Sanoma on melko selvä: rikas (vierasmaalainen) yritys poistuu paikalta ja jättää uhrit – ja saastuneen ympäristön - oman onnensa nojaan.

Indra Sinha: Animal’s People
Simon & Schuster 2007
S. 374


"I used to be human once. So I'm told. I don't remember it myself, but people who knew me when I was small say I walked on two feet, just like a human being..."


Näin kertoo Animal, jonka kehossa korkeimmalla sijaitsee pään sijasta perse. Animalin selkäranka alkaa vääristyä hänen ollessaan pieni, eikä hän edes muista aikaa jolloin käveli selkä suorana kahdella jalalla. Hän ei myöskään muista vanhempiaan eikä oikeaa nimeään: hän ristii itsensä Animaliksi, koska ei pidä itseään ihmisenä.

Kuten voimme arvata, Animalin epämuodostuneisuus johtuu paikallisen kemikaalitehtaan myrkkypäästöistä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Khaufpuriin ja erityisesti sen slummeihin ja köyhiin alueisiin, joissa kukin yrittää pärjätä parhaansa mukaan. Päästöistä on aikaa jo vuosikymmeniä, mutta oikeutta – saati hoitoa, korvauksia jne. - uhreille ei edelleenkään ole myönnetty. Zafar-nimisen aktivistin johdolla oikeutta yritetään edelleen saada, mutta se on vaikeaa koska paikalliset poliitikotkin ovat korruptoituneita.

Kun Khaufpuriin saapuu yhdysvaltalainen lääkäri Elli Barber, olisi monen vihdoinkin mahdollista saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa. Ellin klinikka on avoin kaikille eikä maksua peritä. Animalin mieleen juolahtaa mahdollisuus suorasta selästä: jos vain kävelisi kuin ihmiset, hän voittaisi Nishan rakkauden. Ja tämä on oikeastaan se syy, miksi Animal lopulta tarttuu nauhuriin ja alkaa kertoa tarinaansa kasetille.

Salaam jarnalis, it’s me, Animal, I’m talking to the tape. Not the one you gave. That one no longer works, rain got at it, black lumps are possibly scorpion-shit...

Palataan kirjan alkuun, jossa Chunaram houkuttelee Animalia kertomaan tarinansa journalistille. Animal on tarinoinut ennenkin, mutta touhu tympii. Ja kuka vittu edes on Chunaram, mietit sinä nyt. Chunaram on paikallinen, joka haalii ulkomaalaisia värväämään itseään milloin mihinkin toimeen. Rahaa rahaa rahaa, sitä tarvitaan. Yhteisöllisyys on eräänlaista symbioosia, mutta ehkä eniten välittämistä brutaalin kuoren ja ilmaisun alla. Siellä missä eletään eläimen lailla, kukoistaa inhimillisyys ihan toisella tavalla ja tasolla. Se avautuu lukijalle kirjan edetessä.

Tätä kirjaa ei voi tiivistää muutamaan kappaleeseen eikä edes kymmeneen tai pariinkymmeneen. Tämä on kirja, joka pitää itse kokea, sillä niin rikas ja monivivahteinen se on eikä vähiten kielensä takia. Pelkästään kirjan kerronta on aivan omaa luokkaansa, ihan toisesta maailmasta niin kuin Animal ja muutkin kirjan henkilöhahmot. Voit laskea pikkurillisi, sitä ei tarvitse koukistaa teetä siemaillessa. Itse asiassa sen voi vaikka leikata irti, jos joku maksaa viihdearvosta.

Hypätään keskelle kirjaa ja Ellin klinikalle, jota vaivaa heti alkuunsa potilaskato. Ilmainen apu olisi tarpeen, mutta on epäselvää millaisia jauhoja Ellin pussissa on. Ettei vain olisi Kampanin kätyri haalimassa tietoa, jota vääristellä. Ei voi mennä ei voi mennä, sanoo Zafar-aktivistimme joka muuten seurustelee Nishan kanssa ja se tietenkin repii Animalin sydänriepua, mutta toivoa silti voi ja tarkkailla ja stalkata ja kaikenlaista muutakin.

Kuulostaako runsaalta? Varmaan kuulostaa enkä edes maininnut Ma Francaa sun muita. Tosin juonta tässä kirjassa on nimeksi, vaan onpa kuitenkin mutta hyvin hitaasti kytevää ja raahustaen etenevää. Mitä väliä, tämä kirja on suurempi kuin mikään juoni ja kun sen lopussa ymmärtää, se tuntuu vielä suuremmalta.

En väitä, että joka hetki nautin kirjan kielestä, joka on ajoittain suoraan sanottuna haastavaa vaikkakaan ei vaikeaa. Hyvin poikkeuksellista kieltä ja kuitenkin selkeää. Jos et ollenkaan kestä brutaalia kielenkäyttöä (Animal on varsin rääväsuinen kertoja), niin enpä ehdota tähän tarttumaan. Tai toisaalta voisi kyllä tehdä hyvää tarttuakin. Karaistu vähän.

Animal on henkilönä (myös) raivostuttava (en tosin osannut raivostua, vaikka pyörittelin silmiäni) eikä hänen kaikkia moraalisesti arveluttavia tekojaan voi perustella millään tavalla ja ehkä kuitenkin voi. Koska mikäs minä olen tuomitsemaan, jos joku muu on armollinen ja suopea, ymmärtää ja antaa anteeksi. Sellaista sydämen suuruutta on vaikea käsitellä – myös ja erityisesti Animalin. Tämä onkin ennen kaikkea kirja ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, ystävyydestä ja välittämisestä. Ja aiheestaan huolimatta se ei murskaa lukijaa alleen - kiitos kirjan tyylin.


Animal’s People on täydellisesti hallittu kaaos, en voi kuin ihailla Indra Sinhan taitavuutta. Muuten, Khaufpurilla on nettisivut (edit. 20.5.2021 ei ole enää sivuja, on poistettu HARMI). Moikka.

Pilaantunut rakkaus

Kansi: Nitesh Mohanty

Sudha Murty: Mahashweta
Penguin, 2005
S. 154
Kirjaa ei ole käännetty suomeksi


Mahashweta on intialaisen näytelmän nainen, joka on korviaan myöten rakastunut Pundarikaan. Tämä näytelmä on keskeisenä sivujuonteena intialaisen Sudha Murtyn rakkausromaanissa.


Varakkaan perheen naimaton lääkäri, Anand, kuulee sattumalta toisesta huoneesta kantautuvat vuorosanat, jotka Mahashwetaa näyttelevä nainen lausuu. Anand ei tosin tiedä, että kyseessä on harjoitus.

"Like Rohini to Chandra, like Lakshmi to Narayana, am I to him. Just as the creeper depends on a tree, emotionally I depend on him. I cannot live without him, and for his sake, I am ready renounce everything. Let society say anything it wishes. I do not care..."

Anand kuvittelee (itserakkaasti), että sanat kertovat jonkun tunteista häneen: joku on salaisesti ihastunut häneen! Myöhemmin selviää, että kyseessä on näytelmän repliikki, mutta Anand ihastuu näytelmässä Mahashwetaa esittävään Anupamaan.

Ja tokihan Anand saa mitä haluaa, eikä Anupamallakaan ole mitään sitä vastaan: hänkin on menettänyt sydämensä Anandille. Anandin nyrpeä äiti ei innostu Anupamasta tämän köyhän maalaistaustan takia. Hän kuitenkin lopulta antaa vastentahtoisen siunauksensa avioliitolle.

Ja kaikki menee niin pieleen kuin voi mennä ja koko karseuden kruunaa valkoinen läntti, joka ilmestyy Anupaman jalkaan. Kyseessä on leukoderma, joka on anopille yksi syy lisää vihata Anupamaa.

Lääkäri-aviomies Anand on Englannissa täydentämässä opintojaan, kun Anupaman, jonka oli tarkoitus lentää Anandin perässä Englantiin, leukoderma todetaan. Hän tietää, ettei Anupamalla ollut leukodermaa ennen häitä, vaikka Anandin äiti niin väittää. Anand kuitenkin vaikenee ja siten sinetöi tuoreen vaimonsa kohtalon.

Jessus mikä vässykkä ja pelkuri. Joskus toisen ihmisen sortamiseen ei tarvita edes sanoja. Anandin rakkauden voisi ajatella koskettavan kaikkea, mikä kiiltää. Vaimo ei enää tunnukaan järin hohdokkaalta - varsinkaan, jos valkoiset läntit ilmestyvät näkyville paikoille, kasvoihin... Hyi hyi, pois mokoma, pilalla on.

Anupama menettää oikeastaan kaiken, minkä varaan on elämänsä rakentanut. Hän menetti suuren osan jo naidessaan Anandin ja loput sen jälkeen. Ja minkä takia? Eipä minkään. Mutta Anupama on sitkeä nainen. Hänet voi lyödä maahan, mutta hän nousee ylös. Hän rakentaa elämänsä uudelleen, mutta rakkaus aviomieheen ja tämän petos muuttaa hänessä jotain lopullisesti.

Mahashweta on yllättävän juonivetoinen pienoisromaani, ja tämä ei missään nimessä moitteena. Vaikka tuossa yllä kerroin näennäisesti paljon juonesta, jätin silti suurimman osan kertomatta. Tapahtumia ja käänteitä ei ns. juosta läpi - ne ajatellaan ja pohditaan, lähinnä Anupaman näkökulmasta.

Järin yllättävä (ei tosin myöskään häiritsevän ennalta-arvattava) tämä romaani ei ole, mutta se on mielenkiintoinen kurkistus Intialaiseen elämänmenoon (joo, tiedän että Intia on laaja maa ja maan sisällä on paljon kulttuurisia eroavaisuuksia, mutta tämä on nyt yhdenlainen kertomus) ja tapoihin.

Kirjan tyyli on hivenen naiivi, ja jotkin dialogit kuin paperista "luettuja" esitelmiä vaan eipä tuo minua haitannut. Pääpiirteissään kirjan kieli on kaunista ja ajatukset kiinnostavia, joita tekee mieli jäädä pohtimaan itsekin. Anupama on harvinainen persoonallisuus ainakin minun silmissäni. Hän on ihminen, jota voisi kutsua läpeensä hyväksi. Tiedän, että sellaisia on. Pakko olla.

Mikään kynnysmatto Anupama ei kuitenkaan ole, eikä muutenkaan tahdoton hiirulainen. Ehkä voimansa onkin juuri siinä, että hän kykenee antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Ja se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei hän muistaisi, mitä on tapahtunut ja miten tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet ja  häntä muuttaneet.

Vähän itketti kirjan päätyttyä.

Ryypiskelevä sossutäti leikkii poliisia

Kannen kuva: Alamy

Kishwar Desai: Witness the Night
Beautiful Books, 2010
S. 242

Kirja on suomennettu nimellä Pimeyden lapset.

Delhissä asuva sosiaalityöntekijä Simran saa kutsun matkustaa lapsuudenseudulleen Jullunduriin, joka sijaitsee Punjabissa (hallintoalue Intiassa). 

Simranin tehtävänä on sosiaalityöntekijän roolissaan haastatella ja tukea lasta, joka on löydetty kotoaan ainoana elossa olevana, kun perheen kolmetoista muuta jäsentä on raa'asti murhattu. Poliisi pitää tyttöä syyllisenä murhiin kun taas Simran kallistuu olemaan eri mieltä.

Periaatteessa Simranin mielipiteellä ei pitäisi olla merkitystä, koska häntä ei kutsuttu Jullunduriin tutkimaan mitään murhia - hänhän ei ole edes rikospoliisi tai mikään muukaan poliisi. Jukuripäinen Simran alkaa kuitenkin tonkia tapausta ja siinä ohessa käy monen ihmisen hermoille (ajoittain minunkin, vaikka samaan aikaan diggailin hänen kapinallisuuttaan). Poliisi tuntuu haluavan vain julistaa tytön syylliseksi ja lakaista hänet pois tieltä.

Jullundurissa Simranin oma menneisyys pettymyksineen ja epäoikeudenmukaisuuksineen ponnahtaa mielen päälle. Paluu lapsuuden kaupunkiin ei ole pelkkää nostalgiaa. Se on ristiriitaisia tunteita, epäluottamusta ja tietyllä tapaa jo vierasta.

Keneenkään ei voi luottaa, mutta johonkin pitäisi voida silti luottaa saadakseen selvitettyä traumatisoituneen tytön tapauksen. Ihan tuli lukijana itsellenikin vainoharhainen olo, ja olisi tehnyt monta kertaa mieli kuiskata, että älä nyt siihen ainakaan luota.

Lisäksi olisi tehnyt mieli sanoa Simranille, että mitäs jos ryyppäisit vasta kotona Delhissä. Simranille nimittäin maistuu alkoholi. Hän on kipeästi ryypyn tarpeessa milloin mistäkin syystä - tai ehkä aina samasta syystä: ryyppy rentouttaa.

Simran ei ole välttämättä kovin rakastettava henkilöhahmo. Hän on 45-vuotias ja kiskoo tupakkaa ja viinaa. Simranin äiti marisee, kun ei ole lapsenlapsia ja yrittää naittaa tytärtään joka raossa. Minusta se oli aika hauskaa, löysin siis kirjasta myös - kenties tahatonta - huumoria, vaikka itse asetelma varsin brutaali onkin.

Desai ripottelee kirjaansa tietoutta tyttöjen ja naisten surkeasta asemasta (etenkin intialaisessa syrjäkylässä) ja läväyttää esille korruptoituneen poliisilaitoksen. Nyt kannattaa muistaa, että Intia on valtava maa, jossa luonnollisesti alueelliset (kulttuuri)eroavaisuudet ovat suuria. Jossakin muualla päin Intiaa meno tuskin on ihan noin villiä.

Pidin tästä kirjasta kovastikin, vaikka se hieman repaleiselta ajoittain tuntuikin. Witness the Night poiki lisää Simrania: samainen sosiaalityöntekijä esiintyy muissakin Desain romaaneissa. Täytyypä ottaa lukulistalle.

Muualla blogeissa:

Kuutar
Mari A.
Susa
Zephyr

Nojatuolimatkalla Intiassa

Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani
Otava, 2014
S. 386
Arvostelukappale

Minun Intiani on runsas ja tuhti sisällöltään. Sen lisäksi, että Hämeen-Anttila kertoo yleistä intialaisesta kulttuurista ja tavoista, hän vie lukijansa usealle matkalle eri puolille Intiaa.

Kirjaa lukiessa tuntuikin siltä kuin olisi opastetulla matkalla Intiassa. Hämeen-Anttila kuvailee kohteet melko pikkutarkasti ja samalla kertoo niiden synnystä ja historiasta.

Tarinoitahan ei Intiasta puutu ja niitä on mielenkiintoista lukea. Yllättäen minua kiinnostivat eniten tarinat Jumalista ja uskonnosta. Tarinat kevensivät muuten melko raskastakin tekstiä. Minulle tuli ajoittain tunne, että pänttään tenttiin.

Koska kirjassa ei ole kuvia (se on kirjailijalta tietoinen ja perusteltu valinta), näin nojatuolimatkailijana tuli googleltua Intiaa hyvin runsaastikin: sekä karttaa että kuvia. Näin Intia tuli lähemmäksi ja tunne siitä, että on matkalla, aidommaksi. Runsaan tietoryöpyn ja yksityiskohtien takia lukeminen oli kuitenkin toisinaan melkoista tarpomista. Nojatuolimatkailijaa olisivat kuvat ja rajatut kartat kunkin matkareitin alussa auttaneet huomattavasti.

Toisaalta Hämeen-Anttila on käsittääkseni pääasiassa tarkoittanut kirjansa matkalle mukaan otettavaksi ja siellä luettavaksi: sen mukaan, missä kulkee. Sillä tavoin kirja varmasti antaakin lukijalleen enemmän, eikä kuvia tarvita paisuttamaan kirjan kokoa ja painoa. Etenkin jos reissaa ja liikkuu maan sisällä paikasta toiseen, on hyvä pitää matkatavarat minimissä.

Sanoisinkin, että Minun Intiani on mainio kirja, jos suunnittelee tai jo on menossa Intiaan. Silloin kirja palvelee lukijaansa parhaiten, koska se tarjoilee runsaasti myös käytännön vinkkejä ja neuvoja. Olisin itsekin varmasti saanut enemmän irti kirjasta, jos olisin suunnittelemassa matkaa Intiaan.

En ole koskaan käynyt Intiassa, vaikka maa toki kiehtoo minua. Tosin tätä kirjaa lukiessani sisääni astui epäilys: en usko, että haluan välttämättä koskaan matkustaa Intiaan. Syy on niinkin yksinkertainen kuin valtava määrä ihmisiä. Tiedän itsestäni, etten kykene käsittelemään suuria ihmismassoja kuin todella lyhytkestoisina annoksina. Muuten hajoaa pää eikä siinä auta, vaikka olisi kuinka kiehtovaa ja kiinnostavaa ympärillä.

Luin kirjasta intensiivisesti noin puolet. Lukiessani tutkailin netistä kirjan mainitsemia paikkoja ja katselin kuvia. Intia on valtava maa, josta riittäisi tietoa ja tarinoita joka lähtöön. Toisen puolen kirjasta lähinnä selailin, luin sieltä täältä.

Sanoisin, että pelkälle nojatuolimatkailijalle kirja on turhan raskas, vaikka onkin hyvin kirjoitettu. Minun Intiani on kyllä sellainen teos, josta Intiasta vain perustiedot omaava voi oppia paljonkin. Minulle kirja oli hyvin sivistävä kokemus.

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club
Kirjainten virrassa

Slummien miljonääri

Vikas Swarup:

TYHJENTÄVÄ VASTAUS eli kuka voittaa miljardin?

Tästä kirjasta on ehditty jo vääntää elokuva – Slummien miljonääri - joka kenties on tunnetumpi kuin itse kirja. Tai sitten ei.

Elokuvaa en ole nähnyt enkä tiedä haluanko nähdäkään. Kirjana tämä on erinomainen, mutta vain harvoin kirjoista tehdyt elokuvat yltävät samalla tasolle kuin itse kirja.

On ennenkuulumatonta, että kouluja käymätön ryysyläinen, Ram Mohammad Thomas, voittaa tietokilpailussa miljardin. Sellainen herättää ennakkoluuloja ja epäillään vilppiä. Eihän köyhä tarjoilija voi mitenkään tietää vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Kesken poliisikuulustelun paikalle saapuu nainen, Smita, joka väittää olevansa Ramin asianajaja. Ram on tilapäisesti pelastunut vankikopilta, mutta Smita odottaa kuulevansa selitykset siihen, miten Ram saattoi tietää oikeat vastaukset.

Ram kertoo tarinansa ja sitä kautta selviää, miten hän osasi vastata kysymyksiin. Oikeutetusti Ram pohtii sitäkin, miten ihmeessä tietokilpailussa saatettiin kysyä kysymyksiä, joihin hän sattumalta osasi vastata.

Tapaukset kysymysten taustalla ovat mielenkiintoisia. Ramin muistojen mukana lukija saa kuulla mm. Taj Mahalin tarinan, kokea slummielämää ja tavata mielenkiintoisen entisen elokuvatähden.

Kirjaa sävyttää tietynlainen optimismi, joten vaikka jotkin tapahtumat ovat varsin synkkiä ja dramaattisia, niin ne eivät silti ahdista kohtuuttomasti. Toisenlaisella tyylillä kirjoitettuna kirjasta olisi varmasti saanut aika synkän ja ilottoman.

Jos nyt jotain puutteita haluaa etsiä, niin lähinnä mieleeni tulee kilpailun kysymykset. Kun tarkoituksena oli, ettei kisailua voita kukaan ihan heti alussa, niin ihmettelen kysymysten helppoutta.

En väitäkään, että olisin itse tiennyt kaikkia – edes useita – vastauksia, mutta voisin kuvitella, että monet (sivistyneet) intialaiset olisivat saattaneet tietää.

Lisää kirjasta Wsoyn sivuilla. Kirjan hinta näyttää siellä olevan 23,30 euroa. Itse ostin omani kolmella eurolla Anttilasta!