Kuivakka murhenäytelmä

Minulla ei ole ollut suurtakaan mielenkiintoa (runsaasta esilläolostaan huolimatta) lukea Shamsien romaania, mutta kun se kirjastossa keikkui edessäni, uteliaisuus voitti. Halusin tietää, mikä tässä kirjassa on niin erinomaista, että "kaikki" ovat sen edessä polvillaan.

Kamila Shamsie: Home Fire
Bloomsbury Circus 2017
S. 260


Kirjan alussa Shamsie siteeraa:

"The ones we love ... are enemies of the state" - Antigone, Sophockles

Home Fire on Shamsien mukaan nykyaikainen sovitus kreikkalaisen mytologian Antigonesta. Kyseinen tarina ei ollut minulle ennestään tuttu, joten hieman vilkaisin sitä mutta enemmän vilkaisin vasta kirjan luettuani.

Jos olisin vilkaissut huomattavasti enemmän jo ennen kirjaa, olisin todennäköisesti palauttanut kirjan lukematta kirjastoon. Miksi? Aihe kiinnostaa minua enemmän uutismuodossa ja faktan pohjalta, ei niinkään kirjallisuudessa. Miksi? Koska olen melko täynnä koko aihetta, josta luen muutenkin lähes päivittäin jostain jonkin uutisen. Kaipaan siten kaunokirjallisuudelta muuta.

Mistä tässä kirjassa sitten on kyse? Kenties tärkein teema on muslimien vaikea asema länsimaissa ja tässä tietenkin erityisesti Briteissä islamofobian takia. Kukaan ei varmaan ole välttynyt ilmiöltä: kaikkia muslimeja pidetään fanaattisina ja potentiaalisina terroristeina. Muslimit tulevat ja valloittavat kaikki maat sharia-laeillaan ynnä muut kauhukuvat. Kokonainen uskonto on leimattu ja tuomittu ääriryhmien (terroristien) takia.

Home Fire kertoo eräästä Lontoossa asuvasta muslimiperheestä, jossa isä on ollut terroristi. Äidin ja isoäidin hoiteissa varttuneet sisarukset eivät ole isäänsä pahemmin nähneet saati tavanneet. Isma vanhimpana sisaruksista on ainoa, jolla jonkinlaisia muistikuvia on. Ja sitten isä jo kuolikin, mutta isän teot ovat näkymätön painolasti sisarusten harteilla, mikä kunkin kohdalla konkretisoituu näkyväksi ennemmin ja myöhemmin.

Kirjan juoni on ennalta arvattava, vaikka Antigone ei olisi ennestään tuttu. Kirjan rakenteesta pidin, sillä se mahdollistaa jännitteen vaivihkaisen kasvattamisen. Se voisi mahdollistaa myös henkilöhahmojen syventämisen, mutta aika latteiksi jäävät. Kuin näyttelijöiksi, jotka esittävät repliikkinsä somasti paperista lukien.

Latteuden lisäksi henkilöhahmot ovat suorastaan tylsiä. Vietämme erityisesti Isman ja Eamonnin (Eamonn jatkaa kanssamme kirjan keskiössä, Isma jää taustalle mutta on alati läsnä) kanssa ensimmäiset 54 sivua Yhdysvalloissa ja mietin usein jätänkö kirja kesken (mietin tätä samaa läpi kirjan). Niin kiinnostavia olivat nämä henkilöt.

Jatkoin, koska kirjan kieli/tyyli kiehtoi. Asioita esitellään hienovaraisesti pitkien virkkeiden saattelemana ja sisällä kuin ketjuina, joissa asia johtaa toiseen ja toiseen ja virkkeen lopussa pitää vilkaista alkuun, ellei ala lukea nopeasti. Pikalukua siis ehdottomasti tällaisen kirjan kanssa, koska silloin pitkät virkkeet on helpompi hahmottaa kokonaisuutena eikä se perimmäinen idea katoa sanojen paljouteen. Jotkin virkkeet - ja erityisesti niiden sisältämät ajatukset - ovat niin kauniita, että niiden kohdalla täytyy ihan pysähtyä makustelemaan.

Otaksun näkeväni kirjan ansiot ja ymmärrän, miksi moni siitä pitää. Mutta en silti saa polviani notkahtamaan, en silti saa itseäni innostumaan tästä kirjasta, koska se nyt vain oli tylsä, ei voi mitään. Vaan onneksi kaikkien ei ole pakko pitää samoista kirjoista. Jatkossa pyrin jatkamaan intuitioni kuuntelemista: olisin välttynyt lukemasta tätä, jos olisin kuunnellut.

Ei sillä, että kokisin aikani menneen hukkaan. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja kyllähän kirja jotakin minulle antoi - en olisi muuten lukenut sitä loppuun (vaikka myönnän kyllä, että innokkaasti odotin kirjan loppumista ja tein varmaan henkilökohtaisen ennätykseni pikaluvussa).

Suosittelenko lukemaan? Vaikea sanoa, kun makuja on niin monia. Asia selvinnee vain lukemalla itse.

Tästä pääset lukemaan kirjan takakannen ja median sekä yksittäisten kirjailijoiden kehuja. Kirja on valittu Women's Prize for Fictionin (edelliseltä nimeltään Baileys Women's Prize for Fiction) pitkälistalle. Täältä voit tsekata muut ehdokkaat.

Edit: 10.4. 2018 klo. 18:33 (UK time)

Havaitsin, että tästä Shamsien kirjasta on tulossa suomennos joskus syksyllä (ilmeisesti elokuussa) nimellä Joka veljeään vihaa.

Edit. 20.4. klo. 7:05 (UK time)

Kirjasta on blogannut myös Kirjaluotsi. 

Kevät kuvina

Eilen oli kevät, on sitä odotettukin. Tänäänkin on kevät, että mutta ei niin paljon kuin eilen.

Olen kaivannut etenkin lokkien kirkumista, vaikka en ole lokki-ihminen. Lokit muistuttavat minua merestä jota joskus kaipaan lähelleni, niiden huuto tuo mieleeni erään kesäisen aamupäivän Kauppatorilla. Ei ahdistuksen värittämän.

Muuten en kaipaa Suomea, kaipaan muutamia ihmisiä sieltä jotka ovat kultaakin arvokkaampia. Mutta en osaisi asua enää siellä.

Suomi on muuttunut nostalgiseksi muistoksi. Maisemaksi, jossa käydään mutta jonne ei jäädä.

Tässä oli tekstiä identiteetistä sun muusta, mutta deletoin ne.

Ystävyys kuin spiraali, sitä ei voi pysäyttää

Kent Haruf: Our Souls at Night
Picador 2015
S. 179

Harufin kirja on lempeä untuvapeitto, johon kaaos ja kovat äänet hukkuvat. Vajoavat syvälle lopulta haihtuen kokonaan pois.

Naapurukset Louis ja Addie asuvat pienessä Holt-nimisessä kaupungissa Coloradossa, Yhdysvalloissa (Holt on fiktiivinen kaupunki). He ovat tietoisia toisistaan, mutta eivät tekemisissä toistensa kanssa. Molemmat asuvat yksin talojaan lasten lähdettyä omille teilleen ja puolisoiden kuoltua vuosia sitten. Eräänä päivänä Addie koputtaa Louisin ovelle ja tekee ehdotuksen.

Tästä saa alkunsa Louisin ja Addien ystävyys, joka aluksi on haparoivaa ja muodollista, epäröivää. Salassa pidettävääkin, vaikka eihän mikään pienessä kaupungissa pysy salassa. Ihmiset kuljettavat juoruja, eikä kaikkia miellyttä seitsenkymppisten leski-ihmisten välinen ystävyys (joka nähdään heti enemmän kuin ystävyytenä), vähiten Addien poikaa joka asuu muualla ja painii omien ongelmiensa parissa.

Our Souls at Night (jatkossa OSN) avautuu maltillisesti ja juuri sen verran kuin on tarpeen - se ei ole mikään luu, joka kalutaan perin pohjin ja puhtaaksi. Lukija saa itse tutkiskella ja mietiskellä. Minulle jäi hämäräksi, miksi ikäihmisten "suhde" on niin "tuomittava" asia? Mitä sillä on väliä, kun puolisot ovat jo kauan sitten kuolleet? En löytänyt paheksumiseen syytä kumpaisenkaan menneisyydestä, vaikka siellä traagisia tapahtumia onkin.

Addien poikaa huolettaa, että Louis on Addien rahojen perässä tai ainakin jokin niljakas motiivi hänellä (Louisilla) on oltava. Siinä ei järkipuhe auta eikä edes omat silmät ja havainnot. Ihminenhän helposti näkee asiat sellaisina, jollaisina haluaa eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Joskus totuutta ei edes haluta nähdä vaihtoehtona, koska oma ennakkoluulo on helpompi/mukavampi/whatever säilyttää.

OSN on rauhallinen ja vaikka siinä on traagisia tapahtumia (lähinnä menneessä), ne käsitellään huomaavaisesti eikä draamailua ole luvassa. Dialogeja ei ole merkitty lainausmerkein, vaan ne uppoavat tekstiin. Sopii kirjan tyyliin, mielestäni.

Postauksen otsikon voi ymmärtää kirjan luettuaan. Minua kiukutti eräs kirjan henkilö, mutta hänen tahtoonsa oli pakko alistua, koska Addiekin alistui.


Jos kuvaisin kirjan adjektiiveina, listani oli tämän kaltainen: Kärsivällinen, maltillinen, hyväksyvä, toiveikas, välittävä, uudistuva.

No added drama.


OSN jäi Harufin viimeiseksi kirjaksi (Haruf kuoli 2014), mutta onneksi häneltä löytyy lukuisa määrä vanhempaa tuotantoa. Ehdottomasti aion lukea lisää Harufilta.

Tutkimusteni perusteella juuri tätä Harufin kirjaa ei ole suomennettu (saa oikaista, jos olen väärässä), mutta suomennokset on olemassa ainakin teoksista Plainsong (Tasangon laulu) ja Eventide (Jo ilta on).

Äkäisiä esseitä köyhyydestä

Varoitus: tästä tuli nähtävästi tosi pitkä postaus, vaikka karsin tekstiä suunnilleen yhtä paljon kuin sitä jäi jäljelle. Tämä postaus voi olla myös sekava ja hämmentävä, koska omakin olo tämän kirjan jäljiltä on sellainen.

Hand to Mouth on kokoelma äkäisiä esseitä, joissa Linda Tirado kertoo, millaista on elää kädestä suuhun. Tiradon räväkkä ja suora tyyli nauratti alussa, mutta jatkuva aggressiivinen saarnaaminen sai sellaisia kierroksia, että alkoi kyllästyttää. En yleisesti ottaen innostu saarnaavaasta tyylistä (missään asiassa, minusta ei olisi aktivistiksi), ja jos siihen vielä yhdistetään ylimielinen ja väheksyvä asenne, tylsistyn.

Ymmärrän, että  Tiradon tyyli saattaa olla tehokeino: hän haluaa näyttää, miltä tuntuu olla jatkuvan arvostelun kohteena. Mutta mutta, liittyen useisiin kirjan epäjohdonmukaisuuksiin, en ole ihan varma. Entä jos Tirado onkin vain vihainen, ylimielinen räksyttäjä. Sellaisia on somessa paljon ja somesta tämäkin kirja sai alkunsa.

Linda Tirado: Hand To Mouth
Virago 2014
S. 195


Mainittakoon aluksi, että tiedän millaista on olla persaukinen, köyhä. En tosin tiedä, millaista se on Jenkeissä (voin kyllä jotenkin kuvitella ja siitä tämä kirjakin kertoo), koska kokemukseni ovat Suomesta. Kyseessä ei ollut mikään muutaman kuukauden kestävä epämukava olosuhde, vaan vuosia kestänyt kausi. En aio sitä tässä käsitellä, mutta haluan mainita että on omakohtaisia kokemuksia.

 Siksi myös tunnistan joitakin Tiradon tuntemuksia ja ärsytyksiä

(haluan tässä kohden avoimesti mainita, että Tirado alkoi käydä hermoilleni eli en pitänyt hänen persoonastaan lukemani perusteella: hän voi oikeasti olla ihan mukava, mutta meidän tiemme erosivat jossakin vaiheessa kirjaa. Joskus kemiat eivät vain kohtaa, ei edes kirjallisuudessa).

Sitä jatkuvaa kritiikkiä, mitä saa kuulla "ulkopuolelta". Tosin Suomessa sekin on erilaista. Yhdysvalloissa työntekijä - etenkin matalapalkkatöissä - on melko suojaton. On olemassa minimipalkka (osa palkasta muodostuu tipeistä, mutta jos niiden avulla ei päästä minimiin, pitäisi työnantajan maksaa erotus), mutta sitä ei läheskään aina noudateta eikä siitä uskalleta huomauttaa, koska sitä helposti huomaa olevansa työtön, jos suunsa avaa.

And as long as we're on the topic of insane things bosses can do, you should be aware that workers have no legal right to take break in America. Go ahead, Google it. Some states mandate breaks. Some farmwork has a federal break mandate. But overall, you've no right to demand a lunch break or a break at all. That's all at the discretion of your employer. (s. 18)

Tirado kehottaa googlettamaan, jos ei usko surkeiden työssäoloehtojen olemassaoloon. Minä luonnollisesti googletin, koska halusin tarkistaa hänen väitteensä. Tosia ovat, menettely tietenkin vaihtelee ala- ja paikkakohtaisesti, mutta melko surkeaa on. Tiradon kirja vahvistaa niitä käsityksiäni, joita minulla on ennestään matalapalkkaisista töistä Yhdysvalloissa.

Muutenkin työehdot ovat melko lailla työntekijää polkevat: työnantaja voi esimerkiksi vaatia allekirjoittamaan paperin, jossa työntekijä sitoutuu olemaan ottamatta toista työtä (monesti köyhä joutuu tekemään useampaa työtä, koska tunteja ei anneta riittävästi). Tässä kohden ilmestyy usein ne miksi-kyselijät. No miksi ne ei vaadi sitä minimipalkkaa, miksi ne vaan allekirjoittaa tuollaisen paskapaperin ja miksi ja miksi. Kyllä minä vaan toimisin toisin, minä kyllä saan suuni auki ja plaa plaa. Kuulostaako muuten tutulta (liittyen erääseen suomalaiseen keissiin)? Miksi ja miksi: eikö äly riitä muuhun kuin saman kysymyksen hokemiseen, vaikka tietoa on saatavilla ihan nenän edessä.

We should devote ourselves to something that doesn't benefit us more than it absolutely has to? We're meant to care about their best interests, but they don't have to care about ours? If you're going to put as little as possible into my training and wages, if you're going to make sure that I can't get enough hours to survive in order to avoid giving me health care, and generally make sure that I'm as uncomfortable as possible at any given time just to make sure I know my place, then how can you expect me to care about your profit margin? Remember, you get what you pay for. (s. 29)

Lapsiin(kin) liittyvät asiat tuntuvat kuohuttavan Tiradoa, jolla itsellään on kaksi lasta.

What really riles me is this idea that poor people are somehow inherently more selfish when we have children. There are plenty of rich people who have kids for exactly the same reasons I just described - because they want someone who will love the unconditionally, and with whom they can share that kind of all-encompassing love. But somehow, because they have money, rich people are entitled to feel that way without being derided. Let's not kid ourselves, though, that it's any less selfish or self-centered. (s. 118)

Yllä oleva on kesyä. Myöhemmin kirjassaan hän arvostelee muun muassa vanhempia, jotka pukevat lapsilleen merkkivaatteita (eeh, so what?). Tirado tuo erityisesti kirjan alussa esille useasti, kuinka rikkaat ylenkatsovat häntä/köyhiä ja kokevat oikeudekseen puuttua kaiken muun lisäksi hänen tapaansa kasvattaa lapsia. Hänellä on newsflash heille: lasta voi kasvattaa monin eri tavoin eikä se rikkaiden tapa ole ainoa oikea.

Tirado haluaa arvostusta, mutta etenkin kirjan edetessä ja viimeisessä kappaleessa "avoin kirje rikkaille" (An Open Letter to Rich People) hän sortuu juuri siihen, mistä itse saarnaa: mitätöi kaikki rikkaiden kasvatukseen liittyvät tavat (muiden asioiden lisäksi). Onko tarkoitus näyttää, miltä tuntuu kun köyhät niputetaan samaksi? Onko se näpäytys? Vai onko hän vain samanlainen mulkku kuin mistä syyttää toisia? Tekisi mieli huomauttaa practise what you preach. Tirado puhuttelee kirjassaan rikkaita käyttäen muun muassa nimityksiä asshole ja idiot jne. Toki hän haukkuu muitakin (paitsi itseään, mutta kukapa nyt itseään viitsisi arvostella).

En oikein ymmärtänyt, missä raja kulkee. Siis kuka on rikas? Ovatko kaikki muut rikkaita paitsi tosi köyhät kuten Tirado itse (oli/väittää olleensa). Tirado kirjoittaa välillä käyttäen termiä me köyhät eli puhuu kaikkien puolesta. Rikkaat ovat rich people, jotka eivät ymmärrä elämästä mitään. Tai no, muutamassa sivulauseessa Tirado ymmärtää, että heilläkin on vaikeuksia, mutta siihen se ymmärrys jää. Hän siis vaatii ymmärrystä, mutta ei itse koe aiheelliseksi ymmärtää. Hän myös vaatii arvostusta, mutta ei koe itse aiheelliseksi arvostaa. Mutta ehkä tämä on taas sitä tehokeinoilua.

Would some rich people think it was scandalous that a poor person would spend money on game system? Probably, but that rich person can go to hell. (s. 142) (bloggaajan sivuhuomio: mahtavaa argumentointia)

Edelleen, ymmärrän että valittu tyyli voi olla tehokeino, mutta edelleen - minua ei vittuakaan kiinnosta kyseinen tyyli. Ei kiinnosta kovaäänisen koviksen huulenheiluttelu ja mukanokkela sanailu. Kuulostanko vihaiselta? En vittu ole, uutispläjäys: kerron vaan miten asiat vittu on. Ota se pää pois perseestä ja ala käyttäytyä, niin saatan hymyillä sulle kun ostat kahvia vittu mun työpaikalla. Turha kuule odottaa mitään multa, mulla on vitun vaikeaa niin en todellakaan kaipaa siihen mitään vitun rikasta ihmistä pätemään ja nyrpistämään vittu nenäänsä. Ja kun jätät sitä tippiä (olis vittu syytä jättää mielellään paljon), niin turha kuvitella että olet mikään vitun laupias samarialainen. Mikset vaan voi jättää sitä ja olla vittu hiljaa. Mulla on vaikeeta ja haastavaa elämässäni ja olen vitun väsynyt.

Olen matkustanut useita kertoja Jenkeissä ja inhoan maan tippikulttuuria. Luonnollisesti tippaan asianmukaisesti, koska tiedän että monissa palveluliikkeissä (ravinoloissa  jne.) työntekijöiden palkat koostuvat ainakin osittain tipeistä. Eli asiakas maksaa työntekijän palkasta osan. Minusta se on ongelmallista siksikin, että samaan aikaan kun yrittäjä siirtää riskit osin työntekijöille pitäisi työntekijän jaksaa olla motivoitunut ja kohdata asiakkaat suunnilleen "normaalisti". Minua ei tarvitse pokkuroida (inhoan sellaista), vaan suomalaiseen tapaan riittää, ettei minulle tule tunne että olen viimeinen ihminen maailmassa, jonka kyseinen henkilö haluaa nähdä. Jos näin on, niin kyllä vain - turha kuvitella saavansa mitään kummoista tippiä.

Tässä kohden myönnän auliisti, että osin kulmieni kohottelu Tiradon tyylille voi johtua kulttuurieroista. Yhdysvalloissa halutaan esikuvia, vahvoja ja äänekkäitä persoonia, jotka kertovat mielipiteensä. Minäkin pidän ihmisistä, jotka kertovat mielipiteensä. Sen sijaan rääkyminen ei vain innosta enkä arvosta sellaista (joku muu varmasti arvostaa ja näkee sen toisin). Kärkevä ja raisu voi olla muillakin tavoin.

Your dogs do not belong in restaurants even if they are supercute. I swear to God, the number of tiny dogs I've seen in inappropriate places is at least ten times higher than the number of times I've gotten laid in my life. And, newsflash: Only service animals are allowed in restaurants. That's actually a public health concern. I don't get why you're allowed to decide completely above law simply because you found a purse to fit your dog into. (s. 175)

Vapaa maa, sanovat jenkit itsekin ylpeänä. Oikeasti Jenkeissä vapaata on lähinnä aseen hankkiminen. Noin muuten maa on täynnä mitä kummallisempia kieltoja ja sääntöjä osavaltiosta ja paikasta riippuen (enkä viittaa nyt yllä olevaan sitaattiin, jonka väite ei edes pidä paikkaansa). Vapaus on utopia eikä moni sitä itse edes tajua.

You seriously need to control yourselves with the surgical anti-aging. You're starting to look... weird. At least we in the lower classes rarely have to live with botched plastic surgery. Very few poor women have someone over-collagenate their lips and paralyze their foreheads. Poverty has its privileges, and one of them is not having to worry about where the line between beauty standard and malpractise lawsuit is. 

Tässä kohden kirjaa Tirado samastuu alempaan keskiluokkaan. En oikein ymmärrä, miten ihmisten ulkonäön kommentointi liittyy mihinkään. Myöskin väite, ettei köyhälistön tarvitse stressata ulkonäöstään on ristiriidassa Tiradon aiemmin kirjoittaman tekstin kanssa. Lisäksi ihminen - ihan varallisuudesta riippumatta - voi haluta kauneusleikkauksen, mutta vain rahalla sellaisen saa. Ja mitä enemmän rahaa, sen turvallisemmin sen voi toteuttaa. Eli... köyhät menevät konitohtorille, mutta ei tarvitse tosiaan korjausleikata, kun ei ole varaa ja tohtorikin kadonnut kuin pieru saharaan. Että ei se niin mustavalkoista ole.

On myös typerää maksaa siitä, että menee esim. salille juoksumatolle. Katsos kun eikös ole tullut mieleen, että ulkona voi juosta ilmaiseksi? Juu ei varmaan ole tullut kenellekään mieleen, että saisi ilmaiseksi juosta kapeilla jalkakäytävillä ihmisiä väistellen jos nyt sellaisia edes on (siis jalkakäytäviä, muualla kuin keskuksissa) ja/tai autojen seassa haistellen pakokaasuja.

It is possible that I am fundamentally misunderstanding something here, but I thought that sweating was a good thing when you're trying to lose weight? (s. 179)

Minähän en käy salilla, mutta olen olettanut ettei siellä ilmastoinnit niin koleana jyllää, ettei siellä pääse hikoilemaan. Olen myös ymmärtänyt, että ihminen voi harrastaa liikuntaa ihan ilman laihtusmitavoitetta - siis niiq, että pysyisi fyysisesti kunnossa. Mutta ehkä minäkin olen ymmärtänyt jotain perinpohjaisesti väärin.

Te rikkaat ihmiset ette kyllä osaa mitään. Tässä sivun täydeltä uutispläjäystä, olkaa hyvä. Vaikea sanoa, onko kyseessä huumori, sarkasmi vai aito vitutus. Naurattaa kulmat koholla.

Tiradon kirja nostatti kohun ilmestyessään. Tiradon on väitetty muun muassa olevan feikkiköyhä. Olen lukenut aiheesta lukuisia kirjoituksia eri lähteistä ja katsonut pari Youtube-videotakin eli olen tietoinen asiasta (ja olen kaiken lukemani ja katsomani perusteella muodostanut mielipiteen, joka toki voi muuttua jos jaksan ottaa lisää selvää). En halua tässä kirjoituksessani ottaa kuitenkaan kantaa siihen (mahdolliseen feikkiyteen), koska se ei oikeastaan ole oleellista ainakaan tällaisen ei-jenkeissä asuvan tavislukijan kohdalla.

Faktuaalinen puoli (liittyen mm. työkulttuuriin, avustuksiin, vakuutuksiin, terveydenhuoltoon jne.) on oletettavasti totta, samoin kirja kaiketi kuvaa autenttisesti sekä psyykkistä että fyysistä kamppailua, jota köyhä joutuu käymään päivästä toiseen. Muu on luonnollisesti Tiradon omaa kokemusta/näkemystä ja hän itse asiassa mainitseekin useamman kerran, että kyseessä on subjektiiviset kokemukset.

Onko kirja köyhyyspornoa?

En menisi niin pitkälle. Se on läjä aggressiivisia ja ristiriitaisia esseitä. Mutta ei minulle tullut olo, että luen sossupokea tai tirkistelen jonkun elämää. Yleensäkin inhoan verbin tirkistellä käyttämistä kirjallisuudessa. Ainakin sen käyttämistä sietäisi harkita pari kertaa.

Se, että joku kirjoittaa esimerkiksi köyhyydestä/mielenterveysongelmasta/sairaudesta X/ vapaaehtoisesti ja lukija lukee sitä, ei ole tirkistelyä. Tiedonhaluisuus ja uteliaisuus eivät oletusarvoisesti ole tirkistelyä.

Tirkistely on jotain sellaista, mitä katsotaan/luetaan salaa tai ainakin niin tehdessä pitää hieman hävetä. Seinänraosta tirkistellään, kun joku riisuu tai runkkaa. Peephole. Tirkistely on juorulehdessä olevan salaa kuvatun kuvan katsominen. "Kerkko kävi Alepassa, osti pullon sinappia ja sixpackin", lukijamme Puskasta raportoi huonolaatuisen noin kilsan päästä otetun kännykkäkuvansa kanssa.

"Elviiran nähtiin nousevan raitiovaunuun numero kuusi. On epäselvää, mihin Elviira on matkalla, mutta tiedetään että kutosen päätepysäkin lähellä asuu Drakula, jonka kanssa Elviira on nähty aiemmin tänä vuonna Siwassa. Katso kuvat!!!" Siinä teille tirkistelyä.

Summa summarum: Nopea- ja helppolukuinen kirja, joka räyhäävän tyylinsä takia sekä naurattaa että saa kohottelemaan kulmia. On kirjassa ihan asiaakin eli köyhyyden olemuksesta (Yhdysvalloissa) kiinnostuneille rohkenen suositella. Mustavalkoisuudet ja överikärjistykset koin häiritsevinä, koska en oikein tiennyt, miten suhtautua niihin: olivatko ne tarkoituksellista provoilua vai oliko Tirado tosissaan.

Lisäksi, meneekö sanoma paremmin perille, jos lähestulkoon haistattaa osalle lukijoista paskat aina välillä? En tunnista itseäni missään kohdin, joten saatoin naureskella ja kohotella kulmiani ihan rauhassa.


Tähän lopuun olen koonnut linkkejä, joita lukemalla voi itse muodostaa oman mielipiteen, mutta poistinkin ne*. Tiradon tyyliä mukaillen googlaa vittu faktat jos kiinnostaa. Niin minäkin tein. Luuletko, että minua kiinnostaa näitä postauksiani vapaaehtoisesti ja palkatta kirjoitellessani tehdä kaikkia asioita valmiiksi puolestasi. Vittu googlaa, jos et usko.

*En halua ohjata linkkivalinnoillani kenenkään ajatuksia tiettyyn suuntaan ja koska juttua löytyy paljon, ei ole mielekästä tänne kaikkea linkata. Siksi jätin linkit pois lukuun ottamatta yhtä, jonka koin "pakolliseksi" aiheen käsittelyn kannalta.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Menin vessaan

Portit eivat jaksa pysyä suljettuna. Täytyy olla kärsivällinen, sillä jonakin päivänä joku avaa ne, vaikka sinä et. Näet tästä suljetut ovet.

Vessassa voi hoidella monenlaisia asioita, vessaan voi kadota. Niin, pelkkään vessaan. Mutta enhän minä enää ole vessassa.

Olen  kadonnut kauas muualle, paikkaan missä seinään nojaava levy on maalaus.
En nähnyt lintua, vaan ihan muuta. Mutta sinulle haluan näyttää jotakin kaunista, joka on ristiriidassa muun miljöön kanssa.

Näen asioita, joita ei ole olemassa. Huoli pois, en ole psykoosissa. Tämä on erilaista. Minä muovaan maisemasta toisen. Nämä kuvat ovat sitä, mitä silmä näkee. Toisenlaisia kuvia katsellaan silmät kiinni.

Minulle todellisuus saattaa olla merkityksetön. Mitä sillä on väliä, kun seison haltioituneena vessassa mutta olenkin missä vain. Se missä mieleni on, on minulle yhtä merkittävä ulottuvuus. Melkein yhtä totta.

Aurinko sataa päälleni, vilkaisen vielä kerran taakseni ennen kuin avaan silmäni.

Tanssin keveänä alas, portin jätän auki seuraavaa tarinaa varten.

~~~

Jokunen saattaa muistaa tämän komean kartanon. Ilokseni voin ilmoittaa, että sen kunnostyöt ovat alkaneet. Olen onnekas, kun ehdin sen unelmoida ennen kuin se katoaa minulta kokonaan.

Vanessa Lafaye: At First Light

Ihan mielenkiintoinen. Ihan ok. Joskus käy niin, ettei kirja juuri herätä ajatuksia. En usko, että aina tai edes usein syy on kirjassa vaan lukijassa. Esimerkiksi Vanessa Lafayen romaani At First Light on ihan mielenkiintoinen ja ok, melko nopeasti etenevä (ei sinänsä arvo minulle, mutta eipähän ehtinyt kyllästymään) ja koukuttavakin. Ei tullut mieleenikään jättää kirjaa kesken.

Vanessa Lafaye: At First Light
Orion 2017
S. 333
kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu


Kiinnostuin kirjasta, koska Kuuba, siirtolaisuus, 1900-luku ja Ku Klux Klan. Koska Key West ja palmut, lämpö, meri. Siis miljöö.

Key West 1993, 96-vuotias Alicia Cortez ampuu kylmäverisesti erään Ku Klux Klanin jäsenen. Motiivia pitää metsästää yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja löytyyhän se sieltä. Kuljemme siten Alician mukana vuoteen 1919.

Cortezin perhe on lähettänyt Alician Key Westiin aiheuttamansa häpeällisen tapauksen takia. Key Westissä odottaa serkku, jonka "teehuoneessa" Alician on tarkoitus työskennellä. "Teehuone" on bordelli. Samoihin aikoihin palaa Key Westiin sotaveteraani John Morales, jota sodan tapahtumat kalvavat.

Kirja rakentuu kuin tuhkimotarina. Alicia pistää tuulemaan ja kaikki on ihanaa ja seesteistä ja "kuppila" kukoistaa. Tapahtuu myös klassinen mies pelastaa naisen ja hunaja tihkuu joka raosta ja myös vaosta, sillä hunajaa käytettiin ehkäisyyn.  Minulle liian imelää, ei voi mitään.

Havaitsen selkeän kaavan: rakenna ja romuta. Sillä tietenkin ihana idylli romuttuu, kun Ku Klux Klan -aate saa ilmaa siipiensä alle. Valkoisen Johnin ja kuubalaisen Alician (jonka äiti on musta) suhde ei ole sovelias.

Suurin osa kirjan henkilöistä jää tyhjiksi, merkityksettömiksi. Alicia itse on paperinukke, John itsepäinen macho-Ken tai vastaava. Yllättäen nuori poika, Dwayne, osoittautuu kaikkein kiinnostavimmaksi ja moniulotteisimmaksi henkilöksi. Harmi, etteivät muut henkilöt heränneet ns. eloon.

Minun makuuni tämä kirja on liian imelä ja painopiste niissä asioissa, jotka eivät minua kiinnosta. Mutta kuten me kaikki tiedämme, makuja on monia. Moni on tästä kirjasta pitänyt (enkä minäkään tätä inhonnut - luinhan sen loppuun ja kirja oli ihan ok) ja linkkaankin nyt suoraan Goodreadsiin, jossa voi käydä lukemassa suopeampia mietteitä.

Kirjan henkilöillä ja tapahtumilla on esikuvansa historiassa. Lafaye kertoo kirjan lopussa näistä henkilöistä ja tapahtumista. Kirjassa on käytetty sepitteellisiä nimiä, koska kyseessä on kuitenkin historiallinen fiktio.

Vanessa Lafaye menehtyi helmikuussa syöpään. Hän kertoi kotisivullaan, että syöpä on levinnyt eikä toivoa ole. Lue Lafayen ilmeisesti viimeiseksi jäänyt kirjoitus Living while dying.

Mietin voinko julkaista näin negtiivista (tai paremmin sanottuna rehellistä) mielipidettä kirjasta, kun toinen on kuollut. Mutta täytyy muistaa, että minä arvostelen subjektiivisesti kirjaa, en kirjailijaa. Tämän kirjan kirjoittaminen on vaatinut runsaasti työtä ja sitä arvostan.

Saatanpa myös lukea Lafayen esikoisromaanin Summertime, koska senkin teema kiinnostaa. Ehkäpä se istuu minun makuuni paremmin. Ja jos ei istu, niin tuskinpa sen lukeminen kärsimystä on niin kuin ei ollut tämänkään.

At First Lightista on tehty kirjatraileri, se ei spoilaa joten sen voi turvallisesti katsoa.

Samastumisesta, lukemisesta ja bloggaamisesta

Lukea voi hyvin monista eri syistä ja luulen, että kullakin nuo syyt ovat omanlaisensa ja vaihtelevat eri aikoina ja elämäntilanteissa. Näin ainakin minulla.

Omat lukemiseni voisi kiteyttää oikeastaan yhteen sanaan, joka on uteliaisuus. Minua ei (kirjallisuudessa) niinkään kiinnosta samanlaisuus (suhteessa itseeni), vaan nimenomaan erilaisuus. Tämä piirre on ollut minussa jo pienestä lähtien. En ole koskaan hakenut suoranaista samastumispintaa lukiessani.

Tietysti samastumista tapahtuu ja niinkin voi käydä, että samastuu vaikkapa kissaan/puuhun/mieheen/humanoidiin/eteismattoon/saunakiuluun ja tarkemmin - tunteeseen tai esimerkiksi johonkin tiettyyn luonteenpiirteeseen tai ominaisuuteen. Ei samastumisen kohteen tarvitse näyttää itseltä ja/tai olla kaikin puolin samanlainen.

Minulla ei ole mitään samastumista vastaan, mutta se ei ole minulle itseisarvo tai edes tavoiteltava asia, vaan sivutuote: sitä tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Samastumista enemmän minua kiinnostaa oppia ja mahdollisesti ymmärtää. Ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa.

Minulle kirja on hyvä, jos opin siitä jotain tai se saa minut ajattelemaan jotakin asiaa toisesta kulmasta kuin yleensä olen ajatellut tai peräti innostaa minut jonkin uuden äärelle. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että minä haluan ajatella lukiessani*. En halua vain ottaa vastaan, mitä annetaan - sellainen tylsistyttää minua.

Sama piirre tylsistyttää minua elokuvissakin: jos en saa itse oivaltaa mitään, tylsistyn. Elokuvan voi tosin pelastaa sen visuaaliset ansiot, mutta niiden täytyykin sitten olla tosi mieluisat (minulle) tai muuten sekään ei pelasta yhtään mitään.

Mielikuvituksekas teksti (eri asia kuin "tekotaiteellisuus", jossa mihinkään liittymättömät sanat on vain heitetty ilmaan ja jätetty putoamaan lukijan päälle mielivaltaisessa ja älyvapaassa järjestyksessä), joka jättää tilaa tulkinnoille hivelee mieltäni ja parhaimmillaan inspiroi. Luovuus lisää luovuutta, sellainen voi lietsoa mitä omituisempiin ajatuskuvioihin ja -rakenteisiin.

Lukemiseen käyttämäni aika ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Vähän samoin kuin lenkkeily tai muu liikunta ei minulle koskaan merkitse ajanhukkaa. Eikä pianon soittaminen, vaikka en soitakaan yleisölle. En näe bloggaamistakaan ajanhukkana tai sellaisena ajankäyttönä, josta minun pitäisi saada jotain aineellista hyötyä.

En myöskään koe, että bloggaaminen on koskaan maksanut minulle mitään: aloitin bloggaamisen 2006 ja minulla oli jo silloin tietokone, nettiyhteys ja kamera. Ja fillari, jolla kiersin lähinnä pk-seutua ja kirjoittelin silloiseen (tai siis yhteen niistä monista) I Love Finland -blogiini. En ole ihminen, joka mittaa harrastuksiin tai muuhun vapaaehtoiseen toimeen käyttämäänsä aikaa rahassa.

Olen kyllä tienannut blogilla, mutta kyseessä oli taideblogi ja sen toimintaperiaate ja oma asenteeni olivat ihan erilaisia kuin muissa blogeissani.

Loppuun totean tylsästi, että minulla (eikä tällä bloggaamisella) ei ole mitään missiota, vaan pidän blogia koska se on minusta kivaa. Sitten kun se ei enää ole kivaa, lopetan.



*Luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja lukea vaikka heti ensi viikolla kirjoja, joiden lukeminen ei vaadi muuta kuin aakkosten osaamisen.

Paluu ruumisvuorelle

On kuin jo useamman kerran kuolleet heräisivät henkiin kanssani. Ja on kuin menettäisin useamman kerran kuolleet kuolemalle uudelleen. Elän viimeiset minuutit Rob Hallin kanssa, kun hän todennäköisesti menehtyy hypotermiaan death zonella - hänen ruumiinsa lepää edelleen Everestillä satojen muiden kanssa.

Andy Harris ja Doug Hansen vain katosivat: oletettavasti putosivat kuolemaansa. Tai sitten eivät. Käsittääkseni heidän ruumiitaan ei ole edelleenkään löydetty. Yasuko Namban tapaus on häiritsevin: hänet olisi ehkä voitu pelastaa, jos ja jos ja jos ja jos. Hän kuoli hyvin lähellä nelosleiriä (Camp IV), josta viimeinen nousu huipulle aloitetaan.

Scott Fischer kuoli yksin yli kahdeksan kilometrin korkeudessa. Hänen sherpansa raportoi havainneensa Fischerissä mahdollisesti HACEN (High Altitude Cerebral Edema) oireita: oletettiin, että hän on avun tavoittamattomissa, koska hän ei reagoinut lisähappeen. Boukreev ei halunnut luovuttaa, vaan yritti vielä itse pelastaa Fischerin, mutta saavuttuaan paikalle, oli Fischer kuollut.

Mistä oikein on kyse? Vuoden 1996 Mount Everest -katastrofista, jossa kuoli kahdeksan kiipeilijää.

Anatoli Boukreev ja G. Weston DeWalt: The Climb - Tragic Ambitions on Everest
Pan Books 2002 (alun perin julkaistu 1998)
S. 372

Täällä ollaan taas, Mount Everestillä hyytävässä pakkasessa puoli päätä kuoliossa. Tällä kertaa kiipeän Scott Fischerin (RIP) johtamassa Mountain Madness -nimisessä retkueessa. Viimeksihän kuljin samassa mestassa samaan aikaan Rob Hallin (RIP) luotsaaman Adventure Consultantsin retkueessa. The Climb on tavallaan vastine Jon Krakauerin kirjalle Into Thin Air, jossa Boukreev (RIP 25.12. 1997) kertoo oman näkemyksensä tuon kohtalokkaan päivän tapahtumista.

Into Thin Air sisältää mielestäni melko paljon luonneanalyysia ja vapaata tulkintaa (eli Krakauerin subjektiivisia mielipiteitä) muista kiipeilijöistä. Kommentit eivät rajoitu pelkästään Krakauerin oman ryhmän kiipeilijöihin, vaan hän "kritisoi" (tai pui tai arvostelee) myös Mountain Madness -tiimin kiipeilijöitä ja oppaita. Krakauer kritisoi myös itseään, mutta vastapainoksi tuo melko paljon esille "ansioitaan".

The Climbissa ei niinkään keskitytä kiipeilijöiden oletettujen persoonien kuvaamiseen ja ruotimiseen, vaan itse tapahtumiin. Kenties siinä missä Krakauer kirjassaan etsii syitä katastrofille toisista kiipeilijöistä (etenkin Fischerin ryhmästä, vaikka kaikki menehtyneet kiipeilijät kiipesivät samassa ryhmässä kuin Krakauer), Boukreev keskittyy enemmän olosuhteisiin. The Climb onkin todella valaiseva kirja ja ehdottoman hyvä vastine Krakauerin kirjalle. The Climb itsessään on hyvä muistutus siitä, että parhaiten tai ensin kirjoitettu ei ole sama asia kuin totuus.

For a year and a half, Jon Krakauer was arguably the primary source for the story of the Everest tragedy, and much of what was published about those events drew heavily upon his account, resulting in what the French sociologist Pierre Bourdieu has called the "circular circulation of information". Krakauer's Everest reality, as he promoted it and the media repeated it, was becoming the public reality.  Krakauer's portrait of Boukreev as a guide of "questionable behavior" was starting to hang permanently in the public mind. (The Climb, s. 272)

Tässä kohden on hyvä huomauttaa, että tapausta puitiin taannoin myös ympäri nettiä ja Jon Krakauer johdonmukaisesti ja itsepäisesti nosti tiettyjä samoja asioita (syytöksiä?) esille kerta toisensa jälkeen. The Climb ei ota niihin kantaa ennen kuin kirjan lopussa, jossa on joitakin suoria lainauksia eri tahoilla käydyistä keskusteluista. DeWalt ei sorru arvostelemaan Krakauerin oletettua persoonaa tai motiiveja, vaan kirjassa pysytään asialinjalla. The Climb valaisee erityisesti venäläisen Boukreev'n ajatuksia ja roolia sekä yleisesti että Mountain Madnessin oppaana katastrofin aikana.

Kiipeilijöitä Mount Everestillä etenemässä Khumbu Icefallissa. Kuva ei liity 1996 tapahtumiin, olen lainannuyt sen Wikimediasta.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea ainakin ensin Jon Krakauerin kirja, joka on suomennettu Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä. Se on huomattavasti seikkaperäisempi ja avaa monia käsitteitä ja käytäntöjä paremmin kuin The Climb. Se sopii siten aiheesta (high altitude -kiipily, Mount Everestin rakenne ja kiipeilykäytännöt, Sherpat ja heidän roolinsa, mukautuminen vähähappiseen ilmastoon jne.) vain vähän ennestään tietäville. Lisäksi Krakauerin tyyli on kerronnallisempi ja tietyssä mielessä koskettavampi (olihan hän itse paikalla). Ja niin, Krakauer on toimittaja joten draaman kaari on hallussa.

The Climb pohjautuu enemmänkin haastatteluihin, nauhoituksiin ja keskusteluihin eikä kirjan varsinainen kirjoittaja DeWalt ollut itse paikalla Everestillä. Mutta The Climb saa tarkastelemaan Krakauerin kirjaa toisesta kulmasta. The Climbista puuttuu myös täysin Krakauerille ominainen johtopäätösten, vihjausten ja mahdollisesti yliampuvien tulkintojen tekeminen ja muu ihmissuhdemättö.

Näiden kirjojen lukeminen ns. parina on varsin mielenkiintoinen kokemus myös viestinnästä kiinnostuneille. Enkä aio jättää lukemista tähän: tästä aiheesta löytyy ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa ja aineistoa löytyy niin kirjallisuudesta kuin artikkeleina netistäkin.

Haluan vielä painottaa, että symppaan kaikkia kiipeilijöitä enkä valitse ns. puolia tyyliin Krakauer vs. Boukreev. Se on turhaa eikä kiinnosta minua. Sitä paitsi Boukreev on kuollut. Hän kuoli vain puolisentoista vuotta Everest-katastrofin jälkeen lumivyöryssä.

Pian on alkamassa vuotuinen Everest-kausi ja sinne on taas matkaamassa useampikin retkue. Olen tutkaillut eri matkanjärjestäjien sivuja, koska ohjelmat ja aikataulut kiinnostavat. Ja koska elämme 2000-lukua, voi täältä kotisohvalta (ei tosin ole sohvaa) seurata toisten ponnisteluja lähes reaaliajassa toisin kuin vuonna 1996.

Loppuun miete:

Yhtä tärkeää kuin mitä kirjoittaa on se, mitä jättää kirjoittamatta.

Kirja köyhyydestä (ja muustakin) lapsen silmin

Miksi ihmeessä tartun kirjaan, jossa on nelivuotias lapsikertoja kun kirjallisuudessa lapsinäkökulma - ainakaan näin nuori - ei minua kiinnosta? Täyttääkseni Helmet-lukuhaasteen kohdan 47, joka on Kirja kerrotaan lapsen näkökulmsta.

Osa lukuhaasteesta täyttyy kuin itsestään, mutta mielelläni myös haastan itseäni kulkeutumaan mukavuusrajojeni ja intressieni ulkopuolelle. En tietenkään liikaa, koska ei kiinnosta pakkopullailu. Viime vuonna luin Kit de Waalin lapsinäkökulmaromaanin My Name Is Leon ja se oli ihan positiivinen yllätys.

Amanda Berriman: Home
Doubleday 2018
S. 343

Kirjan kertoja on Jesika, neljä vee. Muita kertojia ei kirjassa ole, joten koko Home suodattuu pienen Jesikan ymmärryksen kautta. Kieli on sen mukainen: simppeli ja naiivi (vinkki: jos haluat verestää tai testata enkunkieltäsi, niin tässäpä oivallinen romaani siihen).

Kirjassa epäsäännölliset verbit on johdonmukaisesti taivutettu väärin (säännöllisten kaavalla), samoin tietyt sanat on kirjoitettu väärin (kantasanan voi päätellä ääntämisestä), jolloin jotkin sanat saavat hassuja muotoja ja käännöksiä. Esimerkiksi rainy-hater on radiator (lämpöpatteri).

Aloin lukea kirjaa kirjastossa (en ollut aiemmin kuullut kirjasta: bongasin sen uutuus-standista, jonka tutkin aina ensin kirjastoon mennessäni) enkä heti vaikuttunut, päinvastoin kavahdin naiivia tekstiä. Silti kirjassa oli jotakin kiehtovaa, koska jatkoin lukemista. Saatoin päätellä paljon jo ensimmäisen sivun perusteella: Jesika piirtää seinässä oleville mustille "luomille" (mole -> mould) hännät, jolloin niistä tulee hänen näkemyksensä mukaan nuijapäitä. Äiti ei näe asiaa samalla tavalla, vaan kiskaisee Jesikan pois hometta lääppimästä. Tähän näennäisen merkityksettömään tapaukseen palataan myöhemmin toisenlaisessa yhteydessä.

Tina-äiti (yksinhuoltaja) on huolen murtama, koska vuokranantaja haluaa savustaa hänet ulos. Asunto on huonokuntoinen homekämppä, mutta siitä on pidettävä kiinni kun ei muutakaan paikkaa ole. Jesikan silmin lukija ymmärtää asioita, joita Jesika ei itse ymmärrä. Sitä on ajoittain melko raastavaa - rasittavaakin ja turhauttavaa, jopa ärsyttävää - seurata vierestä.

Kirja valuu eteenpäin ollen kudelma kohtauksia, jotka nousevat uudelleen esille ennemmin tai myöhemmin ja ne saavat mitä erilaisempia konteksteja, kun lapsen maailma kohtaa aikuisen maailman. Tai päinvastoin. Mielestäni kirjan vahvuus onkin nimenomaan kuvauksessa siitä, miten eri planeetoilla pienet lapset vilkkaan mielikuvituksensa kanssa elävät. Aikuisen on vaikea toisinaan ymmärtää lapsen sisäistä maailmaa ja yleensäkin tapaa hahmottaa maailmaa.

Ja kirja valuu ja valuu vääjäämättä kohti petoa, joka jo vaanii odottamassa. Alun arkinen kulku saa lopussa trillerimäisiä piirteitä. Minun makuuni hieman överiä, mutta makuasiahan tämä onkin ja saa kirjallisuudessa irrotella.

Lukemisen arvoinen kirja ja nimenomaan - yllätys yllätys, moneskohan kerta kun mainitsen tämän - näkökulmatekniikan takia. Vaikea kuvitella, että tästä kirjasta saisi mitään uniikkia irti, jos se olisi aikuisen näkökulmasta kirjoitettu. Tosin siinä tapauksessa kyseessä olisikin ihan eri kirja ja se varmasti toteutettaisiin ihan eri tavalla muutenkin.

Jos kiinnostaa yh-lapsiperhearki Lontoossa, köyhyyden tuomat ongelmat, ihmissuhteet ja inhimillisyys niin sitä kaikkea on tässä kirjassa tarjolla. Samoin limainen petos. Olen kryptinen tarkoituksella, koska en halua spoilata. Tosin itse aavistin jo melko aikaisin, mihin suuntaan kirja on lipumassa.

Yleistunnelma on kuitenkin reipas ja toiveikas, vaikka Jesikalla on usein paha mieli, koska äiti ei kuuntele, pikkuveli saa niin paljon huomiota ja Jesika pelkää, että äiti hylkää hänet. Melko turvaton kasvualusta, kun pitää koko ajan pelätä.

Homea ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

O-festareilla

Minulla on joitakin vuotuisia "perinteitä". Eräs niistä on käyminen ainakin kerran Kew Gardensin Orkideafestivaaleilla. Olen maininnut festareista blogissani aiemmin, kas tästä pääset katsomaan miltä kukkaloisto näytti vuonna 2015. Olen käynyt O-festareilla tunnollisesti muistaakseni vuodesta 2011.

Tänä vuonna festareiden teemamaa on Thaimaa. Se todellakin näkyy ja kuuluu (kasvihuoneessa soi thaimusiikki). Kävin siellä eilen ja saatan piipahtaa toistekin (minulla on kausikortti Kew Gardensiin, joten voin rampata siellä mielin määrin).

Sain aluksi olla melko rauhassa, sillä olin ajoissa liikenteessä. Pian alkoi kuitenkin ihmisiä virrata paikalle, joten hieman tunnelma latistui. Mutta sellaista se on turistimestoissa.

Lisäksi paikka on koululaisten suosiossa ja niitä sinne ilmestyi ainakin kolme erillistä ryhmää (kaikki alakouluikäisiä). Olen silti mielissäni, että jo pienille lapsille opetetaan luontoon liittyviä asioita (kuulin opettajan antavan ohjeita lapsille ja kertovan, mihin kiinnittää huomiota jne.), vaikka rehujen keskellä sitten hieman ahdasta onkin.

Tuntuu, että jokainen vuosi lyö edellisen laudalta. Joka vuosi huokailen ihastuksesta ja mietin, että tämän kauniimmaksi ei O-festarit enää voi muodostua.

Silmät ja sielu lepäävät kukinnoissa ja koristeluissa.

Ensi kerralla ehkä kirjajuttuja - tai sitten ei. Riippuu fiiliksistä.