Viime aikoina katsottuja sarjoja

Olen sattuneesta syystä katsellut viime aikoina melkoisen runsaasti telkkaria eli Netflixiä. Netflix onkin ollut päivieni pelastus ja ilo silloin, kun en ole oikein muuta voinut tehdä kuin lojua. Jostain syystä sarjojen katseluun on ollut helppo keskittyä, vaikka yleensä minulle lukeminen on helpompaa. Mutta tässä nyt on kaikki muutenkin mennyt päälaelleen, joten miksipä ei tämäkin.

Välihuomio: nämä esitellyt sarjat ovat tältä vuodelta, eivät siis kaikki parilta viime kuulta jolloin palasin kotiin eri ihmisenä.

Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut (britti)Netflixistä.

 

BRUTAALIA HIRVIÖKAUHUA (Etelä-Korea)

Sweet Home (kaudet 1-3, yhteensä 26 jaksoa)

Cha Hyun Soon perhe kuolee onnettomuudessa ja erkkoluonteinen nuorukainen joutuu muuttamaan. Uudessa asuintalossa (joka on melko rupuinen kerrostalo) tapahtuu outoja samoin kuin muuallakin maassa.: ihmiset alkavat muuttua hirviöiksi.

Tässä sarjassa on useampi keskushenkilö, joiden asioita seurataan. Kaikki henkilöt asuvat samassa kerrostalossa ja ovat siellä jumissa. Yhtä köyttä pitäisi vetää, niin selviytymisen mahdollisuus olisi suurempi. Samalla tietysti selvitellään, mistä on kyse – jotkut selkeästi tietävät enemmän kuin toiset.

Hitaasti avautuva sarja, josta pidin kovasti. Tai no, erityisesti ensimmäisestä kaudesta – se on ehein ja toimivin kokonaisuus. Loput kaksi kautta olivat makuuni vähän liikaa levällään, mutta ihan katsottavia kyllä.

Kyseessä on kauhu ja meno sen mukaista eli ruumiinosia irtoaa ja repeää ymv. eikä brutaaleja kohtia kaunistella.

 

TIETÄISPÄ KENELLE KOSTAA (Etelä-Korea)

My Name (8 jaksoa)

Mainittakoon heti, että olen kostoteemojen ylin ystävä. Jokin niissä puhuttelee ja viehättää, kunhan ovat taiten tehty – mikä tahansa hutiloiden väännetty potaska ei kiinnosta. Pitää olla syvyyttä.

Yoon Ji Woon isä kuolee salamyhkäisissä olosuhteissa ja tytär vannoo kostavansa murhaajalle. Kosto mielessään Ji Woon liittyy tunnettuun huumejengiin, johon hänen isällään oli yhteyksiä, ja sitten värväytyy poliisiksi tavoitteenaan jengin tuella löytää isänsä murhaaja, joka oletettavasti on poliisi.

Tästä toimintatrilleristä ei käänteitä, ylläreitä ja äsköniä puutu, mutta kaikesta toiminnasta huolimatta tämä on syvällinen ja menee niin sanotusti tunteisiin moniltakin osin. Loistavat näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin heroiini suoneen. Ajoittain meno on hyvinkin raakaa, joten en suosittele herkimmille. Sen sijaan kostoteemoista pitäville tämä on must see.

Erityismaininta musiikista, etenkin sarjan nimikkobiisi (kuuntele YuoTubesta) kolahtaa.

HISTORIALLINEN MYSTEERI (Etelä-Korea)

Dear Hongrang (11 jaksoa)

In the late Joseon Dynasty, a family rises to wealth through the art trade. However, a mysterious event unfolds when the son, Hong Rang, returns after a decade-long disappearance with no memory of his childhood. His half-sister, Jae I, who has been close to him since childhood, now seeks the truth behind his sudden disappearance.

Sarjassa selvitellään onko comebackin tehnyt Hongrang really Hongrang vai joku muu. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta kun joku yrittää esiintyä Hongrangina milloin mistäkin syystä – yleensä hyötyäkseen siitä jotenkin rahan ja vallan muodossa.

Ihan katsottava sarja, mutta odotin enemmän koska sarjassa Hongrangia näyttelee Alchemy of Souls -sarjasta tuttu Lee Jae Wook, joka teki taidokkaan roolisuorituksen kys. sarjassa. Nyt ei samaan päästy, mikä ei johdu näyttelijästä vaan minulle tämä sarja ei vain kokonaisuudessaan toiminut niin hyvin, vaikka helposti sen katsoikin eikä kaduta, että katsoin.

 

KUOLLEEN NAISEN KOSTO (Kiina)

The Double (40 jaksoa)

Xue Fang Fei on äveriään tuomarin tytär, joka äkillisesti menettää kaiken – jopa elämänsä. Paitsi että Fang Fei ei kuolekaan, vaan hänet pelastaa sattumalta muuan Jiang Li, jonka identiteetin Fang Fei ottaa ja palaa kotikaupunkiinsa kosto mielessään. Hän ei halua kostaa vain omaa “kuolemaansa”, vaan myös puhdistaa isänsä nimen, joka taannoisessa masinoidussa selkkauksessa tahrattiin.

Fang Fei alkaa saada apua yllättävältä taholta, eräältä Duke Xiao Hengiltä, jolla tietysti on myös omat lehmät ojassa. Fang Fein ja Xiao Hengin tutustumista ja ystävystymistä on viihdyttävää seurata. Kaksikko naljailee toisilleen, ja kuten arvattavissa on, tunteet syvenevät sarjan edetessä. Mitään imelää lässyä ei hierota katsojan naamaan, vaan suhteen kehittyminen kuvataan taiten ja hienovireisesti, mistä pidän ja mikä on melko yleistä katsomissani kiinalaisissa period-draamoissa (tai ns. “ancient costume drama”).

Fang Fein missiota (kosto) ei mikään tai kukaan estä, vaan neiti juonittelee ja kieroilee yhtä taiten kuin vastapuolikin. Sarjassa on genrelle tyypillisiä piirteitä (joita rakastan) eli armottoman juonittelun lisäksi myrkyttämisiä ja laajempaa poliittista vehkeilyä (joidenkin mielestä ovat varmaan tylsiä, mutta itse pidän niistä). Pidän myös hidden identity -asetelmasta, jollaista esiintyy usein tässä genressä.

Kiinalaisissa historiallisissa draamoissa, fantasiassa ja Wuxia/Xianxia-sarjoissa minua miellyttää erityisesti myös miljööt ja yleinen esteettisyys eli pukeutuminen ymv. Näiden pitkien sarjojen jälkeen minulla on vaikeuksia palata todellisuuteen, joka tuntuu aivan paskalta nyt. Tästäkin sarjasta toipuminen kesti päiviä, koska en olisi halunnut palata tähän maailmaan. Onneksi voi aloittaa uuden sarjan ja sen lisäksi kadota kirjojen maailmaan.

 

VALEKIRJAILIJAN OMATUNTOA KOLKUTTAA (Etelä-Korea)

Miraculous Brothers (16 jaksoa)

Yook Dong Jun intohimona on kirjoittaminen. Ongelma on, ettei hän varsinaisesti saa aikaiseksi mitään kelvollista, mutta toivossa on hyvä elää. Dong Junin elämä muuttaa dramaattisesti suuntaa kun hän (kirjaimellisesti) törmää erääseen Kang Saniin ja päätyy vahingossa pöllimään tämän repun. Repussa on mainio käsikirjoitus, jonka Dong Ju omii nimiinsä ja julkaisee.

Tässä sarjassa on yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ne ovat niin luonnollisia sarjan todellisuudessa että ne tuntuvat katsojastakin ihan normaaleilta. Tai ainakin itse koin niin: fiktiossa normaaliuden rajat ovat toiset ja niitä voi venyttää supernaturaalin puolelle uskottavasti.

Kesti pari jaksoa päästä sarjaan sisään, mutta sitten se olikin menoa. Todella maukas ja kiero sarja, joka koskettelee melko lailla tunteita.

 *

Tulipas paljon lätinää näistä sarjoista. Lisääkin on tarjolla, mutta jätän seuraavaan kertaan, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi.

Kauniiksi lopuksi syksyinen maisema viime viikolta. 

Onnellisuus on suhteellista

Angie Kimin romaani Happiness Falls (Faber&Faber 2024, s. 387) on siinä mielessä erikoinen kirja, että sen luettuani mietin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Ei nimittäin näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut juuri mitään. Ihme ja kumma sitä ei lukiessa huomannut, koska jotain oli vireillä koko ajan – vaikkakin tuo jokin oli useimmiten sivupolku.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja siellä Virginian osavaltioon vuonna 2020 eli Covidin myllertämään vuoteen. Covidilla on juonen kannalta merkitystä, vaikka itse virusta ei varsinaisesti käsitellä. Romaanissa Covidiin suhtaudutaan vakavasti (mielestäni hyvin saavutettu se tunnelma, mikä Covidin alkuaikoina pääasiassa vallitsi), sitä jopa pelättiin eikä pidetty vain jonain kausiflunssana niin kuin siitä nykyään moni (minäkin, hmm!) ajattelee.

Keskiössä on “Parksonien” (isä Yhdysvaltalainen Parson ja äiti eteläkorealainen Park, hence Parkson) korealais-amerikkalainen perhe.

Asetelma on mystinen: Angelmanin syndroomaa sairastava 14-vuotias Eugene juoksee verissäpäin kotiin. Hän on ollut puistossa isänsä kanssa kuten tavallista. Mutta tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista, jotakin on mennyt pieleen. Isä ei ikimaailmassa jättäisi Eugenea yksin.

We didn’t call the police right away. Later, I would blame myself, wonder if things might have turned out differently if I hadn’t shrugged it off, insisting Dad wasn’t missing missing but just delayed, probably still in the woods looking for Eugene, thinking he’d run off somewhere.

Kirjan kertoja on Mia, hän on Eugenen parikymppinen sisar, joka on tullut kesäksi lomalle (opinnoista) kotiin. Hän ei näe tilanteessa aluksi mitään kummoista, koska tulkitsee sen väärin. Myöhemmin alkavat itsesyytökset ja jossittelu.

Isä pysyy kateissa ja mysteerikatoamista selvitellään poliisin ja koko perheen eli Mian, hänen kaksosveljensä Johnin ja äidin voimin. Eugenesta ei ole juuri apua, koska hän ei pysty puhumaan eikä muutenkaan kommunikoimaan. Epäselvää myös on, missä määrin Eugene ymmärtää puhetta. Ajan myötä selviää, että enemmän kuin luulisi.

Jos ei Angelmanin syndrooma ole tuttu ennestään (kuten ei ollut minulle), ei huolta – se selitetään kirjassa riittävän kattavasti. Ja aina voi tietysti googlettaa, jos kaipailee enemmän infoa. Vaikka tarina avautuu ainoastaan Mian näkökulmasta ja Mian kaikkialle leviävien ajatusten kautta, on keskiössä pääasiassa Eugene.

Onnellisuutta, kuten kirjan nimestä voinee päätellä, käsitellään melkoisesti, mutta ei ihan perinteisestä kulmasta. Onnellisuutta voi tarkastella ennakko-odotusten kautta (suhteessa jonkin tapahtuman toteutumiseen/ilmenemiseen) tai sen perusteella, mikä on ns. vallitseva “baseline” eli perustaso tai lähtötila. Onnellisuuden kokemusta (jossakin yksittäisessä asiassa) voi kenties jossain määrin manipuloida pyrkimällä laskemaan tai nostamaan niin sanottua lähtötilaa. Romaanissa onnellisuutta tutkaillaan teoreettisella tasolla ja myös kokeellisesti. Onnellisuus on suhteellista.

Mian ajatukset onnellisuuteen ja sen manipulointiin liittyen lähtevät toisinaan melkoiselle laukalle ja näillä pohdinnoilla on merkitystä kirjan jännitteen luomisessa. Happiness Falls ei tosiaan ole mikään juoniromaani, vaan jännite syntyy (jos syntyy, joskus koin Mian pohdinnat tympeinä jaaritteluina, jotka jarruttavat muutenkin hitaan tarinan kulkua) melko pienten yksityiskohtien tiimoilta.

Toisaalta, ymmärtääkseen joitakin tapahtumia niille pitää antaa konteksti: siksi on tärkeää selittää jokin aiempi tapahtuma tai selkkaus eli monesti jaarittelulle kuitenkin on selkeä peruste. Ilman viitettä aiempaan tiettyjen tapahtumien merkityksellisyys ei olisi niin… merkittävä.

Romaanin kerrontatyyli tuottikin minulle aluksi päänvaivaa: en tiennyt miten suhtautua jutustelevaan/lörpöttelevään tyyliin, joka ei pääsääntöisesti miellytä minua. Lisäksi ärsytti jatkuva vihjailu tulevasta. Tiedostan, että vihjailun tarkoitus on synnyttää jännitettä ja joskus se toimikin, joskus ei.

Harkitsin muutaman luetun sivun jälkeen jopa kirjan jättämistä kesken, mutta jokin siinä kuitenkin tenhosi ja jatkoin lukemista. Ajattelin, että varsin hyvin voin joskus altistaa itseni tällaisellekin tyylille (jutustelevaisuus), josta en niin pidä. Ja kas vain, siihen tottui melko pian ja vastoin alun ennakkoluulojani pidin valtavasti tästä kirjasta.

Happiness Fallsissa on muuten kiinnostavaa pohdintaa myös verbaalisuudesta ja puhumisesta. Nämä resonoivat minussa, koska kuten kirjassa Mian äiti koen minäkin olevani hieman eri ihminen puhuessani englantia kuin puhuessani suomea (Mian äidin kohdalla toinen kieli on tietysti korea). Kieli määrittelee sitä, miten ilmaisemme asioita ja itseämme. Ja ajatelkaas, jos ei ole puhuttua kieltä ollenkaan eli ei voi puhua kuten Eugene.

Angie Kimiltä on aiemmin julkaistu romaani Miracle Creek, joka alkoi kiinnostaa myös. Olen ymmärtänyt, että se on tyyliltään erilainen (eli ei vissiin lörpöttelevä, mistä plussaa) kuin Happiness Falls, vaikka teemassa (muun muassa lapsen autismi) ja genressä (trilleriksi luokiteltu) on samaa.

Siitä puhe mistä puute (eli liikunnasta)

Voinnissa on tapahtunut kohenemista sitten viime valituksen. Toipuminen alkoi, kun lopetin kaiken tekemisen – jopa se tunnin ulkona käyminen piti lopettaa useimpina päivinä viikkojen ajaksi. Ymmärsin, että täytyy lopettaa kaikki tekeminen voidakseen saada kaiken tai edes jotain takaisin. Kehoni hermostoa myöten on yksinkertaisesti niin sekaisin, että se toimii miten sattuu.

Kun päätös (totaalilevosta) oli tehty, oli helpompi olo: en enää jahkaillut ja stressannut, että pitää liikkua ettei kunto romahda täysin. Kuntotasoni saavuttaakseni olen treenannut vuosia todella paljon, joten kyllähän se vituttaa kun tietää, että päivä päivältä se paskenee eikä ole tietoa, miten kauan tämä pakkolepo kestää.

Hope Park, Keswick.

Lukiessani erästä artikkeliä liittyen vuodelepoon ja yleiskunnon romahtamiseen sainkin yhtäkkiä toivoa, uuden näkökulman. Asiaa voi tarkastella kahdentoista kuukauden syklinä: jos nyt vuodesta vaikka kolmekin kuukautta joutuu syystä tai toisesta olemaan pakkolevossa/liikuntakiellossa, on aktiivisia kuukausia silti yhdeksän. Se on suhteessa aika hyvin eikä vahva peruskunto romahda nollaan kolmessa kuukaudessa. Sen olen jo huomannut itsekin, kun pystyn taas liikkumaan (en tosin todellakaan samalla intensiteetillä kuin ennen Covidia).

Kehoni on tosiaan alkanut palautua eikä minulla ole ollut voimakkaita PEM-oireita enää moneen viikkoon. Aloitin ulkoilut tasamaan kävelyillä ja lisäsin pituutta aina kun ei esiintynyt oireita. Joskus tuli takapakkia, mutta oireet eivät kestäneet päivätolkulla.

River Greta, Keswick.

Nyttemmin voin tehdä päivittäin kymmenisen kilometrin pituisia kävelyjä, joissa voi olla hieman mäkiä, mutta ei varsinaisia nousuja. Ei ole siis asiaa vuorille vielä. Lihaskuntoharjoituksia en oikein voi tehdä, vaikka jaksaisinkin, koska lihakset ovat jatkuvasti kipeät (tosin niissäkin mielestäni tapahtunut paranemista). Sen sijaan voin venytellä ja tehdä niveltenvoiteluliikkeitä. Eli olen saanut osan “joogasta” takaisin.

Vaikeinta tässä on sietää sitä, etten tiedä enää omia rajojani enkä siten voi luottaa kehooni. Olen tosin oivaltanut, etten ennenkään oikeasti tiennyt rajojani, koska en useinkaan rikkonut niitä. Kuntotasoni on (tai oli) sellainen, että saatoin tehdä kaikki vuorilla hillumiset ja kiipeilyt ollessani ns. mukavuusalueellani eli olisin jaksanut enemmänkin. Mutta se onkin aina ollutkin tavoitteeni, koska haluan että pitkät ja paljon nousuja sisältävät vuoripatikat ovat miellyttäviä tehdä: kaikki treenaamiseni on nimenomaan tähdännyt kestävyyteen eli pitkäkestoisen vaihtelevan rasituksen sietämiseen.

Keswickin keskustan laitamilla, taustalla Latrigg.

Yllä olevassa kuvassa taustalla eräs treenikukkulani, Latrigg, jonka reitit tunnen kuin omat taskuni ja rakastan sitä joka päivä yhtä paljon. Luonnollisesti ei ole sinne mitään asiaa nyt, mutta ehkä pian. Latriggille pääsee monipuolisesti eri reittejä, jotka valitsen riippuen siitä haluanko tehdä nousut loivempana vai jyrkkinä. Jos teen pidemmän ja loivemman kierroksen, juoksen yleensä osan matkasta. Reittiin voi myös tehdä ns. lisäosia (ilman että täytyy kulkea samoja reittejä tai kääntyä takaisin), jos innostuu (niin kuin usein minulle käy) ja toisaalta sitä voi lyhentää, jos ei kulje tai on liian huono sää tmv.

Kaipaan kunnon liikuntaa, mutta olen iloinen että pystyn yleensäkin liikkumaan nyt. Olen myös iloinen siitä, että saa asua näin kauniissa paikassa, jossa ei erilaisia liikkumismaastoja puutu. Vaikka en nyt voikaan minnekään kiipeillä, niin eiköhän senkin aika taas tule. Jonkinlainen mielenrauha on nyt saavutettu.

Näkymä toiseen suuntaan.

Pakollinen huomio: Luin yllä olevan tekstini liittyen liikkumiseen ja mietin kuulostaako se ylimieliseltä ja itserakkaalta hehkutukselta. Että on juu hyvä kunto. Tarkoitus ei ole kehuskella: ajattelen että saman voi saavuttaa kuka tahansa perusterve ikäiseni ihminen (toisille se vaan on helpompaa kuin toisille). Minussa tai kunnossani ei ole mitään poikkeuksellisen erinomaista.

Liikkumisen minulle on tehnyt helpoksi se, että saan niin paljon endorfiineja liikunnasta nimenomaan jo liikunnan aikana, joten liikkumaan lähteminen ei ole minulle mikään henkinen ponnistus. Kaikilla ihmisillä (esim. vaikkapa miehelläni) ei näin ole ja joillakin se mielihyvä tulee vasta liikkumisen jälkeen jos silloinkaan. Tästä löytyy tutkimuksiakin, googlettakaa itse ja valitkaa lähteenne.

Lienee selvää, jos ihminen ei saa liikunnasta juuri mitään ns. irti, ei se houkuttele ja silloin säännöllisen liikunnan harjoittaminen on työläämpää kuin esim. kaltaiselleni henkilölle, joka suorastaan sekoaa kun pääsee liikkumaan. Nämä eivät ole valintoja, vaan ominaisuuksia.

Derwentwaterin rannalla.

Tosin ei minua kaikki liikunta kiinnosta. En esim. jaksa käydä kuntosalilla, koska pelkästään ajatus kuntosalista tylsistyttää. Minulle kuntosalilla käyminen vaatisi jatkuvaa itseni motivointia ja olisi siten työlästä. Joten, olen mukavuudenhaluinen enkä mene kuntosaleilemaan. Onneksi lihaksia voi kehittää muuallakin. Otaksun, että kohdallani endorfiinintuotanto vaatii liikkumisen ja luonnon (plus ulkoilman) yhdistelmän.

Minulla ei ole itsekuria sen enempää kuin muillakaan. Itsekuria ei tarvita mukavien juttujen tekemiseen. Jos alkaisin käydä salilla, joutuisi itsekurini testiin. Mutta kas kun ei ole niin paljon itsekuria, että alkaisin siellä käydä (ihan kuin siellä voisin nyt edes käydä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Keskustan reunalla sijaitsee "Vitsiparkki".

Tulipas liikuntapainotteinen juttu. Mutta siitä puhe, mistä puute.

Olenko oppinut itsestäni jotain tämän paskan aikana? Enpä juuri. Olen joustava persoona ja sopeutuisin lopulta varmaan vaikka paskakasaan. Tämä on sekä hyvä että huono piirre eikä se tullut minulle yllärinä. 

Keswickin keskustaa.

 Kuvat viime aikojen kävelyiltä, eivät ole kaikki samalta päivältä. 

Causey Pike.

Lukukuulumiset: Keskittymiskyky on hieman parempi, mutta lukeminen on silti vielä melko hidasta. Mutta en jaksa siitä pillastua, luen sen minkä jaksan. Nyt onkin todella kiinnostava romaani kesken, jossa sattumoisin (en tiennyt ottaessani kirjan lukuun) sivutaan Covidiakin. Lisäksi siinä pohditaan muun muassa onnellisuuden koostumusta. Hyvin omaperäinen romaani, josta enemmän sitten kun olen sen lukenut kokonaan.

Tulevaisuutta etsimässä menneisyydestä

Hafsa Zayyan: We Are All Birds of Uganda
Penguin, 2021
s. 370


Sameer on uransa nousukiidossa oleva lakimies. Leicester vaihtuu Lontooseen opintojen ja työn myötä. Leicesteriin jäävät lapsuudenkoti, vanhemmat ja muu aasialainen (eli intialainen) yhteisö joita Sameer ei varsinaisesti kaipaa. Elämä on hyvää ja täyttä, takataskussa mahtava työtarjous, joka tosin tarkoittaisi muuttoa Singaporeen.

Sameerilla ei ole mitään Singaporeen muuttamista vastaan, päinvastoin, mutta hän tietää että vanhemmat eivät asiasta ilostu. Isä on kovasti toivonut, että poika palaisi Leicesteriin kuten kunnon aasialainen poika ja osallistuisi perheyrityksen pyörittämiseen. Onhan Sameer kohta kolmekymppinen, joten eiköhän ne lakimieskokeilut voi jo lopettaa ja palata kotiin täyttämään velvollisuutensa.

Tällaisista kulttuurisista asenteista lukeminen on aina hieman... rasittavaa.Ymmärrän tietysti kulttuurierot, mutta näin länsimaalaisena en voi sietää ajatusta, että lapsi on velkaa vanhemmilleen siitä, että on syntynyt ja häntä on hoidettu ja kasvatettu. Velka tarkoittaa lähinnä sitä, että lapsen tulisi hyväksyä ja elää sellainen elämä kuin vanhemmat haluavat. Eli on synnytelty ja toiveissa on muovailuvaha.

Itse koen, että toisen ihmisen elämän ohjailu ja määräily on vastenmielistä eikä juuri eroa orjuuttamisesta. Jos ei toimi kuten toivotaan, muu perhe mahdollisesti hylkii. Sameerin isä suuttuu pojalleen kun Sameer ei tottele ja alkaa ignorata poikaansa. Tee niin kuin sanon tai et ole minulle olemassa. Ehkä hän ajan myötä voi antaa anteeksi tai sitten ei. Siis antaa anteeksi että pojalla on oma tahto ja identiteetti eikä hän ole isänsä omaisuutta.

Sameerin sisko on asian kanssa ihan fine. Häntä ei haittaa, että hänelle valitaan sitten joskus puoliso ja että opinnotkin todennäköisesti valuvat hukkaan, koska tokihan nainen lopulta jää kuitenkin kotiin synnyttelemään ja hoitelemaan lapsia. Mikäs siinä, jos sitä itse haluaa.

Kirjailija kuvaa hyvin kulttuurien ristipaineita: ikänsä Briteissä asunut Sameer haluaa itse päättää elämästään. Lisäksi ajatus perheen yhteisestä tilistä luottokortteineen ja siitä, että isältä pitäisi pyytää lupa minkä tahansa vähänkin hinnakkaamman ostoksen tekemiseen, ahdistaa.

Kirjan sivujuonteena on kirjeet, joita muuan Ugandassa asuva Hasan on kirjoittanut äkillisesti menehtyneelle vaimolleen alkaen vuodesta 1945. Miten nämä kirjeet liittyvät mihinkään, selviää aika pian. Sameerin suku on nimittäin päätynyt Englantiin juuri Ugandasta. We Are All Birds of Ugandassa sivutaan samaa aihetta kuin Neema Shahin Kololo Hillissä eli Idi Aminin nousua valtaan ja sen vaikutuksia erityisesti aasialaisiin ja aasialaistaustaisiin ugandalaisiin. 

Keskityin nähtävästi tässä paljon Sameerin ja isänsä suhteeseen. Kirjassa sillä on oleellinen osa (ja isukki tekee muutaman todella törkeän temppusen Sameerille), mutta painopiste on muualla toisin kuin tässä mietteessäni. Eli muutakin on luvassa, muun muassa rasismia, ystävyyttä, kaunista yhteisöllisyyttä, uskontoa ja tietenkin sitä Ugandaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä.

 

Kirjailijasta: (alla oleva lainaus täältä)
 

Hafsa Zayyan is half-Nigerian, half-Pakistani and was born and raised (mostly) in the UK.  She is a dispute resolution lawyer working in the City of London, and is also the author of We Are All Birds of Uganda, the winner of MerkyBooks’ inaugural New Writer’s Prize.

Minimiete: Seinä

And were my anxieties really so idiotic? Was the wall not a confirmation of my my childhood fears? Overnight my former life, everything I was fond of, had been mysteriously stolen from me.

Muun muassa tällaisia mietiskelee nimetön kertoja itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaanissa The Wall. Seinä on nimensä mukaisesti seinä, joskin näkymätön, joka sulkee kertojan muun maailman ulkopuolelle metsästysmökille Itävallan Alpeille.

Vuoristolaaksossa sijaitsevaan metsästysmökkiin kertoja-nainen on matkustanut serkkunsa ja hänen miehensä kanssa. Naista ei metsästys kiinnosta, mutta aikaa voi viettää muullakin tavoin.

Rento reissu muuttaa naisen – ja kaikkien muidenkin – elämän hänen jäädessä yksin vuoristoiseen laaksoon seinän ulko- tai sisäpuolelle, miten nyt asiaa katsoo. Ihmiset ja eläimet seinän toisella puolella ovat niin sanotusti pystyynkuolleet.

Romaanin arkisuus yllätti, sillä se on pitkälti naisen hengissä pysymiseen liittyvien toimien kuvausta. Mukana on toki yleisempääkin pohdintaa elämästä, mutta painopiste on tekojen kuvauksissa ja siinä, miksi täytyy toimia niin kuin toimii.

Tietynlainen toimintojen sykli täytyy pitää yllä, jos mielii hengissä pysyä. Kyse ei naisen kohdalla ole vain omasta hengestä, vaan velvollisuudentunto hänelle siunaantuneiden eläinten puolesta on voimakas. 

Ymmärrän hyvin, että kirja on aikanaan ollut sensaatio. Minäkin pidin Seinästä, erityisesti tunnelma ja miljöö kiehtoivat ja ne kohdat, kun esiintyi enemmän ajatuksia kuin tekoja. Tekojen kuvaus on toisteista, koska sellaista on naisen uusi elämä, uudet rutiinit.

Uuden edessä (etenkin jos kyseessä on suuri epämiellyttävä ja jopa traumaattinen mullistus) ihminen pyrkii etsimään uuden tavan olla olemassa ja siihen usein liittyy rutiinien luominen uudelleen. Joskus muutos voi olla hyvinkin radikaali. Joskus sitä ei jaksa ja tekee itsarin.

Marlen Haushofer: The Wall
alkuper. Die Wand, 1968
Quartet Books 2013
saksasta englannintanut Shaun Whiteside
s. 211
Suomennettu nimellä Seinä

Loppuuko tämä helvetti ikinä?

Tämä postaus ei liity kirjoihin, vaan henkiseen kuolemaani, minuuden ja olemassaolon hajoamiseen. Jos ei sairausjutut kiinnosta, skippaa.

Palaan vielä kesään, tarkemmin heinäkuuhun jolloin terveyteni romuttui. Oletettavasti sairastin koronan tai muun tömäkämmän kulkutaudin Helsinkiin saapumisen kunniaksi enkä ole tervettä päivää sen koommin nähnyt.

Epämääräisten oireiden takia on ollut vaikea hahmottaa tilannetta. Oireettomia päiviä ei Suomessa juuri ollut muutamaa yksittäistä melkein normaalia päivää lukuun ottamatta, joiden jälkeen kunto aina romahti.

Kyseessä on todennäköisesti PEM. Minulla dominoivat oireet olivat Suomessa huimaus, pahoinvointi, infernaalinen väsymys, makuaistimuutokset, ruokahaluttomuus, aivosumu, paniikkikohtaukset, oudot kivut (eivät erityisen voimakkaita) ja vatsavaivat. Aivan alussa tuntui myös siltä, ettei saisi riittävästi happea mutta hengitysvaikeuksia ei enää esiinny.

Keho tuntui myös olevan jatkuvassa paniikkitilassa. En osaa tätä selittää muutoin kuin esimerkin avulla: tiedätkö tunteen kun suljet ulko-oven ja mieleen tulee että avaimet jäivät sisään. Kehon täyttää hetkeksi pakokauhu, mutta se laantuu pian kun huomaa että ahaa avaimet ovatkin taskussa. Minulla tämä pakokauhuvaihe oli jatkuvasti päällä. Nykyään se tulee hetkittäin, mutta ei jää päälle pitkiksi ajoiksi.

Pelkäsin Suomeen tulemista, koska en tiennyt mikä henkinen helvetti siellä odottaa. En avaa asiaa enempää, tämä kuuluu sellaisiin asioihin, joista vain läheiset ystäväni tietävät. Olin kuitenkin energinen, tein pitkiä ja vaihtelevan rankkoja patikoita vuorilla, fillaroin ja tein voimaharjoituksia, balanssia ja venytystä. Ja olin erittäin iloinen ja yllättynytkin, miten taipuisa minusta oli vuoden aktiivisen venyttelyn ja voimailun tuloksena tullut. 

Tänään olen täysin eri ihminen.

Olen jatkuvasti väsynyt ja pahoinvointi oli lähes päivittäistä ennen kuin tajusin, että en saa rasittaa itseäni ollenkaan. Jopa viiden minuutin kotona tehtävä voimavenyttely on liikaa (testasin eilen). Samoin innostuin eräänä melkein normaalina päivänä tekemään hieman rasittavamman lenkin (sellaisen, joka ei normaalitilassa minua edes rasita), jossa on muutama lyhyt nousu. Lenkki meni oikein hyvin – paremmin kuin odotin.

Hapenottokyky oli hyvä ja pystyin pitämään ihan kiitettävän nopeuden yllä ylämäissäkin. Olisi oikein tehnyt mieli juosta jolkottaa (normaalisti olisin juossut), mutta jarruttelin itseäni. Se oli viime keskiviikkona ja voi jestas miten mahtavalta tuntui se endorfiinihumala joka siitä tuli. Olen ihminen, joka saa mahtifiilikset rasituksesta, joten siksi varmaan liikkuminen onkin minulle niin helppoa eikä tunnu pakkopullalta. Liikunnalla myös säätelen mt-ongelmiani, mutta en aio sitä puolta täällä avata.

Torstaina alkoi romahdus. Siedettävä väsymys muuttui infernaaliseksi väsymykseksi ja päivän mittaan ilmestyi pahoinvointi. Minulla sattui olemaan lääkäri torstaiaamulla ja olin silloin vielä melkein ok, mutta lääkäri oli yli puoli tuntia myöhässä ja siinä ajassa aloin “sammua”. Vastaanotolle päästyäni aloin olla paniikissa. Tavoilleni uskollisena en sitä näyttänyt enkä vielä silloin edes tajunnut näitä kaikkia oireitani.

Verikokeaika on ensi viikolla, suljetaan pois ainakin anemia. En usko, että minulla on anemia. Toisaalta toivon, että on koska sen voisi hoitaa kai helpommin.

Long story short. Tällä hetkellä olen lähinnä vuodepotilas. Se on ainoa tapa pysyä oireettomana. Voin olla jalkeilla ilmeisesti reilun tunnin: kävellä tuohon kylille, kierrellä kaupoissa tai mennä kirjastoon tai tehdä pienen muutaman kilometrin tasamaakävelyn (sen jälkeen pitää toki levätä kuten täytyy ennen suihkua ja sen jälkeen ja joskus täytyy levätä että jaksaa tehdä ruokaa tai yleensäkään mitään). En tiedä tarkalleen, kuinka paljon voin rasittaa itseäni saamatta oireita. Oireet tulevat viiveellä, joten on tosi vaikea ollut (ja on yhä) hahmottaa niitä. Mutta olen kai löytänyt tietyn kaavan.

Viime keskiviikon lenkin jälkeen olin kolme päivää kamalissa oireissa. Lääkäri onneksi määräsi minulle pahoinvointilääkkeet, jotka ihme kyllä auttavat. Se on ainoa lohtu: pelkään sitä kammottavaa pahoinvointia joka ei lopu ikinä ja tekee syömisestä mahdottoman. Nyt tuntuu turvalliselta, kun on lääke siihen. Olen joutunut vasta parina päivänä sitä ottamaan, kun oli lenkin jälkeiset oireet päällä. Eilen ei tarvinnut ottaa.

Tästä päivästä en vielä tiedä. Tein eilen pienen jalkavoimaharjoituksen muun venyttelyn lisäksi, mutta jouduin lopettamaan sen kesken koska tuli huono olo. Nyt on jalat kipeät ja vähän huono olo, joten en tiedä millainen tästä päivästä tulee. Kotona voin olla jonkin verran jalkeilla, mutta pääasiassa lojun sängyssä ja katson Netflixiä ja yritän olla itkemättä. Joskus vain itken, koska mitä väliä.

En tunnista enää itseäni. Aina energisestä kestävyysliikkujasta on tullut väsynyt sohvaperuna. Olo on epätodellinen, minun on vaikea käsittää että tämä on todellista. Siksi ns. oireettomana päivänä olen aina luullut olevani normaali ja rasitan itseäni. Romahdus saapuu sitten vuorokauden kuluttua. Ja se kestää niin kauan kuin kestää.

Ihan käsittämätöntä. Minun kehoni ei ole enää minun. Minä en ole enää minä.

Sielunmurskaaja

Sebastian Fitzekin The Soul Breaker törrötti kirjastossa ja pisti silmääni, joten nappasin sen mukaan varaamiani kirjoja yhä odotellessa. Olen lukenut aiemmin Fitzekiltä The Nightwalkerin ja Therapyn, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.

Nyt osui kohdalle sellainen brutaalimpi Fitzekin trilleri, joten en suosittele tätä väkivallan vihollisille. The Soul Brakesissa kidutetaan, ollaan väkivaltaisia noin yleisesti ja tietysti liukastellaan verilammikoissa.

Ollaan Berliinissä, pääasiassa Teufelsbergin psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Ärhäkkä lumimyrsky eristää syrjässä sijaitsevan laitoksen ulkomaailmasta eivätkä kännykätkään toimi. Eivät ilmeisesti lankapuhelimetkaan tai mikään muukaan, jolla voisi saada yhteyden ulkomaailmaan. Suljetun laitoksen mysteeriä on siis luvassa.

Henkilökuntaa ja potilaita on niukasti, sillä joulu tekee tuloaan. En tiedä, miksi joulu vaikuttaa potilasmäärään, mutta ilmeisesti kaikki eivät ole niin sekaisin, etteikö heitä voisi päästää niin sanotusti vapaalle jalalle lomien ajaksi. Toisaalta kyseessä on yksityinen hoitolaitos, jossa potilaat ovat vapaaehtoisesti ja vuodepaikka maksanee maltaita, joten…. Ja ehkä tämä ei ole edes oleellista. Tärkeää ilmeisesti on (juonen kannalta), ettei laitoksessa pörrää liikaa ihmisiä.

Henkilökunnan ja potilaiden kauhuksi ilmenee, että laitoksessa lymyää vuosia sitten pelkoa niittänyt Sielunmurskaajaksi nimetty rikollinen. Sielunmurskaaja ei tapa uhrejaan, vaan saattaa heidät katatoniseen tilaan, jossa henkilö ei ole hereillä eikä varsinaisesti unessa. 

Tuorein potilas on Caspariksi nimetty muistinsa menettänyt mies, joka on kirjattu sisään Teufelsbergiin vain muutamaa viikkoa aiemmin. Caspar on kirjan keskushenkilö ja hänen näkökulmastaan tapahtumat laitoksessa kuvataan. Casparin muisti palailee pätkittäin lyhyiden ja mystisten flashbackien myötä. Oma nimi muistuu mieleen, ammatti, joitakin tapahtumia…

Omaa identeettiä ei ole kuitenkaan varsinaisesti aikaa pohdiskella, koska koko ajan on niin sanotusti draamat tulilla. Outoja asioita tapahtuu ja pelko kiristää henkilöiden välejä ja haurasta luottamusta toisiinsa.

Juonenkäänteet ovat sen verran absurdeja, että piti useaan otteeseen nykiä kulmia alas hiusrajasta ja räpytellä silmiä, etteivät ne pompsahda ulos kuopistaan. Mutta mutta, uskottavuus ei ole Fitzekin tavaramerkki muutenkaan, joten se siitä.

The Soul Braker on tehokkaan toiminnan trilleri ja erittäin juonivetoinen. Toiminta tapahtuu valitettavasti henkilöhahmojen kustannuksella, sillä yhteenkään henkilöön ei mahdu sentin vertaa syvyyttä. Tämä on valitettava piirre useissa toimintaromaaneissa ja myös -elokuvissa. Henkilöhahmot ovat toissijaisia kun halutaan keskittyä vain juoneen. Näillekin on toki yleisönsä, mutta itse en oikein tällaista jaksaisi.

Kirja on kuitenkin nopealukuinen (luin sen vielä erityisen nopeasti niin kuin minulla on tapana tehdä, kun haluan päästä kirjasta eroon asap mutten kuitenkaan halua jättää kesken) ja lukuisine käänteineen koukuttava, vaikka lukeminen ajoittain uuvuttikin. Tai suoraan sanottuna tylsistytti.

Sivuseikkana mainittakoon, että Sielunmurskaajassa yllättäen pompsahtaa esiin muutama Fitzekin aiemmasta kirjasta (Therapy) tuttu henkilö. Nimimainintana tosin vain, asiaa voi miettiä enemmän jos jaksaa.

Fitzekiltä on käännetty useita romaaneja sekä englanniksi että suomeksi (ja monille muillekin kielille). Itse jään tässä vaiheessa miettimään jatkanko enää Fitzekin parissa.

Sebastian Fitzek: The Soulbraker
alkuper. Der Seelenbrecher, 2008
Head of Zeus, 2021
saksasta englannintanut John Brownjohn
s. 342
suomennettu nimellä Sielunmurskaaja