lauantai 14. syyskuuta 2019

Kaksi upeaa kirjaa


Olen lukenut kaksi kirjaa, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset mutta jotka molemmat herättivät omalla tavallaan nostalgisia tunteita.

Nyt kävi kuitenkin niin, että mykistyin kirjojen edessä. Kirja voi olla mahtava lukuelämys, mutta silti siitä ei oikein saa sanottua mitään. Nyt on myös niin, etten edes halua sanoa. Jotkin lukukokemukset haluaa pitää lähinnä itsellään. Siksipä vain muutama sana näistä kirjoista.


Noora Vallinkosken Perno mega city (Atena 2018, s. 359) kuljetti minut lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuihin ilmiöihin ja tapoihin. Vaikka kirja sijoittuu Turkuun ja itse vartuin ensin Helsingissä ja myöhemmin Espoossa, aikakauden kuvaus nostatti niitä nostalgisia tuntemuksia. Elin itse hyvin toisenlaisen lapsuuden/nuoruuden, mutta tietyt tunteet, tavat, tuotteet ja asenteet ovat tunnistettavia.

Pidin kirjan tyylistä ja erityisesti lapsinäkökulmasta, joka mahdollistaa kertojan eli Hannan kasvamisen ja muuttumisen. Upea ja traaginenkin kertomus, joka ei hevin unohdu.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi ja Kirjarikas elämäni.


Toinen komea lukemani romaani on Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018, s. 236). Minulla on kirjastosta lainassa myös Turusen esikoinen, Rakkaudenhirviö, mutta päädyin lukemaan Sivuhenkilön ensin. Harmikseni en ehdi enää Rakkaudenhirviötä lukea, koska tiimalasista hiekka hupenee. Mutta tuleehan näitä kesiä.

Sivuhenkilössä kuljetaan Helsingin kaduilla ja eletään hieman tuuliajolla. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, joka kokee olevansa omassakin elämässään vain sivuhenkilö, kertoo ajatuksiaan niin kirjoittamisesta kuin elämästä ja olemassaolosta yleensä. Tunnistan monia Turusen kuvaamia tunteita, vaikka elin (elän) itse hyvin toiselaista elämää. Silti tietyllä tasolla pystyn samastumaan "päähenkilön" tuntemuksiin, osa ajatuskuluista on jopa hyvin tuttuja.

Turusen tyylissä on jokin tenhoava ote, joka pitää pauloissaan. Pidin kirjasta paljon, vaikka ajoittain se myös vähän ärsytti. En aio eritellä ärsytykseni syitä, koska minun ei tarvitse eikä huvita. Mutta yleensä kirja, joka herättää minussa ambivalenttisia tuntemuksia, on makuuni. Niin on Sivuhenkilökin.

Kirjas ovat blogannet muun muassa Amman lukuhetki, Kirja vieköön ja  Nannan kirjakimara.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Lapsettomuus valintana

Lapsettomuus valintana kiinnostaa minua. Osittain siksi, että olen itsekin niin valinnut mutta myös aiheen ympärillä vellovan (ajoittain varsin ahdasmielisen) keskustelun takia.

Olen omia Syitäni valinnalle avannut muun muassa tässä postauksessa, joten en koe tarvetta toistaa itseäni. Jos et jaksa klikata itseäsi Ei äitimateriaalia -postaukseen, voin tiivistää valintani lyhyesti: ei vain kiinnosta mikään lapsiperhe-elämään liittyvä ja olisi mielestäni hieman omituista ryhtyä järjestämään itselleen elämää, joka ei kiinnosta vain siksi, että niin (muka) "kuuluu" tehdä.

Kiinnostuneena otin lukuuni Niku Hoolin ja ja Anna-Sofia Niemisen teoksen Aikuisten perhe - Miksi valitsemme lapsettomuuden?
Kosmos 2019
s. 208

Hooli ja Nieminen on pariskunta ja joutuneet itse pohtimaan paljon lapsettomuutta valintana, sillä Nieminen ei halua lapsia kun taas Hooli olisi halunnut. Kyseessä on sen verran suuri asia, että sitä on täytynyt jollakin tavalla käsitellä. Ehkä tämä kirja on osa käsittelyprosessia.

Aikuisten perheen rakenne on selkeä. Siinä pohdintaan lapsettomuutta (ja myös perheen käsitettä) sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Kirjassa kerrotaan useiden vapaaehtoisesti lapsettomien tarina. Läpi kirjan taustalla kulkee Hoolin ja Niemisen omat pohdinnat, havainnot ja asenteet.

Minun oli ajoittain vaikea ymmärtää erityisesti Hoolin ajatuksenkulkua, koska jotkin hänen pohdintansa tuntuivat olevan kuin toiselta planeetalta. Hooli esimerkiksi listaa plussia siitä, miksi hän haluaisi lapsia. Nämä plussat hän on jakanut sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin ja ne olivat mielestäni hieman omituisia. Vai miltä kuulostaa "lapsesta saisi hyviä postauksia sosiaaliseen mediaan." Tai "lapsella voisi ylpeillä, jos tai kun hänestä tulee hyvä jossain."

Kirjassa pohditaan, millä sitten täyttää elämänsä, jos ei kerran lapsia "hanki". Minusta sekin on varsin asenteellinen lähtökohta ja alleviivaa juuri sitä asennetta, että lapsia täytyy tehdä, koska muuten ei elämässä ole sisältöä tai ainakin sitä (sisältöä) täytyy jotenkin erityisesti etsiä tai hakea. Minulla ei tuollaisia "ongelmia" ole koskaan ollut, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö joillakin voisi olla.

Hyvää kirjassa on haastateltavien kirjo eli monenlaista persoonaa ja tarinaa esiintyy. Koen myös tärkeänä, että aiheesta keskustellaan ja "normeja" kyseenalaistetaan.

Silti läpi kirjan kulkeva "mieli voi muuttua" -asenne hieman häiritsee, jopa ärsyttää. Mietin miksi se niin tökkii minua ja tulin siihen tulokseen, että sitä saavat lapsettomuuden valinneet muutenkin kuulla ihan tarpeeksi, joten tällaista kirjaa lukiessa ei jaksaisi niitä kaikkia kliseitä kuulla.

Aloittelin eilen lukea Heini Maksimaisen teosta Vauvattomuusbuumi. Olen vasta ihan alussa, mutta ainakin toistaiseksi teos vaikuttaa tietokirjamaisemmalta (mikä miellyttää minua) kuin vaikkapa tämä Aikuisten perhe.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Pappikin on ihminen

Kesäisin Suomessa aktivoidun muistamaan Helena von Zweigbergkin ja erityisesti hänen vankilapappi Ingridistä kertovan sarjan.

Sarjassa on neljä kirjaa, joita olen laiskasti saalistellut muun muassa divareista. Tänä kesänä tärppäsi ja löysin sarjan neljännen osan, joka on nimeltään Kuka jäljelle jää.

Kolmas osa piti siten saada hyppysiin ja tutkin saisiko sitä mökkikunnan kirjastosta ja sieltähän sen sai. Muutkin sarjan kirjat olisi sieltä saanut, joten periaatteessa olen haeskellut niitä turhaan. Toisaalta pyrin lukemaan suomalaista kirjallisuutta Suomessa, joten siksi en ole aiemmin tullut katsoneeksi saisiko niitä kirjastosta.

Helena von Zweigbergk: Joka häpeää kantaa
alkuper. Hon som bar skammen 2004
Karisto 2005
suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
s. 440

Olen ruotinut aiemmissa postauksissa (linkit postauksen lopussa) melko lailla Ingridin persoonaa ja tekisi mieleni taas ruotia: muutos ja muuttuminen on Ingridille vaikeaa (kenellepä ei olisi) ja oikeastaan ne samat kipupisteet toistuvat kirjasta toiseen. Ingrid tietyllä tapaa kehittyy, mutta kuitenkin polkee paikallaan.

Laura on viisikymppinen entinen prostituoitu, joka on tuomittu vankilaan huumeiden välittämisestä. Ingrid työskentelee samaisessa vankilassa pappina ja Laura pyytää Ingridiltä apua muistelmiensa julkaisussa. Ingrid lupaa lukea Lauran käsikirjoituksen, joka sisältää arkaluontoista tietoa eräistä julkisuuden henkilöistä. Ja sitten käsikirjoitus leviää vääriin käsiin, asia johtaa toiseen ja kolmanteen eikä mikään oikein suju suunnitelmien mukaan.

Ingrid on edelleen varsin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänen on vaikea saada Laurasta selkoa, nähdä kulissin taakse. Vai onko mitään kulissia olemassa? Millainen Laura oikeasti on?

Mielestäni Ingrid lankeaa siihen samaan ansaan kuin muissakin kirjoissa: hän mieluummin pitää kiinni omista ennakkoasenteistaan eikä siksi näe ihmisissä toista puolta. Ingrid on ikään kuin "päättänyt", millainen henkilö on ja vaikka tuo henkilö lähettäisi ristiriitaisia viestejä, Ingrid ei kykene muuttamaan käsityksiään. Ei ainakaan ennen kuin ne hierotaan hänen naamaansa.

Käsikirjoitusdraaman ohessa Ingridiä työllistää suhde ja tulevat häät Andersin kanssa. Ingrid on itsepäinen ja hieman hukassakin. Hän käy keskusteluja Jumalan kanssa, pohtii käytöstään ja ajatuksiaan. Miksi hänen on niin vaikeaa olla Andersin kanssa, vaikka sitähän hän haluaa.

Myös suhde omiin vanhempiin on vaikea, jopa katkera. Pakko taas todeta, että Ingridillä on melko mustavalkoisia ja inhottaviakin ajatuksia moniin asioihin ja henkilöihin liittyen. Kenties hän jollakin tasolla ymmärtää itseään ja asenteidensa taustaa, mutta ei silti kykene muuttamaan suhtautumistaan. Sitä on ajoittain turhauttavaa lukea, mutta toisaalta juuri Ingridin säröisyys tekee hänestä kiinnostavan persoonan.

En yleensä innostu kirjoista, joissa on vahva uskonnollinen vire mutta nämä Helena von Zweigbergkin kirjat ovat poikkeus. Minusta on kiinnostavaa lukea Ingridin ajatuksia ja niiden kulkua, hänen monologejaan Herran kanssa. Niitä ei kuitenkaan ole niin paljon, että alkaisivat tympäistä. En edes osaa eritellä, mikä näissä kirjoissa niin kiehtoo: ehkä se on Ingridin persoona, joka on todella taiten rakennettu.

Säästän sarjan viimeisen kirjan matkalukemiseksi. Olen edelleen Suomessa, mutta kotiinpaluu häämöttää vajaan parin viikon päässä. Pakko todeta, että ihan kihelmöi päästä lukemaan sitä viimeistä osaa!


Ingrid-sarjan kirjat:

Kun Jumala sulki silmänsä
Rakkaus viiltää syvältä
Joka häpeää kantaa (tässä postauksessa)
Kuka jäljelle jää (lukulistalla)

torstai 5. syyskuuta 2019

Miestä ei voi raiskata?

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
alkuper. Män kan inte våldtas 1974
Tammi 1975
suomentanut Kyllikki Villa
s. 184

Tova lähtee ravintolaillan päätteeksi miehen matkaan. Mies raiskaa hänet eikä Tova pääse tapauksesta yli. Teko aktivoi hänessä runsaasti tukahdutettuja ajatuksia suhteestaan toisiin miehiin ja kostonhalun.

Raiskaus piinaa, mutta samalla se avaa Tovan ajattelemaan suhdettaan entiseen aviomieheensä ja muutamaan muuhunkin mieheen. Nämä ajatukset ja havainnot keriytyvät auki Tovan selvitellessä kuka raiskaaja on ja "tutustuessaan" häneen salaa.

Miestä ei voi raiskata on tiheätunnelmainen ja vihainen. Se kuvaa taiten naisen elämää dominoivan miehen rinnalla ja yleensäkin naisen asemaa suhteessa miehiin. Myös sitä, mitä naisilta odotetaan ja mitä ei. Tova henkilönä on ristiriitainen ja inhimillinen, mikä tekee kirjasta erityisen vaikuttavan.

Kirjan tunnelma ja Tovan ajatukset (lopulta myös teot) ovat niin voimakkaita, etten voinut lukea kirjaa paikallani. Luinkin loput kirjasta kävellen. Lähdin kiertämään järveä (vajaan parin tunnin lenkki, johon minulta kului kaksi ja puoli tuntia) kirjaa lukien ja hiuksia repien.

Luin jotkin kohdat useaan otteeseen ja vuorosanoja lausuin ääneen niihin eläytyen. Mieli olisi tehnyt pää punaisena huutaa joissakin kohdin ja antaa ohjeita Tovalle. Aloin kihistä raivosta itse koston äärellä. En kostaisi noin, älä tee noin jumalauta. Alennat siinä samalla itsesi. En kerro, miten olisin halunnut Tovan kostavan, sillä minusta tuli väkivallanhimoinen.

Kirjallisuudessa ihan parasta on, että sen siivin voi nähdä itsestään(kin) erilaisia puolia. Se ei tarkoita, että itse ikinä tekisi mitään vastaavaa, mutta se että uskaltaa ajatella ja spekuloida, on mielestäni tärkeää. Kirjallisuus antaa siihen hedelmälliset ja turvalliset puitteet.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Orjia ja murhia lyhyesti

En ole oikein bloggausvireessä nyt. Näin käy monesti kesäisin eli ei mitään uutta auringon alla. Etteivät lukemani kirjat vallan jäisi unholaan, haluan ne lyhyesti esitellä. 


Kanadalaisen Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417) käsittelee mustien orjuutusta 1830-luvulla. Tarina alkaa Barbadokselta, mutta päättyy Englantiin. Paljon ehtii tapahtua siinä välissä.

Jos lähihistoria ja orjien asema kiinnostaa, niin tämä on ihan must read. Sopii myös seikkailunnälkäisille lukijoille, sillä ajoittain kirja muistuttaa varsinaista seikkailuromaania.

Minua kiehtoi erityisesti kirjan alkupuolisko, edetessään se menetti hieman otettaan. Kokonaisuudessaan Washington Black on komea kirja, joka käsittelee muun muassa identiteettiä, leimautumista ja pakkomielteitä. Kirjan tyylikäs kansi on oikein hyvin kirjaa kuvaava!


Inger Frimanssonin varjo vedessä (alkper. Skuggan i Vattnet 2005, Otava 2007, suomentanut Anu Tukala, s. 334) on itsenäinen jatko osa romaanille Hyvää yötä, rakkaani.

Luin Hyvät yöt syyskuussa 2014 ja vasta nyt sain tämän jatko-osan käsiini. Onneksi olen blogannut kirjasta, niin oli hyvä palauttaa mieleen edellisen kirjan tapahtumat. Vaikka Varjo vedessä onkin itsenäinen teos, niin mielestäni sen syvyys kärsii ellei tiedä aiempia tapahtumia. Toisaalta nämä kirjat voi lukea kummin päin tahansa ja ne täydentävät hienosti toisiaan.

Varjon vedessä kuvauksen voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Se spoilaa ensimmäistä kirjaa, joten klikkaa omalla vastuulla.

Mielipide: synkähkö romaani, jossa tehdään epätoivoisia tekoja ja otetaan oikeus omiin käsiin. Koukuttava kuten edeltäjänsäkin, kannatti lukea!

~~~

Olen saanut luettua myös Henrik Tikkasen Kulosaarentie 8 ja parhaillaan olen ihan loppusuoralla Märta Tikkasen romaanissa Miestä ei voi raiskata. Elän toivossa, että kirjoitan niistä erilliset postaukset. Katsotaan miten käy.

torstai 22. elokuuta 2019

Sandor Márain Embers ja muut lukukuulumiset

Piilopaikkani, jonne pian siirryn lepäämään ja lukemaan.

Kesäaika on ollut melko hektistä reissuineen ja muine menemisineen. Olen voimakkaasti kesäihminen, sillä tykkään oleilla ulkona ja preferoin kauniita säitä. Minulle kaunis sää merkitsee sateettomuutta ja mielellään auringonpaistetta. Sellaisista säistä olenkin saanut nauttia sekä kotona että nyt Helsingissä.

Lukeminen on jäänyt hieman vähemmälle ja varsinkin luetuista kirjoittaminen. Eipä niitä (luettuja) tosin paljon ole.

Unkarilaisen Sandor Márain romaanin Embers (Penguin 2001, alkuper. A gyertyák csonkig égnek 1942, S. 249) luin jo muutama viikko sitten. Embers on roikkunut pitkään hyllyssäni ja ostin sen taannoin aiemman lukemani Márain (Esther's Inheritance) innoittamana. Huhtikuun kuukauden kielenä oli unkari, joten siitä sain sysäyksen vihdoin lukea kirjan.

Embersin alkuasetelma on kiinnostava: kaksi iäkästä miestä tapaavat neljänkymmenenyhden vuoden jälkeen. Yhteyttä ei tuossa välissä ole pidetty, sillä jotakin tapahtui menneisyydessä, jotakin sellaista joka rikkoi miesten välit. Ja muutamat muutkin välit.

Kirja on aluksi mukaansatempaava, mutta minun makuuni sivuraiteita ja asiasta karkailua alkaa olla liikaa. Kirja ei pääse etenemään lukuisten pohdintojen ja harhailujen tuoksinassa eivätkä nuo pohdinnat oikein aina jaksaneet minua kiinnostaa.

Synkkä "salaisuus" menneestä on myös varsin ennalta arvattava, vaikka sitä ei täysin lukijalle kerrota. Sen verran kuitenkin annettiin vihjeitä, että sen saattoi päätellä. Melko vaisu ja tavanomainen "salaisuus".

Embers on ehdottomasti viipyilevä tunnelma- ja pohdintakirja. Usein pidän sellaisista, mutta Embersin kohdalla se tuntui ajoittain tervanjuonnilta.

~~~

Toinen lukemani kirja on Esi Edugyanin Washington Black (Serpent's Tail 2018, s. 417), josta olen ollut kiinnostunut sen julkaisusta lähtien. Itse asiassa kirjoitankin kirjasta erillisen postauksen, sillä sain kirjan luettua vasta eilen ja haluan sitä vielä sulatella hetken.

Parhaillaan luen Henrik Tikkasen Kulosaarentie kasia. Tarkoitukseni oli lainata kirja kirjastosta siirryttyäni piilopaikkaani maaseudulle, mutta löysinkin nuo "osoitekirjat" yhteisniteenä divarista kahden ja puolen euron hintaan. Pakko oli ostaa päästäkseni heti sitä lukemaan.

maanantai 5. elokuuta 2019

Vastahakoiset tumpelot patikoimassa

Luin kesäkuussa Jane Harperin Kuivan kauden ja pidin siitä sen verran, että hankin kirjailijan toisen Aaron Falk -kirjan, Force of Naturen (ei ole ainakaan vielä suomennettu). Otin kirjan lukuun patikkareissun jälkeen lähinnä siksi, että kirjassakin patikoidaan. Se sopi siis hyvin mielentilaani.

Kirjan nimen, Force of Nature, voi ymmärtää monella tavalla. Ei pelkästään luonnonmahtiin liittyvänä, vaan myös ihmisluontoon: molempia esiintyy tässä romaanissa. Luonto on arvaamaton ja oikukas, mutta kyllä siellä voi pärjätä. Edellyttäen että on edes alkeelliset kartanlukutaidot ja osaa käyttää kompassia.



Vakavarainen yritys järjestää virkistysmatkan valitsemilleen työntekijöille. Tavoitteena on lisätä muun muassa yhteishenkeä ja kannustaa tiimityöskentelyyn. Virkistymatka suuntautuu kuvitteelliselle Giralangin alueelle, jossa on tarkoitus patikoida muutama päivä.

Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen perusteella. Jotenkin aataminaikaista jakaa ryhmä miehiin ja naisiin, jos kerran tavoite on rohkaista tiimityöskentelyyn. Kaipa siellä työpaikalla miehet ja naiset toimivat keskenään, joten en ihan ymmärrä erottelua.

Tai no, ehkä miehet haluttiin lakaista omaan ryhmäänsä koska miehillä ei mitään ongelmia esiinny patikoidessa. Osaavat lukea karttaa ja käyttää kompassia ja kulkevat reitin suunnilleen aikataulussa. No added drama, koska eiväthän miehet.

Mutta voi noita naisia, melkoisia tumpeloita ovat ja jatkuvasti tukkanuottasilla milloin mistäkin ja kenenkin kanssa. Kartanlukukin sujuu vähän niin ja näin saati että kompassia osattaisiin käyttää. Yksi on saanut jonkin sortin pikakurssin ennen reissua ja siten ottanut hoitaakseen tien näyttämisen. Tässä vaiheessa on todettava, että ei mikään kunnollinen matkanjärjestäjä lähetä tuollaisia amatöörejä (tai ketään muutakaan) keskenään patikoimaan moneksi päiväksi. Kyllä matkanjärjestäjän pitäisi ainakin valvoa, että retkue päätyy joka ilta määrätylle leirille.

Ja niinhän siinä käy, että patikalle lähtee viisi naista mutta vain neljä palaa. Mihin on yksi toveri kadonnut? Ja miten asia liittyy Aaron Falkiin? Sen voitte lukea itse kirjasta.

Kerronta kulkee koukuttavasti kahdessa tasossa: toisessa kuvataan naisten patikointia, toisessa ollaan nykyajassa etsimässä ”viidettä” naista. Aaron Falk on edelleen vakaa eikä ole onnistunut kehittämään alkoholiongelmaa tai muita kliseitä.

Force on Nature on tietyllä tapaa tasapaksu ja maltillisesti ennalta arvaamaton – vähän niin kuin edeltäjänsä Kuiva kausikin. Raakuutta ei juuri esiinny, sopii siis herkille lukijoille. Otaksuisin, että jos pidit Kuivasta kaudesta ja sen tyylistä, pidät tästäkin.

Mielipide selkokielellä: ihan hyvä kirja, pidän maltillisesta temposta, jos aihe kuitenkin kiinnostaa ja kiinnostihan se. Miinusta tulee tumpeloista naisista: miten onkin saatu noin kädettömiä leidejä kirja täyteen.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: Force of Nature
Little Brown 2018 (Australiassa julkaistu 2017)
s. 380