(tilapäinen) Uskonpalautus ihmiskuntaan

Painaako turhautuminen ja yleinen maailmatuska harteita lysyyn? Siihen on olemassa lääke – nimittäin Michiko Aoyaman liikuttava (mutta ei imelä) romaani What You Are Looking for Is in the Library.

Yritin lukea Aoyaman kirjan vajaa vuosi sitten, mutta jätin sen kesken heti alkuunsa. En enää muista miksi, mutta ilmeisesti aika oli väärä. Nyt aika oli enemmän kuin oikea ja kirja todellakin tuli tarpeeseen.

Michiko Aoyama: What You Are Looking for Is in the Library
alkuper. お探し物は図書室まで, 2020
Doubleday, 2023
japanista englannintanut Alison Watts
s. 250

 

Sayuri Komachi on kirjastovirkailija pienessä tokiolaisessa kirjastossa. Hänellä on voimakas intuitio siitä, mitä kukin lainaaja voisi tarvita. Hänen suosituslistalta löytyy aina jokin näennäisen random-teos, joka tulee lainaajalle yllätyksenä.

Romaanin rakenne huolestutti aluksi, sillä se on novellimainen (eli minulle vähän turn off ja mahdollisesti syy, miksi se jäi muinoin kesken) käsittäen viiden eri henkilön tarinat. Kukin henkilöistä on jokseenkin hukassa omassa elämässään. Erilaisista syistä johtuen he päätyvät kirjastoon ja Komachin puheille. Komachi ei tosin paljon suullansa puhu, mutta paljonpuhuva voi olla muutenkin.

Ensimmäisenä kirjastoon päätyy 21-vuotias vaatemyymälässä assistenttina työskentelevä Tomoka, joka kokee olevansa tuuliajolla. Tokioon maalta muuttaminen oli Tomokan unelma ja Tokiossa hän haluaa pysyä, mutta elämä tuntuu kulkevan sivuraiteilla eikä assistentin työ ole se, mistä hän unelmoi. Tomoka ei itsekään tiedä, mitä haluaa. Kunnes sitten päätyy kirjastoon...

Tomokan osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista, mutta seuraavassa luvussa estradille astelee 35-vuotias Ryo, jolla on unelma mutta ei mahdollisuutta toteuttaa unelmaansa. Hänkin päätyy omaa reittiään kirjastoon ja Komachin puheille.

Ja arvaa mitä? Ryon osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista. Näin kävi lopulta joka ikisen kirjan henkilön kohdalla.

Onneksi kenestäkään ei tarvitse luopua, kukaan ei katoa kokonaan. Lukija kuulee muiden henkilöiden suilla huhuja heidän elämästään – siitä, millaisia valintoja tekivät, millaisille reiteille päätyivät. Tässä saa lukija kokea oivalluksen ja ilon tunteita. Myötäiloa ja huojennusta.

What You Are Looking for… on yllätyksellinen ja pohdiskeleva romaani. Se on toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen. Varsinainen uskonpalautus ihmiskuntaan (ainakin siihen asti, kun totuus taas murskaa utopiat alleen). Sivumääräänsä suurempi teos, jonka lisään suosikkeihini.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 kohdan 47 kaveriksi eli kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Se toinen lukemani kirja on Seishū Hasen The Boy and the Dog, jossa on muuten samantyyppinen “novellimainen” rakenne kuin tässä Aoyaman kirjassa.

Luonnollinen puuhamaa

Törmäsin Anna Nolaniin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lukiessani kotipaikkani paikallislehteä Keswick Reminderia. Nolanista tuntuu olevan siellä juttu lähes joka numerossa. Keswick Reminder on ainoa lehti, jonka ostan säännöllisesti. Se on kerran viikossa perjantaisin ilmestyvä paikallislehti.

Anna Nolan on puolalainen kielitieteilijä, joka on asunut Briteissä aika kauan. Pahoittelen epämääräistä aikamäärettä, mutta edes googlettaminen ei tuottanut tarkempaa tulosta (enkä jaksanut alkaa kaivella kovin perusteellisesti, koska asia ei liene niin oleellinen). Hän on kuitenkin asunut Lontoossa ehkä vuosikymmenen (työskennellyt mm. BBC:llä ja opettanut englantia) ja sittemmin muuttanut Keswickiin ja asunut siellä (eli täällä) noin 26 vuotta.

Nolan julkaisi ensimmäisen varsinaisen teoksensa eli Lakeland Larks, Laughter and Lunacies tänä vuonna kesäkuussa (heti syyskuussa julkaistiin jatko-osa nimeltä More Lakeland Larks, Laughter and Lunacies). Kyseessä on muistelma, joka melko tarkasti rajautuu Nolanin elämään Keswickissä ja erityisesti “haikkaamiseen” (hiking) ja vaeltamiseen.

Kiinnostuin Nolanin kirjasta tietysti paikallisuuden takia ja myös siksi, että sen kirjoittaja ei ole natiivi. Vaikka Nolan on käsittääkseni asunut yli puolet elämästään Briteissä (ja hankkinut kansalaisuuden), hän silti vitsailee olevansa “muualta tullut”. Juuret istuu vahvassa eikä niitä niin vain millään paperinpalasella pyyhkäistä pois eikä ole tarvekaan. Voi vaalia ja helliä kaikkia puolia itsessään.

Nolan tuokin läpi teoksen esille omaa “muukalaisuuttaan” ja puolalaisuuttaan humoristisella tyylillä ja (minun näkökulmastani) hyväntahtoisesti Brittilää ja vähän brittejäkin pilkaten. Mietin, että vakavampi natiivi saattaisi pahastua, mutta toisaalta kirjaa ei ole suunnattu vakaville ihmisille.

Lisäksi teos on hyvin paikallinen kaikkine haikkauskuvauksineen ja muine kommelluksineen. Jos ei ole Lake Districtiin sidettä tai tuntemusta (tai ei tunne aluetta) ei tästä kirjasta välttämättä saa paljon irti. Nolan nimittäin mainitsee detaljeja (kuten dösäreittejä ja -linjoja, joita ei osaa enää edes ole), jotka tuskin kiinnostavat muita kuin paikallisia.

Julkinen liikenne on Nolanille tärkeä, sillä hänellä (eikä puolisollaan) ole ajokorttia eikä siten tietenkään autoa. On melko haastavaa heittää kaikki 214 Wainwrightia käyttäen vain julkisia (tiedän, koska teen itse samaa).

Mistä on kyse?

“Summiting all of the Wainwrights is a popular form of peak bagging in the Lake District...” (lainaus Wikipediasta)

Nolan kertoo mehevimmät seikkailut omista “bägäämisistään” ja niitä oli kiinnostava lukea, koska merkittävä osa (olen toistaiseksi tehnyt vähän yli puolet Wainwrighteista ja ison osan useita kertoja joko eri tai samoja reittejä kulkien) kukkuloista on minulle tuttuja ennestään ja pystyn tuomaan mieleeni monet reitit, joihin hän viittaa.

Sen sijaan ihmettelen Nolanin holtittomuutta. Lähdetään muun muassa lumisateessa reiteille, joita ei tunneta ja kartanlukutaito Nolanilla tuntuu olevan vähän niin ja näin (kompassia ei osaa sanojensa mukaan käyttää, mikä olisi kyllä melko oleellinen taito jos käyttää paperikarttaa).

Kerran Nolan on joutunut soittamaan Mountain Rescuen pelastaamaan itsensä, kun oli eksynyt Skiddaw’n (fell tässä lähellä – olen tehnyt sen useita kertoja) rinteille lumisateeseen ja orastava hypotermia kolkutteli ovella.

 

Nolan haikkasi alkuaikoina pääasiassa yksin. Myöhemmin hän sattumusten kautta päätyi perustamaan u3a-vaellusryhmän, jossa toimii oppaana. Lyhenne u3a tulee sanoista University of the Third Age ja sillä viitataan pääasiassa eläkkeellä (tai osa-aikaeläkkeellä) oleviin henkilöihin. Vauhti hidastuu iän myötä, mutta ei sen tarvitse loppua!

Kylmäsi kyllä lukea tapauksista (vaikka mitään onnettomuuksia ei Nolanin mukaan ole sattunut), joissa Nolan on johtanut ryhmänsä väärille reiteille. Hän varmasti tuntee suurimman osan fellseistä kuin omat taskunsa (itsekin tunnen nykyään aika monet), mutta kyllä pitäisi osata suunnistaa paskassa säässä ja nimenomaan silloin. Itse en uskaltaisi hänenlaisen oppaan matkaan edes lähteä eikä onneksi tarvitse, koska tykkään mennä itsekseni.

Kokonaisuudessaan Lakeland Larks on ihastuttava muistelo, jonka Nolan on höystänyt riimillisillä runoilla. Nolanin kupliva persoonallisuus paistaa naantalinaurinkona läpi teoksen, jonka lukeminen tuntuu kuin katsoisi musikaalia. Mahtava kokonaisvaltainen elämys, jollaista en varsinaisesti muista kokeneeni minkään muun kirjan kanssa. Lisäksi teos on ikään kuin rakkauskirje Lake Districtille.

Poljenta teoksen runoissa on usein melko samantyyppinen, joten joku voisi moittia monotomisuudesta. Minua tuo tahditus kuitenkin viehätti, koska kyseessä ei kuitenkaan ole runoteos: muuta kaunokirjallista osuutta on niin paljon, että esiintyy vaihtelevuutta.

Anna Nolan: Lakeland Larks, Laughter and Lunacies
The Book Guild Ltd, 2024
s. 186

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.

 

Kuvituksena mitäpäs muuta kuin ottamiani kuvia Lake Districtiltä. Kaikki nämä kuvat ovat viime viikon tiistailta.

Palkokasvit lautaselle eikä nenään

Heti alkuun varoituksia: teksti sisältää kiroilua ja kärjistyksiä eikä liity kirjoihin, mutta kirjoituksiin kylläkin.

Suomessa julkaistut ravitsemussuositukset ovat saaneet somen jyrähtämään. Asia (eli ne suositukset) eivät minua varsinaisesti kiinnosta, koska voinen todeta etten kuulu kohderyhmään. Kyseiset ravitsemussuositukset on nimittän tarkoitettu sekasyöjille. Tästähän ja -kin voisi tietysti pahoittaa mielensä, kuten tähän aikakauteen on sopivaa, mutta ei kiinnosta.

Ravitsemussuositusten pohjalta käyty ”keskustelu” kävi kuitenkin hermoilleni. Ja silti lueskelin somekommentointia aiheesta oikein monena päivänä ja eri paikoissa. Virhe.

Mikä minua alkoi ärsyttää? Miksi triggeröidyin niin kovin, että pitää nähtävästi postauskin tehdä. Tässä vaiheessa en muuten vielä tiedä julkaisenko tämän vai purkaudunko vain omassa poterossani (näyttää siltä, että julkaisen).

Pitkällisen pohdinnan perusteella löysin useamman eri ärsykkeen. Listaan ne alle. Ja muuten, jos sinulla meni lihapulla nenään ravitsemussuositusten takia, kannattaa kysyä itseltään miksi. Jos siis ihan oikeasti kiinnostaa oman reaktion juurisyyt.

Tässä minun trigger-lista:

1. Lihaa ei saa enää syödä! Nyt kielletään jo lihan syöminen!

Ihan aluksi: kyseessä on SUOSITUS, jossa ei ole kielletty yhtään mitään. Kukaan ei tule sinne sinun kotikeittiöön tutkimaan, mitä siellä valmistetaan ja syödään.

Tässä ärsyttää aikuisten ihmisten heittäytyminen avuttomiksi uhreiksi, jotka kokevat, että heille ylhäältä päin sanellaan mitä SAA syödä ja mitä EI. Hei, kukaan ei ole sanellut yhtään mitään. Ignoraa se SUOSITUS ja syö mitä huvittaa – veikkaan, että niin suurin osa tekee muutenkin.

2. Vitun veget

Ravitsemussuositukset, joissa on LIHAA JA MAITOTUOTTEITA. Miten ihmeessä siitä tuli yhtäkkiä vegejen pilkkarinki?

Kommentoinnissa on nähtävissä sama vanha laulu, jossa ei vain kasvissyöntiä pilkata vaan myös kasvissyöjiä. Ei ole somekanavaa, jossa ei vähintään yksi (yleensä huomattavasti enemmän) siirtäisi RAVITSEMUSSUOSITUS”KESKUSTELUA” koskemaan vegejä. Mitä ne veget edes syö, mistä saavat proteiinia. Miksi kieltää itseltään ruokia. Ruokauskovaiset.

Ja tämä on oikeastaan se kohta, joka minua rasittaa eniten. Saa lukea (tosin ihan vapaaehtoisesti luin ja tuohduin) ne samat tölväisyt ja väheksynnät ja vittuilut, joita on kuullut ysäriltä lähtien, vaikka kyseessä on sekaruokavaliota noudattavien ravitsemussuositukset, joilla ei vittu pitäisi olla mitään tekemistä vegejen kanssa. Miksi ihmeessä täytyy ryhtyä ivaamaan?

Tämä on myös se kohta, jossa huomaan että monien (huom: ei ole sama asia kuin kaikki – tämä tiedoksi siltä varalta, että on ongelmia luetun ymmärtämisessä) henkilöiden ravitsemustietous on kotoisin tyyliin 90-luvulta ellei jopa aiemmilta ajoilta eikä sitä ole päivitetty ikinä sen jälkeen.

Ei, vaikka koko ruokakulttuuri Suomessa on muuttunut niistä ajoista. Lisäksi eri elintarvikkaisiin ja ravitsemukseen yleensä liittyvät tutkimukset ovat lisääntyneet ja paljon uutta tietoa on saatu.

Aiheeseen (ravitsemussuosituksiin siis, ei vegejen ivaamiseen vaikka se toinen aihe tuntuukin tässä olevan) liittyvistä kommenteista en ole voinut muuta kuin päätellä, että mikään ei ole muuttunut: edelleen ihmetellään, mistä mukamas saa proteiinia, jos ei mätä lihaa naamaan. Tämä oli suuri ihmetyksen aihe ysärillä ja nähtävästi yhä vaan edelleen. Joskus/usein se on naamioitu huoleksi ja ehkä oikeasti sitä onkin, mutta pääsääntöisesti se on vähättelyä ja toisen mitätöintiä. Sanavalinnoista ja kysymyspatterista kyllä huomaa aika pian, kummasta on kyse.

Jos henkilöllä on peruskäsitys ihmisen ravitsemuksesta tai hän edes ymmärtää, mitä proteiini on, hänen ei tarvitse olla huolissaan. Someommentoinnista päätellen ani harva tätä ymmärtää. Minulle se on selkeä viesti siitä, että aika iso aukko täytyy olla ravitsemustietoudessa, jos kokee tarvetta kantaa huolta vegen protujen saannista tai siitä, ettei itse saa riittävästi proteiinia, jos ei lapa lihaa suuhun kaksin käsin päivittäin.

3. Ilmastonmuutos

Miksei ilmastonmuutosta voisi ottaa huomioon ravitsemuksessa? Itse asiassa jossain vaiheessa niin lienee pakko tehdäkin. Onko epämukavaa? Me kaikki ihmiset saastutamme kukin tavallamme – toiset ilolla ja riemuiten mitään ajattelematta, toiset asioita myös pohtien.


4. Lihaa imitoivat kasviperäiset valmisteet

Jos kerran haluaa olla vege, niin miksi pitää sitten syödä jotain lihaa matkivia valmisteita. Eikö kelpaa kasvikset? Tämä on yleinen öyhötys, johon tietysti sai törmätä tässäkin aiheessa.

Olen mietiskellyt samaa muinoin, koska en ole kohderyhmää. Ja kas, se onkin avainsana. Merkittävä kohderyhmä on nimenomaan sekasyöjät, jotka haluavat vähentää lihan kulutustaan kukin mistäkin syystä, olkoot ne syyt eettiset tai terveydelliset tmv.

Monelle ne ovat tuki lihansyönnin vähentämisessä/lopettamisessa, kun ovat ihan itse tällaisen päätöksen tehneet. Nostan hattua, respect! Jos ei kiinnosta eläinten (kaltoin)kohtelut, saastuttaminen tai mikään muukaan vastaava, ei se silti ole mielestäni syy pilkata toisten valintoja. Paitsi joillekin tietysti tuntuu olevan, mutta se kertoo enemmän jostain muusta kuin pilkan kohteesta.

Sitten on tietysti myös pitkään vegenä olleita, jotka iloitsevat alati laajenevasta vegevalikoimasta. Osa ”lihaa imitoivista” tuotteista ei maistu lihalta (ja lihahan maistuu siltä, miten sen maustaa – tuskin kukaan maustamatonta lihaa syö), vaan niitä käytetään kuin lihaa. Siinä on iso ero.

Prosessoinnista: Suunnilleen kaikkia tuotteita on prosessoitu, kysymys on siitä miten ja kuinka paljon. Ei prosessointi ole aina huono asia. Lukemalla ostamansa tuotteen ravintosisältötiedot voi päätellä aika paljon, mutta ei kaikkea.

Esim. juustosta on tehty paljon tutkimuksia. Kannattaa lukea vaikkapa tästä (ja googlaa itse lisää ja valitse lähteesi) ja tsekata onko ravitsemustietous senkin osalta edelleen jossain viime vuosituhannella (lukemieni kommenttien perusteella aika monella on).

Kun kyseessä on SUOSITUKSET, olisi aika outoa, jos niissä suositeltaisiin haitallisiksi todettuja tuotteita esim. alkoholia tai makeisia. Niitähän ei listalla esiinny, mutta eiköhän suuri osa ainakin jompia kumpia vedä naamariin. Minä ainakin vedän.

Etenkin punaisesta lihasta on olemassa useita tutkimuksia ja näiden tutkimusten valossa olisi melko omituista SUOSITELLA syömään sitä jättiläismääriä. Lihan kulutus on yli tuplaantunut muutamissa vuosikymmenissä. Ennen syötiin huomattavasti enemmän kasviksia, joka monille yleisen kommentoinnin perusteella tuntuu nykyään tarkoittavan kurkkua, tomaattia ja salaatinlehteä. Hmm.

Moni myös nauraa ruokaan liittyville tutkimuksille ja vähättele niidenkin merkitystä. En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Niin että olisiko parempi, ettei tutkita ollenkaan? Ehkä olisi kuitenkin parempi, että ei lue (moni ei selkeästi luekaan) niitä, jos ei kuitenkaan aio niitä ottaa tosissaan tai edes pohtia tuloksia järkevästi, vaan tavoitteena on ainoastaan tuohtua ja dissata niitäkin. What’s the point.

Minä

En koe jääväni mistään paitsi, vaikken syö lihaa. Itse asiassa ruokavalioni on suorastaan räjähtänyt käsiin, kun on niin paljon kasvikunnan tuotteita, joita mättää naamariin. En ajattele, mitä voin poistaa ruokavaliosta, vaan mitä voin siihen lisätä. Ja miten voi luopua jostain, mitä ei muutenkaan halua: ihan käsittämätön yhtälö.

Alun perin siirtymiseni kasvisruokaan ei ollut eettinen (kyseessä syömishäiriö, jolloin lautaselta lähti suunnilleen kaikki muukin), mutta myöhemmin eettiset syyt astuivat mukaan kuvioon. Tuolloin aloin myös perehtyä paremmin ravitsemusoppiin, aineenvaihduntaan ja ruuansulatukseen ymv. Seuraan suurella mielenkiinnolla erityisesti kasvissyöjien ravitsemukseen liittyviä aiheita ja tutkimuksia – liha ei kiinnosta, koska se ei ole osa ravintoympyrääni.

Vegeilyni katson alkaneen ollessani 18-vuotias, vaikka jo sitä ennen söin hyvin vähän lihaa (en ole koskaan erityisesti pitänyt suurimmasta osasta lihoja, en edes lapsena). Minulle päivämäärät eivätkä ajankohdat ole kuitenkaan tärkeitä, joten mitään selkeää päivämäärää ei ole.

En ole koskaan paasannut syömisistäni enkä tee sitä nytkään. Valitettavasti monet muut ovat kokeneet aiheelliseksi tuntea suurta huolta syömisistäni, mutta nykyään ajattelen etteivät vain ymmärrä riittävästi ravitsemuksesta, joten eläkööt epätietoisuudessa. Jos jotain oikeasti kiinnostaisi, voisin keskustella (kasvis)ruuasta. Harvemmin ketään oikeasti kiinnostaa, heitä huolettaa lähinnä ne iän ikuiset proteiinit ja satunnaisesti jokin muu hivenaine.

Olen kasvissyöjä, jonka ruoka voi sisältää maitotuotteita (juusto, jogrutti) päivästä riippuen 0-10 prosenttia (minulla on maksimikiintiö maitotuotteissa per päivä). En ole mikään pyhimys enkä ole koskaan sellaista esittänyt. Ja voi olla, että vuoden kuluttua syön jotenkin toisin. On nimittäin normaalia, että ihminen syö hieman eri tavoin eri ikäkausina. Ainoastaan se on varmaa, että lihaa en ala syödä ikinä.

Minua ei myöskään kiinnosta toisten selittelyt, miksi syövät lihaa tai yleensä mitään. Koska vittuako se minulle kuuluu? En ole luonteeltani aktivisti, mutta arvostan aktivismia: mikään ei olisi ikinä muuttunut (eikä muutu), ellei meillä ole aktivisteja ihan asiassa kuin asiassa tai siis tietysti tarkoitan nyt hyvissä asioissa. En esimerkiksi tarkoita aktivismia, jossa tuetaan sortoa tai alistamista jne.


Ruokarauhaa itse kullekin! Olispa kiva, kun ei tarvitsisi enää ikinä nähdä silmissään niitä väsyneitä vege”vitsejä” ja muuta vähättelyä, mutta siinä tapauksessa pitäisi poistua kokonaan somesta ja ehkä koko maapallolta. Mikä on kyllä ihme juttu, koska vegeys alkaa olla jo sen verran yleistä, että luulisi ettei se enää herätä niin kuumia tunteita.


Tulipas pitkä lätinä. Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti. Minua tämän aiheen ulostaminen nähtävästi helpotti, joten ihan sama lukeeko tätä kukaan, koska sain nyt mielenrauhan ja tuli kevyt olo. Case closed.

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini: koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

Historiallinen sukutarina

Minulla on nähtävästi jokin historiallinen (luku)vaihe päällä (se meni tosin jo ohi), kun taas pukkaa historiallista romaania. Aiheetkin nähtävästi sivuavat toisiaan, sillä kuten Cecile Pinin romaanissa Wandering Souls myös Janika Ozan kirjassa A History of Burning käsitellään eräänä merkittävänä teemana pakolaisuutta.

Janika Oza: A History of Burning
Vintage 2023
s. 392

A History of Burningin tapahtumat sijoittuvat laajalle aika-akselille (1898-1992) käsittäen useamman sukupolven kokemuksia. Tarina alkaa vuodesta 1898 Länsi-Intiassa Gujaratissa, mutta siellä ei kauan viivytä. Köyhissä oloissa elävä 13-vuotias Pirbhai saa yllättäen työtarjouksen ja kuvittelee siten voivansa auttaa perhettään. Vanhimpana poikana hänellä on velvollisuuksia.

Vähänpä Pirbhai tiesi, mihin itsensä laittoi. Ja mistäpä olisi tiennyt, kun ei kerrottu. Hyvästit jää jättämättä Pirbhain astuessa laivaan, joka lipuu Afrikkaan.

Pirbhai päätyy Ugandaan rakentamaan rautatietä. Sinne hänet värväsivät britit, jotka tuohon aikaan perseilivät Intiassa ja haalivat työvoimaa muun muassa sinne Ugandaan (jossa myös perseilivät) rautatietä rakentamaan.

Tarina etenee harppauksin siirtyen näkökulmasta ja ajasta toiseen. Pirbhai on tarinan alku, josta siirrytään luontevasti hänen tulevaan vaimoonsa Solaniin, Solanin kautta heidän poikaansa Vinodiin jne. Osaan henkilöistä palataan useamman kerran, osaan ei. Mutta kaikkien elämät ovat koko romaanin ajan enemmän tai vähemmän toisiinsa kiinnittyneet. Onhan kyseessä sukuromaani.

Romaanissa tulee hyvin esille se, miten aika ja maailmantilanne vaikuttaa kuhunkin henkilöön eri kautena. Vinodin tyttäret kokevat Ugandan levottomuudet, kun Idi Amin astuu valtaan ja määrää aasialaiset poistumaan maasta. Ajankohta toi mieleeni taannoin lukemani Neema Shahin romaanin Kololo Hill.

Pidän Janika Ozan tyylistä ja tarinan helposta kulusta. Tapahtumia tarkastellaan aika monen henkilön kautta, joista muutamien osuudet ovat mielestäni jokseenkin merkityksettömiä. Olisin mieluummin keskittynyt vähempään määrään perusteellisemmin. Toisaalta Janika Oza osoittaa olevansa taitava kirjoittamaan kiinnostavia henkilöitä, joista haluaisi lukea enemmän.

Eräs silmiinpistävä piirre tarinassa on avioliittojen järjestäminen järkisyistä: naitetaan tytär, koska ei ole varaa ruokkia kaikkia. Naitetaan tytär, jotta saadaan hänet esim. “siirrettyä” toiseen, turvallisempaan maahan. Vaikka kyseessä ovat järkiliitot, ne voivat onnistua. Tai olla onnistumatta. Suhde tällaisiin naittamisiin (jotka varsin yleisiä ovat olleet ja esiintyyhän niitä edelleen joissakin maailmankolkissa) muuttuu tietysti eri sukupolvien ollessa kyseessä.

Yhteenvetona sanon, että mainio kirja joka piti otteessaan ja sitä luki mielellään. Ajan kuvaus ja miljööt ovat eritysen kiinnostavat.

Ei karavaani yhtä koiraa kaipaa

Luin kirjan, jota lukiessa mietin kolmannelta sivulta lähtien jättäisinkö kirjan kesken. Sitten mietin asiaa jokaisella sivulla kirjan loppuun asti enkä edelleenkään tiedä, miksi luin kirjan loppuun. Ilmeisesti siksi, että olin jostain lukenut, että kirja palkitsee lukijansa lopussa. Jäin palkinnotta.

Kerron vasta postauksen lopussa, mikä kirja on kyseessä (lunttaa toki, jos et malta odottaa), koska huomaan, ettei kirjoitukseni varsinaisesti käsittele kyseistä kirjaa, vaan asenteitani ja kokemuksiani, persoonallisuuttani.

Kirja on lajityypissään varmasti mainio, jos sattuu olemaan kohderyhmää (minä en ole).

Olen yrittänyt eritellä, miksi koin kirjan niin tylsäksi. Kyllä, oli leuat revetä sitä lukiessani. Jopa mietin, että melkeinpä mieluummin selaisin (jos olisi pakko valita: onneksi ei ole) ex-Twitteriä eli X:ää. Huom: en ole koskaan ollut järin aktiivinen Twitterissä, vaikka minulla sinne tunnus on. Viimeisin päivitykseni lienee parin vuoden takaa.

En ole koskaan jaksanut kiinnostua kyseisestä alustasta enkä monista muistakaan. Ehkä siinä on syy, miksen jaksanut tätä repaleista tajunnanvirtaista romaania, jossa aihe vaihtuu kuin vastikään sotattu pöytäliina ökyravintolassa. Koen hektisyyden kuivakkaana eikä siinä auta, vaikka miten hienosti sanoja pyörittelisi ja esittäisi.

Useiden somealustojen (ja tämän kirjan) ongelma on samantyyppinen: fiidiin tulee mitä tahansa paskaa ja jos nyt vahingossa kiinnostuu jostain ja alkaa lukea, parin sekunnin kuluttua asia katoaa silmistä koska toki fiidin pitää päivittyä kolmentoista tai viiden sekunnin välein. Tuoretta paskaa vanhan tilalle. Tämän kirjan kohdalla: mitään ei käsitellä kunnolla eikä edes puolivillaisesti tai mitenkään. Sanat ainoastaan näyttäytyvät ohi kulkiessaan kuin pellet sirkuksessa.

Vaikka tunnistan aihehyppelyn ja jatkuvan aaltoilun uutisvirrassa plus tyhjästä taiotut kohut (paitsi että en tunnista kaikkia, koska en a) seuraa riittävästi somea, koska b) ei kiinnosta) sun muut älyvapaat ilmiöt, eivät ne minua kosketa. Käy nimittäin niin, että jos sellainen (KOHU) uhkaa tulla liian lähelle näkökenttääni, en kaiva poppareita kaapista ja ala mussuttaa, vaan se on adios muchachos ja poistun paikalta. Ei vaan vittu kiinnosta.

Laatulehdet pitävät kyllä huolen, ettei niistä pääse kokonaan eroon, sillä sieltähän monet jutut haetaan ja osa naamioidaan uutisiksi plus hyppysellinen lietsontaa ja Bon Appetit – liity toki joukkoon tai peukuta edes vierestä pliide.

Minua ei kiinnosta olla osa eikä edes tietoinen joka ikisistä kissanristiäisistä, joissa joku yleensä ristiinnaulitaan. Siihenhän riittää “väärä” mielipide eli ei ole samaa mieltä jonkun tärkeän tai yleisesti hyväksytyn (ihmisen/asian/ilmiön) kanssa.

Onneksi voi valita kanavansa ja jossain määrin tietoisuuden tasonsa. En koe jääväni mistään paitsi, vaikka en ole tietoinen kaikista somekohuista ja muusta skeidasta, joiden tietämisen en usko vaikuttavan elämäni laatuun yhtään mitenkään. Tai jos vaikuttaa, niin hyvällä tavalla, otaksun. En myöskään koe jääväni mistään paitsi, vaikka en esitä mielipiteitäni (uskokaa tai älkää, niistä ei ole puutetta) joka paikassa tai missään.

Keskustelua on vaikea löytää, koska kukaan ei keskustele: on tärkeämpää kertoa, mitä mieltä ollaan ja pitää olla. Jos ei ole, niin itkun pitkut ja paskapommi päähän. Ei siinä mitään keskusteluja hei tarvita. Ollaan tässä hyviä ihmisiä kuitenkin. Niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Muut voi suksia vittuun tai viedä saunan taakse.

En yleensä lue Goodreadsin kirja-arvosteluja, mutta tämän kirjan kohdalla etsin yhden tähden arvioita nähdäkseni, miksi muut eivät tälle lämmenneet. Ahaa-elämys: kenties syy on juuri se, etten pelleile riittävästi somessa. Pitäsköhän aloittaa (NOT)?

Patricia Lockwoodin kirjan No One Is Talking About This (Bloomsbury 2021, s. 208) koin kuolettavan tylsäksi, koska se edustaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei minua kiinnosta. Haluan vielä painottaa, etten väitä kirjaa huonoksi – se ei vain puhuttele minua millään tasolla ja syyt siihen näkyvät tässä kirjoituksessani.

Kyllä se karavaani kulkee ilman minuakin ja minun tärkeitä mielipiteitäni.

Lue sinä tämä kirja, kenties saat siitä jotain muuta irti!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Lukisko X:ää vai lähtiskö ulos? Kas siinäpä ei pulmaa.

Kahdesti karkuun Pohjois-Koreasta

Kuinkahan kauan Pohjois-Korean on mahdollista olla olemassa sellaisena kuin se nyt on. Asia pompsahtaa mieleeni säännöllisin väliajoin ja nyt jälleen. Syynä tähän on vastikään lukemani pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin muistelmateos.

 

Jihyun Park ja Seh-lynn Chai: The Hard Road Out – One Woman’s Escape from North Korea
Harper North, 2022
s. 1990
ranskasta englanniksi kääntänyt Sarah Baldwin-Beneich

 

Jihyun Parkin onnistui paeta Pohjois-Koreasta peräti kaksi kertaa. Joku voisi sanoa, että siihen tarvitaan jo roppakaupalla onnea, mutta voi sanoa niinkin että tarvitaan roppakaupalla epäonnea, että joutuu sieltä kaksi kertaa pakenemaan.

The Hard Road Out on hieman erilainen kuin muut pohjoiskorealaisista loikkareista lukemani teokset. Kirjan on kirjoittanut yhdessä Parkin kanssa eteläkorealainen Seh-lynn Chai ja kirjassa sivutaan pohjois- ja eteläkorealaisten suhdetta toisiinsa – sekä ihmisinä että “maatasolla”. Korean jakautuminen kahdeksi on ollut traumaattinen kokemus koko maalle/kansalle.

Kirjassa on muutamia kappaleita, joissa Chai kuvailee Parkin ja hänen tapaamisia (kirjan kirjoittamisen tiimoilta) ja niitä jännitteitä, joita niihin ja kirjan kirjoittamiseen etenkin alussa liittyi.

Parkin kuvaus lapsuudestaan noudattelee melko lailla samoja uria kuin muiden pohjoiskorealaisten kuvaukset elämästään Pohjois-Koreassa. Ja miksipä ei. Eihän siellä yksilöllä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa yhtään mihinkään. Lähinnä toimitaan niin kuin pakotetaan siinä pelossa, että naapuri tai kuka tahansa käräyttää, jos vähänkin poikkeaa linjasta.

Parkin äidin onnistuu pyörittää salabisneksiä vuosien ajan ja siten pitää perhe edes jotenkin ruuassa. 1990-luvun suuri nälänhätä Pohjois-Koreassa tietysti koskettaa heitäkin ja tilanne huononee myös bisnesten saralla.

On surullista, miten perhe hajoaa. Miten läheiset tekevät valintoja ja päätöksiä, jotka tuntuvat käsittämättömän julmilta. Mutta mitä muuta voi tehdä siellä puun ja kuoren välissä.

Ensimmäisestä pakokerrasta Pohjois-Koreasta Kiinaan Park maksaa kalliin hinnan: hänet pakkonaitetaan (myydään) kiinalaiselle farmarille ja hän joutuu eroon sisarestaan ja äidistään (jotka asiasta tietoisia ovat ja Parkin kohtalo päätyä naitetuksi on osa pakosuunnitelmaa).

Liitosta farmarin kanssa syntyy lapsi, jonka Park joutuu jättämään Kiinaan jäätyään kiinni ja saadessaan palautustuomion takaisin Pohjois-Koreaan.

Monien vaiheiden kautta Parkin onnistuu myöhemmin paeta uudelleen ja ensitöikseen hän etsii käsiinsä lapsensa – ja kaappaa hänet.

Parkin tie ulos Pohjois-Koreasta ja jatkuvasta pelosta ja piilossa elämisestä saa lopulta onnekkaan päätöksen hänen saadessaan turvapaikan Isosta-Britanniasta.

Jos on lukenut kirjallisuutta/artikkeleita tai yleisesti Pohjois-Koreasta, ei The Hard Road Out välttämättä tuo kuvastoon mitään uutta. Toisaalta ihmisen elämäntarinan supistaminen joksikin yleiseksi, tiettyä kuvastoa vahvistavaksi “ilmiöksi” kuulostaa varsin alhaiselta. Jokaisen ihmisen tarina (ja ihminen itsessään) on uniikki, vaikka tarinoissa/kohtaloissa kuinka paljon samoja piirteitä esiintyisikin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Lasken tässä nyt kääntäjän kolmanneksi tekijäksi, sillä ilman kääntäjää ei minun olisi ollut mahdollista lukea tätä teosta.

 

*

Lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta (sekä faktaa että fiktiota) löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.