Vedenpaisumus

Täällä satoi kaatamalla kolme päivää ja se aiheutti tulvia. Osa pienemmistä teistä hautautui veden alle ollen siten ajokelvottomia.

Tämä postaus sisltää lähinnä kuvia kauniista kotikaupungistani ja lopussa (so) Long Covid -päivitys. 

Kävin toisena kaatosadepäivänä eli tiistaina kuvaamassa lätäköitä tässä lähimaastossa. Keswickissä tulvi lähinnä liki rantaa sijaitseva leirintäalue ja rugby-kenttä (ei kuvia, mutta tässä BBC:n jutussa on, samoin Borrowdale Roadsista, joka on tässä nurkilla) niin kuin oli odotettavaa. Pahimmat tulvat olivat muualla.

Theatre by the Lake, ei tulvariskialueella.

Derwentwaterin vesi on melko korkealla ja joissakin paikoissa se on ryöminyt ulos leposijastaan. Kuvassa ei näy laitureita, koska ne ovat veden alla piilossa.

 

Rantaa lähinnä oleva matala kivirakennus on lipunmyyntikoju. Luonnollisesti mitään venelippuja ei nyt ole myynnissä, koska veneet eivät voi liikennöidä. Lisäksi ellen ihan väärin muista, nuo ylemmässä kuvassa näkyvät turistipaatit eivät muutenkaan enää kulje kuin viikonloppuisin tähän aikaan vuodesta.

 

Rakastan tätä Derwentwaterin satamaa, joka yleensä on tosin niin täyteen ammuttu ihmisiä etten jaksa siellä olla. Mutta sadepäivissä oli se ilo, että sai kerrankin hengailla ns. turistimestoilla lähes omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Vain rohkeimmat koirankusettajat olivat ryömineet ulos luolistaan.

 

Hope Parkin pieni puro on laajentanut uomaansa.

 

Hope Parkiin on muodostunut lammikoita. Tuossa oikealla puolella ei ole mitään puroa, siinä pitäisi olla vain nurmikkoa.

 

Jouduin palaamaan takaisin, koska polku puistosta ulos takakautta olisi vaatinut esim. kanootin. Sellaista ei ollut minulla mukana.

 

Greta-joki juoksee ja pauhaa, mutta ei niin sanotusti kiehunut yli.

 

Olen mahdollisesti vihdoin lähes terve. Lihaskivut ovat kadonneet eivätkä lihakset tai mitkään muutkaan ruhonosat ole kipeytyneet, kun olen kokeillut rennosti aloitella treenit.

Perjantaina kävin Latriggin rinteillä (kuva täällä) testaamassa jalkoja ja hapenottokykyä: nousut sujuivat hyvin enkä usko että peruskuntoni on mitenkään dramaattisesti romahtanut. Kunnon paskentumisen huomaa lähinnä nopeudessa – tai siis hitaudessa. En ole yhtä nopea nousuissa kuin ennen, mutta en etanakaan. Ei myöskään tarvitse pysähdellä kesken nousujen, vaan voin vetää tauotta ylös tasaisella tahdilla eikä jaloissa tunnu miltään niin kuin on minulle normaalitila. Aiemmin nousuja yritellessä lihakset tuntuivat raskailta ja olivat tietysti kipeät niin kuin ne koko ajan olivat.

Eli keho selvästi palautuu normaalisti (ei ole ollut mitään PEM-oireita pariin viikkoon) enkä usko, että kestävyyden tiimoilta kunto on mitenkään merkittävästi laskenut. Kunhan luottamus omaan kehoon palaa, uskon voivani tehdä ihan samanlaisia vuorilenkkejä kuin aiemminkin. Oletettavasti niissä kestää hieman kauemmin kuin ennen, mutta siinähän kestää ja sillähän se kunto taas palautuu.

Kahviakin voi taas juoda. Ei tarvitse kofeiinitonta litkua vedellä. Perjantain testitreenin jälkeen tuli kyllä hetkeksi huono olo, mutta se kenties johtui siitä, etten ole voinut itseäni rasittaa moneen kuukauteen. Kolme ja puoli kuukautta tämä paska näytti kestäneen.

Mestaustuomiota odotellessa

Luen harvakseltaan historiallisia romaaneja, vaikka yleisesti ottaen historia ja historiallisuus kiinnostaa. Jostain syystä niitä ei silti eksy turhan usein lukemistooni.

 

Kate Fosterin Edinburghiin sijoittuva romaani The Maiden (Pan Books 2024, s. 374) kuljettaa reilusti ajassa taaksepäin, vuoteen 1679. Kirjan nimeä voi pitää monitulkintaisena: sillä voidaan viitata naimattomaan naikkoseen tai skotlantilaiseen giljotiiniin, joita molempia löytyy romaanista. The Maiden on mestausväline, jota käytettiin lähinnä rötöstelevän ylhäistön päästämiseen päiviltä. Alhaisempi väki sai tyytyä roikkumaan hirressä.

Heti kirjan aluessa selviää, että Lady Christian on paiskattu vankityrmään ja tuomio on julistettu: pää poikki Maidenissa. Lady Christian on saanut tuomionsa murhasta, mutta onko hän oikeasti murhaaja?

Nimittäin surmansa saanut Lord (tai skottilaisittain Laird) James Forrester ei varsinaisesti nauttinut suosiota naisten keskuudessa. Tai sanotaanko niin, että nautti kyllä asemastaan ja naisista, mutta naisten suosiollisuus ei aina ollut niinkään suostumuksellista. 

Kaikki (paitsi Lady Christian) tietävät Laird Forresterin maineen, mutta koska herra on kohtuullisen merkittävä seurapiirissään ja -kunnassaan Corstorphinessa (alue Edinburghissa), ei hänen naissekoiluihinsa puututa. Laird Forresterin naisille pudottamat sanat ovat jäniksenpapanoita: niitä ei kannata kovin vakavasti ottaa, parempi jättää maahan.

Pitkällisen ja suunnitelmallisen voitelun tuloksena sekä henkilökohtaisen elämäntilanteensa hämmentämänä Lady Christian lopulta noukkii papanan ja puristaa sen halitoituneena rintaansa vasten. Eipä hän vielä tiedä, että kyseessä on pelkkä paska. 

Lady Christianin lisäksi tarinaa kerrotaan Violetin näkökulmasta. Violet on portto, joka – surprise – vihaa työtään. Mutta mitäpä muuta alhainen orpo voi tehdä kuin päätyä porttolaan. Violet unelmoi toisenlaisesta elämästä ja siihen saattaakin tulla tilaisuus tämän ihastuttavan Lairdimme myötävaikutuksella.

Ihmeellisen koukuttava romaani etenkin ajankuvauksen ja miljöön tiimoilta. Vanha aika herää pakottamatta henkiin ja tarina kulkee verkkaisesti kuin vankkurit, joita väsähtänyt hevonen vetää. Itse olin väsähtää muutaman kerran odotellessani, että hevonen syö heinänsä, mutta sitten tapahtuikin jotain uutta piristävää, paljastui uusi juttu. Uuvahdus haipui ja vankkurit nytkähtivät taas liikkeelle.

Kokonaisuudessaan tarina on melko surullinen ja monien onnettomien sattumusten summa koituu naiivin Christianin kohtaloksi. Löytyy aika monta kohtaa jossittelulle, mutta kuten me kaikki tiedämme: jossittelu on aika turhaa siinä vaiheessa, kun maito on jo kaatunut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Maidenin kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus. Löytyy esimerkiksi Edinburgh Castle.

Pidin kovasti Fosterin tyylistä, joten taidanpa lukea hänen muutkin historialliset romaaninsa, jotka ovat The King’s Witches ja The Mourning Necklace.

Lisää katsottuja sarjoja

Nyt on seuraava kerta eli tässä vielä lisää viime aikoina katsomiani sarjoja. Nämä sarjapostaukset kiinnostavat varmasti eniten minua itseäni, mutta se on riittävä syy merkitä ne muistiin tänne. blogini on minulle nimittäin myös eräänlainen julkinen muistikirja.

Tuttuun tapaan olen nämä kaikki katsonut Netflixistä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä.

 

KOMEAT KOSTAJAT (Kiina)

Word of Honor (36 jaksoa)

Erityisesti itseensä pettynyt Zhou Zi Shu haluaa lähteä lätkimään perustamastaan organisaatiosta ja suorittaa pakollisen poistumisrituaalin, joka jättää hänelle vain kolme vuotta elinaikaa. Rapajuopoksi naamioituneena hän lähtee viettämään loppuelämäänsä.

Kolmisen kuukautta myöhemmin hän kohtaa mysteerisen Wen Ke Xingin, joka sattumoisin tunnistaa Zhou Zi Shun. Miehet ystävystyvät ja enemmänkin. Parivaljakko viettää paljon aikaa yhdessä ja joutuu monenlaisiin selkkauksiin siinä sivussa. Wen Kexingillä on lisäksi oma salainen agendansa (kostohan se on tietysti mielessä), jota hän ei edes Zi Shulle kerro.

Tässä Wuxiassa ei käänteitä ja vehkeilyä puutu ja viiniä juodaan ja taistellaan. Olin aika yllättynyt, miten suoria vihjauksia tässä sarjassa esiintyy, kun samaa sukupuolta olevien romanssit Kiinassa ovat melkoinen tabu edelleen. Ke Xingin ja Zi Shun välistä naljailua ja kemiaa oli riemastuttavaa seurata (Näyttelijöiden kemiat todellakin toimivat ainakin ns. valkokankaalla). 

Sarja nauratti, itketti ja ihastutti jälleen visuaalisuudellaan. Minulle täyden kympin sarja genressään.

UUTISANKKURISTA MURHAAJAKSI? (Etelä-Korea)

Misty (16 jaksoa)

Go Hye Ran on suosittu ja palkittu ankkuri iltayhdeksän uutisissa ja hän aikoo pysyä pestissään, vaikka häntä yritetään siitä kammeta pois. Katsojalukuja kytätään ja osa tv-yhtiöstä on sitä mieltä, että nuorempi ankkuri piristäisi katsojalukuja exponentiaalisesti.

Hye Ran lähtee metsästämään The Juttua, jolla säilyttää tutiseva pallinsa, mutta törmää sen yhteydessä entiseen rakastajaansa ja tämän vaimoon ja tulee sotkeutuneeksi murhakeissiin. Hye Ranin aviomies Kang Tae Wook, joka on asianajaja, päättää auttaa vaimoaan ja samalla toiveissa on fixata väljähtänyt avioliitto.

Kesti taas pari jaksoa päästä kunnolla sarjan imuun, mutta sitten se olikin menoa. Erityisesti Kim Nam Joon näyttelemä Go Hye Ranin hahmo varmasti herättää ristiriitaisia tuntemuksia (itse päädyin pitämään hänestä kovasti).

Hye Ran vaikuttaa aluksi tunteettomalta jyrältä, joka on valmis mihin tahansa oman uransa pelastamiseksi. Vaan mitä enemmän sarjaa katsoo, sitä enemmän Hye Rania alkaa ymmärtää ja kovan pinnan alla piilee oikeudenmukainen sydän. Kilpailu on kovaa etenkin naisille miesten maailmassa ja kukin yrittää pärjäillä, miten parhaakseen katsoo.

Sairaan kiero ja koukuttava sarja, joka on sekoitus trilleriä, draamaa ja romanssia (ei mitään siirappia kuitenkaan).

 

SODAN RUNTELEMA YSTÄVYYS (Etelä-Korea)

My Country: The New Age (16 jaksoa)

Set during the transition from the Goryeo to the Joseon period, two friends become enemies due to differing views on "my country." 

Eriävien näkemysten lisäksi nuorukaisten ystävyyttä koettelee erityisesti muiden vehkeily. Nam Sun Ho on pakotettu valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono liittyen ystävänsä Seo Hwin kohtaloon. Voiko vallitseva tilanne ja muut ihmiset murskata ystävyyden rippeet vai onko mitään tehtävissä?

Melko toiminnallinen sarja ja sotakuvausta tannerta myöten on jokseenkin paljon. Strateginen (sota)suunnittelu on myös keskiössä, kuten usein vastaavissa historiallisissa sarjoissa. Ihan hyvä sarja, mutta ei mitenkään OOH-tasoa.

Korealaisille sarjoille tyypilliseen tapaan kokonaisuus on hallittu ja näyttelijät taiten valittu rooleihinsa. Kulmia kohottelin haavoittumisille: jos nyt saa miekasta mahaan ja siitä yhtäkkiä taas ponnistaa taisteluun, niin hmmm… Sitten toisinaan pienestä pintanaarmusta lähtee suunnilleen henki. Eli vähän ennalta-arvaamatonta tuo haavoittuminen ja siitä selviäminen tai selviämättömyys.

 

AUTISTIN MURHATUTKIMUKSET (Taiwan)

The Victims' Game (kaudet 1 ja 2,  8+8 jaksoa)

Fang Yi Jen on rikostutkija, jonka autismi vaikeuttaa hänen kykyään bondata muiden kanssa. Avioliittokin lössähti ja liitosta syntynyt tytär on etääntynyt isästään.

Omituisia toisiinsa linkittyneitä murhatapauksia selvitellessään Yi Jen havaitsee havaitsee erään linkin johtavan tyttäreensä. On pakko vähän peukaloida todisteita ja yrittää selvittää asap mistä helvetistä on oikein kyse. Eihän nyt oma lapsi…

Toinen kausi jatkaa ensimmäisen tarinaa, mutta siinä ollaan menty ajallisesti eteenpäin ja kyseessä on ihan eri keissi. Nämä kaudet ovat siis omanlaisiaan kokonaisuuksia, mutta toista kautta tuskin ymmärtää katsomatta ekaa kautta. Pidin molemmista kausista, ovat eri tavalla hyviä.

Fang yi Jeniä näyttelevä Joseph Chang tekee taitavan roolisuorituksen autistina. Hänen persoonansa on johdonmukainen eikä siinä tapahdu mitään kliseisiä ahaa-oivalluksia ja yhtäkkisiä luonteen- tai tapojenmuutoksia.

Muutkin näyttelijät ovat kuin syntyneet rooleihinsa. Tiffany Hsun näyttelemä toimittaja Hsu Hai Yin kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä alkoi tulla esiin pidettäviäkin piirteitä. Tykkään kun on ristiriitaisia henkilöhahmoja eikä mitään mustavalkoista totaalihyvä vs. totaalipaska -jaottelua.

 

SISARUSTEN KOSTO EI OLE SULOINEN (Japani)

Ties of Shooting Stars (10 jaksoa)

Sisarusten (Koichi, Taisuke ja Shizuna) vanhemmat murhataan brutaalisti heidän ollessaan vasta lapsia. Tapaus luonnollisesti muuttaa sisarusten elämän, mutta samalla sitoo heitä yhteen: heidän on yhdessä selvittävä ja myös selvitettävä kuka murhasi heidän vanhempansa, sillä tekijää ei koskaan saatu selville. Kuluu 14 vuotta ja sisaruksille tulee kiire selvittää (ja kostaa) tapaus ennen kuin se vanhenee.

Kesti pari jaksoa päästä sarjan tyyliin mukaan, sillä kyseessä on jonkin sortin draamakomedia, jollaisista en yleensä pidä. Minullahan on tämä ongelma huumorin kanssa eli olen hyvin valikoiva sen suhteen, mille viitsin nauraa. Tässä komiikka toimii, kunhan siihen ensin tottuu. Ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja: hyvin erilainen ja omaperäinen ainakin minun asteikollani! Eikä ole raaka, vaikka murhamysteeri onkin.

Sarja perustuu Keigo Higashinon romaaniin Ryusei no Kizuna, jota en ole lukenut koska sitä ei ole englanniksi käännetty.

 

NARKKARIPOLIISIN KUJANJUOKSU (Etelä-Korea)

Connection (14 jaksoa)

Kaduille on saatu uusi huume, joka koukuttaa käyttäjän extra-nopeasti. Ironisesti huumepoliisina työskentelevä ja juuri ylennyksen saanut Jang Jae Gyeong koukuttuu tuohon uuteen huumeeseen: ei tosin vapaaehtoisesti, vaan hänet kaapataan ja hänestä tehdään addikti.

Samoihin aikoihin Jae Gyeong tapaa ystävänsä vuosien takaa, mutta pian ystävä kuolee mystisissä olosuhteissa. Liittyvätkö huumeet mahdollisesti molempiin tapauksiin: sekä Jae Gyeongin huumaamiseen sekä ystävän kuolemaan? Jae Gyeongilla on kädet täynnä selvitettäviä asioita samaan aikaan kun hän yrittää pitää oman addiktionsa piilossa ja vierottua huumeesta.

Juoni on kiero ja käänteitä tapahtuu tuttuun korealaiseen tapaan. Menneitäkin käydään kaivelemassa, sillä tapauksen juuret ulottuvat melko kauas nykyajasta.

Välttelen yleensä huumeita, mutta nyt ajattelin vetää pari viivaa ihan kokeeksi. Ja kyllä kannatti: vaikka sarja pyörii huumeiden ympärillä, se on lopulta kaikkea muuta.

Ystävyyden monet kasvot

Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.

Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.

Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.

On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 

Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.

Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).

Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.

Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.

Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).

Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.

Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.

Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.

Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.

Viime aikoina katsottuja sarjoja

Olen sattuneesta syystä katsellut viime aikoina melkoisen runsaasti telkkaria eli Netflixiä. Netflix onkin ollut päivieni pelastus ja ilo silloin, kun en ole oikein muuta voinut tehdä kuin lojua. Jostain syystä sarjojen katseluun on ollut helppo keskittyä, vaikka yleensä minulle lukeminen on helpompaa. Mutta tässä nyt on kaikki muutenkin mennyt päälaelleen, joten miksipä ei tämäkin.

Välihuomio: nämä esitellyt sarjat ovat tältä vuodelta, eivät siis kaikki parilta viime kuulta jolloin palasin kotiin eri ihmisenä.

Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut (britti)Netflixistä.

 

BRUTAALIA HIRVIÖKAUHUA (Etelä-Korea)

Sweet Home (kaudet 1-3, yhteensä 26 jaksoa)

Cha Hyun Soon perhe kuolee onnettomuudessa ja erkkoluonteinen nuorukainen joutuu muuttamaan. Uudessa asuintalossa (joka on melko rupuinen kerrostalo) tapahtuu outoja samoin kuin muuallakin maassa.: ihmiset alkavat muuttua hirviöiksi.

Tässä sarjassa on useampi keskushenkilö, joiden asioita seurataan. Kaikki henkilöt asuvat samassa kerrostalossa ja ovat siellä jumissa. Yhtä köyttä pitäisi vetää, niin selviytymisen mahdollisuus olisi suurempi. Samalla tietysti selvitellään, mistä on kyse – jotkut selkeästi tietävät enemmän kuin toiset.

Hitaasti avautuva sarja, josta pidin kovasti. Tai no, erityisesti ensimmäisestä kaudesta – se on ehein ja toimivin kokonaisuus. Loput kaksi kautta olivat makuuni vähän liikaa levällään, mutta ihan katsottavia kyllä.

Kyseessä on kauhu ja meno sen mukaista eli ruumiinosia irtoaa ja repeää ymv. eikä brutaaleja kohtia kaunistella.

 

TIETÄISPÄ KENELLE KOSTAA (Etelä-Korea)

My Name (8 jaksoa)

Mainittakoon heti, että olen kostoteemojen ylin ystävä. Jokin niissä puhuttelee ja viehättää, kunhan ovat taiten tehty – mikä tahansa hutiloiden väännetty potaska ei kiinnosta. Pitää olla syvyyttä.

Yoon Ji Woon isä kuolee salamyhkäisissä olosuhteissa ja tytär vannoo kostavansa murhaajalle. Kosto mielessään Ji Woon liittyy tunnettuun huumejengiin, johon hänen isällään oli yhteyksiä, ja sitten värväytyy poliisiksi tavoitteenaan jengin tuella löytää isänsä murhaaja, joka oletettavasti on poliisi.

Tästä toimintatrilleristä ei käänteitä, ylläreitä ja äsköniä puutu, mutta kaikesta toiminnasta huolimatta tämä on syvällinen ja menee niin sanotusti tunteisiin moniltakin osin. Loistavat näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin heroiini suoneen. Ajoittain meno on hyvinkin raakaa, joten en suosittele herkimmille. Sen sijaan kostoteemoista pitäville tämä on must see.

Erityismaininta musiikista, etenkin sarjan nimikkobiisi (kuuntele YuoTubesta) kolahtaa.

HISTORIALLINEN MYSTEERI (Etelä-Korea)

Dear Hongrang (11 jaksoa)

In the late Joseon Dynasty, a family rises to wealth through the art trade. However, a mysterious event unfolds when the son, Hong Rang, returns after a decade-long disappearance with no memory of his childhood. His half-sister, Jae I, who has been close to him since childhood, now seeks the truth behind his sudden disappearance.

Sarjassa selvitellään onko comebackin tehnyt Hongrang really Hongrang vai joku muu. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta kun joku yrittää esiintyä Hongrangina milloin mistäkin syystä – yleensä hyötyäkseen siitä jotenkin rahan ja vallan muodossa.

Ihan katsottava sarja, mutta odotin enemmän koska sarjassa Hongrangia näyttelee Alchemy of Souls -sarjasta tuttu Lee Jae Wook, joka teki taidokkaan roolisuorituksen kys. sarjassa. Nyt ei samaan päästy, mikä ei johdu näyttelijästä vaan minulle tämä sarja ei vain kokonaisuudessaan toiminut niin hyvin, vaikka helposti sen katsoikin eikä kaduta, että katsoin.

 

KUOLLEEN NAISEN KOSTO (Kiina)

The Double (40 jaksoa)

Xue Fang Fei on äveriään tuomarin tytär, joka äkillisesti menettää kaiken – jopa elämänsä. Paitsi että Fang Fei ei kuolekaan, vaan hänet pelastaa sattumalta muuan Jiang Li, jonka identiteetin Fang Fei ottaa ja palaa kotikaupunkiinsa kosto mielessään. Hän ei halua kostaa vain omaa “kuolemaansa”, vaan myös puhdistaa isänsä nimen, joka taannoisessa masinoidussa selkkauksessa tahrattiin.

Fang Fei alkaa saada apua yllättävältä taholta, eräältä Duke Xiao Hengiltä, jolla tietysti on myös omat lehmät ojassa. Fang Fein ja Xiao Hengin tutustumista ja ystävystymistä on viihdyttävää seurata. Kaksikko naljailee toisilleen, ja kuten arvattavissa on, tunteet syvenevät sarjan edetessä. Mitään imelää lässyä ei hierota katsojan naamaan, vaan suhteen kehittyminen kuvataan taiten ja hienovireisesti, mistä pidän ja mikä on melko yleistä katsomissani kiinalaisissa period-draamoissa (tai ns. “ancient costume drama”).

Fang Fein missiota (kosto) ei mikään tai kukaan estä, vaan neiti juonittelee ja kieroilee yhtä taiten kuin vastapuolikin. Sarjassa on genrelle tyypillisiä piirteitä (joita rakastan) eli armottoman juonittelun lisäksi myrkyttämisiä ja laajempaa poliittista vehkeilyä (joidenkin mielestä ovat varmaan tylsiä, mutta itse pidän niistä). Pidän myös hidden identity -asetelmasta, jollaista esiintyy usein tässä genressä.

Kiinalaisissa historiallisissa draamoissa, fantasiassa ja Wuxia/Xianxia-sarjoissa minua miellyttää erityisesti myös miljööt ja yleinen esteettisyys eli pukeutuminen ymv. Näiden pitkien sarjojen jälkeen minulla on vaikeuksia palata todellisuuteen, joka tuntuu aivan paskalta nyt. Tästäkin sarjasta toipuminen kesti päiviä, koska en olisi halunnut palata tähän maailmaan. Onneksi voi aloittaa uuden sarjan ja sen lisäksi kadota kirjojen maailmaan.

 

VALEKIRJAILIJAN OMATUNTOA KOLKUTTAA (Etelä-Korea)

Miraculous Brothers (16 jaksoa)

Yook Dong Jun intohimona on kirjoittaminen. Ongelma on, ettei hän varsinaisesti saa aikaiseksi mitään kelvollista, mutta toivossa on hyvä elää. Dong Junin elämä muuttaa dramaattisesti suuntaa kun hän (kirjaimellisesti) törmää erääseen Kang Saniin ja päätyy vahingossa pöllimään tämän repun. Repussa on mainio käsikirjoitus, jonka Dong Ju omii nimiinsä ja julkaisee.

Tässä sarjassa on yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ne ovat niin luonnollisia sarjan todellisuudessa että ne tuntuvat katsojastakin ihan normaaleilta. Tai ainakin itse koin niin: fiktiossa normaaliuden rajat ovat toiset ja niitä voi venyttää supernaturaalin puolelle uskottavasti.

Kesti pari jaksoa päästä sarjaan sisään, mutta sitten se olikin menoa. Todella maukas ja kiero sarja, joka koskettelee melko lailla tunteita.

 *

Tulipas paljon lätinää näistä sarjoista. Lisääkin on tarjolla, mutta jätän seuraavaan kertaan, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi.

Kauniiksi lopuksi syksyinen maisema viime viikolta. 

Onnellisuus on suhteellista

Angie Kimin romaani Happiness Falls (Faber&Faber 2024, s. 387) on siinä mielessä erikoinen kirja, että sen luettuani mietin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Ei nimittäin näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut juuri mitään. Ihme ja kumma sitä ei lukiessa huomannut, koska jotain oli vireillä koko ajan – vaikkakin tuo jokin oli useimmiten sivupolku.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja siellä Virginian osavaltioon vuonna 2020 eli Covidin myllertämään vuoteen. Covidilla on juonen kannalta merkitystä, vaikka itse virusta ei varsinaisesti käsitellä. Romaanissa Covidiin suhtaudutaan vakavasti (mielestäni hyvin saavutettu se tunnelma, mikä Covidin alkuaikoina pääasiassa vallitsi), sitä jopa pelättiin eikä pidetty vain jonain kausiflunssana niin kuin siitä nykyään moni (minäkin, hmm!) ajattelee.

Keskiössä on “Parksonien” (isä Yhdysvaltalainen Parson ja äiti eteläkorealainen Park, hence Parkson) korealais-amerikkalainen perhe.

Asetelma on mystinen: Angelmanin syndroomaa sairastava 14-vuotias Eugene juoksee verissäpäin kotiin. Hän on ollut puistossa isänsä kanssa kuten tavallista. Mutta tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista, jotakin on mennyt pieleen. Isä ei ikimaailmassa jättäisi Eugenea yksin.

We didn’t call the police right away. Later, I would blame myself, wonder if things might have turned out differently if I hadn’t shrugged it off, insisting Dad wasn’t missing missing but just delayed, probably still in the woods looking for Eugene, thinking he’d run off somewhere.

Kirjan kertoja on Mia, hän on Eugenen parikymppinen sisar, joka on tullut kesäksi lomalle (opinnoista) kotiin. Hän ei näe tilanteessa aluksi mitään kummoista, koska tulkitsee sen väärin. Myöhemmin alkavat itsesyytökset ja jossittelu.

Isä pysyy kateissa ja mysteerikatoamista selvitellään poliisin ja koko perheen eli Mian, hänen kaksosveljensä Johnin ja äidin voimin. Eugenesta ei ole juuri apua, koska hän ei pysty puhumaan eikä muutenkaan kommunikoimaan. Epäselvää myös on, missä määrin Eugene ymmärtää puhetta. Ajan myötä selviää, että enemmän kuin luulisi.

Jos ei Angelmanin syndrooma ole tuttu ennestään (kuten ei ollut minulle), ei huolta – se selitetään kirjassa riittävän kattavasti. Ja aina voi tietysti googlettaa, jos kaipailee enemmän infoa. Vaikka tarina avautuu ainoastaan Mian näkökulmasta ja Mian kaikkialle leviävien ajatusten kautta, on keskiössä pääasiassa Eugene.

Onnellisuutta, kuten kirjan nimestä voinee päätellä, käsitellään melkoisesti, mutta ei ihan perinteisestä kulmasta. Onnellisuutta voi tarkastella ennakko-odotusten kautta (suhteessa jonkin tapahtuman toteutumiseen/ilmenemiseen) tai sen perusteella, mikä on ns. vallitseva “baseline” eli perustaso tai lähtötila. Onnellisuuden kokemusta (jossakin yksittäisessä asiassa) voi kenties jossain määrin manipuloida pyrkimällä laskemaan tai nostamaan niin sanottua lähtötilaa. Romaanissa onnellisuutta tutkaillaan teoreettisella tasolla ja myös kokeellisesti. Onnellisuus on suhteellista.

Mian ajatukset onnellisuuteen ja sen manipulointiin liittyen lähtevät toisinaan melkoiselle laukalle ja näillä pohdinnoilla on merkitystä kirjan jännitteen luomisessa. Happiness Falls ei tosiaan ole mikään juoniromaani, vaan jännite syntyy (jos syntyy, joskus koin Mian pohdinnat tympeinä jaaritteluina, jotka jarruttavat muutenkin hitaan tarinan kulkua) melko pienten yksityiskohtien tiimoilta.

Toisaalta, ymmärtääkseen joitakin tapahtumia niille pitää antaa konteksti: siksi on tärkeää selittää jokin aiempi tapahtuma tai selkkaus eli monesti jaarittelulle kuitenkin on selkeä peruste. Ilman viitettä aiempaan tiettyjen tapahtumien merkityksellisyys ei olisi niin… merkittävä.

Romaanin kerrontatyyli tuottikin minulle aluksi päänvaivaa: en tiennyt miten suhtautua jutustelevaan/lörpöttelevään tyyliin, joka ei pääsääntöisesti miellytä minua. Lisäksi ärsytti jatkuva vihjailu tulevasta. Tiedostan, että vihjailun tarkoitus on synnyttää jännitettä ja joskus se toimikin, joskus ei.

Harkitsin muutaman luetun sivun jälkeen jopa kirjan jättämistä kesken, mutta jokin siinä kuitenkin tenhosi ja jatkoin lukemista. Ajattelin, että varsin hyvin voin joskus altistaa itseni tällaisellekin tyylille (jutustelevaisuus), josta en niin pidä. Ja kas vain, siihen tottui melko pian ja vastoin alun ennakkoluulojani pidin valtavasti tästä kirjasta.

Happiness Fallsissa on muuten kiinnostavaa pohdintaa myös verbaalisuudesta ja puhumisesta. Nämä resonoivat minussa, koska kuten kirjassa Mian äiti koen minäkin olevani hieman eri ihminen puhuessani englantia kuin puhuessani suomea (Mian äidin kohdalla toinen kieli on tietysti korea). Kieli määrittelee sitä, miten ilmaisemme asioita ja itseämme. Ja ajatelkaas, jos ei ole puhuttua kieltä ollenkaan eli ei voi puhua kuten Eugene.

Angie Kimiltä on aiemmin julkaistu romaani Miracle Creek, joka alkoi kiinnostaa myös. Olen ymmärtänyt, että se on tyyliltään erilainen (eli ei vissiin lörpöttelevä, mistä plussaa) kuin Happiness Falls, vaikka teemassa (muun muassa lapsen autismi) ja genressä (trilleriksi luokiteltu) on samaa.

Siitä puhe mistä puute (eli liikunnasta)

Voinnissa on tapahtunut kohenemista sitten viime valituksen. Toipuminen alkoi, kun lopetin kaiken tekemisen – jopa se tunnin ulkona käyminen piti lopettaa useimpina päivinä viikkojen ajaksi. Ymmärsin, että täytyy lopettaa kaikki tekeminen voidakseen saada kaiken tai edes jotain takaisin. Kehoni hermostoa myöten on yksinkertaisesti niin sekaisin, että se toimii miten sattuu.

Kun päätös (totaalilevosta) oli tehty, oli helpompi olo: en enää jahkaillut ja stressannut, että pitää liikkua ettei kunto romahda täysin. Kuntotasoni saavuttaakseni olen treenannut vuosia todella paljon, joten kyllähän se vituttaa kun tietää, että päivä päivältä se paskenee eikä ole tietoa, miten kauan tämä pakkolepo kestää.

Hope Park, Keswick.

Lukiessani erästä artikkeliä liittyen vuodelepoon ja yleiskunnon romahtamiseen sainkin yhtäkkiä toivoa, uuden näkökulman. Asiaa voi tarkastella kahdentoista kuukauden syklinä: jos nyt vuodesta vaikka kolmekin kuukautta joutuu syystä tai toisesta olemaan pakkolevossa/liikuntakiellossa, on aktiivisia kuukausia silti yhdeksän. Se on suhteessa aika hyvin eikä vahva peruskunto romahda nollaan kolmessa kuukaudessa. Sen olen jo huomannut itsekin, kun pystyn taas liikkumaan (en tosin todellakaan samalla intensiteetillä kuin ennen Covidia).

Kehoni on tosiaan alkanut palautua eikä minulla ole ollut voimakkaita PEM-oireita enää moneen viikkoon. Aloitin ulkoilut tasamaan kävelyillä ja lisäsin pituutta aina kun ei esiintynyt oireita. Joskus tuli takapakkia, mutta oireet eivät kestäneet päivätolkulla.

River Greta, Keswick.

Nyttemmin voin tehdä päivittäin kymmenisen kilometrin pituisia kävelyjä, joissa voi olla hieman mäkiä, mutta ei varsinaisia nousuja. Ei ole siis asiaa vuorille vielä. Lihaskuntoharjoituksia en oikein voi tehdä, vaikka jaksaisinkin, koska lihakset ovat jatkuvasti kipeät (tosin niissäkin mielestäni tapahtunut paranemista). Sen sijaan voin venytellä ja tehdä niveltenvoiteluliikkeitä. Eli olen saanut osan “joogasta” takaisin.

Vaikeinta tässä on sietää sitä, etten tiedä enää omia rajojani enkä siten voi luottaa kehooni. Olen tosin oivaltanut, etten ennenkään oikeasti tiennyt rajojani, koska en useinkaan rikkonut niitä. Kuntotasoni on (tai oli) sellainen, että saatoin tehdä kaikki vuorilla hillumiset ja kiipeilyt ollessani ns. mukavuusalueellani eli olisin jaksanut enemmänkin. Mutta se onkin aina ollutkin tavoitteeni, koska haluan että pitkät ja paljon nousuja sisältävät vuoripatikat ovat miellyttäviä tehdä: kaikki treenaamiseni on nimenomaan tähdännyt kestävyyteen eli pitkäkestoisen vaihtelevan rasituksen sietämiseen.

Keswickin keskustan laitamilla, taustalla Latrigg.

Yllä olevassa kuvassa taustalla eräs treenikukkulani, Latrigg, jonka reitit tunnen kuin omat taskuni ja rakastan sitä joka päivä yhtä paljon. Luonnollisesti ei ole sinne mitään asiaa nyt, mutta ehkä pian. Latriggille pääsee monipuolisesti eri reittejä, jotka valitsen riippuen siitä haluanko tehdä nousut loivempana vai jyrkkinä. Jos teen pidemmän ja loivemman kierroksen, juoksen yleensä osan matkasta. Reittiin voi myös tehdä ns. lisäosia (ilman että täytyy kulkea samoja reittejä tai kääntyä takaisin), jos innostuu (niin kuin usein minulle käy) ja toisaalta sitä voi lyhentää, jos ei kulje tai on liian huono sää tmv.

Kaipaan kunnon liikuntaa, mutta olen iloinen että pystyn yleensäkin liikkumaan nyt. Olen myös iloinen siitä, että saa asua näin kauniissa paikassa, jossa ei erilaisia liikkumismaastoja puutu. Vaikka en nyt voikaan minnekään kiipeillä, niin eiköhän senkin aika taas tule. Jonkinlainen mielenrauha on nyt saavutettu.

Näkymä toiseen suuntaan.

Pakollinen huomio: Luin yllä olevan tekstini liittyen liikkumiseen ja mietin kuulostaako se ylimieliseltä ja itserakkaalta hehkutukselta. Että on juu hyvä kunto. Tarkoitus ei ole kehuskella: ajattelen että saman voi saavuttaa kuka tahansa perusterve ikäiseni ihminen (toisille se vaan on helpompaa kuin toisille). Minussa tai kunnossani ei ole mitään poikkeuksellisen erinomaista.

Liikkumisen minulle on tehnyt helpoksi se, että saan niin paljon endorfiineja liikunnasta nimenomaan jo liikunnan aikana, joten liikkumaan lähteminen ei ole minulle mikään henkinen ponnistus. Kaikilla ihmisillä (esim. vaikkapa miehelläni) ei näin ole ja joillakin se mielihyvä tulee vasta liikkumisen jälkeen jos silloinkaan. Tästä löytyy tutkimuksiakin, googlettakaa itse ja valitkaa lähteenne.

Lienee selvää, jos ihminen ei saa liikunnasta juuri mitään ns. irti, ei se houkuttele ja silloin säännöllisen liikunnan harjoittaminen on työläämpää kuin esim. kaltaiselleni henkilölle, joka suorastaan sekoaa kun pääsee liikkumaan. Nämä eivät ole valintoja, vaan ominaisuuksia.

Derwentwaterin rannalla.

Tosin ei minua kaikki liikunta kiinnosta. En esim. jaksa käydä kuntosalilla, koska pelkästään ajatus kuntosalista tylsistyttää. Minulle kuntosalilla käyminen vaatisi jatkuvaa itseni motivointia ja olisi siten työlästä. Joten, olen mukavuudenhaluinen enkä mene kuntosaleilemaan. Onneksi lihaksia voi kehittää muuallakin. Otaksun, että kohdallani endorfiinintuotanto vaatii liikkumisen ja luonnon (plus ulkoilman) yhdistelmän.

Minulla ei ole itsekuria sen enempää kuin muillakaan. Itsekuria ei tarvita mukavien juttujen tekemiseen. Jos alkaisin käydä salilla, joutuisi itsekurini testiin. Mutta kas kun ei ole niin paljon itsekuria, että alkaisin siellä käydä (ihan kuin siellä voisin nyt edes käydä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Keskustan reunalla sijaitsee "Vitsiparkki".

Tulipas liikuntapainotteinen juttu. Mutta siitä puhe, mistä puute.

Olenko oppinut itsestäni jotain tämän paskan aikana? Enpä juuri. Olen joustava persoona ja sopeutuisin lopulta varmaan vaikka paskakasaan. Tämä on sekä hyvä että huono piirre eikä se tullut minulle yllärinä. 

Keswickin keskustaa.

 Kuvat viime aikojen kävelyiltä, eivät ole kaikki samalta päivältä. 

Causey Pike.

Lukukuulumiset: Keskittymiskyky on hieman parempi, mutta lukeminen on silti vielä melko hidasta. Mutta en jaksa siitä pillastua, luen sen minkä jaksan. Nyt onkin todella kiinnostava romaani kesken, jossa sattumoisin (en tiennyt ottaessani kirjan lukuun) sivutaan Covidiakin. Lisäksi siinä pohditaan muun muassa onnellisuuden koostumusta. Hyvin omaperäinen romaani, josta enemmän sitten kun olen sen lukenut kokonaan.