lauantai 22. kesäkuuta 2019

Skitsofrenia


Lori Schiller ja Amanda Bennett: The Quiet Room
Grand Central Publishing 1994
s. 288


New York, 1976. Lori Schiller on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran ääniä. Hän on kesäleirillä, jossa on ollut useina vuosina aiemminkin: ensin leiriläisenä, sitten ohjaajana. Äänet tulevat luonnollisesti shokkina Lorille, joka lopulta passitetaan etuajassa leiriltä kotiin. Mutta äänet pysyvät Lorin salaisuutena vielä vuosikausia ja Lori yrittää elää normaalia elämää: opiskelee ja valmistuukin.

Ja lopulta päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan.

The Quiet Room on siinä mielessä erilainen teos, että sitä ei ole kirjoitettu vain Lorin näkökulmasta ja muistiin perustuen. Kirjassa oman näkemyksensä kertovat myös mm. Lorin hyvä ystävä, psykiatri ja Lorin veli ja vanhemmat. Näkökulmien vaihtelevuus tuo syvyyttä Lorin tapaukseen, sillä kullakin henkilöllä on tietenkin omat käsityksensä Lorin käyttäytymisestä.

Lorin hyvä ystävä esimerkiksi seuraa Lorin käytöksen ja luonteen muuttumista ikään kuin aitiopaikalta ymmärtämättä, mikä Loria vaivaa. Ei ystävä voi mitenkään aavistaa, että Loria riivaavat vihamieliset äänet.

Äänet selostavat Lorin tekemisiä ivalliseen sävyyn. Osa äänistä on voimakkaampia kuin toiset, mutta yksikään ei ole hyväntahtoinen. Ne huutavat, että Lorin pitää kuolla. Lori kuvaa hyvin, millaista on elää äänten, jatkuvan metelin, kanssa.

Jos mielenterveysasiat kiinnostavat, niin tämä kirja on ihan must read. Kyseessä ei ole mikään rypemis- tai kauhistelukirja, vaan asioita pohditaan ja niistä kerrotaan ilman dramatisointia. Kirjassa ei myöskään pohdita freudilaiseen tyyliin Lorin skitsofrenian synnyn syitä, koska skitsofrenialle harvemmin on mitään yksittäistä syytä. Lisäksi perinölliset tekijät vaikuttavat paljon: Lorin isoäidillä varsin todennäköisesti oli skitsofrenia.

*

Paras (ja siihen aikaan noin ainoa läheinen) ystäväni teini- ja varhaisparikymppisaikoina sairastui skitsofreniaan. En huomannut merkkejä, koska olin itsekin vakavasti sairas tuohon aikaan. Opiskelimme samassa paikassa ja vietin paljon aikaa hänen luonaan. Kävimme yökävelyillä ja viikonloppuisin liftasimme milloin minnekin. Molempia vaivasi valtava levottomuus.

Myöhemmin ystäväni päätyi psykiatriselle osastolle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli ns. in ja out sairaalasta (ja asui myös ajoittain kuntoutuskodissa). Lopulta hän laittoi välit poikki. En tiedä, mitä hänelle kuuluu nykyään, mutta ajattelen häntä usein. Hän oli todella tärkeä ja rakas ystävä ja mitä tahansa hänelle kävikin, niin toivon sydämestäni että hyvin.

*

Entä mitä kävi Lorille? Hän sai lopulta lukuisten vuosien sairaalassaolon jälkeen elämänsä takaisin. Tietenkään elämä ei voi olla samanlaista kuin ennen eikä se elämä kulkenut niin kuin oli joskus ajatellut. Mutta on hyväksyttävä toisenlainen polku ja kuljettava sitä.

Terapia, Lorin sitkeys ja tuohon aikaan uusi lääke auttoivat Lorin takaisin pinnalle. Minun painokseni kirjasta on vuodelta 2011, johon on lisätty Lorin ”nykyiset” kuulumiset eli miten hänen elämänsä sujui 1994 jälkeen.

~~~

The Quiet Room kartuttaa Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta taas yhdellä kirjalla. Onkin jo kuudes haasteeseen lukemani kirja. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.



Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.



Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Verivelka

Hieman jännitti tarttua Arttu Tuomisen uusimpaan romaaniin eli Verivelkaan. Odotukseni olivat korkealla, koska olin kuullut paljon hyvää kirjasta. Pidin myös Tuomisen Muistilabyrintti-sarjasta ja mietin, onko Tuominen onnistunut uusiutumaan.



Arttu Tuominen: Verivelka
Wsoy 2019
s. 408

Verivelka on tyylipuhdas dekkari siinä mielessä, että tapahtuu rikos ja rikosta tutkaillaan ja tutkitaan lähinnä poliisin näkökulmasta. Verivelassa rikoksen selvittelyä oleellisempaa on kuitenkin rikokseen johtaneet syyt. Syitä ymmärtääkseen on kuljettava pitkän matkan päähän menneisyyteen.

Porin Ahlaisissa sijaitsevalla mökillä ryypiskellään. Juomingit saa verisen lopun, kun eräs paikallaolijoista puukotetaan kuoliaaksi. Poliisin näkökulmasta kyseessä on tavanomainen väkivaltaiseksi äitynyt ryyppyiltama. Rikostutkintayksikön vastaava komisario Jari Paloviita on melko lailla samaa mieltä, kunnes kuulee veriteosta epäillyn nimen. Uhrikaan ei ole hänelle tuntematon.

Palatkaamme kirjan prologiin, joka on alkusoitto pääsaiassa mollissa soivalle sinfonialle. Nykyajan melankolinen ja vakavahko sointi sekoittuu lapsuuden nostalgiaan. Verivelka soi kahdessa tasossa, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, joka sai minut pohtimaan muun muassa lojaalisuutta, ystävyyttä ja moraalia sekä oikeudenmukaisuutta ja koston oikeutusta.

Kesä 1991, lapsuus on kääntymässä nuoruuteen. Nuoruuteen kuuluvat omat ongelmansa, mutta onneksi on ystävät. Tuominen kuvaa elävästi Jari Paloviidan ja Antin (en ole maininnut Anttia aiemmin enkä aio avata häntä tarkemmin tässä: lue kirja ja ota selvää!) ystävyyttä, siteitä jotka heitä yhdistävät ja joita ei voi sivuuttaa saati unohtaa, vaikka ehkä haluaisikin tai ainakin pitäisi. Kesä ’91 on merkityksellinen ja se avautuu koko kauneudessaan ja karmeudessaan hiljaksiin lukijalle.

Verivelka on johdonmukainen, pakottamatta etenevä ja sopivan arvoituksellinen. Tuominen osoittaa olevansa muuntautumiskykyinen ja monipuolinen kirjailija, joka paranee kirja kirjalta. Verivelka on mielestäni kirkkaasti paras ja myös ehein hänen tähän astisista romaaneistaan. Se edustaa  sellaista tyyliä, josta erityisesti pidän: ajatukset, tunteet ja tunnelma ovat ehdottoman tärkeitä. Minulle ne ovat jopa tärkeämpiä kuin se, mitä tapahtuu. Tässä kirjassa tapahtuu tunnetasolla todella paljon (toki muutenkin, mutta mikään äksönpläjäys tämä ei ole).

Kirjan loppu saa huokaamaan ja olo on sekava. On vaikea päättää, miten itse olisi toiminut. Mitä tässä pitäisi nyt tuntea? Piirtäisinkö itse äXän paperiin? Ehkä. Todennäköisesti. Luojan kiitos tämä kirja saa takatekstin mukaan jatkoa!


Brutaalisuusmittari: 2/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, jotka voivat herkimpiä ahdistaa. Ne kuuluvat oleellisesti tarinaan, joten mistään shokeeraamisesta tai väkivallasta väkivallan itsensä takia ei ole kyse.


Verivelka menee heittäen suosikkeihini. Lisäksi kirja toi suurta lohtua minulle vaikeampana aikana. Kirja on niin koukuttava, että se vei ajatukseni täysin toisaalle ja minut mukanaan muualle.

Verivelasta on kirjoittanut muun muassa Kirsi ja Amma.




Osallistun Verivelalla kirjabloggaajien dekkariviikolle, jota emännöi Saana (Lukeva peikko).

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Toukokuun törsästelyt


Ostin toukokuussa vain kolme kirjaa, mikä on ennätysvähän verrattuna muihin kuukausiin. Hyvä kuitenkin, etteivät kirjat lisäänny joka kuukausi niin mahdottomasti.

Kas tässä uudet perheenjäsenet:

1. Lorraine Massey: Curly Girl
2. Joe Benitez: Lady Mechanika vol. 1
3. Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Lorraine Masseyn kirjan olenkin jo lukenut ja siitä blogannut. Lady Mechanikan ostin, koska sitä ei saa meidän kirjastostamme ja pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Lady Mechanikasta.

Kevin Kwanin Ökyrikkaista aasialaisista on täällä kohkattu paljon (ilmeisesti sen pohjalta tehdyn elokuvan takia, jota en ole nähnyt) ja haluan testata uppoaako kirja minuun. Mietin, että lukisin sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6 eli rakkausromaani. Mitään täysveristä rakkausromaania en taida jaksaa lukea.


Lukukuulumisia

Lukeminen tökkii edelleen (koska mielialojen kanssa on hankalaa ja se heijastuu lukemiseenkin). Tosin tökkimiseen auttoi ainakin toistaiseksi lukukielen vaihtaminen suomeen ja valitsemalla hyväksi havaitun kirjailijan kirja. Luen parhaillaan Arttu Tuomisen uusinta kirjaa Verivelka ja olen koukussa ja innoissani. Jospa se lukuinto jäisi nyt päälle.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Rodusta ja epätasa-arvosta



En ole jaksanut pahemmin lukea viime aikoina. Kirjoja on jäänyt kesken, koska olen valinnut epäsopivia kirjoja mielentilaani nähden.

Jennifer Eberhardtin kirjaa (Biased) luin yli kuukauden, mutta kyseessä onkin sellainen kirja johon soveltuu maltillinen lukutahti. Muutenkin kirjaa lukiessa pydähdyin usein mietiskelemään lukemaani, joten lukeminen eteni hitaasti. Olen luonteeltani pohdiskeja ja märehtijä, ja Biased tarjosi minulle mahtavan laitumen toteuttaa näitä piirteitäni sekä kyseenalaistaa ja kritisoida omia ajatusmallejani.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Biased, The New Science of Race and Inequality (William Heinemann 2019, s. 340). Saatamme kuvitella kohtelevamme ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta todellisuus voi olla - ja todennäköisesti onkin - hyvin toisenlainen.

Every day, unconscious biases shape our visual perception, attention, memory and behaviour in ways that are subtle and very difficult to recognise.

Kiinnostavaa, mutta ei kaikilta osin mitenkään uutta. Eberhardt tarkastelee asiaa kuitenkin nimenomaan rotukysymyksissä eikä kyseessä ole mikään mutuilu, vaan johtopäätökset ja tiedot perustuvat lukuisiin tutkimuksiin. Erilaisia tutkimuksia kirjassa esitellään useita, samoin käytännön kokemuksia ja tapauksia, mikä tekee kirjasta superkiinnostavan. Samalla se kannustaa lukijaa itseäänkin pohtimaan omaa asennettaan. Jos siis haluaa.

Kaikki eivät halua, koska en minä ole rasisti ja minä kyllä kohtelen kaikkia samalla tavalla ja olen värisokea. Moni julistautuu värisokeaksi korostaakseen näkevänsä ihmiset samanarvoisina eikä siis edes siksi noteeraa väriä. Kuitenkin puolueellisuuden ja rasismin olemassaolon tunnistamisessa ensimmäinen askel on nähdä väri ja nimenomaan värin taakse.

In fact, the color-blind approach has consequences that can actually impede our move toward equality. When people focus on not seeing color, they may also fail to see discrimination.

Herää myös kysymys, miksi nimenomaan joidenkin useiden valkoisten on niin epämukavaa puhua rodusta ja väristä. Niin epämukavaa, ettei sitä edes haluta nähdä.

Biased on täynnä esimerkkejä rakenteellisesta rasismista, joka monin paikoin on tiedostamatonta. Tosin ei aina, sillä ennakkoluuloja on ja turha niiden olemassaoloa on kieltää. Vaikka kirja pohjaa lähinnä Yhdysvalloissa tehtyihin tutkimuksiin, samankaltaisia tuloksia on saatu muuallakin (liittyen erityisesti työnhakuun ja mahdollisen etnisen taustan vaikutukseen työnhaussa).

Kirja on todella runsas ja asiasisällöltään monipuolinen. Lisäksi aihe on sen verran avartava, että haluan sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen. Aivojen sekä tietoisten että alitajuisten toimintamekanismien tunteminen on mielestäni tärkeää ja rasismi valitettavasti niin ajankohtaista edelleen, että tämän kirjan lukeminen on suositeltavaa.

Jennifer Eberhardt on tyyliltään maltillinen, asiallinen ja empaattinen, paikoin myös omakohtainen. Luin taannoin The Sunday Timesista tähän kirjaan liittyvän jutun, jossa haastattelija ihmetteli miksi Eberhardt on niin “kiihkoton”. Eberhardt vastasi tyylikkäästi: hän sanoi, ettei ole aktivisti, vaan tiedemies/tutkija. Aivan, meidän kaikkien ei tarvitse olla aktivisteja, onneksi. Aktivistejakin toki tarvitaan.


Muita rotua ja rasismia käsitteleviä kirjoja blogissani:

Reni Eddo-Lodge: Why I'm No Longer Talking to White People About Race
Michael Fuller: “Kill The Black One First”

Lisäys 11.6. klo. 18:50   Trevor Noah: Born a Crime

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru



Kim Thúyn Ru on levännyt hyllyssäni vuodesta 2013. Aloin lukea sitä tammikuussa 2015, mutta jätin sen tuolloin kesken, koska häiriinnyin kirjan hajanaisuudesta eikä lukuaikakaan ollut sopiva. Näin kauan kesti saavuttaa uusi asenne kirjan lukemiseen. Oikeasti unohdin koko kirjan olemassaolon, kunnes se julkaistiin Suomessa ja sitä alkoi näkyä useammassa kirjablogissa.

Ru tarkoittaa ranskaksi virtaa, virtaamista. Vietnamiksi se on kehtolaulu. Ru onkin kuin poukkoileva kevätpuro, joka virtaa maltillisesti, mutta laitojaan hakien ja alati suuntaa muuttaen. Virtaukset kieputtavat, mutta virkkeet lipuvat selkeinä ja kuulaina kuin aamukaste.

Kirjan kertoja on vietnamilainen Nguyễn An Tịnh. Hän käy läpi elämäänsä aikana ennen venepakolaisuutta Vietnamista ja sen jälkeen mm. Kanadassa ja taas Vietnamissa. Venepakolaisuus on minulle ennestään tuttu termi, sillä Vietnamin kriisi näkyi Suomessakin ja muistan venepakolaisuudesta puhuttaneen paljonkin.

Meidän kouluumme saapui muutama nuori vietnamilainen, joista yhteen ihastuin, yksi ihastui minuun (ei se, johon itse ihastuin). Toisen (se johon ihastuin) tiedän palanneen Vietnamiin aikuisiällä. Toinen asuu edelleen Helsingissä. He tuskin enää edes muistavat minua, mutta minuun he jättivät elinikäisen muistijäljen.

Ru on kuin tilkkutäkki, jossa neliö valmistuu sieltä täältä jättäen täkkiin aukkoja. Kuvaukset ovat lyhyydestään huolimatta voimakkaita ja jos eivät täynnä elämää niin täynnä tunnetta. Miten helposti Kim Thúy herättää sanat henkiin ja lähettää ne virran mukana muodostumaan virkkeiksi, ajatuksiksi.

Ru on omaelämäkerrallinen, mutta lukija voi vain arvailla mikä osuus on totta ja mikä jotain muuta – tai totta jollekin muulle. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä Ru tuntuu aidolta.

Pidin kovasti tästä kirjasta nimenomaan kielensä takia. Se tekee kirjasta ainutlaatuisen, jättää lukijalle tilaa ajatella ja hahmottaa itse. Noin yleisesti tällainen mosaaiikkimainen tyyli ei tavallisesti ole makuuni, mikä johtunee siitä että minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin. Mahdollisesti tästä samasta syystä novellien lukeminen on minulle hankalaa.


Kirjan tiedot:

Kim Thúy: Ru
alkuper. Ru 2009
The Clerkenwell Press 2012
ranskasta englannistanut Sheila Fischman
s. 153


Ru:sta ovat bloganneet muun muassa Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjan pauloissa.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Evelynin seitsemän kuolemaa


Evelyn Hardcastle murhataan, Aidenilla on kahdeksan samaa päivää ja kahdeksan eri henkilöä aikaa selvittää murha vapautuakseen luupista. Jos hän ei saa murhaa selvitettyä, alkaa kahdeksan päivän kierre uudelleen alusta muisti pyyhittynä.

Mieleen tulee elokuva nimeltä Päiväni murmelina: idea on osin sama, erona vain että Aiden herää joka aamu eri henkilön ruumiissa. Minulle aihe tuntui silti tuoreelta, koska en ole vastaavaa aiemmin lukenut. En siten osaa sanoa, miten kulunut aihe mahdollisesti on esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa. Mutta mitä välii.

Kirjasta erityisen houkuttelevan tekee sen miljöö ja aika. Aika monellakin tasolla, mutta myös aikakautena: tarkempaa ajankohtaa ei kirjassa mainita, mutta lukija voi päätellä, että kirjan nykyaika on jossakin lähihistoriassa. Autoja on, mutta myös hevoskärryillä matkakaan, kännyköistä ei ole tietoakaan saati mistään netistä. Ihmiset ovat tietoisia luokkaeroista: on ylhäisiä ja palvelijoita.

Tosin aikakausi on hieman hämärä määritelmä, sillä kirjassa mahdollisesti on useampikin aikakausi, mutta me emme koskaan pääse siihen toiseen. Emme, koska jumitamme kahdeksan päivän luupissa jossain menneisyydessä.

Olen kryptinen, koska en vahingossakaan halua spoilata. Kirja alkaa melko vauhdikkaasti ja herättää samantien liudan kysymyksiä. Vastauksia saa jonkin aikaa odotella, mutta niitä alkaa tipahdella tasaiseen tahtiin. Vastaus usein synnyttää uuden kysymyksen.

Vaikka Evelyinin murhan selvittäminen/selviäminen on ikään kuin pääteasema ja tavoite, siirrytään matkan varrella monille sivuraiteille, sillä esille nousevat myös moraaliset kysymykset sekä ihmismielen tutkiminen ja tarkastelu.


I’m no longer a man, I’m a chorus.


Piinallisen hyvä kirja, jossa on helvetillisen hyvä (ja häiritsevä) loppu!


Kirjan tiedot:

Stuart Turton: The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018
s. 505


Viime vuoden (2018) Costa Book Awardissa kirja valittiin parhaaksi esikoiskirjaksi. Siten voin sijoittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Minulle Brittilä tarkoittaa nyt kotimaata: kotimaa on se maa, jossa satun asumaan.

 Kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että lisään se suosikkeihini.