Kenen muistot ovat oikeita?

Princeton, 1987: Maineikas professori, Joseph Wieder, murhataan brutaalisti. Tekijää ei koskaan saada selvitettyä ja tapaus jää avoimeksi.

New York, 25 vuotta myöhemmin: Kirjallisuusagentti Peter Katz vastaanottaa käsikirjoituksen, jonka kirjoittaja väittää selvittäneensä Wiederin murhaajan.

E.O. Chirovici: The Book of Mirrors
Century 2017
s. 323
kirja on suomennettu nimellä Peilien kirja


Käsikirjoituksen on kirjoittanut Richard Flynn, joka tunsi edesmenneen professorin. Flynn oli muutenkin tuttu vieras professorin talossa, sillä hän auttoi professoria eräässä projektissa. Miesten välinen suhde ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton ja asioita sekoitti muuan Laura, johon Flynn oli iskenyt silmänsä.

Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen, joten kaikki siinä tuli yllätyksenä ihan kirjan rakennetta myöten. Tarina liukuu kertojalta toiselle kuin viestikapula juoksijalta juoksijalle. Tässä on tosin pikemminkin kyseessä käveleminen eikä niinkään juokseminen, sillä mitään kiirettä minnekään ei ole. Tapahtumista on aikaa ja sekä murha että murhaaja ovat saaneet levätä rauhassa.

Mutta kuten ruumiilla on tapana ponnahtaa pinnalle vedenpohjasta, on myös totuudella tapana tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin. Joskus pieni töytäisy riittää sysäämään tapahtumaketjun liikkeelle ja mitä enemmän siihen sotkeutuu ihmisiä, sen enemmän löytyy ”totuuksia”. Kenen muistot ovat oikeita ja todellisia, kun me kukin hahmotamme maailmaa ja tapahtumia eri näkökulmista. Jos valehtelee tarpeeksi kauan, muuttuuko valhe totuudeksi?

The Book of Mirrors on uskomattoman koukuttava ja alati liikkuva romaani. Se on orkesteri, johon liittyy soitin toisen perään, kunnes musiikki soi täytenä.

Tuli mieleeni tämä ”Plantyflutesizer”, jonka katson ja kuuntelen säännöllisin väliajoin, koska se kiehtoo minua. Se tuli myös mieleeni The Book of Mirrorsia lukiessani. Suosittelen katsomaan videon suoraan Youtubessa, niin kaikki yksityiskohdat erottuvat. Hypnoottista.



"Somebody once said that the beginning and the end of a story don’t really exist. They’re merely moments that are chosen subjectively by a narrator to allow the reader to look in on an event that began sometime previously and will end sometime after."


Tietoa kirjailijasta: FantasticFiction (englanniksi)
Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirja vieköön, Mummo matkalla ja Unelmien aika.

Tutkimuksia pohjoiskorealaiseen tapaan

Pohjoiskorealaisen diplomaatin vaimo kuolee epämääräisissä olosuhteissa Pakistanissa. Komisario O saa tehtäväkseen tutkia tapausta ja kuten tapoihin kuuluu, on toimeksianto varsin epämääräinen.

”A woman was murdered last month. We’re supposed to find out why.” He (Pak, O:n esimies) glanced up to see my reaction. I started to speak, but he cut me off. ---

”Not ’why’ actually. Not ’why’ in the traditional sense...”

Välihuomio alkaa

Kyseessä on ns. Inspector O -sarja ja Bamboo and Blood on sarjan kolmas kirja (postauksen lopussa on kirjaluettelo). Olen lukenut aiemmat osat keväällä 2015, mutta ovat sen verran hyvin muistissa, että ihmettelin miten Pak on tullut takaisin. Edellisessä kirjassa O:n esimies on Min ja muistan Pakia tuolloin ikävöineeni. Noh, selitystä Pakin paluuseen ja Minin poissaoloon (Miniä ei mainita lainkaan Bamboo and Bloodissa) ei anneta.

 Välihuomio päättyy

Tarkoitus ei ole kaivella ja tonkia, vaan ainoastaan luudalla lakaista tavanomaiset faktat, kuten uhrin taustat, ystävät, perhe, koulutus jne. siististi kansioon. Sieltä mahdollisesti sitten löytyy se ”miksi”. Jos löytyy. Komisario O on tietenkin skeptinen kaiken suhteen, myös sen onko uhri murhattu  - ehkä hän vain kuoli. Joskus ihmiset vain kuolevat.

”All we need is a collection of the facts on this end. That’s it. Nothing fancy, no hypothesizing, no grand framework. No essence. Just facts… --- Just think of yourself as a broom, Inspector. Now, go sweep.”

O ei edelleenkään ole kovin vakuuttunut ja ilmaisee epäilyksensä.

Pak sanoo:

”An unquestoning broom, a dump, unthinking, uncomprehending broom. Shut up and sweep, can’t you.”

Tämä kohtuullisen epämääräinen murhatutkimus jää vajavaiseksi, kun O komennetaan työmatkalle. Lisäksi maisemiin tuntuu ilmestyvän joka paikassa muuan herra Jenö, joka ramppaa Pohjois-Koreassa alvariinsa. Jotain suurta on tekeillä, mutta harva tietää mitä. Kaikenlaista tapahtuu, mutta vain harvat tietävät mitä eivätkä ne harvatkaan aina tiedä kaikkea. Tieto on repaleisena yhdellä sun toisella. Lopulta O:kin saa tiedonmurusensa, mutta ei niistä murusista kokonaista leipää synny.

Bamboo and Bloodin juoni on moneen suuntaan rehottava pensas, niin tiheä ettei sen ytimeen näe. Lukijan on O:n tavoin hyväksyttävä, ettei kaikki tule koskaan ilmi. Ja sen tiedon – siis sen, ettei tiedä – kanssa on vain elettävä. Ei auta lapioida ja tonkia pohjamutia myöten, sillä siinä helposti menettää henkensä. Jos kysyy, pitää olla tarkkana keneltä kysyy ja sittenkin saatu vastaus tulee puntaroida tarkkaan, sillä se (vastaus) ei välttämättä ole fakta.

Ai että, rakastuin tähän kirjaan! Otaksun, että nämä kirjat eivät mitään suuria massoja kosiskelevia kassamagneetteja ole, mutta kyllä näillekin löytyy lukijansa. Tämän kirjasarjan ensimmäinen kirja on suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo. Siitä ei vissiin ole kovin suuresti innostuttu, ainakaan sarjan suomentamista ei ole jatkettu. Minusta tämä sarja vain paranee edetessään, mutta tyyli on kyllä melko sama eli jos ei ensimmäisestä kirjasta innostu, niin tuskin näistä muistakaan.

Minulla on vielä neljäs osa tätä sarjaa hyllyssä odottelemassa, ottanen sen lukuun piakkoin. Pitää nuo kaksi muutakin hommata omaksi, sillä kirjastostamme (joka ei tietenkään ole edes auki) ei niitäkään saa.

Spontaani ruikutus:

On ikävä kirjastoja ja kirjakauppoja. Toki kirjoja voisi tilata, mutta toistaiseksi olen pidätellyt itseäni, koska minulla on niin paljon lukemattomia kirjoja muutenkin kotona. Pyrin nyt siis jotenkin hyödyntämään tätä masentavaa tilannetta koluamalla omien hyllyjen aarteita.


Kirjan tiedot:

James Church: Bamboo and Blood
Thomas Dunne 2008
s. 294

Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 (tässä postauksessa)
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 (hyllyssä odottelemassa lukuvuoroaan)
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016

Kaikki, mitä jätin kertomatta

Celesten Ng:n romaani Everything I Never Told You (suomennettu nimellä Olisi jotain kerrottavaa) on jälleen eräs romaani, joka on lojunut hyllyssäni pienen ikuisuuden. Kun kirjasta nyt hiljattain alkoi ilmestyä useita bloggauksia, innostuin itsekin sen siinä imussa ottamaan lukuun.

Toukokuu 1977, viisitoistavuotias Lydia ei saavu aamiaiselle eikä hän ole huoneessaan. Lydia ei enää koskaan nuku vuoteessaan eikä syö aamiaista, koska hän on kuollut.

Lydian kuolema rikkoo kiinalaisamerikkalaisen perheen näennäisen seesteisyyden vanhempien yrittäessä kumpainenkin tavallaan käsitellä kuolemaa.

Marilyn, joka on upottanut kaikki toteutumattomat unelmansa Lydiaan, ei saata uskoa, että hänen rakas lapsensa on kuollut - ei varsinkaan siten, miten poliisit asian näkevät. Marilyn luulee tuntevansa tyttärensä, mutta luulo ja tieto harvemmin ovat synonyymejä toisilleen.

Perheen isä, James, järkyttyy yhtä lailla mutta hänen surunsa – ja luulonsa – ovat toisenlaisia. Marilynin lailla myös James on istuttanut suuret toiveensa Lydiaan. Kiltti ja ahkera Lydia tuntuu olevan perheen keskus, jonka ympärillä kaikki pyörii. Jopa siinä määrin, että perheen muut lapset jäävät varjoon. Näkymättömiksi.

Nathan on sisaruksista vanhin. Häneen ei kohdistu juuri minkäänlaisia paineita, paitsi näkymättömyyden samettinen verho. Nathan on ahkera ja ahkeruus palkitaan: hän saa opiskelupaikan Harvardista. Se on hienoa asia, mutta vanhempien ilo on melko laimeaa saavutukseen nähden.

Ja sitten nuorin, Hannah. Hän on kuin mollamaija: nukke, jota ei nähdä ja jolla ei sen kummemmin ole merkitystä. On oikeastaan järkyttävää, miten turha Hannah on. Hänellä on merkitystä kenties vain sisaruksilleen, mutta vanhempiensa silmissä hän on Nathanin lailla näkymätön.

Vanhempien suuret odotukset ja täyttymättömät unelmat kohdistunevat Lydiaan, sillä hän ei näytä niin kiinalaiselta kuin isänsä, joka on ikänsä kokenut ulkopuolisuutta. Siksi James niin kovasti haluaa Lydian olevan suosittu ja samanlainen kuin muutkin. Jamesin suurin pelko on, ettei Lydia istu joukkoon.

James ei tiedä, että hänen suurin pelkonsa on totta. Ei tiedä, koska Lydia suojelee isäänsä tuolta tiedolta. On väsyttävää elää toisten odotusten mukaisesti. On väsyttävää, kun ei saa varttua ja kasvaa omaksi itsekseen, omanlaisekseen persoonaksi.

Kirjan tunnelma on ajoittain klaustrofobinen niin kuin voi ohiolaisessa pikkukaupungissa eläminen olla.  Siihen kun heittää päälle vielä “muukalaisuuden” ja Lydian kohdalla etukäteen suunnitellut unelmat, niin melko ahdasta on. On surullinen ajatus, että vasta kuolema tekee näkyväksi.

Everything I Never Told You on kauniisti kirjoitettu ja kuvattu, se soljuu ja polveilee eteenpäin ripotellen polulle paljastuksia sinne ja tänne, kunnes lopulta kaikki on nähtävillä. Näkyvää.


Kirjan tiedot:

Celeste Ng: Everything I Never Told You
Penguin Press 2014
s. 292
suomennettu nimellä Olisi jotain kerrottavaa

~~~

Kirjasta on blogannut mm. Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja vieköön ja Kirjan jos toisenkin.

Mikä on todellinen todellisuus?

Jason Dessen on matkalla kotiin, kun hänet kaapataan. Aikuista miestä ei tietenkään ihan noin vain kaapata, mutta aseella uhaten sekin onnistuu. Vaan miksi kukaan haluaisi kidnapata fysiikan professorin?

Blake Crouch: Dark Matter
Macmillan 2016
s. 340
kirja on suomennettu nimellä Pimeää ainetta


Alkuun on tarpeen mainita, että luen todella vähän scifiä eli en osaa vertailla Dark Matteria muihin genren kirjoihin enkä ottaa kantaa siihen, onko kirjan aihe kovinkin käytetty (veikkaan silti että on, mutta eipä se minua haittaa). Scifi on jäänyt minulle vieraaksi kirjallisuudessa (elokuvina ja sarjoina on tutumpi), koska… en tiedä. Minulla ei ole mitään scifiä vastaan ja se kiinnostaakin minua. Mahdollisesti ei vain osu eteen sopivia kirjoja.

Ja mikähän se kirjan aihe sitten on? Mainitsen vain yhden sanan, koska en halua paljastella: rinnakkaistodellisuus. Aihe kirvoittaa luonnollisesti paljon ajatuksia kirjan päähenkilössä Jasonissa mutta minussakin näin lukijana.

Chicagoon sijoittuva Dark Matter on koukuttavasti kirjoitettu ja jouhevasti etenevä. Kirjoitustyyli on sellainen, että kirjan näkee helposti kuin elokuvana sitä lukiessaan. Crouch on minulle ennestään tuttu tv-sarjasta Wayward Pines, joka pohjautuu hänen kirjoittamaansa trilogiaan. En ole kyseisiä kirjoja (1. Pines 2. Wayward 3. The Last Town) lukenut, mutta kenties joskus luen.

Nyt istun ja tuijotan tätä ruutua enkä tiedä, mitä kirjasta kertoisin kertomatta liikaa. Voisin tietysti kerrata ajatuksia, joita kirja herätti minussa, mutta pääni lyö tyhjää. Pidin Dark Matterista todella paljon ja viihdyin paremmin kuin hyvin sen seurassa. Joskus vain käy näin, ettei löydy sanoja enkä jaksa väkisin vääntää. Kirjan halusin kuitenkin tuoda blogiini, koska se ansaitsee tulla esitellyksi.

Yhdyn täysin rinnoin Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan mietteeseen kirjasta - lukuelämyksemme näyttävät olleen melko samanlaiset.

Jassu on myös lukenut Pimeää ainetta ja veikkaan, että olen kirjasta taannoin kiinnostunut nimenomaan hänen kirjoituksensa ansiosta. Muistan yhä Dark Matterin hankkimiseen liittyvän ”draaman” edelleen eli kova halu syntyi lukea kirja, mutta kirjastosta ei sitä tuolloin saanut (täällä kirjat eivät aina tule tuoreeltaan jos ollenkaan kirjastoon), joten ostin sen omaksi. Sitten kävi klassiset eli se ”unohtui” hyllyyn.

Voiko syvemmälle enää päätyä?

Flower Island, kukkasaari. Kukkaissaari. Miten ihastuttava nimi! Flower Island (kuvitteellinen) sijaitsee Etelä-Koreassa, Soulin laitamilla. Flower Islandissa asuu tiivis kommuuni, joka myös työskentelee saaressa. Flower Island on kaatopaikka. Joskus aikoja sitten se oli jotain muuta.

Hwang Sok-yong: Familiar Things
alkuper. Natikeun Sesang 2011
Scribe2017
korasta englannistanut Sora Kim-Russell
s. 216

Bugeye on 14-vuotias hänen muuttaessaan äitinsä kanssa Flower Islandille. Aiemmin he asuivat Soulin laitamilla slummissa, mutta rahatilanteen huononnuttua entisestään tarttuu äiti saamaansa tilaisuuteen. Flower Island ei ole ihan sitä, mitä Bugeye kuvittelee. Jos Bugeye ätinsä kanssa aiemmin oli pohjalla, he ovat nyt pohjan alla. Paikassa, jossa jopa roskalla on arvoa.

Roskat ovat äidin uusi työ. Pitää etsiä kierrätettäväksi sopivia roskia muiden roskien joukosta. Bugeye auttaa siinä määrin kuin saa. Löyhkä on niin voimakas, että se tarttuu vaatteisiin, hiuksiin, ihoon. Mutta siihen tottuu. Koska mitään muuta ei ole. Ei ole vaihtoehtoja, joista valita.

Familiar Things kulki mukanani silloinkin, kun en kirjaa lukenut. Eräs kaunis päivä viime viikolla päädyin kävelemään Thamesiin laskuveden aikana ja seuloin silmilläni pohjamutia etsien jotain arvokasta. Mielikuvissani kävelin “Kukkaissaaren” kaatopaikassa etsien kierrätettäviä arvokkuuksia, kuten paksusta muovista tehtyjä tavaroita, metallia, lasipulloja… Haravoin katseellani pohjaa eläen toista maailmaa.

Familiar Things on häiritsevä, kaunis (kyllä, kauneuttakin on kirjassa – nimittin ystävyys) ja hyppysellisen maagisuutta sisältävä teos, joka säästää lukijaa mutta ei kirjan henkilöitä. Tai no, ehkä tietynlainen taikuus onkin juuri se, mikä auttaa jaksamaan.

Hwang Sok-Yongista tuli tämän kirjan myötä kirjailija, jonka teoksia himoitsen. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi romaania, Princess Barin ja At Duskin.

At Duskissa sivutaan samaa aihetta kuin Familiar Thingsissa, mutta eri näkökulmasta: molemmissa kirjoissa keskiössä on köyhyys ja slummit Soulin laitamilla. Siinä missä At Dusk on eräänlainen ryysyistä rikkauksiin -kuvaus, Familiar Things edustaa lähinnä ryysyistä vielä ryysyisemmäksi -kuvausta. Mikään rypemiskirja tämä ei silti ole.

Familiar Things on teoksista aikaisemmin kirjoitettu (ja käännetty) ja periaatteessa voisin nähdä nämä kirjat toistensa jatkumona tai täydentävinä palasina, vaikka ehdottomasti nämä ovat itsenäisiä romaaneja, joissa on täysin eri henkilögalleriat. Molemmille kirjoille myös tuhoutuminen ja muuttuminen ovat yhteisiä teemoja.

Hwangin teoksia ei ole suomennettu, sietäisi kyllä suomentaa.

Naisia kolmessa sukupolvessa

Nyt tulee nihkeä miete. Pohdin (oikeasti en pohtinut) jätänkö kirjoittamatta kokonaan, mutta en jätä, koska ajatuksia heräsi valtavasti. Tämä ei ole muutenkaan mikään hehkutusblogi, vaan kaikenlaiset lukufiilikset ovat sallittuja. En näe syytä, että tietynlaisia tuntemuksia ja kokemuksia pitäisi sensuroida.

Ja mikäs se tällainen kirja oikein on, josta ekoja sataa sivua lukiessani vielä mietin jätänkö kesken. Samaa mietin vielä 150 sivun kohdalla, mutta sitten lakkasin miettimästä: en siksi, että kirja olisi yhtäkkiä vetänyt mukaansa, vaan siksi että olin jo lukenut niin paljon. Toisekseen olen myös utelias, joten päätin lopettaa lukisko loppuun vai ei -pohdinnat ja vain lukea.

Ja se kirja on

Kazuki Sakuraba: Red Girls – The Legend of the Akakuchibas
alkuper. Akakuchibake no Densetsu 2006
Haikasoru 2015
japanista englannistanut Jocelyne Allen
s. 458

Alkuun maininta, että Red Girls voitti Mystery Writers of Japan -palkinnon 2007. Sakuraban muitakin teoksia on palkittu eli kyseessä on varmasti taitava kirjailija. Ainakin japanin kielellä. Minä tässä luonnollisesti pohdin enkkukäännöstä, koska en osaa japania.

Red Girls on sukuromaani Akakuchiban naisista, jotka polveutuvat Manyosta. Manyo on vuoristolaislapsi, joka jo pienenä hylätään (kuvitteelliseen) Benimidorin kylään (ei-kuvitteellisessa) Tottorin prefektuurissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että ulkopuolisesta ja mystisestä vuoristolaislapsesta tulee vauraan Akakuchiba-suvun matriarkka avioliiton myötä.

Kirjan takakannessa kerrotaan Manyon olevan selvännäkijä ja niin hän onkin. Harmillisesti tämä selvännäköosuus on melko suppea ja rajoittuu muutamiin (toki kohtalokkaisiin) näkyihin. Manyon maine selvännäkijänä toki kulkee läpi kirjan mukana, mutta lähinnä mystisenä aurana.

Sitten on Manyon tytär Kemari, tai “karvapallo”. Nimet merkitsevät aina jotain ja vauvat nimetään hartaudella. Minua kiehtoo kovasti nimeäminen ja tässä kirjassa se on hauskasti kuvattu. Nimeämistä tapahtuu jonkin verran, sillä lapsia syntyy.

Kemarista tulee menestyvä mangataiteilija, joka tekee yllättävän pitkän uran ja pyöräyttää siinä sivussa Tokon, joka on tämän kirjan kertoja. “Siinä sivussa”, koska Kemari ei ole järin kiinnostunut lapsestaan.

Toko pitää itseään nobodyna. Hän ei ole kukaan, hän on merkityksetön, turha, tuuliajolla. Niin hän itsestään ajattelee. Isoäitinsä ja äitinsä rinnalla hän on vain tavanomainen turhake, jolla ei ole suuntaa elämässä.

Eräs aspekti kirjassa onkin sukupolvien välinen muutos: miten ympäröivän maailman, teollistumisen ja siten kulttuurin muuttuminen vaikuttaa eri ikäryhmiin. Pienessä Benimidorin kylässä muutos ei ole niin dramaattista kuin vaikkapa Tokiossa, mutta kyllähän ne vaikutteet sinnekin (Benimidoriin) ulottuvat.

Siinä missä Manyon osuutta tarinassa kuvaa tietynlainen yksinkertaisuus, Kemarin osuus ajoittuu teollistumisen ja siten suurten työmarkkinamuutosten aikaan. Toko eli kertojamme elää nykyaikaa eli 2000-lukua. Ja hän on hukassa.

Toko on siinä mielessä epäluotettava kertoja, että hänen tarinansa perustuu toisten sanomisiin ja hänen omaan tulkintaansa niistä. Ja kuten me kaikki tiedämme, yhden asian voi tulkita monella tavalla. Tokon missio on selvittää, mitä Manyon viimeiset sanat tarkoittavat: isoäiti nimittäin väittää kuolinvuoteellaan murhanneensa jonkun. Mutta ei vihasta.

Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja sitä kirja periaatteessa onkin. Tässä olisi ainekset todelliseen sukanpyörimiskirjaan. Mikä sitten mättää?

Palataan kieleen. Mietin onko käännöstä lainkaan oikoluettu tai luettu hutiloiden. Siinä on ihan selkeitä kielellisiä virheitä ja virkkeet ovat ajoittain raskassoutuisia ja ponnettomia (etenkin kirjan alussa, sitten löytyi jotain virtausta tai tyyliin vain tottui). Jopa omituisia: joskus virke piti lukea useamman kerran, että tajusi. En usko, että älyssäni tai kielitaidossani on nyt syy.

Kirjan tyyli sitten. Ehkä alkuperäisessä versiossa tavoitellaan letkeää tarinankerronnan muotoa, mutta se ei mielestäni käännöksessä ole kovin onnistunut. Lähinnä se on toisteinen ja puuduttava. Siis ihan järkyttävän toisteinen. Jopa muistisairas voisi tämän lukea ja pysyä kärryillä.

Tekstissä ei ole imua eikä oikein tunnettakaan, melko ponnetonta siis kaiken kaikkiaan. Henkilöt jäävät etäisiksi. Kenties se johtuu siitä, että monet henkilöt ovat Tokollekin etäisiä ja hän tätä tarinaa kertoo. Tosin Toko jää itsekin melko paperiseksi hahmoksi, johon en oikein saa synnytettyä mitään tunnesidettä.

Ihan kirjan lopussa jokin liikahtaa rinnassa, mutta sekin liittyy mahdollisesti enemmän muuttumiseen. Siihen, miten paljon maailma on muuttunut, alati muuttuu. Ja me ihmiset muutumme myös.

Ei tästä tullutkaan niin nihkeä miete kuin kuvittelin. Pohdiskellessani kirjaa tässä kirjoitellessani enemmän, näen nyt selkeämmin myös sen ansiot. Onhan tämä melko runsas ja rikas romaani: sekä kulttuurisesti että tarinallisesti. Kannatti lukea, vaikka se ajoittain rämpimistä olikin.


Huomio lukemistyylistäni

Erääs asian haluan tuoda esille. En lukiessani etsimällä etsi virheellisyyksiä, minä vain yleensä huomaan ne. Ja muistan. Minulla on hyvä lukumuisti, mikä voi johtua siitä, että luen osin pänttäämällä. En pääse tästä tavasta eroon, vaikka siitä oli hyötyä lähinnä opiskellessa. Romaaneja ei kaiketi tarvitsisi päntätä. Mutta toisaalta en tästä itse kärsi, joten mitä väliä.

Paitsi. Olisiko joskus parempi, ettei muista niin tarkasti? (en tosin oikein ymmärrä, miten voi lukea romaania eikä sitten muista lukemaansa hetkeä myöhemmin, hmm)

Nimittäin Red Girls, s. 170

And then ten years later, in the winter of 1984, I – Toko Akakuchiba, daughter of Kemari, unworthy granddaughter of Manyo – was born.

Pikainen laskutoimitus päässä lukemisen lomassa (koska sivulla 174 kerrotaan Kemarin olleen vuonna 1979 12-vuotias). Okei, Kemari sai Tokon ollessaan about 17-vuotias. Kirja jatkuu kronologisesti…

Vuosi ‘84 tulee ja menee. Ihmettelen, miksei Toko mainitse syntymäänsä. Käy mielessä, että hän on niin turha, ettei sitä ole edes tarpeellista mainita. Vai liittyykö Tokon syntymään jotain outoa: annettiinko hänet pois? Mitä tapahtui. Miten Kemari voi elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onko toko edes Kemarin lapsi?

Aivot mylläävät, mutta odotan kiltisti mitä tuleman pitää. Huomatkaa: vaikka Toko on kertoja, hän kohdistaa valokeilan itseensä vasta kirjan kolmannessa eli viimeisessä osassa.

Sitten saapuu sivu 300.

This was the sort of year in which I was given life. Yes, in other words, at this time, Kemari Akakuchiba was pregnant with me, Toko Akakuchiba.

Kyseessä on vuosi 1989. Siis mitäs vattua. Kaikki spekulaationi menivät viemäristä alas, sillä kyseessä onkin “vain” virheellisyys tekstissä.

Ajattelenkohan muutenkin liikaa? Sen lisäksi, että muisti pelaa. Tähän itkunauruhymiö.

Minimiete: Kolmastoista kertomus

Samat kriteerit taas luettavalle kirjalle kuin viimeksikin eli mahdollisimman pitkä jne. Lukuun valikoitui Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale, jonka olen nähtävästi ostanut torstaina 6.9. 2012. Kirja on suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus.

The Thirteenth Tale kiepsautti minut Englantiin (missä tietysti jo olenkin) määrittelemään aikaan, joka miellytti kovasti. Kirjan aikakautta ei ole tarkemmin määritelty eikä mielestäni ole tarpeenkaan, sillä aika on tietyllä tapaa merkityksetöntä. Se on vain… noh, aikaa (ennen matkapuhelimia ja tietokoneita, onneksi).

Miksi aloitan jauhamalla ajasta, jos se kerran on merkityksetön. Noh, ehkä juuri siksi. Tai ehkä siksi, että tämä salamyhkäinen aika, jota emme voi millekään akselille sijoittaa, luo niin voimakkaan tunnelman, ettei sitä voi olla mainitsematta.

TUNNELMA isolla. On pimeää ja märkää, on nummia ja on kirjastoja. On kuvitelmia ja on totta. Nähdään asioita, joita ei ole tai sitten on.

Tunnettu kirjailija Vida Winter haluaa kertoa vihdoin totuuden ja sen kuulijaksi hän valitsee isänsä antikvariaatissa työskentelevän Margaret Lean. Mutta miksi juuri Margaretin ja miksi ihmeessä Margaret edes haluaisi kuulla Winterin totuuden. Margaret, joka ei ole lukenut ainuttakaan Winterin romaania.Vielä.

Tarina syvenee ja esiin pompsahtaa Angelfieldin perhe ja heidän raunioiksi lahonnut talonsa. Kuka Vida Winter oikeastaan on ja mitä tekemistä hänellä on Angelfieldien kanssa? Kuten Vida Winter kirjassa sanoo: ihmisen tarina alkaa jo ennen hänen syntymäänsä.

Ja tarinan lukija todellakin saa. Useitakin. Ihastuin korviani myöten tähän kertomukseen, joka polveilee mutta pysyy mainiosti kasassa. Virtaus on maltillista ja ajoittain esiintyy suvantoja, mutta TUNNELMA säilyy läpi kirjan.

Nyt olikin oikein oivallinen lukuvalinta ja -ajankohta tälle kirjalle, mieltä kutkuttavaa eskapismia. Jättää ihastuttavan lempeän jälkimaun.

Tietoja kirjasta:

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale
Orion 2006
s. 456
suomennettu nimellä Kolmastoista kertomus

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.