Taukohuone

 

Ei tule mieleen montakaan romaania, joiden alussa kirjailija kertoo romaanistaan ja selittää sen idean lukijalle (yleensä nämä huomiot ovat kirjan lopussa eikä kirjailija silloinkaan usein selitä romaanin tarkoitusperiä). Mi-ye Lee tekee näin romaanissaan Break Room. Alla subjektiivisesti (kuinkas muuten) valittu ote kirjailijan merkinnöistä:


Break Room is about those people who have never experienced what it means to be genuinely understood, and who make little to effort to understand others. Just like we often treat our so-called acquaintances. 
It is one thing to be disliked, but being branded as unlikable without knowing the reason is its own kind of hell.
--- In this story, the characters react differently upon learning that they’re disliked.


Kirjailijan alkuhuomiot ovat kiinnostavia ja nostattivat odotukseni romaanista melko korkealle. Oletin ainakin jossain määrin syvää henkilökuvausta ja/tai henkilöiden ajatusmaailman avaamista. Myös sitä erilaista reagointia odotin: sitä sai parin pinnallisen virkkeen verran.

Asetelma on kiinnostava. On tv-reality-show, johon on valittu muka satunnaisesti toimistotyöntekijöitä eri toimistoista. Käy ilmi, ettei osallistujia ole valittu mitenkään randomisti, vaan heidät on omilla työpaikoillaan sinne äänestetty. Mukaan ovat “päässeet” työpaikkansa ärsyttävimmät henkilöt, kriteerinä ilmeisesti henkilön käyttäytyminen ja tavat taukohuoneessa.

Joukossa on muuli ja osallistujien tehtävä on selvittää, kuka hän heistä on. Aikaa on viikko. Oikein arvannut tai tiennyt saa rahapalkinnon. Osallistujat voivat saada niin sanottuja vihjekortteja, joiden kohteen (eli kilpailijan, josta haluavat lisätietoja) he saavat itse päättää

Eräs osallistujista on nimimerkki Ice Cube, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Ice Cube on lattea kertoja, joka jättäytyy lähinnä tarkkailijan rooliin, mikä onkin hänelle luontevaa. Kovin seurallisilta eivät muutkaan kilpailijat vaikuta. “Monologi” lätisee lähinnä itsekseen ja välttelee taukohuonetta silloin, kun siellä on muita. Pari osallistujaa on muodostanut liiton ja yrittävät yhdessä käräyttää muulin, mutta heistä(kään) ei saa oikein mitään otetta, koska lukija on täysin Ice Cuben silmien ja ajatusten armoilla.

Ice Cubea kiinnostaa oikeastaan enemmän oma napa kuin muulin käräyttäminen. Vihjeen voi näet pyytää myös itsestään, jolloin voi selvitä syyt, miksi on kollegoittensa mielestä niin ärsyttävä. Joskus ärsyttävyys perustuu väärinkäsityksiin tai -tulkintoihin, kuten kirjailija alun selvityksessään kertoo. Me oletamme ihmisistä kaikenlaista tietämättä oikeasti, millainen kyseinen ihminen on. Tämä tosiaan tulee ilmi Ice Cuben kohdalla, mutta so what.

Ollakseen tunteita nostattava romaani pitäisi siinä esiintyä muutakin kuin itsestäänselvyyksien esille tuomista ja niiden nopeaa ja pintapuolista käsittelyä. Oletin romaanin olevan raivokas katsaus veemäisiin ihmisiin ja/tai väärinymmärrettyihin poloisiin, mutta ei tämä kyllä pahemmin tunteita herättänyt. Paitsi lähinnä hämmennystä – myös sen suhteen, miten ihmeessä kukaan osallistuja voi vihjekorttien perusteella selvittää muulia. Mission impossible, jos minulta kysytään.

Vihjekorteissa ei esiinny yhtäkään sellaista asiaa, jonka perusteella olisi mahdollista päätellä kuka on niin sanottu feikki. En voi välttyä ajatukselta, että vihjeet ovat osallistujien ärsyttävien piirteiden esilletuomista varten, ihan irrallisia juonesta.

Ainakaan lukijalle kerrotuissa vihjeissä ei esiintynyt mitään sellaista, minkä perusteella voisi päätellä osallistujan mahdollisen “muuliuden”. Kuka tahansa kilpailijoista olisi voinut olla tai olla olematta muuli. Vihjekorttien sisältöä olisikin kannattanut miettiä tarkemmin eikä käyttää niitä epäjohdonmukaisesti osallistujien epämieluisten piirteiden kuvaamiseen.

Harmillista, sillä asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Kirja on melko lyhyt – olisi kannattanut vetää kunnolla kierroksia ja kirjoittaa pidempi ja perusteellisemmin mietitty romaani eikä tällaista pikakelausta.

Mutta mutta... Ei kannata antaa minun nahkean mietteen ehkäistä kirjan lukemista, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Moni on tätä jopa hauskana pitänyt. Minua ei naurattanut kertaakaan, vaikka osaan kai osoittaa kohdat, jotka vissiin naurattavat.


Mi-ye Lee: Break Room
alkuper. 탕비실, 2024
Wildfire 2025
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 146

Kirjojen parantava vaikutus

Jimbocho on lukuisista käytettyjen kirjojen kirjakaupoista tunnettu kaupunginosa Tokiossa. Kirjanörtin unelmamesta sillä edellytyksellä, että osaa japania. Toki kieltä taitamaton nörtti voi fiilistellä muuten vain tunnelmaa ja kirjamaisemia.

Satoshi Yagisawan romaani Days at the Morisaki Bookshop sijoittuu pääasiassa Jimbochon alueelle, joskin muuallakin käydään pistäytymässä. Kaiken keskus on kuitenkin (kuvitteellinen) Morisakin kirjakauppa.

 

Kirjakauppaa pyörittää 25-vuotiaan Takakon Satoru-eno. Kun Satoru ehdottaa Takakolle, että tämä voisi muuttaa kirjakaupan yläkertaan, Takako tarttuu tarjoukseen. Ei innosta hihkuen, vaan järkisyistä: Saatuaan poikaystävältään märkää rättiä naamalle Takako otti loparit töistä eikä näin ollen kykene kauan maksamaan vuokraa asunnostaan. Satorun tarjous tulee kuin taivaanlahjana: nyt Takako voisi rypeä surussaan rauhassa.

Ja niin hän tekeekin, kunnes hiljalleen alkaa kiinnostua ympärillään keikistelevistä kirjoista. Takako ei ole aiemmin kirjoista erityisesti piitannut, mutta kenties tilaisuus tekee niin sanotusti varkaan. Kirjat tulevat hänen elämäänsä sopivaan aikaan kun on vaikeaa ja vievät ajatukset muualle, kannattelevat ja lumoavat.

Monen kirjaihmisen on varmasti helppo ymmärtää kirjallisuuden erilaisia merkityksiä. Niitä voi tarkastella yhteiskunnallisella ja kulttuurisella tasolla, mutta tietysti myös yksilötasolla. Mitä kirjallisuus ja lukeminen merkitsevät yhdelle pienelle ihmiselle niin myötä kuin vastoinkäymisissä?

Käytän avioliittotermiä, koska kirjat esimerkiksi minun elämässäni ovat kulkeneet mukana kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa, ylä- ja alamäissä. En muista sellaista aikaa, etten olisi lukenut (vaikka lukemisen määrä toki vaihtelee kausittain): pidin jo lapsena lukemisesta eikä se ole muuttunut mihinkään vuosien saatossa.

Koen kirjojen ja lukemisen olevan osa persoonaani, eräs merkittävä piirre. Jos minulta vietäisiin yhtäkkiä kirjat ja mahdollisuus lukea, jokin ytimessäni särkyisi tai muuttuisi perusteellisesti. Vähän samalla tavoin kuin jos yhtäkkiä liikuntakykyni rajoittuisi…

Syitä lukea on monia ja syyt vaihtelevat eri aikoina (näin siis minulla, jollain muulla ehkä toisin). Tai pikemminkin syyt vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja otan lukuun. Vierastan kategorisointia ja kärjistystä, joita näkee toisinaan kirjallisuuskeskusteluissa, joita seuraan satunnaisesti tai en ollenkaan. Ihmisiä jaotellaan sen mukaan, millaisia kirjoja lukee ja sen perusteella vedetään kaikenlaisia johtopäätöksiä henkilön persoonasta. Yleensä tietysti negatiivisessa mielessä. Samaan aikaan muistutetaan lukemisen empatiaa kasvattavasta vaikutuksesta. Heh.

Palataan Morisakiin, jossa Takako on kirjojen ja Satorun avustamana alkanut kiinnostua jälleen elämästä. On aika päästää irti menneestä ja kääntää katse eteenpäin. Days at the Morisaki Bookshopia voi pitää ns. feelgood-kirjallisuutena. Vaikka ikäviä asioita tapahtuu, toivoa on aina näköpiirissä ja hiljainen tieto taustalla, että kaikki kyllä lopulta selviää.

Kirjalle on jatko-osa, More Days at the Morisaki Bookshop. Se näyttää jatkuvan suunnilleen siitä, mihin tämä ensimmäinen kirja jäi. Koska tämä ensimmäinen kirja viehätti, lukenen myös toisen. Toivon että toisessakin kirjassa on kirjaviittauksia, mielellään vielä enemmän kuin tässä. Toivon myös, että viitataan naistenkin kirjoittamiin kirjoihin. Kaikki tässä kirjassa mainitut (japanilaiset mies)kirjailijat yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuttuja ennestään.

Satoshi Yagisawa: Days at the Morisaki Bookshop
alkuper. Morisaki shoten no hibi, 2010
Manilla Press, 2023
japanista englannintanut Eric Ozawa
s. 147

Tästä kirjasta julkaistaan suomennos maaliskuussa 2026 nimellä Päiväni Morisakin kirjakaupassa.

Varastettu elämä

Amanda Petersin romaani The Berry Pickers (Fig Tree 2023, s. 302) on traaginen tarina Kanadan Nova Scotiassa asuvasta Mi’kmaqin alkuperäisväestöön kuuluvasta perheestä. Perheellä oli 1960-luvulla tapana matkustaa Yhdysvaltojen puolelle Maineen kesäisin poimimaan marjoja. 

Eräänä kesänä Ruthie, nuorin viidestä lapsesta, katoaa. Isoveli Joe, jonka piti Ruthieta kaitsia, syyttää itseään sisarensa katoamisesta. Edes muun perheen vakuuttelu ei saa Joen syyllisyyttä katoamaan. Joe tekee valintoja, jotka ajavat hänet pois perheensä luota.

Toisaalla Yhdysvaltojen puolella varakkaalla asuinalueella varttuu Norma. Normaa vaivaavat erikoiset muistot, jotka hänen äitinsä mukaan ovat vain unia. Äiti sulkee tytön kultaiseen häkkiin ja lukitsee oven päänsäryllä. Isä on leppoisampi, mutta ei varsinaisesti läsnä.

Lukija tietää alusta asti, että Norma on muinoin kadonnut Ruthie.

Mihin ja minkälaiseen perheeseen satumme syntymään (tai muuten päädymme), määrittelee melko lailla elämäämme, mikä tuskin ketään yllättää. Väkisinkin pistää miettimään millainen Normasta olisi tullut, jos hän olisi saanut elää Ruthiena “alkuperäisessä” elämässään. Ja miten se olisi myös vaikuttanut erityisesti Joen elämään.

The Berry Pickersissä on muutamia kauniita ja kiinnostavia kohtia ja kohtauksia, mutta kokonaisuutena koin sekä tarinan että tyylinkin melko latteana. Norma jää yhtä etäiseksi kuin päänsäryissä kieriskelevä feikkiäitinsä. Äiti kävikin hermoilleni. Olisi nyt edes antanut iloisemman lapsuuden lapselle, joka piti väkisin pölliä omaksi. Mutta ei, sen sijaan äityli tartuttaa epämääräisen syyllisyyden ja huolen Normaan, joka itsenäistyttyään jatkaa näiden tunteiden setvimistä. 

On äitikin tietysti uhri (no heh): hän kärsii valtavista peloista, että menettää omin pikku kätösin varastamansa lapsen ja sitä hän ei kestäisi. Ei nyt oikein riitä teetä ja sympatiaa hänelle, vaikka Normalla jossain määrin riittääkin – onhan hän elänyt pitkän elämänsä valheessa ja ollut sinänsä rakastettu.

Ei ole juonipaljastus (viekkain lukija ymmärtää asian heti kirjan prologissa), että Norma löytää lopulta myös alkuperäisen perheensä – tai sen, mitä siitä on jäljellä.

Amanda Petersin sivut.

Vedenpaisumus

Täällä satoi kaatamalla kolme päivää ja se aiheutti tulvia. Osa pienemmistä teistä hautautui veden alle ollen siten ajokelvottomia.

Tämä postaus sisltää lähinnä kuvia kauniista kotikaupungistani ja lopussa (so) Long Covid -päivitys. 

Kävin toisena kaatosadepäivänä eli tiistaina kuvaamassa lätäköitä tässä lähimaastossa. Keswickissä tulvi lähinnä liki rantaa sijaitseva leirintäalue ja rugby-kenttä (ei kuvia, mutta tässä BBC:n jutussa on, samoin Borrowdale Roadsista, joka on tässä nurkilla) niin kuin oli odotettavaa. Pahimmat tulvat olivat muualla.

Theatre by the Lake, ei tulvariskialueella.

Derwentwaterin vesi on melko korkealla ja joissakin paikoissa se on ryöminyt ulos leposijastaan. Kuvassa ei näy laitureita, koska ne ovat veden alla piilossa.

 

Rantaa lähinnä oleva matala kivirakennus on lipunmyyntikoju. Luonnollisesti mitään venelippuja ei nyt ole myynnissä, koska veneet eivät voi liikennöidä. Lisäksi ellen ihan väärin muista, nuo ylemmässä kuvassa näkyvät turistipaatit eivät muutenkaan enää kulje kuin viikonloppuisin tähän aikaan vuodesta.

 

Rakastan tätä Derwentwaterin satamaa, joka yleensä on tosin niin täyteen ammuttu ihmisiä etten jaksa siellä olla. Mutta sadepäivissä oli se ilo, että sai kerrankin hengailla ns. turistimestoilla lähes omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Vain rohkeimmat koirankusettajat olivat ryömineet ulos luolistaan.

 

Hope Parkin pieni puro on laajentanut uomaansa.

 

Hope Parkiin on muodostunut lammikoita. Tuossa oikealla puolella ei ole mitään puroa, siinä pitäisi olla vain nurmikkoa.

 

Jouduin palaamaan takaisin, koska polku puistosta ulos takakautta olisi vaatinut esim. kanootin. Sellaista ei ollut minulla mukana.

 

Greta-joki juoksee ja pauhaa, mutta ei niin sanotusti kiehunut yli.

 

Olen mahdollisesti vihdoin lähes terve. Lihaskivut ovat kadonneet eivätkä lihakset tai mitkään muutkaan ruhonosat ole kipeytyneet, kun olen kokeillut rennosti aloitella treenit.

Perjantaina kävin Latriggin rinteillä (kuva täällä) testaamassa jalkoja ja hapenottokykyä: nousut sujuivat hyvin enkä usko että peruskuntoni on mitenkään dramaattisesti romahtanut. Kunnon paskentumisen huomaa lähinnä nopeudessa – tai siis hitaudessa. En ole yhtä nopea nousuissa kuin ennen, mutta en etanakaan. Ei myöskään tarvitse pysähdellä kesken nousujen, vaan voin vetää tauotta ylös tasaisella tahdilla eikä jaloissa tunnu miltään niin kuin on minulle normaalitila. Aiemmin nousuja yritellessä lihakset tuntuivat raskailta ja olivat tietysti kipeät niin kuin ne koko ajan olivat.

Eli keho selvästi palautuu normaalisti (ei ole ollut mitään PEM-oireita pariin viikkoon) enkä usko, että kestävyyden tiimoilta kunto on mitenkään merkittävästi laskenut. Kunhan luottamus omaan kehoon palaa, uskon voivani tehdä ihan samanlaisia vuorilenkkejä kuin aiemminkin. Oletettavasti niissä kestää hieman kauemmin kuin ennen, mutta siinähän kestää ja sillähän se kunto taas palautuu.

Kahviakin voi taas juoda. Ei tarvitse kofeiinitonta litkua vedellä. Perjantain testitreenin jälkeen tuli kyllä hetkeksi huono olo, mutta se kenties johtui siitä, etten ole voinut itseäni rasittaa moneen kuukauteen. Kolme ja puoli kuukautta tämä paska näytti kestäneen.

Mestaustuomiota odotellessa

Luen harvakseltaan historiallisia romaaneja, vaikka yleisesti ottaen historia ja historiallisuus kiinnostaa. Jostain syystä niitä ei silti eksy turhan usein lukemistooni.

 

Kate Fosterin Edinburghiin sijoittuva romaani The Maiden (Pan Books 2024, s. 374) kuljettaa reilusti ajassa taaksepäin, vuoteen 1679. Kirjan nimeä voi pitää monitulkintaisena: sillä voidaan viitata naimattomaan naikkoseen tai skotlantilaiseen giljotiiniin, joita molempia löytyy romaanista. The Maiden on mestausväline, jota käytettiin lähinnä rötöstelevän ylhäistön päästämiseen päiviltä. Alhaisempi väki sai tyytyä roikkumaan hirressä.

Heti kirjan aluessa selviää, että Lady Christian on paiskattu vankityrmään ja tuomio on julistettu: pää poikki Maidenissa. Lady Christian on saanut tuomionsa murhasta, mutta onko hän oikeasti murhaaja?

Nimittäin surmansa saanut Lord (tai skottilaisittain Laird) James Forrester ei varsinaisesti nauttinut suosiota naisten keskuudessa. Tai sanotaanko niin, että nautti kyllä asemastaan ja naisista, mutta naisten suosiollisuus ei aina ollut niinkään suostumuksellista. 

Kaikki (paitsi Lady Christian) tietävät Laird Forresterin maineen, mutta koska herra on kohtuullisen merkittävä seurapiirissään ja -kunnassaan Corstorphinessa (alue Edinburghissa), ei hänen naissekoiluihinsa puututa. Laird Forresterin naisille pudottamat sanat ovat jäniksenpapanoita: niitä ei kannata kovin vakavasti ottaa, parempi jättää maahan.

Pitkällisen ja suunnitelmallisen voitelun tuloksena sekä henkilökohtaisen elämäntilanteensa hämmentämänä Lady Christian lopulta noukkii papanan ja puristaa sen halitoituneena rintaansa vasten. Eipä hän vielä tiedä, että kyseessä on pelkkä paska. 

Lady Christianin lisäksi tarinaa kerrotaan Violetin näkökulmasta. Violet on portto, joka – surprise – vihaa työtään. Mutta mitäpä muuta alhainen orpo voi tehdä kuin päätyä porttolaan. Violet unelmoi toisenlaisesta elämästä ja siihen saattaakin tulla tilaisuus tämän ihastuttavan Lairdimme myötävaikutuksella.

Ihmeellisen koukuttava romaani etenkin ajankuvauksen ja miljöön tiimoilta. Vanha aika herää pakottamatta henkiin ja tarina kulkee verkkaisesti kuin vankkurit, joita väsähtänyt hevonen vetää. Itse olin väsähtää muutaman kerran odotellessani, että hevonen syö heinänsä, mutta sitten tapahtuikin jotain uutta piristävää, paljastui uusi juttu. Uuvahdus haipui ja vankkurit nytkähtivät taas liikkeelle.

Kokonaisuudessaan tarina on melko surullinen ja monien onnettomien sattumusten summa koituu naiivin Christianin kohtaloksi. Löytyy aika monta kohtaa jossittelulle, mutta kuten me kaikki tiedämme: jossittelu on aika turhaa siinä vaiheessa, kun maito on jo kaatunut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Maidenin kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus. Löytyy esimerkiksi Edinburgh Castle.

Pidin kovasti Fosterin tyylistä, joten taidanpa lukea hänen muutkin historialliset romaaninsa, jotka ovat The King’s Witches ja The Mourning Necklace.

Lisää katsottuja sarjoja

Nyt on seuraava kerta eli tässä vielä lisää viime aikoina katsomiani sarjoja. Nämä sarjapostaukset kiinnostavat varmasti eniten minua itseäni, mutta se on riittävä syy merkitä ne muistiin tänne. blogini on minulle nimittäin myös eräänlainen julkinen muistikirja.

Tuttuun tapaan olen nämä kaikki katsonut Netflixistä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen MyDramalististä.

 

KOMEAT KOSTAJAT (Kiina)

Word of Honor (36 jaksoa)

Erityisesti itseensä pettynyt Zhou Zi Shu haluaa lähteä lätkimään perustamastaan organisaatiosta ja suorittaa pakollisen poistumisrituaalin, joka jättää hänelle vain kolme vuotta elinaikaa. Rapajuopoksi naamioituneena hän lähtee viettämään loppuelämäänsä.

Kolmisen kuukautta myöhemmin hän kohtaa mysteerisen Wen Ke Xingin, joka sattumoisin tunnistaa Zhou Zi Shun. Miehet ystävystyvät ja enemmänkin. Parivaljakko viettää paljon aikaa yhdessä ja joutuu monenlaisiin selkkauksiin siinä sivussa. Wen Kexingillä on lisäksi oma salainen agendansa (kostohan se on tietysti mielessä), jota hän ei edes Zi Shulle kerro.

Tässä Wuxiassa ei käänteitä ja vehkeilyä puutu ja viiniä juodaan ja taistellaan. Olin aika yllättynyt, miten suoria vihjauksia tässä sarjassa esiintyy, kun samaa sukupuolta olevien romanssit Kiinassa ovat melkoinen tabu edelleen. Ke Xingin ja Zi Shun välistä naljailua ja kemiaa oli riemastuttavaa seurata (Näyttelijöiden kemiat todellakin toimivat ainakin ns. valkokankaalla). 

Sarja nauratti, itketti ja ihastutti jälleen visuaalisuudellaan. Minulle täyden kympin sarja genressään.

UUTISANKKURISTA MURHAAJAKSI? (Etelä-Korea)

Misty (16 jaksoa)

Go Hye Ran on suosittu ja palkittu ankkuri iltayhdeksän uutisissa ja hän aikoo pysyä pestissään, vaikka häntä yritetään siitä kammeta pois. Katsojalukuja kytätään ja osa tv-yhtiöstä on sitä mieltä, että nuorempi ankkuri piristäisi katsojalukuja exponentiaalisesti.

Hye Ran lähtee metsästämään The Juttua, jolla säilyttää tutiseva pallinsa, mutta törmää sen yhteydessä entiseen rakastajaansa ja tämän vaimoon ja tulee sotkeutuneeksi murhakeissiin. Hye Ranin aviomies Kang Tae Wook, joka on asianajaja, päättää auttaa vaimoaan ja samalla toiveissa on fixata väljähtänyt avioliitto.

Kesti taas pari jaksoa päästä kunnolla sarjan imuun, mutta sitten se olikin menoa. Erityisesti Kim Nam Joon näyttelemä Go Hye Ranin hahmo varmasti herättää ristiriitaisia tuntemuksia (itse päädyin pitämään hänestä kovasti).

Hye Ran vaikuttaa aluksi tunteettomalta jyrältä, joka on valmis mihin tahansa oman uransa pelastamiseksi. Vaan mitä enemmän sarjaa katsoo, sitä enemmän Hye Rania alkaa ymmärtää ja kovan pinnan alla piilee oikeudenmukainen sydän. Kilpailu on kovaa etenkin naisille miesten maailmassa ja kukin yrittää pärjäillä, miten parhaakseen katsoo.

Sairaan kiero ja koukuttava sarja, joka on sekoitus trilleriä, draamaa ja romanssia (ei mitään siirappia kuitenkaan).

 

SODAN RUNTELEMA YSTÄVYYS (Etelä-Korea)

My Country: The New Age (16 jaksoa)

Set during the transition from the Goryeo to the Joseon period, two friends become enemies due to differing views on "my country." 

Eriävien näkemysten lisäksi nuorukaisten ystävyyttä koettelee erityisesti muiden vehkeily. Nam Sun Ho on pakotettu valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huono liittyen ystävänsä Seo Hwin kohtaloon. Voiko vallitseva tilanne ja muut ihmiset murskata ystävyyden rippeet vai onko mitään tehtävissä?

Melko toiminnallinen sarja ja sotakuvausta tannerta myöten on jokseenkin paljon. Strateginen (sota)suunnittelu on myös keskiössä, kuten usein vastaavissa historiallisissa sarjoissa. Ihan hyvä sarja, mutta ei mitenkään OOH-tasoa.

Korealaisille sarjoille tyypilliseen tapaan kokonaisuus on hallittu ja näyttelijät taiten valittu rooleihinsa. Kulmia kohottelin haavoittumisille: jos nyt saa miekasta mahaan ja siitä yhtäkkiä taas ponnistaa taisteluun, niin hmmm… Sitten toisinaan pienestä pintanaarmusta lähtee suunnilleen henki. Eli vähän ennalta-arvaamatonta tuo haavoittuminen ja siitä selviäminen tai selviämättömyys.

 

AUTISTIN MURHATUTKIMUKSET (Taiwan)

The Victims' Game (kaudet 1 ja 2,  8+8 jaksoa)

Fang Yi Jen on rikostutkija, jonka autismi vaikeuttaa hänen kykyään bondata muiden kanssa. Avioliittokin lössähti ja liitosta syntynyt tytär on etääntynyt isästään.

Omituisia toisiinsa linkittyneitä murhatapauksia selvitellessään Yi Jen havaitsee havaitsee erään linkin johtavan tyttäreensä. On pakko vähän peukaloida todisteita ja yrittää selvittää asap mistä helvetistä on oikein kyse. Eihän nyt oma lapsi…

Toinen kausi jatkaa ensimmäisen tarinaa, mutta siinä ollaan menty ajallisesti eteenpäin ja kyseessä on ihan eri keissi. Nämä kaudet ovat siis omanlaisiaan kokonaisuuksia, mutta toista kautta tuskin ymmärtää katsomatta ekaa kautta. Pidin molemmista kausista, ovat eri tavalla hyviä.

Fang yi Jeniä näyttelevä Joseph Chang tekee taitavan roolisuorituksen autistina. Hänen persoonansa on johdonmukainen eikä siinä tapahdu mitään kliseisiä ahaa-oivalluksia ja yhtäkkisiä luonteen- tai tapojenmuutoksia.

Muutkin näyttelijät ovat kuin syntyneet rooleihinsa. Tiffany Hsun näyttelemä toimittaja Hsu Hai Yin kävi alussa hermoilleni, mutta sarjan edetessä hänestä alkoi tulla esiin pidettäviäkin piirteitä. Tykkään kun on ristiriitaisia henkilöhahmoja eikä mitään mustavalkoista totaalihyvä vs. totaalipaska -jaottelua.

 

SISARUSTEN KOSTO EI OLE SULOINEN (Japani)

Ties of Shooting Stars (10 jaksoa)

Sisarusten (Koichi, Taisuke ja Shizuna) vanhemmat murhataan brutaalisti heidän ollessaan vasta lapsia. Tapaus luonnollisesti muuttaa sisarusten elämän, mutta samalla sitoo heitä yhteen: heidän on yhdessä selvittävä ja myös selvitettävä kuka murhasi heidän vanhempansa, sillä tekijää ei koskaan saatu selville. Kuluu 14 vuotta ja sisaruksille tulee kiire selvittää (ja kostaa) tapaus ennen kuin se vanhenee.

Kesti pari jaksoa päästä sarjan tyyliin mukaan, sillä kyseessä on jonkin sortin draamakomedia, jollaisista en yleensä pidä. Minullahan on tämä ongelma huumorin kanssa eli olen hyvin valikoiva sen suhteen, mille viitsin nauraa. Tässä komiikka toimii, kunhan siihen ensin tottuu. Ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja: hyvin erilainen ja omaperäinen ainakin minun asteikollani! Eikä ole raaka, vaikka murhamysteeri onkin.

Sarja perustuu Keigo Higashinon romaaniin Ryusei no Kizuna, jota en ole lukenut koska sitä ei ole englanniksi käännetty.

 

NARKKARIPOLIISIN KUJANJUOKSU (Etelä-Korea)

Connection (14 jaksoa)

Kaduille on saatu uusi huume, joka koukuttaa käyttäjän extra-nopeasti. Ironisesti huumepoliisina työskentelevä ja juuri ylennyksen saanut Jang Jae Gyeong koukuttuu tuohon uuteen huumeeseen: ei tosin vapaaehtoisesti, vaan hänet kaapataan ja hänestä tehdään addikti.

Samoihin aikoihin Jae Gyeong tapaa ystävänsä vuosien takaa, mutta pian ystävä kuolee mystisissä olosuhteissa. Liittyvätkö huumeet mahdollisesti molempiin tapauksiin: sekä Jae Gyeongin huumaamiseen sekä ystävän kuolemaan? Jae Gyeongilla on kädet täynnä selvitettäviä asioita samaan aikaan kun hän yrittää pitää oman addiktionsa piilossa ja vierottua huumeesta.

Juoni on kiero ja käänteitä tapahtuu tuttuun korealaiseen tapaan. Menneitäkin käydään kaivelemassa, sillä tapauksen juuret ulottuvat melko kauas nykyajasta.

Välttelen yleensä huumeita, mutta nyt ajattelin vetää pari viivaa ihan kokeeksi. Ja kyllä kannatti: vaikka sarja pyörii huumeiden ympärillä, se on lopulta kaikkea muuta.

Ystävyyden monet kasvot

Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.

Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.

Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.

On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 

Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.

Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).

Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.

Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.

Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).

Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.

Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.

Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.

Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.