Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.

Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Julkiset riistat

 Sisältövaroitus: sarkasmia, yleistystä ja kärjistystä.

"Teekutsut"

 

Luin jokunen viikko sitten Ilta-Sanomista (en linkitä, koska en halua linkata kys. lehteen) jutun somepersoona Auri Kanasen hääkutsusta, jossa hän mainitsee että häissä kuvataan ja materiaalia (kuvia ja videoita) voidaan julkaista some-kanavissa.

Näin Kananen kertoo asiasta Tiktokissa (en sinnekään linkitä, mutta tili löytyy googlettamalla ja on julkinen):

”Huomioithan, että hääpäivämme aikana kuvataan sekä valokuvia että videomateriaalia, jota julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Jos et halua esiintyä kuvissa tai videoissa, niin pyydämme ystävällisesti harkitsemaan osallistumista, mikäli tämä aiheuttaa sinulle epämukavuutta.”

Minua eivät Kanasen häät tai muukaan hänessä kiinnosta, mutta haluan pohdiskella aihetta yleisesti. Siis sitä, että ihmisten pitää ehkä nykyään harkita, missä määrin sietävät somepresenssiä, jos eivät sitä halua.

Välihuomio: Kanaselle propsit siitä, että varoitti vieraita. Omat häät, omat säännöt. Piste. Tämä postaus ei siis käsittele Kanasta henkilönä saati hänen häitään, vaan aihetta yleisesti.

Itse en tuollaisiin kinkereihin osallistuisi. Jos haluan esiintyä somessa, voin lätkiä sinne kuvia itsestäni niin paljon kuin sielu sietää. En toimi niin. En edes omalle suljetulle Insta-tililleni postaa juuri koskaan kuvia itsestäni. Muutama pärstäkuva sieltä löytyy ja nekin on tarkkaan harkittu ja niille on syy: tätä tiliä pitää oikea ihminen (ja sen toki kaikki tietävät, koska seuraajakseni ei pääse kuka tahansa). Sen kummemmin minulla ei ole tarvetta itseäni sinne tunkea. Pidätän toki oikeuden muuttaa mieltäni ja alkaa heti huomenna postata suihkukuvia itsestäni pitkin somea.

Tosin kuvia löytyy jo blogistani. Marraskuussa 2014 olen lätkinyt oikein urakalla kuvia itsestäni, kas tässä olkaa hyvä.

Minulla ei myöskään ole vähäisintäkään mielenkiintoa päätyä someen jonkun toisen kanaville. Eräs ystäväni olisi taannoin halunnut laittaa meistä yhteisselfien Instaansa. Sanoin, että otetaan kuva ja pidetään se itsellämme muistona (se onkin ihana muisto!), mutta ei laiteta sitä minnekään. Oli tosi paska olo, kun kieltäydyin mutta onneksi hän ymmärsi.

Olen yksityinen ihminen ja haluan kontrolloida sitä, mitä minusta somesta löytyy siinä määrin kuin sitä voi.

Olin Helsingin kirjamessuilla vuonna 2015. Minusta otettiin kuva, jota käytettiin markkinointitarkoituksessa Facebookin messusivustolla. Kuvan nähdessäni pyysin poistamaan sen vedoten siihen, ettei yksityishenkilöä (vaikka olisi julkisessa tilassa) saa käyttää markkinoinnissa ilman asianmukaista lupaa. Kyseessä oli siis kuva, joka oli otettu varta vasten minusta, ei yleisöstä tai miljööstä. Kuva poistettiin vasta, kun uhkasin jatkotoimenpiteillä.

On alkanut vituttaa, että missään ei saa olla rauhassa ilman että jonkun on pakko kuvata. Kuvaaminen sinänsä on ok

(kuvaan paljon itsekin. Tosin en varsinaisesti ymmärrä, miksi pitää kuvata ventovieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään tai yleensäkään – kaupunkikuvat ja vastaavat joissa ihmisiä ei oikein voi välttää ovat tietysti eri asia mutta silloin ei yleensä zoomata johonkin tiettyyn henkilöön),

kuvien harkitsematon levittäminen someen ei ole ok. Kysy edes kohteelta lupa.

Täällä Järvillä olen törmännyt trendiin, jossa kuvataan haikkaajia (tai suunnilleen ketä tahansa) ja kuvat julkaistaan jossain Lake Districtiin liittyvässä ryhmässä. Kuvaaja kehuu kuvaansa (tyyliin ihanaa kun tuossa kaksi istuu käsikädessä kalliolla) ja toivoo, että kuvattavat sen näkisivät.

Kuvat ovat yleensä korkeintaan keskinkertaisia räpsyjä, jotka on todennäköisesti otettu kännykällä. Mitä arvoa sellaisella kuvalla edes on kenellekään. Ja eikö tule mieleen, että ihmisillä pitäisi olla oikeus yksityisyyteen, vaikka ulkomaailmassa liikkuvatkin.

Luulisi, että maisemat ovat sen verran kauniita että voisi keskittyä niiden kuvaamiseen sen sijaan että vasiten zoomaillaan ihmisiä. Koen, että tuollainen on vain ja ainoastaan huomionkalastelua itselle toisten kustannuksella.

Ennen kuin syytellään taas nuorisoa pilaantumisesta, niin mainittakoon että empiiristen tutkimusteni perusteella nämä toisia salakuvaavat ja kuvia Facebookin someryhmiin levittelevät ihmiset ovat lähinnä keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä ihmisiä, yleensä naisia. Sitä nuoremmilla on varmaan toisenlainen suhtautuminen someen ja muutakin tekemistä kuin räpsiä kuvia random-ihmisistä – heitä kiinnostaa ottaa kuvia itsestään ja postata ne ympäri somea, mikä on huomattavasti eettisempää.

Toisaalta moni nuori, joka on elänyt lapsuutensa kännykkä kädessä, ei ehkä edes välitä siitä, että joutuu kuvatuksi ja päätyy someen (ellei kyseessä ole kohdistettu kiusaaminen). Mahdollisesti heidän vanhempansa ovat dokumentoineet lapsensa kehityksen julkisesti vähintään yhdessä somekanavassa suunnilleen syntymästä (tai peräti synnytyksestä) lähtien. Lapset tuntuvat joillekin olevan omaisuutta ja heidän kuviaan voi levittää joka paikkaan.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.