Halloween-lukuhaasteeseen lukemani kirjat

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Halloween-lukuhaasteeseen jalona aikeenani lukea aiheeseen sopivia kirjoja omasta hyllystäni. Noh, yhtään oman hyllyn kirjaa ei tullutkaan luetuksi, koska haasteen muhiminen alitajunnassa sai minut lainaamaan siihen sopivaa kirjallisuutta kirjastosta. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin.

Haasteeseen lukemani kirjat ja perustelut, miksi sopivat haasteeseen:

1. Jane Harper: The Lost Man

Kirjassa esiintyy “kummitustarina”, jonka alkuperän moni on unohtanut. Kirjan tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, joten mielestäni se sopii haasteeseen mainiosti.


2. Amanda Mason: The Wayward Girls

Puhdasverinen kummitustarina, mukana menossa muun muassa poltergeistiä.


3. John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep

Kylmäävä sarjakuva, jossa selvitellään itsemurhaa.


4. Yoko Ogawa: The Memory Police

Kylmäävä dystopia siitä, kun kaikki katoaa. Hämäräperäinen ja mystinen.


Osallistuin haasteeseen rennolla otteella ja nautin teemaan sopivien kirjojen tutkailusta. Vaikka sain luetuksi “vain” neljä kirjaa, niin olen tyytyväinen “suoritukseeni”. Mukava haaste, johon osallistunen ensi vuonnakin!

Hauskaa Halloweenia! Minä en sitä(kään) juhli, mutta ihailen sujuvasti siihen liittyviä koristuksia. Näiden kinkereiden koristeet ovat ehdottomasti minun makuuni – kyllä pääsiäinen tipuineen kalpenee näiden rinnalla.

Höpsöä kimppakämppäilyä

Beth O’Leary: The Flatshare
Quercus 2019
s. 391
(suomennos tulossa ensi vuonna)


Adjektiivit:

Ennalta-arvattava
Helppolukuinen ja -tajuinen
Yllätyksetön
Hauska
Selkeä
Lempeä
Kepeä
Tunteikas
Koukuttava


Mukana menossa

hyppysellinen romantiikkaa,
hassuja (söpöllä tavalla) henkilöitä,
ihania ystävyyssuhteita,
tilannekomiikkaa,
Väärinymmärryksiä,
onnellinen loppu

ja

mehukas asetelma.

Tiffyn parisuhde on päättynyt ja hän tarvitsee pikimmiten uuden kämpän. Lontoossa asuminen on kallista, joten oikeastaan kimppakämppä on ainoa vaihtoehto Tiffyn budjetille, ellei räkäisessä kunnossa oleva homeloukko kiinnosta (sellaistakaan ei välttis saisi Tiffyn budjetilla. Ja voin muuten kertoa itse Lontoossa asuvana, että kämppien laatua ei juuri valvota eli jotkut ovat melkoisia rotanloukkoja, suorastaan asumiskelvottomia mutta jos ei ole rahaa niin eipä ole paljon vaihtoehtojakaan).

Rahapulainen yöhoitaja nimeltä Leon hakee kämppistä selkein säännöin: asuminen jaetaan tarkasti kellonaikojen mukaan, mikä mahdollistaa kämpän jakamisen lisäksi myös sängyn jakamisen. Kämppä kun ei ole koolla pilattu ja yöhoitaja käy siellä lähinnä päivisin nukkumassa. Potentiaalisen kämppiksen tulisi siis pysytellä päivät poissa.

Ja niin Tiffy ja Leon jakavat sängyn, vaikka eivät ole koskaan edes tavanneet. Post it -lappuja vaihdellaan ja siten tutustutaan vaivihkaa, kuin huomaamatta. Persooniltaan Tiffy ja Leon ovat melko lailla toistensa vastakohdat, mutta vastakohdat täydentävät mainiosti toisiaan silloin kun toisen erilaisuus ei ärsytä vaan sitä kunnioitetaan. Hyväksytään eikä yritetä muuttaa toista. Oikeastaan se nousee mielestäni tämän kirjan sanomaksi (monestakin syystä), jos tälle haluaa sanoman antaa.

The Flatshare on chic litiä, jota en lue paljon. Silti toisinaan tekee mieli lukea ns. aivot narikkaan -kirjallisuutta ja vaikka termi ehkä sinusta kuulostaa väheksyvältä, en itse koe sitä niin. Toisin sanoen minulle aivot narikkaan -kirjallisuus ei tarkoita “huonoa” kirjallisuutta. Se on pikemminkin “tyyli”, joka soveltuu luettavaksi tietynlaisissa mielentiloissa ja elämänvaiheissa.

Kyllä, The Flatshare on kirja jota lukiessa ei juuri tarvitse ajatella – riittää että osaa lukea. On kuulkaa aivan ihanaa joskus vain lukea ja ottaa vastaan valmiiksi paloitellut ja pureskellut sanat, virkkeet, asiat. Ei rivienvälejä, ei piilomerkityksiä, ei monitulkintaisuutta. Ei tarvitse kuin nauttia kyydistä. Ja mikä parasta, ei tarvitse olla huolissaan että käy huonosti. Voi luottaa siihen, että lopulta kaikki selviää parhainpäin.

Niin että pidin tästä kirjasta, se sopi mainiosti mielentilaani ja muuhun olooni. Tarina on hauska, sopivan monipuolinen ja vaikka se onkin näennäisen kepeä, on pinnan alla hieman synkempääkin. Synkkyys kuitenkin kääriytyy toiveikkuuteen ja lempeyteen, joten ei tarvitse senkään suhteen olla huolissaan. Jos meinaa kuitenkin olla huolissaan esimerkiksi Leonin vankilassa syyttömänä viruvan veljen puolesta, niin huoli voi poistua suunnilleen samantien ennen kuin ehtii edes huolestua. Ymmärrät, jos luet kirjan: se nimittän on ennalta-arvattava.

Näin pääsemmekin alussa listaamiini adjektiiveihin. Mietit ehkä, että lähes kaikki niistä kalskahtavat negatiivisilta, jos niillä kuvaillaan kirjaa. Niin, riippuu mitä kirjaa. Tämän kirjan kohdalla minä näen nuo nimenomaan positiivisina kuvauksina.

The Flatsharesta kiinnostuneille minulla on ilo ilmoittaa, että tästä kirjasta on tulossa suomennos ilmeisesti tammikuussa. Kirjan tiedot löytyvät jo AdLibriksestä, suomennosnimi on Kimppakämppä. Itselleni kirjaan tähän muistiksi, että huhtikuussa Beth O’Learyltä julkaistaan toinen romaani. Se on nimeltään The Switch Up.

Kaikki katoaa

Yoko Ogawa: The Memory Police
alkuper. Hisoyaka na Kessho 1994
Harvill Secker 2019
englannistanut Stephen Snyder
s. 274


Joki hehkuu punaisena sen pinnalla ajautuvien terälehtien virratessa kohti merenkurkkua. Ruusut ovat pudottaneet kukintonsa, ne ovat poistumassa saarelta. Ne ovat poistumassa ihmisten mielistä ja muistoista. Ja kun ruusut ovat kadonneet, ei niillä ole enää merkitystä. On kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Vanha mies istuu kivellä, katse viipyy merenrantaan osittain uponneessa lautassa. Se oli joskus miehen koti. Mutta lauttoja ei enää ole, vaikka jonkin saattaa vielä harvakseltaan nähdä. Mitä merkitsee näkeminen, jos ei tunne mitään? Eikä oikeastaan edes enää muista, mikä on lautta. Etäisesti tuttu sana vailla sisältöä, merkitystä.

Ympäriltä katoaa milloin mitäkin. Katoavat esineet poltetaan isoissa kokoissa tai sitten ne vain katoavat kuten ruusut tai hedelmät tai hatut ja kun ne ovat poissa, ne menettävät merkityksensä sillä katoamisen myötä katoaa ihmisiltä muistijälki. Hedelmä? Mikä se on? Elämä palaa raiteilleen ilman hedelmiä. Pian jo tuntuu, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.

Nainen kirjoittaa romaaneja. Eräs on kesken, se on mielenkiintoinen. Romaani kertoo naisesta, joka opettelee konekirjoitusta. Konekirjoittajanaiselta katoaa ääni, mutta onneksi ajatukset voi kirjoittaa. Kunnes ei enää voi…

The Memory Police on dystopia, jossa elämää saarella rytmittävät sattumanvaraisesti katoavat asiat. Maailma ympärillä kutistuu ja samassa rytmissä kutistuu muisti. Se mikä saarelta katoaa, katoaa myös ihmisten mielistä. Paitsi joidenkin onnekkaiden tai ehkä epäonnekkaiden – mene ja tiedä -, jotka itsepäisesti muistavat. Mutta muistaa ei kannata, sillä silloin saapuu muistipoliisi ja vie koko ihmisen.

Minne katoavat asiat? Ja miksi? Minne katoavat ihmiset, jotka eivät unohda? Mitä saarella oikein tapahtuu ja miksi? Minä vastaan sinulle: mitä väliä. Jos et pidä vastauksestani, et ehkä pidä tästä kirjasta. Jos vastaus on sinusta kiinnostava, ymmärrät että kirjan ajatus on ihan muualla ja se on niin suuri, ettei yllä esitetyillä kysymyksillä ole mitään merkitystä.


Kirjan takateksti (tai tämän kirjan kohdalla sivulieve)

Hat, ribbon, bird, rose. To the people on the island, a disappeared thing no longer has any meaning. It can be burned in the garden, thrown in the river or handed over to the Memory Police. Soon enough, the island forgets it ever existed.

When a young novelist discovers that her editor is in danger of being taken away by the Memory Police, she desperately wants to save him. For some reason, he doesn’t forget, and it’s becoming increasingly difficult for him to hide his memories. Who knows what will vanish next?

The Memory Police is a beautiful, haunting and provocative fable about the power of memory and the trauma of loss, from one of Japan’s greatest writers


Virrassa lipuu romaani, josta vesi irrottaa sanoja sieltä toisia täältä, irtoaa kokonaisia lauseita, virkkeitä, paperi vettyy muste liukenee ja lopulta se kaikki valuu mereen ja katoaa. Sellainen on The Memory Police.

Ihana. Koskettava.

Yoko Ogawan teokset blogissani:

The Revenge
Hotel Iris
The Housekeeper and the Professor (suomennettu nimellä Professori ja taloudenhoitaja)
The Diving Pool
The Memory Police (tässä postauksessa)

Itsemurhan arvoitus

Palataan vielä hetkeksi sarjakuviin, kun niitä tuli tässä jonkin verran luettua. Viimeisin lukemani sopii myös Halloween-haasteeseen: sen verran ”creepy” tarina on kyseessä. Ja kirjan nimikin on muuten The Creep.

John Arcudi ja Jonathan Case: The Creep
Dark Horse Books 2013
s. 126

Nuorukainen tekee itsemurhan pamauttamalla aivonsa pellolle. Poliisia tapaus ei kiinnosta, koska selkeästi se on ”vain” itsemurha eikä siinä ole mitään tutkimista. Pojan äiti ei voi käsittää, miksi hänen lapsensa tekisi itsemurhan. Ja miksi myös hänen poikansa ystävä oli muutama kuukausi aiemmin tehnyt itsemurhan. Jokin jutussa haisee.

Epätoivoissaan nainen lähestyy entistä poikaystäväänsä Oxelia, joka työskentelee yksityisetsivänä. Harkittuaan asiaa Oxel päättää ryhtyä tutkimaan tapausta. Oxelin tutkimuksia on kiinnostava seurata, sitä miten tiedonmurunen johtaa toiseen, kuljettaa havaintojen äärelle. Omat aavistukseni lentelivät ihan toisissa, jopa saataisissa sfääreissä. Onneksi olin väärässä, vaikka eipä se totuuskaan kovin kaunis ollut. Mutta ei sentään niin tuhoava ja likainen.

The Creep on miellyttävällä tempolla etenevä ja sopivasti avautua sarjakuvateos, joka paikoin liikutti minua. Oxel sairastaa harvinaista hormonisairautta (acromegaly), joka aiheuttaa kehossa epämuodostumia. Ulkonäkönsä takia Oxel herättää huomiota ja muun muassa kadulla maleksiva kovisjoukko aukoo hänelle säännöllisesti päätään. Erityisesti nämä kohdat aiheuttivat minussa voimakkaita tuntemuksia aina surusta raivoon.

~~~

Huomio liittyen blogin pitämiseen

Luin eräästä kirjallisuusryhmästä (Facebookissa, julkinen) kommentin, jossa joku jälleen kerran rinnasti blogiarviot kritiikkeihin ja penäsi, että "pitäisi" tarkastella teosta myös suhteessa toisiin saman viitekehyksen teoksiin ja plaa plaa.

Vaikka kommentti ei ollut minulle suunnattu (en ollut edes kommentoinut kys. juttua niin kuin en yleensä kommentoi mitään siellä) haluan tässä muistuttaa, että esimerkiksi minä en kirjoittele mitään kritiikkejä enkä varsinaisesti edes arvioita. Kirjoitan tänne blogiini subjektiivisia mielipiteitä ja lukukokemuksia lukemistani kirjoista enkä tarkastele niitä yhtään missään viitekehyksessä paitsi korkeintaan omassani.

Jos kritiikit kiinnostavat, kannattaa etsiä niitä jostain muualta kuin minun blogistani. Aurinkoista viikonloppua!

Kuivakka kummitustarina

Halloween-lukuhaaste muhinoi alitajunnassani ja silmäni bongailevat automaagisesti kirjoja, jotka voisivat haasteeseen sopia. Eräs tällainen löydös on Amanda Masonin The Wayward Girls, joka on melko puhdasverinen kummitustarina. On hylätty maatila, talossa omituisia ääniä ja selittämättömiä tapahtumia: siis tyylipuhdasta poltergeistia.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa on keskiössä Lucia. Lucia, jota kutsutaan lapsena Looksi ja joka aikuisena nykyajassa käyttää nimeä Lucy.

Kaikki saa alkunsa vuodesta 1976, kun Corvinon perhe muuttaa maatilalle. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Loo on kolmanneksi vanhin. Hän on läheinen sisarensa Been (Bianca) kanssa ja tarina pyöriikin melko lailla heidän ympärillään.

Corvinon perhe ei ole pidetty alueella. Heitä pidetään outoina, koska hippimäinen Cathy-äiti ei halua päästää lapsiaan kouluun, vaan haluaa opettaa heitä itse kotona. Perheen Joe-isä lähtee melko pian lätkimään: hän saa opetustyötä Skotlannista eikä hän ole sen jälkeen pahemmin tekemisissä perheensä kanssa.

Nykyaika: Lucy saa puhelun vanhainkodista, jossa hänen äitinsä asuu. Orastavaa dementiaa sairastava Cathy on loukannut itsensä häipyessään keskellä yötä ulos. Moinen “karkailu” ei tietenkään ole sopivaa ja Lucy saapuu katsomaan, mikä on tilanne. Selviää kaikenlaista, mikä linkittyy menneeseen ja nimenomaan vuoteen ‘76.

Kirjan asetelma on hurjan kiinnostava etenkin jos yliluonnolliset tapahtumat ja kauhuelementit kiinnostavat. Tämä kirja ei tosin ole kovin kauhea, jokin jännite joka tekisi kirjasta pelottavan, puuttuu. Salamyhkäinen olisi kuvaavampi termi. Harmillisesti salamyhkäisyydessä mennään niin pitkälle, että kun mitään kovin oleellista ei paljastu tai ilmaan jätetään liikaa joko tahallisia tai tahattomia “cliffhangereita” alkaa tylsistyttää. Siinä ei edes miljöökuvaus pelasta. Tunnelmakirjassakin olisi hyvä olla moniulotteisia henkilöhahmoja.


Kommentoin lukemaani Goodreadsissa näin:

Elina (olen GR:ssä nimellä Elina) is on page 218 of 438 of The Wayward Girls: Lupaavasti alkoi, mutta nyt on alkanut tarina polkea paikallaan. Ei oikein tapahdu mitään, mikä on ihan jees jos esim. henkilöissä esiintyy luonnekehitystä, syvyyttä tai vastaavaa. Mutta kun ei oikein mitään. Irrallisia vihjeitä on heitelty, mutta niihin ei palata. Ettei nyt kävisi niin, että kaikki heitetään sitten kirjan lopussa lukijan naamalle ja the end. Noh, jatkan lukemista kuitenkin.

Valitettavasti juuri noin kävi. Kaikki “jytkyt”, jotka eivät varsinaisesti edes jysäyttäneet, oli jätetty kirjan loppuun. Kaikkea ei edes selitetty, mikä on ihan ok sillä taiten esitettynä asioiden jättäminen avoimeksi toimii mielikuvitusta kutkuttavana. Nyt fiilikseni oli kirjan luettuani lähinnä plääh. Olisin kenties voinut pitää tästä kirjasta, jos edes joihinkin henkilöihin olisi syntynyt syvempi suhde. Sellaista ei kuitenkaan päässyt käymään, kaikki jäivät etäisiksi ja yhdentekeviksi. Jopa Lucy.

Goodreadsissa kirja on saanut mainion vastaanoton, sieltä voi hankkia ns. second opinionin.

Kirjan tiedot:

Amanda Mason: The Wayward Girls
Zaffre 2019
s. 435

Menetetty mies?

Joskus minulla on niin erakkomainen olo, etten edes kirjallisuudessa jaksaisi kauheaa älämölöä, melskettä ja ihmismassoja. Sitä haluaa vain jotakin hitaasti palavaa ja hiljaista, luontoa ja pieniä kyläpahasia korkeintaan. Tällaiseen mielentilaan sopii mainiosti

Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019 (Ausseissa julkaistu 2018)
s. 362


Kahden edeltäjänsä tapaan The Lost Manissa ollaan Australiassa ja miljöönä on syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi maatila. Heti aluksi on tarpeen huomauttaa, että kyseessä on itsenäinen romaani eli tämä ei jatka Aaron Falk -sarjaa. Tosin aiemmat kirjat (The Dry eli suomeksi Kuiva kausi ja The Force of Nature, josta on tulossa suomennos ensi vuonna) lukenut voi havaita erään viittauksen. Ei ole kuitenkaan millään lailla merkityksellistä osaako viittauksen nähdä vai ei.

On kolme veljestä, vahimmasta nuorimpaan: Nathan, Cameron ja Bub. Nathan tuntuu olevan joukon mustalammas, joka on eristäytynyt muusta suvusta ja lähes koko ihmiskunnasta erottuaan riitaisasti vaimostaan.

Kun sitten Cameron löydetään kuolleena legendaariselta haudalta keskeltä ei mitään, on Nathanin pakko ryhdistäytyä ja ryömiä ulos erakkoudestaan. Nathan palaa lapsuudentilalleen, jota Cameron hallinnoi ennen kuolemaansa. Cameronin kuolemaa pidetään itsemurhana, vaikka muutama asia on ristiriidassa sellaisen oletuksen kanssa. Mitään muuta syytä omituiselle kuolemalle ei kuitenkaan löydy, ei mitään rikokseen viittaavaa.

The Lost Man on luokiteltu trilleriksi, mutta se kasvaa edetessään eräänlaiseksi sukutarinaksi. Joskus nykyisyyttä on tarkasteltava menneisyyden painolasti huomioon ottaen. On tarkisteltava omia muistoja ja kokemuksia.

Kaikenlaisia asioita paljastuu hyvin maltillisesti ja yllättäin. Lukija saa vihjeen ja jää ihmettelemään, hämmennyksiin. Hämmenyksen tilaa ei kuitenkaan liikaa pitkitetä, sen verran vain että uteliaisuus kohoaa. Minuun tällainen hiljaisella liekillä, mutta ajoittain kipinän heittävä kerronta toimii. Epäilyksen siemenet itävät ja versovat, mutta mitä niistä sitten kasvaa, onkin toinen juttu.

Tässä kirjassa henkilöhahmot ja miljöö ovat todella keskeisiä ja molempien kuvaamisen Harper tekee taiten. Harperilla on tunnistettava tyyli eli uskaltaisin sanoa, että jos pidit Kuivasta kaudesta pidät tästäkin. Mielestäni The Lost Man on jopa parempi kuin aiemmat Harperin kirjat, joista niistäkin pidin.

Kirja nimen, The Lost Man, voi tulkita usella tavalla. Pidän monimerkityksellisistä nimistä, jotka voi toisinaan ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

Koska The Lost Manissa sivutaan “kummitustarinaa” ja tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, rohkenen osallistua tällä Halloween-lukuhaasteeseen. Lue haasteesta lisää Yöpöydän kirjat -blogista, josta olen haasteen kuvan lainannut.

Minun piti muuten lukea haasteeseen kirjoja omasta hyllystä, mutta olenkin lainannut kirjastosta teemaan sopivia kirjoja. Alitajunta on ilmeisesti bongaillut niitä tätä haastetta silmällä pitäen. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin, joten anteeksi oma hylly.

George Takein lapsuus- ja nuoruusmuistelmat sarjakuvana

Moni kaiketi tietää, kuka on George Takei. Jopa minä tiedän, vaikka en ole Star Trekiä koskaan varsinaisesti seurannut. Takeilla oli rooli sarjassa Hikaru Suluna, mutta Takei ei ole vain näyttelijä: hän on myös aktivisti.

Mutta nyt ei ole tarkoitus varsinaisesti käsitellä George Takein uraa, vaan palata hänen lapsuuteensa. Siihen, miten Japanin hyökkäys Pearl Harboriin Havaijille vaikutti japanilaisiin maahanmuuttajiin Yhdysvalloissa. Japanin hyökkäyksen takia Yhdysvallat julisti sodan Japania vastaan ja siten liittyi toiseen maailmansotaan. Kaikki Yhdysvalloissa asuvat japanilaiset määriteltiin vihollisiksi ja heidät kärrättiin kauas kodeistaan ns. “relocation centereihin”, joita vahtivat aseistetut vartijat.

George Takein vanhemmat tapasivat Los Angelesissa 1935. Georgen isä, Takekuma Norman Takei, on syntynyt Yamanashissa Japanissa kun taas hänen äitinsä, Fumiko Emily Nakamura on syntynyt Californiassa, mutta saanut perinteisen japanilaisen kasvatuksen. Rakkaus roihahti ja syntyi kolme lasta, joista George on vanhin.

They Called Us Enemy ei oikeastaan kerro vain George Takein elämästä, vaikka keskiössä onkin nimenomaan Georgen muistot ja Takein perhe. Silti kyseessä on myös kollektiivinen historia, sillä kaikki Yhdysvaltojen japanilaiset joutuivat kokemaan melko lailla saman kohtalon ja kohtelun. Kaikki elivät ja yrittivät selviytyä kukin tavallaan noissa samoissa ahtaissa raameissa.

Kirjassa on vahva poliittinen lataus, sillä mitäs muuta tuollaisen mielivaltaisen kohtelun taustalla on kuin politiikka. Todella mielenkiintoinen ja rikas sarjakuva, joka etenee pääsääntöisesti kronologisesti.  Koin kirjan hyvin sivistävänä, myös koskettavana mutta se ei murskaa alleen. Kenties lapsen näkökulma ja siksi vajavainen ymmärrys asioista suojelevat lukijaakin kuten Georgea aikanaan.

George Takei on omistanut kirjan rakkaille vanhemmilleen ja tuo rakkaus välittyy lukijalle asti.


George Takei: They Called Us Enemy
kirjoittanut: George Takei, Justin Eisinger ja Steven Scott
kuvitus: Harmony Becker
Top Shelf 2019
s. 204

Tällä kirjalla kartutan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaastetta. Tämä oli yhdeksäs haasteeseen lukemani kirja. Täytyy tässä vielä ottaa loppukiri, koska en ole lukenut lainkaan niin paljon haasteeseen kirjoja kuin olin suunnitellut. Tosin en stressaille asiasta, koska haluan säilyttää lukemisen mukavana puhteena – en pakkopullana.

Kävelevä mies

Japanilainen liikemies kävelee pitkin kaupungin katuja aistien ympäristöään ja unohtuen ajatuksiinsa, unelmiinsa. Hän kulkee pääasiassa yksin joitakin ohimeneviä kohtaamisia lukuun ottamatta. Hän pysähtyy auttamaan pikkupoikia, joiden lennokki on rantautunut puuhun. Mies tuntee kaarnan varpaissaan kiivetessään hakemaan lennokkia. Kaupunki näyttää toisenlaiselta yläilmoista.

Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja silti tapahtuu paljon. Samastun kävelevään mieheen, hänen tapaansa hahmottaa ja nähdä ympäristöään. En ehkä riisu kenkiä ja kahlaa lätäkön yli paljain jaloin (paitsi patikoilla niin saattaa joutua tekemään), mutta aistin ympäristöä muuten kuunnellen, katsoen ja tuntien ilman ihollani. Ja kadoten mielikuvitukseeni.

The Walking Man on muutamia lyhyitä dialogeja lukuun ottamatta sanaton, hiljainen. Kävelevä mies on hyvä aviomies vaimolleen ja koiralle, jonka he kirjan alussa ”adoptoivat”. tämä on kaunis ja hermoja lepuuttava graafinen romaani, joka koostuu kahdeksastatoista luvusta tai tarinasta - miten sen nyt ottaa.

Kuvitus on mustavalkoinen ja piirrosjälki realistinen ja tyylikäs. Pidin kovasti kirjan puhdaslinjaisuudesta ja selkeydestä. Avara ja zen-henkinen teos, josta jää hyvä mieli.

Jiro Taniguchi: The Walking Man
alkuper. Aruku hito 1995
Fanfare/Ponent Mon 2014
s. 155

Omituinen huomio: kirja herätti minussa värityshimoja. Olisi tehnyt värittää kirjaa sieltä täältä, jäädä elämään noita tuokioita kävelevän miehen kanssa. Minulla on värityskirja, mutta en sitä jaksa värittää. Piti ihan puuväritkin taannoin hankkia, mutta enpä vain innostunut värittämisestä. Mutta tätä kirjaa haluaisin värittää. Se on kirjaston kirja, joten täytyy pidätellä itseä. Voisin kuvitella ostavani tämän omaksi, jos se joskus tulee eteen.


Lisää sarjakuvia!

Lisää sarjakuvia on tulossa blogiini nyt lähiaikoina, sillä kävin pitkästä aikaa penkomassa kirjaston sarjakuvahyllyä ja noukin sieltä tämän lisäksi matkaani muutaman muunkin sarjakuvan.

Ennen kuin kahvi jäähtyy

Ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä. Jos voisit palata menneeseen, kenet haluaisit sieltä tavoittaa? Jäikö jokin asia epäselväksi, jokin tilanne jonka haluaisit elää toisin?

Toshikazu Kawaguchin romaanissa Before the Coffee Gets Cold käsitellään ajassa matkustamista. Tokiossa pienellä sivukadulla sijaitsee kahvila, jossa todellakin on mahdollista matkustaa ajassa taaksepäin. Kahvila oli jopa aikanaan siitä kuuluisa, mutta maine hiipui eikä vähiten ankarien sääntöjen takia. Menneisyyteen matkustamisen eräs lukuisista säännöistä nimittäin on, ettei se muuta tulevaa. Mitä järkeä matkustaa menneeseen, jos ei voi manipuloida tulevia tapahtumia?

Noh, onhan noita syitä. Poikaystävä on vastikään jättänyt Fumikon ja muuttanut Yhdysvaltoihin. Mitään varsinaista syytä erolle ei poikaystävä koskaan Fumikolle antanut ja heidän viimeinen tapaaminen olikin melkoinen katastrofi – ainakin Fumikolle. Jospa vain voisi palata tuohon hetkeen ja saada tietää miksi. Ja Fumiko palaa…

Kirjassa on neljä lukua, jotka on nimetty henkilöiden keskinäisen suhteen mukaan. Ensimmäinen luku on nimeltään The Lovers ja siinä taustoitetaan kahvilan toimintaa ja sen henkilökuntaa sekä tietenkin ajassa matkustaminen tiukkoja sääntöjä.

Kukin luku on tavallaan oma kokonaisuutensa, mutta tarina etenee kronologisesti ja kaikki tapahtumat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Kahvilan vakihenkilöt tulevat tutummiksi kirjan edetessä ja lopulta henkilöitä ei paljon tässä kirjassa olekaan. Tapahtumapaikka on yksinomaan kahvila, se on koko kirjan keskus.

Before the Coffee Gets Cold on tunnelma- ja miljöökirja. Se pitää otteessaan, vaikka toisteisuutta on melko runsaasti. Jopa siinä määrin, että se hieman kävi hermoille. Minulla ei ole muistiongelmia, joten kirjaa lukiessa tuli ajoittain  sellainen tunne kuin lukisin muistiongelmaiselle kirjoitettua tekstiä. Noh, ainakin meni asiat perille.

Vaikka kirjassa on muutama varsin koskettava kohta, en oikein jaksanut tuntea mitään. En saanut tunteista kiinni, vaikka tiesin mitä pitäisi tuntea. Luulen, että jokin kirjoitustyylissä jätti kylmäksi: teksti ei vain tullut iholle asti. Kaikesta huolimatta pidin kirjasta ja olihan se omanlaisensa lukuelämys. Kannatti lukea ja kokea!

Kirjan nimi viittaa sääntöön, jonka mukaan menneisyydestä on palattava ennen kuin kahvi on jäähtynyt kylmäksi. Jos ei palaaminen onnistu, seuraa rangaistus (jota en tietenkään aio tässä paljastaa).


Toshikazu Kawaguchi: Before the Coffee Gets Cold
alkuper. Coffee Ga Samenai Uchini 2015
Picador 2019
japanista englannistanut Geoffrey Trousselot
s. 213

Rakkaus on yksisuuntainen tie...

Sara Stridsberg: The Gravity of Love
alkuper. Beckomberga: ode till min familj 2014
MacLehose Press2016
englannistanut Deborah Bragan-Turner
s. 286
suomennettu nimellä Niin raskas on rakkaus

Jackie liikkuu saumattomasti tytöstä naiseksi, naisesta tytöksi. Muistot tulevat ja menevät, ne ovat kietoutuneet lähinnä isään ja Beckombergan psykiatriseen sairaalaan, jossa isä on potilaana. Isä on saavuttamaton, mutta läsnä. Isä ei rakasta tytärtään, niin se kai vain on. Sen kanssa on opittava elämään.

The Gravity of Love on monipolkuisessa rakenteessaan koukuttava ja säröittäin etenevä. Tunnelma- ja miljöökirja, joka ei vastaan suoraan mihinkään. On vain ehkä sitä, ehkä tätä (tämä ei ole kritiikki, vaan toteamus: ei minulle tarvitse vääntää ratakiskoa – ajattelen mielelläni itse). Jotkin ajatukset loistavat kirkkaampina kuin toiset.

Pidin, mutta jokin sellainen, joka olisi tehnyt kirjasta minulle The Kirjan, jäi puuttumaan. Sen verran kuitenkin innostuin Stridsbergin tyylistä, että kävin kirjastosta hakemassa hänen teoksensa The Faculty of Dreams (suom. Unelmien tiedekunta).


Linkitän nyt Leena Lumin kirjoitukseen, koska hänen kirjoituksensa on kaunis ja mielestäni kuvaava.

Kirjan kannesta haluan sanoa pari sanaa. Mielestäni enkkuversiossa (eli ylin kuva) on aivan uskomattoman kaunis ja kirjaa kaikin puolin kuvaava kansi. Se on synkkä, mutta toiveikas. Lisäksi se on tavallaan kohtaus kirjasta.

Suomenkielisen painoksen kansi on myös sopiva: sinisillä helmillä on merkityksensä kirjassa. Avarat käytävät, tila, eräänlainen vapaus. Suomenkielinen kansi on valoisampi ja unenomaisempi.

Taitaa olla makuasia kumpi miellyttää enemmän, sillä sisältöä ne molemmat kuvaavat mainiosti. Kumpi on enemmän sinun mieleesi?

Minun suosikkini on ehdottomasti enkkukansi. En yksinkertaisesti voi lakata tuijottamasta sitä.