Suomireissu lähenee loppuaan, mistä olen melko iloinen. On jo koti-ikävä ja ihmeellisen lauha syksy Suomessa kääntymässä turhan koleaksi makuuni. Pieni ihme oli, että olen päässyt jopa fillaroimaan – kiitos lämpimän syksyn.
Kioto on lempeä tunnelmakirja, jonka tapahtumat sijoittuvat – ylläripylläri – Kiotoon, Japaniin. Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että kirjaa voi pitää eräänlaisena rakkaudentunnustuksena Kiotolle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kawabata kuvaa miljöötä huolellisesti, erityisesti luontoa ja ihmisten suhdetta luontoon.
Tunnen riemua kulkiessani muun muassa nuoren Chiekon matkassa ja yhdessä ihastelemme kirsikankukkia ja vähän muitakin kukkia ja puita. On jokseenkin ihastuttavaa, että tavataan ystäviä tai mennään perheen kanssa ihan varta vasten katselemaan luontoa.
Chieko on löytölapsi, jonka ottavat huomaansa kangaskauppias Takichiro Sata ja vaimonsa Shige. Takichiro on omalaatuinen mies, joka piirtää kangasmalleja, jotka ovat kuitenkin liian omituisia ollakseen valtavirtaa. Chieko rakastaa ottovanhempiaan, mutta ajatus toisinaan luiskahtaa pohdintoihin omasta biologisesta taustasta. Se ei kuitenkaan ole Chiekolle kovin tärkeää.
Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ikäisensä naisen, joka on hämmästyttävän samannäköinen kuin hän itse. Onko hänellä kaksonen!
Tarina käyskentelee rauhaisasti eteenpäin kuin joutilaan ihmisen mieli. Pieniä arkisia asioita tapahtuu, kohtaamisia tuttujen kanssa. Jotakin hyvin kiehtovaa ja viehättävää on ihan kaikessa, mitä tapahtuu.
Oma luontosuhteeni melko samantyyppinen kuin kirjan henkilöhahmoilla. Lähden itsekin varta vasten katselemaan jotain tiettyä (luonto)paikkaa ja ihmettelemään vuodenaikojen vaikutuksia siihen. Miten luonto alati muuttaa muotoaan. Ihastelen sammalia ja jäkäliä, maaston muotoja.
Kirjassa mainitaan tulppaanit, jotka Takichiron mielestä ovat liian voimakasvärisiä ja päällekäyviä. Mietin samaa. Pidän tulppaaneista, joita löytyy lähes kaikissa väreissä, mutta preferoin hempeitä pastellinsävyisiä kukkia: haurasta vaaleanpunaista, herkkää lilaa, hailakkaa sinistä. Suomalaisista luonnonkukista kirjopillike on minulle rakas.
Koska minulla on Kiotosta vielä viitisenkymmentä sivua lukematta, en jauha siitä tämän enempää.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Kioton kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.
Kiotolla kuittaan myös Sadan vuoden -lukuhaasteessa 1960-luvun.
*
Muutakin olen lukenut sitten Andrea Levyn. Nimittäin Marianne Fredrikssonin historiallisen romaanin Anna, Hanna ja Johanna (Otava 1998, suomentanut Laura Jänisniemi, s. 394).
Kirja on minulle nimenä erittäin tuttu, sillä olen säästellyt sitä täällä mökkikirjastossa kuten Kiotoa. Suurimmasta osasta suomikirjoistani olen hankkiutunut tilanpuutteen takia eroon, mutta joitakin saatoin jättää. Luetut vien pois ja tuon sitten jotain lukematonta vuosittain tilalle, että olisi edes pieni ”puskurikirjasto” täällä. Kirjastosta lainaamani kirjat kun jo palautin.
Anna, Hanna ja Johanna kertoo tarinan kolmen sukupolven naisista Ruotsissa. Hanna on Johannan äiti, Anna on Johannan tytär. Hanna on syntynyt 1871, joten tarinaa seurataan (kirjan) nykyaikaan sieltä saakka ja hieman aiemminkin.
Fredrikssonin tyyli tuntuu aavistuksen naiivilta ja toisinaan kömpelöltä. Kömpelyyteen voi toisaalta vaikuttaa hurja määrä käännökseen jääneitä kirjoitusvirheitä. En jaksa pillastua muutamista virheellisyyksistä, mutta tässä ei nyt ollut kyse muutamasta typosta – virheellisyyksiä tuntui olevan jatkuvasti ja osa oli sellaisia, että piti ihan tavata virke että sai siitä selkoa.
Muuten kyllä kiintoisa romaani, jonka pariin mieluusti aina palasin ja koukuttuneena sitä luin.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.
*
Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja sitten lennähdän takaisin kotiin. Tulossa on raskas reissu, sillä teemme sen yhdessä osassa. Ensin lento Edinburghiin ja sieltä vielä junalla Penrithiin, josta vielä taksilla kotiin Keswickiin. Eniten huolettaa mahdolliset junalakot Briteissä, joita ei kyllä juuri nyt pitäisi olla. Mutta lakon uhka leijuu ilmassa alati.
