Klassikkohaaste: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän
Heart of Darkness, 1902
Otava, 1968
Suomentanut Kristiina Kivivuori
S. 160

Minun on pitkään pitänyt lukea Joseph Konradin Pimeyden sydän. Olen parinkymmenen vuoden aikana aloitellut sitä useammankin kerran, mutta jättänyt kesken muutaman sivun jälkeen. Jokin kirjassa ei ole koskaan innostanut minua lukemaan sitä edes alkua pidemmälle, vaikka takakansi enteilee hyvää.

 Näin tilaisuuteni paikata vihdoin tämä kauhistuttava aukko sivistyksessäni kuullessani klassikkohaasteesta. Riensin heti osallistumaan tällä minua vuosikausia piinanneella Pimeyden sydämellä ja sain vihdoin sen luettua ihan kokonaan (onneksi se ei ollut pitkä - en ehkä olisi muuten jaksanut).

Palatkaamme itse klassikkoon, joka jätti minut melko lailla kylmäksi. Takannen mukaan Pimeyden sydän on ennen kaikkea kertomus norsunluuvälittäjä Kurtzista, miehestä, joka Afrikkaan tullessaan uskoo omaavansa korkeat ihanteet, mutta joka nopeasti menettää suhteellisuudentajunsa ja sortuu mielihaluihinsa.

Tässä välissä haluan tehdä selväksi, että kyseessä on oma tulkintani (niin kuin aina) tästä romaanista: en ole toistaiseksi lukenut "virallisia" kannanottoja Pimeyden sydämestä. Luen niitä myöhemmin, ja vertaan omiini, jos jaksan. Haluan muodostaa itse mielipiteeni ja käsitykseni ilman toisten selittelyjä, koska minua ei oikeastaan kiinnosta, miten jokin romaani tulisi tulkita.

Norsunluuvälittäjä Kurtzin kohtaamme vasta ihan kirjan lopulla. Silloinkin hän on pelkkä ääni, toisen suulla kerrottu tarina, huhu. Kurtzista kertoo kuuntelijoilleen Marlow, jolle Kurtz tuntuu olevan suuri pakkomielle.

Minä en saanut Kutrzista oikein otetta: hän oli vain hahmo taustalla. Ilmeisen seonnut ja ahne, mutta kukapa ei. Enemmänkin kirjasta jäi mieleeni Marlow'n matka syrjäiseen satamaan, jota Kurtz hallinnoi. Pimeyden sydän vertauskuvana jää minulle melko latteaksi, jopa keinotekoiseksi.

Odotin syvällisempää pohdintaa, mutta ajoittain hurmolliseksi, jopa pateettiseksi kohoava paatos melkein naurattaa, ellen olisi ollut niin tylsistynyt. Kyllä, suurimman osan kirjasta odotin, että jotain tapahtuisi tai minulle tarjoiltaisiin jotain ajattelemisen arvoista. Upeimmat virkkeet muodostuivat yllättäen hauskoista vertauskuvista.

Hänellä oli huolestunut ilme, ja pää oli yhtä paljas kuin minun kämmeneni; mutta hiukset olivat kai pudotessaan takertuneet leukaan ja menestyneet uudella kasvupaikallaan, sillä hänen partansa riippui vyötäisillä asti.

Tämä on upea virke, antaa ajateltavaa.

Annoin hänen puhua, tämän paperisen Mefiston, ja minusta tuntui, että jos yrittäisin saisin sormeni menemään hänen lävitseen, ja ettei hänen sisällään olisi muuta kuin ehkä vähäsen roskia.

Pimeyden sydämessä käytetään mustista nimitystä neekeri, kuten tuohon aikaan oli varsin yleistä, normaalia. Mustat olivat pelkkiä vähä-älyisiä orjia tai villi-ihmisiä, joilta oli turha odottaa muuta kuin kantoapua tavaroille. En jaksanut kauhistua ilmeisestä rasismista, sillä romaania täytyy lukea aikaan sidottuna.

Hänestä (mustasta) oli hyötyä, koska häntä oli opetettu. Tässä hänen tietämyksensä: että jos siitä läpinäkyvästä esineestä vesi katoaisi, niin kattilassa asuva paha henki suuren janonsa tähden suuttuisi ja ryhtyisi hirvittävään kostoon. Ja niin mies (musta) hikoillen kohensi tulta ja tarkkaili pelokkaasti lasia...

Kuvaako Pimeyden Sydän aikaansa? Varmaankin. Entä kestääkö se aikaa? Kai se sitten kestää, kun on kerran klassikoksi luokiteltu. Ymmärrän tämän kirjan arvon kenties aikakautenaan, mutta näin 2000-luvulla se näyttäytyy melko kornina eikä oikeastaan anna mitään uutta eikä edes vanhaa.

Luonnollisesti olen ylpeä ja onnellinen, että vihdoin sain tämän luettua.En koe, että aikani meni hukkaan. Jollain perverssillä tavalla nautin tästä kirjasta, mutta luulen nautiskelun liittyneen enemmänkin kirjan ajoittain hauskaan kieleen kuin niinkään sen tarinaan saati sanomaan.

Tästä pääset tsekkaamaan muiden klassikkohaasteeseen osallistujien postauksia. Osallistujia oli aika paljon, joten kirjojen kirjo on suuri. Ja mikä parasta, haastee jatkuu eli jos et päässyt tällä kerralla mukaan, seuraava deadline on 31.1.2016.

Tammikuun klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Itse vielä harkitsen osallistuako vaiko eikö. Klassikoita on toki minulta vielä lukematta, joten sinänsä tällainen haaste toimisi hyvä kannustimena.

Päässäs on vikaa

Suzanne O'Sullivan: It's All in Your Head
Chatto & Windus, 2015
S. 326

Mielen voimat ovat kiinnostavia - usein myös tutkimattomia. Tai no, tutkiahan voi, mutta kysymyset jäävät joskus, useinkin, ilman vastausta.

Ihmisen mieli (ja psykiatria) kiinnostaa minua kovasti, siten siis myös psykosomaattinen oireilu. Aihe kiinnostaa erityisesti siksi, koska löytyy ihan omakohtaista kokemusta siitä, kun mieli aiheuttaa fyysisiä(kin) "vaivoja". Ei aio tässä ryhtyä omaa somatisaatiohäiriötäni ruotimaan ja suureksi onnekseni olen jopa melko lailla "parantunut".

Omat kokemukseni ovat myös siinä mielessä hyvin erilaisia kuin O'Sullivanin kirjassaan kuvailemat tapaukset, koska minä olin tietoinen alusta alkaen siitä, että kyseessä on psykosomaattinen oireilu - ei siis elimellinen (asia toki varmistettiin tutkimuksin). Kirjan henkilöt taas eivät pääsääntöisesti voi uskoa, että ovat "päästään vialla".  Yhteistä sekä minulle että O'Sullivanin esittelemille tapauksille kuitenkin on se, että oireet rajoittavat elämää, invalidisoivatkin joissakin tapauksissa.

It's All in Your Head onkin varsin mielenkiintoista luettavaa, mutta sattuneestä syystä se ei tarjoillut minulle periaatteessa mitään suuria ahaa-elämyksiä. Kirjan luki silti mielellään, koska kukin tapaushan on uniikki.

Kirjan luvut on nimetty O'Sullivanin potilaiden (peitenimet toki) mukaan. O'Sullivan tosin harhailee aiheesta sivupoluille aina lääketieteen historiaa milloin miltäkin aikakaudelta kertaamaan. Lisäksi kussakin luvussa käsitellään liuta muitakin potilaita nimikkonpotilaan lisäksi.

Kokonaisuus pysyy silti jokseenkin läjässä, vaikka kenties olisi kannattanut karsia suurimmat rönsyt. Moni tapaus jää myös ikään kuin kesken, mikä toisaalta on ymmärrettävää, mutta toisaalta ärsyttää uteliasta mieltäni.

Luin kirjaa skeptikon lasit päässäni. Uskon todellakin mielen mahtavaan voimaan, jota ei itse voi ohjata. Mieli tekee niin kuin tekee ja saa kehonkin tekemään ja tai olemaan tekemättä asioita. O'Sullivanin tyyli on varsin miellyttävä ja ymmärtävä, mutta mutta...

Nyt täytyy muistaa, että kyseessä on yksittäisen neurologin kokemukset ja mielipiteet. Esimerkiksi luku Rachelista on herättänyt kärhämää, sillä O'Sullivan määrittelee melko mielivaltaisesti CFS:n (chronic fatigue syndrome) psykosomaattiseksi sairaudeksi sivuuttaen sairaudesta tehdyt tutkimustulokset lähes kokonaan. Jokseenkin järkyttävää.


Tietoa Suzanne O'Sullivanista
Kirjasta voi lukea pätkän The Guardianista: 'You think I'm mad?' – the truth about psychosomatic illness
 

Haluatko koota palapelini?

Mark Henshaw: The Snow Kimono
Tinder Press, 2014
S. 396


Jestas, mitä juuri luin. Ja tulkitsin. The Snow Kimonoa ei voi vain lukea, sitä pitää tulkita. Kieli on lyyristä, se ei kuvaile vain maisemia ja tapahtumia, se kuvailee tunnelmia, ajatuksia, sisintä. Ja se karkaa käsistä kuin tiimalasissa juokseva hiekka, se leikittelee ajalla - ja ajattomuudella.

Sillä meidän muistomme ovat toisinaan vain hajanaisia sirpaleita. Palapelin paloja, jotka näennäisesti sopivat toisiinsa, mutta eivät silti. Riippuu siitä, kuka palapelin kokoaa - ja kuka katsoo.

In Japan, we have a saying:

If you want to see your life,

you have to see it through

the eyes of another.

But what if what you see

is not what you want to know?

Niin, entä?

Pariisi, 1989. Tapahtuu useampikin asia. Eläkkeelle jäänyt komisario Auguste Jovert saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Vain muutamaa päivää myöhemmin Jovertin ovelle ilmestyy japanilainen Tadashi Omura.

Arvoituksellinen Omura haluaa kertoa tarinansa Jovertille: miesten välille syntyy omituinen ystävyys, joka perustuu Omuran avautumiselle. Tarina kulkee yhä kauemmas nykyajasta, se on maatuska josta avautuu aina uusi ja uusi nukke.  Pitää kulkea kauas taakse päätyäkseen takaisin tähän päivään.

Niin Omuran kertomuksen lumoissa olin, etten olisi halunnut palata lainkaan takaisin. Olisin voinut jäädä Osakaan ja Japaniin muutenkin. Vaikka siellä kytee viha, ystävyys, siellä kytee pakkomielle. Ja rakkaus, niin monitasoinen rakkaus. Myös nurkkaan ahdistettu rakkaus. Olisin halunnut sulkea silmäni joiltakin asioilta, olisin toivonut muuta. Elämä harvemmin menee, niin kuin sen toivoisi menevän. Se vain... menee.

Kirja on jaettu yhdeksään osaan, joista kahdeksan kantaa eri henkilöiden nimiä. Yhdeksäs ja viimeinen on jäähyväinen. Mietin onko pahuudella rajoja. Ehkä onkin, mutta kukin piirtää rajansa itse. Ne rajat, jotka ylitettyään ei voi enää katsoa peiliin.

Olen haltioitunut, olen järkyttynyt, olen liikuttunut. En itke, sillä en tiedä kenelle kyyneleeni vuodattaisin. En edes tiedä tarvitaanko kyyneliä - ehkä ei. Tai ehkä itkisin itselleni.

Omura looked old now, insubstantial, as though he too were already just a memory. No longer there.

Jos tämä kirja tulee eteeni jossain, ostan sen omaan hyllyyni, sillä voisin lukea tämän joskus uudelleen. Ei haittaa vaikka tiedän. Sillä kenties tulkitsen toisin ensi kerralla.

Pari sanaa vielä kirjan tyylistä. Henshaw ei käytä lainausmerkkejä eikä muutenkaan merkitse dialogeja. Dialogit hukkuvat tekstiin, mutta kyllä ne sieltä tunnistaa. Aluksi se häiritsi, mutta siihen tottui ja lopulta ymmärrän ja hyväksyn ratkaisun. Niin vain kuuluu olla tässä romaanissa. Se sopii tähän unenomaiseen ja hiljaiseen tunnelmaan.

Kirjan kannessa lukee "Wonderful... a novel of detection, a thriller of the intellect." Sydney Morning Herald

Hmm, ei ehkä trilleri. Ei ainakaan ihan puhdasverinen. Kirjan lopussa esiintyy kyllä jonkinlaisia trillerimäisiä piirteitä, mutta hmm. Toisaalta ihan sama: mahtavan upea kirja, joka vieläpä yllättää. Se myös pakottaa sietämään epätietoisuutta, mutta sekin palkitaan. Viimeistään sitten, kun kaikki on ohi.

Mark Henshaw on australiainen kirjailija, joka asuu tällä hetkellä Canberrassa. Tutkimusteni mukaan Snow Kimonoa ei ole käännetty suomeksi. Sietäisi kyllä kääntää - nyt on uniikki teos kyseessä!

Kirjan kansi: Ilona Wellman/Trevillion Images

Kukassa

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.

"Katsokaa: jos palatsin sijasta edessäni olisi kanakoppi ja alkaisi sataa, niin minä kenties ryömisin koppiin välttyäkseni kastumiselta, mutta silti en käsitä kanakoppia palatsiksi kiitollisena siitä, että se suojeli minua sateelta. Te nauratte, te jopa sanotte, että tuossa tapauksessa on yhdentekevää onko kanakoppi vai palatsi. Aivan oikein, minä vastaan, jos vain elämän tarkoitus olisi yksinomaan olla kastumatta."

 Dostojevski: Kellariloukko

The Flower crab spider, Misumena vatia.

Hope.

Kun kissa tuli ja muutti elämät

James Bowen: A Street Cat Named Bob
Hodder & Stoughton, 2012
S. 279
Kirja on julkaistu suomeksi nimellä Katukatti Bob

James Bowen kertoo hellyttävän tarinansa siitä, kuinka hän kohtasi Bobin ja pitkällisen mietiskelyn jälkeen "adoptoi" sen.

Tiedättekö mitä: ei tule yhtään mitään päähäni tästä kirjasta. Tai tulee periaatteessa, mutta käytännössä en saa mitään ulos. Olen usemmankin kerran yrittänyt tiristää muutaman sanan ulos, mutta ei vain tule, ei sitten millään.

Se ei johdu siitä, ettenkö olisi pitänyt kirjasta. Kyllä pidin, se on varsin silmiä avaava monessakin suhteessa ja tarjoaa mielenkiintoisen (sisäpiiriläisen) katsauksen katuelämään. Sitä katsausta täällä tosin näkee ihan livenäkin (tietenkin vain pintapuolisesti), koska asunnottomiahan täällä piisaa. Bowenilla oli tosin vaatimaton tukiasunto, mutta ruoka (ja kiinteät asumiskulut) piti saada pöytään kadulta.

Alussa Bowen rahoitti elämisensä soittamalla kitaraa ja laulamalla, myöhemmin hän ryhtyi myymään Big Issue -lehteä (Suomessa Iso numero), joka täällä ilmestyy kerran viikossa. Lehti on minulle tuttu, koska luen sitä itsekin - en tosin säännöllisesti.

Minulla on tietty myyjä, jolta lehden ostan jos ostan. Hän on keski-ikäinen mies, jolla on koira. Koira ei luultavasti ole yksin hänen, sillä olen nähnyt koiran toisaallakin. Lisäksi tiedän, että tämä mies asuu kadulla.

Tämä kirja avasi myös paljon Big Issuen toimintatapoja. Olin toki tietoinen, että myyjä maksaa lehdistä eli ei niitä ilmaiseksi anneta kenelle tahansa. Sen sijaan monet käytännön asiat, joita olen toisinaan ihan uteliaisuudesta mietiskellyt, saivat vastauksen.

Menivät nyt ehkä hieman aiheen ohi nämä mietteet, vaan niinkin voi joskus käydä. Päätän lätinät tähän, koska tapanani ei ole väkisin näitä kirjamietteitä vääntää. Jos ei kerta kaikkiaan tule mitään, niin antaapa olla.

Suosittelen sen sijaan itse lukemaan tämän kirjan. Mitään kielellistä koreilua on turha odottaa, mutta tarina on sitäkin koskettavampi. Sanoisin, että kissa- eläinfanien ykkösvalinta.

Muualla blogeissa:

Anna minun lukea enemmän
Kirjasähkökäyrä
Ullan luetut kirjat

Kun haiku ei riitä

Denis Thériault: The Peculiar Life of a Lonely Postman
alkuper. Facteur émotif, 2005
Hesperus Nova, 2008
Ranskasta englanniksi kääntänyt Liedewy Hawke
S. 108

 Onpa erikoinen kirjan nimi, ajattelin tutkaillessani kirjojen selkämyksiä charity shopissa. Erikoinen nimi ja sitten vielä niin kaunis kansi (kannen suunnittelu ja toteutus: Anna Morrison).

Takatekstikin houkutteli, vaikka siinä on näin jälkikäteen ajateltuna paljastettu melko paljon. Ei kuitenkaan liikaa, mikään ei valmistanut minua siihen, mitä tuleman piti. The Peculiar Life of a Lonely Postman on ennen kaikkea maaginen tunnelmakirja, jossa tunnelma luodaan osittain runoin.

Japanilainen runous on keskeisessä roolissa, etenkin haikut. Kanadassa asuva Postimies Bilodo ei ole maailman eettisin posteljooni: hän rikkoo räikeästi kirjesalaisuutta availemalla toisille tarkoitettuja kirjeitä. Toisten elämät ovat hänelle henki ja elämä, hänen saippuasarjansa. Tai puolet niistä, mutta loputhan voi keksiä itse.

Pakkomielteinen toisten asioiden tonkiminen sokeuttaa Bilodon. Hänellä kenties olisi mahdollisuus toisenlaiseenkin elämään, ei niin yksinäiseen ja eristyksessä olevaan. Mutta ei hän sitä näe, hän on liian kiinni toisten kirjeissä ja elämissä. Etenkin erään Ségolènen pelkistetyissä kirjeissä, joista kukin sisältää aina vain yhden haikun: ei koskaan mitään muuta.

Mutta mitä tehdä, kun yksi haiku ei enää riitä? No siirrytään tietenkin tankaan! Haikulla ja tankalla on tavumäärien ja rakenteen lisäksi sisällyksellisiä eroavaisuuksia. Asiasta mitään tietämättömälle ne tulevat kyllä selväksi, sillä Denis Thériault selittää ne romaanissaan.

Hienovaraiset haikut vaihtuvat paatoksellisiin tankoihin saaden ajoittain jopa koomisia piirteitä. En tiedä onko se tarkoituksellista vai tahatonta, mutta minä kyllä hihittelin ja jopa hirnahdin ääneen. Voiko tätä suorempaa - ja melko kulunutta - kielikuvittelua enää ollakaan?

Under the screen of your dress
at the crossing of your thighs
a hidden river
secret Amazon
Let me make my way upstream

Kyllä, minä siis revin huumoria tästä kirjasta. Mutta ei tämä mikään huumorikirja silti ole. Sanoisin, että ajatuksia herättävä kauniin runollisesti kirjoitettu tarina, josta löytyy syvyyttä, ajateltavaa ja yllätyksellisyyttäkin. Kieli on niin elävää, että tarina piirtyi helposti mieleeni eikä se millään tahdo lähteä sieltä. Kerrankin olen samaa mieltä kirjan kansikehun kanssa: tätä voi tosiaan kutsua lumoavaksi.

Huomioin, että kirjassa haiku ei noudata säkeitä suhteessa 5-7-5 (luvut ovat tavumääriä), vaan useimmiten 5-5-7 (mikä on minulle vierasta). Toisaalta japaniksi perinteen mukaan haiku kirjoitetaan ns. putkeen eli koko roska samalle pystyriville.

Kirjallisuuspalkinnoista kiinnostuneille kerrottakoon, että The Peculiar Life of a Lonely Postman voitti vuonna 2006 Japan-Canada Literary Awardin.

Peter James: You Are Dead

Peter James: You Are Dead
Macmillan, 2015,
S. 403
11. Roy Grace -sarjan kirja

Kun on lukenut näinkin monta kirjaa samasta sarjasta, alkaa väistämättä toistaa itseään. Enkä nyt puhu kirjailijasta, vaan itsestäni.

Tai no, hiukan molemmista, sillä Jamesin kaava on pysynyt samana alusta lähtien. Ja minä olen kommentoinut sitä kaavaa melko usein. Tällä kertaa jätän kommentoimatta (mutta on se [kaava] sama edelleen).

En aiemmin muista valitelleeni (ainakaan kovin paljon) miljoonista nimikkeistä, joita James viljelee kirjoissaan. Tässä kirjassa niiden hurja määrä oli sokaista minut. Ymmärrän, että James haluaa olla tarkka (poliisi)nimikkeissään ja termistössään, mutta minua alkoi jo huimata niiden hurja määrä, joiden lisäksi mainittiin yhdentekevienkin henkilöiden nimet kokonaisuudessaan. Joissakin kohdin pelkkä nimike tai sukunimi olisi riittänyt.

Mutta se yleisestä marinasta (marisen myöhemmin hieman lisää, mutta tässä välissä haluan huomauttaa, että pidin kyllä tästä kirjasta).

Nuoria naisia katoilee Brightonissa. Kadonneita naisia yhdistää se, että he ovat ulkonäöltään samantyyppisiä. Kaappaajaa kiinnostaa nimittäin vain tietynlaiset naiset. Mutta miksi ja kuka kaappaaja on? Entä miten tuoreet katoamistapaukset liittyvät useita kymmeniä vuosia sitten kadonneisiin naisiin? Liittyvätkö mitenkään?

Siinäpä alkuasetelma, jota lähdetään kerimään auki peterjamesmäiseen tapaan tarkastelemalla asioita milloin kenenkin näkökulmasta - myös kaappaajan. Nyt kävi niin, että arvasin melko lailla koko asetelman jo kirjan alussa! Motiiveja sentään en, mutta eräs dekkareissa "seksikäs" ilmiö esiintyi tässäkin kirjassa. Sitä ei pahemmin ruodittu eikä edes avattu lukijalle, mutta jos nyt jotain "aiheesta" tietää ennestään, niin eipä sen päätteleminen vaikeaa ole.

Pahoittelen kryptisyyttä, mutta en halua spoilata. Seuravat kappaleet saattavat sisältää spoilereita edellisistä kirjoista, joten jatka omalla vastuulla.

Kuten on käynyt selväksi, Roy on nyt isä. Ja Cleolla alkaa mennä hermo Royn jatkuvaan poissaoloon. Ja minulla alkoi snadisti mennä hermo siihen, että aina pitää kirjoihin sotkea mukaan se perhe-elämän sovittaminen työhön -teema. Miksei joku voisi joskus pysyä vaikka lapsettomana?

Tosin lapsettomat (naiset etenkin) romaaneissa on kuvattu yleensä jonkinlaisina kummallisuuksina, joita ei sitten vissiin voi ottaa vakavasti. Ainakin pitää haluta niitä lapsia ollakseen "normaali", ja jos ei voi lapsia saada, niin kieriä vauvakuumeessa biologisen kellon takoessa lekalla päähän.

Sarjan kestotaustajuoni eli Royn entisen vaimon, Sandyn, kohtalo ottaa sysäyksen eteenpäin. Melko maltilla mennään silti edelleen, mutta on tullut selväksi että tietynlainen side menneisyyteen on. Sellainen side, josta voi olla vaikea päästää irti (kun sen saa selville, jos saa), vaikka noin muuten olisikin valmis antamaan menneen olla.

Kylläpä marisenkin paljon tänään, vaikka ei alun perin ollut tarkoitus. Keskityn lopuksi hyviin asioihin, joita kirjassa on huomattavasti enemmän. Vaikka juonen osittain arvasinkin jo melko alussa, kirja piti silti otteessaan ollen koko ajan mielenkiintoinen. Kirjaa luki siis ilokseen, ajoittain jopa ahmien. Eräs tapahtuma kirvoitti jopa kyyneleet silmiini.

Tämä kirja julkaistaan suomeksi syksyllä. Uskallan väittää, että jos olet sarjaa tähän asti lukenut, pidät kyllä You Are Dead -kirjasta.

Roy Grace -sarja (en jaksa lisätä suomennosten nimiä, sori):

1. Dead Simple
2. Looking good dead
3. Not dead enough
4. Dead man’s footsteps
5. Dead Tomorrow
6. Dead Like you
7. Dead Man’s grip
8. Not Dead Yet
9. Dead Man's Time
10. Want You Dead
11. You Are Dead

Kesäkuun kirjaostokset

Jeesustelin toukokuussa lisääntynyttä kirjamäärää (10). Noh, pistin sitten paremmaksi kesäkuussa eli kotiini muutti peräti kolmetoista kirjaa, oho. Kas tässä uudet perheenjäsenet. 

Collinsin kirjaboxi pitää sisällään kolme kirjaa. Tykkään lukea kielioppikirjoja ja siten myös huoltaa ja kehittää kielitaitoani.

Great Britain -kirjan ostin charitystä ennen reissua ajatuksenani saada siitä virikkeitä. Kaamea kasarikirja, joka on lievästi asenteellinen ja ylisekava. Nauratti kylläkin sitä lukiessani. Esimerkisi Yarmouth (merenrantakaupunki East Angliassa), jossa kävimme haukuttiin ihan pystyyn kirjassa. Hoho, ei se nyt niin paha ollut.

 
The Lie on luettu, ei ollut minun kakkupala. Kyseessä tummaa chick littiä trillerimäisin piirtein.

Pasi Ilmari Jääskeläisen lukisin mieluummin suomeksi, mutta koska se ei nyt ole mahdollista, niin hommasin sen englanninkielisenä.

The Death of Beesin olen halunnut jo pidemmän aikaa lukea. Se on suomennettu nimellä Mehiläisten kuolema.

Victoria Spryn Tortured kertonee juuri siitä, mistä kirjan nimikin. En olekaan hetkeen lukenut kunnon miseryä, joten tulee tarpeeseen.

Nesboa en ole vielä toistaiseksi lukenut lainkaan. Tämä kirja oli pakko ostaa, kun oli niin halpa (pari puntaa). The Secret Speech on jatkoa Child 44:lle, josta pidin kovasti. Pakollinen hankinta siis. Ps. Tom Rob Smithin Farm on myös hyvä!

Nämä Aberystwyth-kirjat oli pakko ostaa, koska ihastuin ensin kirjojen kansiin ja sitten takatekstikuvauksiin. Tätä sarjaa olisi ollut enemmänkin kaupan, mutta ostin näin alkuun vain kaksi ensimmäistä, koska en voi tietää pidänkö näistä ollenkaan. Lisäksi olen käynyt Aberystwythissä.

Suzanne O'Sullivanin kirjaa olen jo hieman aloitellut. En ole tosin esipuhetta pidemmälle päässyt, mutta vaikuttaa kiinnostavalta niin kuin "pääasiat" aina.

Miten on, onko joukossa luettuja tai muuten vain tuttuja kirjoja tai kirjailijoita?

Paluu arkeen

Nyt on reissut reissattu ennen seuraavaa reissua. Juu, sellainen on taas tulossa - useampikin. Mutta niistä toiste. Eletään nyt tässä hetkessä, vaikka mieli halajaa taas minne sattuu.

Luin peräti noin kolme sivua romaania (Peter Jamesin You Are Dead) reisen aikana. Tiesinkin etukäteen, etten juuri lue matkalla. Silloin keskityn ihan muuhun ja tutustun (lukemallakin tietysti) paikkoihin, joissa olen - annan itseni niille kokonaan.

York oli eräs kaupunkikohteemme (nämä kaikki kuvat ovat sieltä). Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta jokin jäi kaivelemaan tuolloin ja halusin palata. Nyt on palattu ja nähty, Yorkin historiallinen muurikin kävelty kokonaan - vihdoinkin. Mieleni sai rauhan: en koe tarvetta enää palata, vaan talletan kaupungin muistojeni leikekirjaan.

Kävimme myös rautatiemuseossa. Ihastuin.

Saatan laitella jotain matkakuvia myöhemmin, jos jaksan (en tiedä vielä haluanko oikeastaan jakaa niitä hetkiä edes kuvina, vaan pitää itselläni). Mutta seuraavaksi postaan kesäkuun kirjaostokset, ettei hienosti alkanut kuukausittainen raportointini mene ihan pilalle. 


Hieman haikea olo on nyt.

"I'm sailing away set an open course for the virgin sea

I've got to be free, free to face the life that's ahead of me

On board I'm the captain so climb aboard

We'll search for tomorrow on every shore

And I'll try oh Lord I'll try to carry on."

Styx - Come Sail away