Tess Gerritsen ja kirjakerhot

Luin muinoin paljon Tess Gerritsenin kirjoja. Aloitin Gerritsenin tuotantoon tutustumisen romaanista Kirurgi (Otava 2002/The Surgeon 2001), joka aloittaa ns. Rizzoli&Isles-kirjasarjan (josta on myös joku televisiosarjaversio olemassa: en ole katsonut enkä aio katsoa).

Isles on patologi, Rizzoli poliisietsivä (näin ainakin sarjan alussa, en ole lukenut koko sarjaa – se jäi kesken minulta jossain vaiheessa).

Muistan, että Tess Gerritsenin uutuudet olivat lähes aina elleivät ihan aina Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjoina. Ne siis piti peruuttaa tai pamahtivat postiluukusta. Joskus ne pamahtivat peruutuksesta huolimatta.

Tämä on varma tieto, sillä tarkkana ihmisenä pidin kirjaa peruutuksista. Lähettivät toisinaan silti kirjan varmaan toivossa, ettei sitä jakseta palauttaa. En aina jaksanutkaan, joten tuli sitten ”pakko-ostettua” joitakin kirjoja.

Kerran lähettivät kirjan minulle Lontooseen (olin tehnyt yleisen osoitteenmuutoksen ja mahdollisesti Posti käänsi kirjan uuteen osoitteeseeni), vaikka olin sen perunut. Minulle oli myös sanottu, että ulkomaille ei kuukaudenkirjoja edes lähetetä, mutta sinne se vain tulla tupsahti.

Otettuani yhteyttä asiakaspalveluun saadakseni ohjeita miten palauttaa kirja (asiakaspalautus ei toimi ulkomailta maksutta Suomeen) sanottiin, että voin pitää sen koska palauttaminen menee muuten liian vaikeaksi (en suostunut maksamaan postikuluja voidakseni palauttaa sen). (Kiinnostuneille tiedoksi: kyseessä oli Dan Brownin Kadonnut symboli)

Tässä välissä pitää ihan tarkistaa onko Suuri Suomalainen Kirjakerho vielä olemassa ja näyttääpi olevan. Olin myös Uudet kirjat ja Johanna -nimisissä kirjakerhoissa. Ja monissa muissakin (muun muassa Ex Libris, Book Avenue, Akateeminen kirjakerho, Stockmannin kirjakerho), joita Suomessa on joskus ollut. Wikipediasta löytykin kirjakerhoista listaus, nostalgista.

*

Varsinaisesti minun piti Tess Gerritsenin kirjaa pohtia. Luin juuri nimittäin Gerritseniltä romaanin nimeltä Playing with Fire (Penguin 2015, s. 310), joka on suomennettu nimellä Joka tulella leikkii.

Kirjan alkuperäinen nimi on monitulkintainen ja osuva kuvaamaan romaania. Verbi ”play” voi viitata mm. leikkimiseen, pelaamiseen tai soittamiseen. Romaanin otsikko viittaa mielestäni ensisijaisesti soittamiseen – ei leikkimiseen – mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin on lukenut kirjaa jonkin matkaa.

Romaanin keskiössä on ammattimuusikko Julia, jonka instrumentti on viulu. Työmatkalla Roomassa ollessaan Julia tutkailee erään antiikkikaupan tarjontaa ja kiinnostuu vanhasta nuottikirjasta. Kirjaa lehteillessään sen välistä putoaa irrallinen sävellys, joka kiehtoo häntä. Kaupat nuottikirjasta ja  irtosävellyksestä tehdään ja Julia palaa kotiin Yhdysvaltoihin löydöstensä kanssa.

Irrallisen sävellyksen nimi on Incendio ja sen on säveltänyt L. Todesco. Sävellyksellä on merkittävä rooli tässä kirjassa, sillä se johdattaa Julian lopulta jopa hengenvaaraan.

Mainitusta sävellyksestä pari sanaa. Tess Gerritsen on itse musikaalisesti lahjakas ja hän on säveltänyt ”Incendion” (italiaa, tarkoittanee tulipaloa tmv.) käsittääkseni tätä kirjaansa varten. Kappaleen voi kuunnella Youtubesta. Videolla Tess Gerritsen soittaa pianoa ja viulua soittaa Joerg Widmoser.

Kuuntelin Incendion vasta kirjan luettuani, koska halusin itse mielikuvitella sävellyksen ensin. Incendio on koskettava ja kun sen kuunteli Gerritsenin romaani mielessä, niin kyllä hieman kostui silmäkulma.

Tähän väliin kirjan takateksti:
 

What if your child wanted you dead?

Julia doesn't understand what is happening to her daughter, but she thinks she knows what's causing it. She is terrified for Lily, and for herself, but what scares her more is that no one believes her.

If she is going to help Lily, she will have to find the answers alone, embarking on a search that will take her to the shadowy back streets of Venice.

There, Julia uncovers a heartbreaking, long-buried tale of tragedy and devastation - a discovery that puts her in serious danger. Some people will do anything in their power to keep the truth silent…


Kotona Yhdysvalloissa Julian ja aviomies-Robin kolmevuotias tytär, Lily, alkaa yhtäkkiä käyttäytyä aggressiivisesti. Julia alkaa pelätä tytärtään ja sen takia välit Robiinkin hankaloituvat.

Playing with Fire on mukavalla tempolla etenevä sekä kahteen aikaan (nykyaika/toinen maailmansota) ja paikkaan (yhdysvallat/Italia) sijoittuva trilleri. Kirjan toista eli historiallista osuutta voinee tosin pitää pikemminkin tragediana.

Ihmeekseni tämä kirja yllätti, koska en nyt varsinaisesti mitään tällaista osannut odottaa. Ja ylläri oli nimenomaan positiivinen. Romaani on helppo- ja nopealukuinen plus koukuttava ja sopisi erittäin hyvin vaikkapa matkakirjaksi. Siinä mielessä harmi, että luin sen juuri nyt kun matka on vielä edessä. Pitää keksiä uusi matkakirja.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan.

Kotiorjana Kyproksella

Kyproksella kotiapulaisen palkkaaminen on yleistä. Joissakin tapauksissa ei ole ollenkaan asiatonta käyttää termiä kotiorja, sillä paljon vapaa-aikaa saati palkkaa ei apulaiselle ole tarjolla.

Christy Lefterin romaani Songbirds (Manilla Press 2021, s. 369) joka on suomennettu nimellä Laululinnut, käsittelee muun muassa kotiapulaiskulttuurin varjopuolia Kyproksella.

 

Monien paikallisten asenne kotiapulaisiin on alentava: heitä ei nähdä ihmisinä, vaan lähinnä työkoneina, joilla ei ole persoonallisuutta eikä tunne-elämää. Tai mitään elämää, sillä osa työnantajista huolehtii säännöin ja rajoituksin siitä, ettei apulaiselle pääse kehittymään omaa elämää.

Näin huonosti ei ole asiat Songbirdsin srilankalaisella Nishalla, joka on saapunut Kyprokselle kotiapulaiseksi yksinhuoltajaksi jääneelle Petralle. Petra on kohtuullisen asiallinen työnantaja paitsi että hän on sokea omalle rasismilleen ja ”ankaruudelleen”, jotka istuvat niin syvällä kulttuurisessa normissa, että niitä ei edes tajuta kyseenalaistaa.

Lukija kyllä huomaa nämä asiat Petran ynnä muiden kotiapulaisia käyttävien henkilöiden käytöksessä. Kun erään kerran Nisha pyytää yhden illan vapaaksi, ei Petra sitä hänelle anna. Koska juurihan Nishalla oli vapaapäivä: se yksi vapaapäivä viikossa. Noin muuten työaikaa on aamusta iltaan niin, ettei siinä pahemmin aikaa itselle jää.

Nisha hoitaa työnsä kunnolla eikä intä vastaan, sillä Kotona Sri Lankassa odottaa hänen lapsensa ja äitinsä, joille hän lähettää rahaa. Taloudellinen ahdinko nimenomaan on syy, miksi Nisha Kyprokselle kotiapulaiseksi lähti.

Romaani kiertelee ja kaartelee Nishan ympärillä, joka tarinan alusta lähtien on poissa, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lukija ei kertaakaan kohtaa Nishaa itsenään, vaan ainoastaan toisten kautta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joiden kautta Nishan elämä ja persoona avautuu.

On työnantaja Petra, joka vasta Nishan kadottua havaitsee, miten tärkeä ihminen Nisha on hänen ja lapsensa elämässä. Ei pelkästään ”työkoneena”, vaan ihmisenä. Pidin kirjan alussa Petraa jokseenkin luotaantyöntävänä henkilöhahmona nimenomaan vallankäytöllisistä syistä. Tarinan edetessä Petra itsekin alkaa ymmärtää kompleksista suhdettaan Nishaan.

Sitten on Yiannis, jolla on rakkaussuhde Nishaan. Suhde ei ole mutkaton, koska molemmat sekä Yiannis ja Nisha ovat omalla tavallaan ”nurkkaan ahdettuja” - vankina vallitsevissa olosuhteissa.

Petra ja Yiannis ovat lähes ainoita, joita Nishan katoaminen kiinnostaa. Poliisia ei kiinnosta, koska Nisha on "vain" ulkomaalainen: miksi vaivautua edes tutkimaan tapausta.

Koska poliisi ei ole Nishan katoamista kiinnostunut tutkimaan, etsivät Petra ja Yiannis Nishaa aluksi tahoillaan kunnes yhdistävät tietonsa ja jatkavat etsintöjä yhdessä.

Lefterin tyyli on melko neutraali eikä ongelmia alleviivata: ne tuodaan esille kuin olisivat  arkipäiväisiä asioita niin kuin ne Kyproksella ovatkin. Työnantajan valtasuhde kotiapulaiseen tuntuu olevan melko rajaton ja venyvä.

Raskaasta aiheesta huolimatta Songbirdsissa on myös kepeyttä ja toivoa. Kotiapulaisteeman lisäksi sivutaan laitonta lintujen pyydystämistä/tappamista, jonka koin hyvin häiritsevänä. En sellaisesta ollut aiemmin tietoinen, joten opinpa jotain tästä Lefterin kirjasta, joka sai minut muutenkin googlettelemaan kaikenlaista. Kyproksen kulttuuri ja muut käytännöt eivät ole minulle erityisen tuttuja.

Pari kiinnostavaa linkkiä:

Cyprus Mail – The truth for Cyprus’ domestic workers
Bird Life Cyprus – Illegal bird killing: the darker side of Cyprus
BBC – Cyprus serial killer Nikos Metaxas handed seven life sentences (tähän tapaukseen Christy Lefteri viittaa kirjan loppuun sijoitetussa kirjeessään lukijalle)


Christy Lefteriltä on suomennettu tämän Songbirdsin (Laululinnut) lisäksi The Beekeeper of Aleppo eli Aleppon mehiläistarhuri. Voisin kuvitella senkin lukevani, kun tulee oikea mielentila. Laululinnut luin juuri oikeaan aikaan, sillä on ollut (on edelleen) keskittymisvaikeuksia ja muuta ikävää (päänupissa), mutta kirjan pariin oli aina helppo palata/paeta. Pitää siis otteessaan ja on kiinnostava.


Laululinnuista on blogannnut muun muassa Kirjarikas elämäni.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

Liljan hidas kuihtuminen

Thora Hjörleifsdóttirin Magma on kuvaus Liljan kuihtumisesta. Terälehti toisensa jälkeen lakastuu, kunnes jäljellä on enää runnottu varsi. Voiko siitä enää versoa?

Reykjaviklainen Lilja on 20-vuotias yliopisto-opiskelija ja korviaan myöten rakastunut itseään vanhempaan ikuisuusopiskelijaan. Äly ja komeus samassa paketissa on niin seisauttavaa, ettei Lilja näe tai halua nähdä niiden takana asuvaa kusiaista – ei, vaikka aivan alusta alkaen koko mies on suorastaan välkkynyt punaisella. Red flags everywhere.

Mutta nuori rakkaus ei ole sokea, se näkee nimenomaan pinnan. Se näkee unelmat ja toiveet, mutta sulkee silmänsä epämukavilta asioilta (niitä onkin sitten paljon). Koska kaikkihan muuttuu paremmaksi, kun… no, sitten kun muuttuu. Koska tokihan ne muuttuu. Mies muuttuu sellaiseksi kuin oikeasti on tai siis sellaiseksi kuin hän Liljan mielestä voisi olla.

Ja totta, tietenkin kaikki muuttuu – nimittäin huonompaan suuntaan. Myös Lilja muuttuu. Alun rempseästä ja sanavalmiista nuoresta naisesta tulee sulkeutunut ja arka miellyttäjä, joka syyttää itseään kaikesta, mistä nyt voi syyttää, ja muustakin.

Liljan etenevä metamorfoosi uhkaa muuttaa hänet mullaksi, maaksi muiden jalkojen alle. Onko jo liian myöhäistä peruuttaa muodonmuutos?

Luvut Magmassa ovat lyhyitä, pisimmilläänkin parin sivun pituisia. Luvut on otsikoitu ja tarina alkaa varsin rempseästi otsikolla

Chlamydia

I didn’t know it would be such a big deal; it’s not like it’s uncurable. Nobody’s going to die. We’ll take antibiotics and then, ten days later, it’ll be gone. But now he thinks I’m a total slut. And I must be, since I have infected people. But I think he’s being unfair.

Liljalla on tuolloin vielä persoonallisuus: omaa tahtoa ja näkemystä. Myöhemmin oma tahto murtuu toisen tahdon alla ja persoonallisuuden hautautuminen alkaa. Synkkyys luikertelee laavan lailla mielen sopukoihin ja peittelee kaiken. Jää kuori, jonka sisällä ei oikeastaan ole enää mitään.

Lyhyiden lukujen ja siten myös lyhyiden kuvausten takia tarina syntyy sirpaleista ja se suojaa lukijaa: tarina ei pääse ihon alle, vaikka siinä muutama aika raju kohtaus onkin. Romaanissa kertoja on Lilja itse, joten hänen ajatustensa muuttuminen ja mielensä asteittainen synkentyminen tulevat hyvin esille ja se on kirjan vahvuus.

Se on myös heikkous, sillä Liljan ajatuksissa ei ole paljon muuta kuin tuo ”ihana” mies. On vaikea käsittää, miksi Lilja pakkomielteistyy hänestä niin paljon, että kadottaa omat rajansa. Mutta niin, nuori rakkaus höystettynä (rakkauden) kohteen tuhovoimalla lienee liian voimakas vastustettavaksi.

Kusiainen ei tietenkään ole täysin kusipää (toisin sanoen osaa olla kiva tarvittaessa). Tietysti on hyvääkin, koska täytyy olla syy jäädä.

Jokseenkin hypnoottinen romaani, jonka lukemista vain jatkoi ja sitten se olikin yhtäkkiä loppu. En pitänyt kirjan lopusta. Minusta se on kliseinen ja imelä. Sellainen, joka ärsyttää minua suunnattomasti, mutta varmaan se on minun oma ongelmani.

Mielipide selkokielellä: Häiritsevä tarina, johon koukuttui todella nopeasti. Pidin romaanin kielellisestä tyylistä eikä tarinan mosaiikkimaisuus häirinnyt. Yleensähän sellainen tyyli ei minua puhuttele, mutta tässä se toimii erittäin hyvin. Kirjan loppu on perseestä (toisaalta tietyllä tasolla ymmärrettävä silti), mutta tiedostan että jonkun toisen mielestä loppu on ihqu.

Kusiaisen näkökulmaa ei tarjoilla, mutta miksipä pitäisi. Siten sitä ei myöskään voi ymmärtää. Kovin terve tyyppi ei voi olla kyseessä, mutta jätän psykologiset arvioinnit tekemättä.

Kusiainen on minun käyttämä termi, sellaista ei kirjassa mainita. Mielestäni se sopii kyseiseen henkilöön metaforana. Kirjan lukenut ymmärtänee käyttämäni metaforan.

Thora Hjörleifsdóttir: Magma
Picador, 2021
islannista englannintanut Meg Matich
s. 200
(kirjaa ei ole käsittääkseni ainakaan toistaiseksi suomennettu)

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

*

Kirjan otin lukuun sattumalta. Olin kirjastossa tutkailemassa tarjontaa ja ainoa tavoitteeni oli löytää kirja, joka olisi lyhyt (minulla on useita pitkiä kirjoja kesken). Tietysti kirjan piti myös kiinnostaa ja takatekstin perusteella tämä kiinnosti.

Kirjastokäyttäytymiseni on muuttunut, sillä täällä valikoima on niin suppea, että varsinaista ”kirjastoriemua” ei oikein enää synny. Hyllyjä ei järin monia ole ja valikoima melko valtavirtaa ja perusbrittiä (oma lukumakuni ei mätsää perusbrittien kanssa). Haluamani kirjat ovat yleensä jossain muussa (jos ylipäätään ovat) Cumbrian kirjastossa, josta ne sitten tilaan tuohon läheiseen ja käyn noukkimassa. Sellainen joutilas kirjastohengailu on jäänyt lähes kokonaan pois.

Kirjastovirkailijan kanssa olen tullut tutuksi. Tämä Magma on ilmeisesti juuri tullut kirjastoon ja sen lainaamisessa oli ongelmia. Lainausautomaatti ei tunnistanut viivakoodia eikä tunnistanut kirjastovirkailijankaan skannaus. Virkailija sitten vain antoi kirjan minulle ja sanoi, että palauta se minulle tähän tiskille, kun olet lukenut.

Kun vaihtoehdot käyvät vähiin

Paul Lynchin Prophet Song alkaa lupaavasti, mutta hiljakseen selviää näkökulman olevan ja pysyvän varsin rajattuna. Minua se ei miellyttänyt. Vika ei ole romaanissa, vaan minussa ja odotuksissani. Täytyyhän Prophet Songin olla mainio teos, koska se voitti Booker-palkinnon viime vuonna.

Takakansi:

On a dark, wet evening in Dublin, scientist and mother-of-four Eilish Stack answers her front door to find the GNSB on her step. Two officers from Ireland’s newly formed secret police are here to interrogate her husband, a trade unionist.

Ireland is falling apart. The country is in the grip of a government turning towards tyranny and Eilish can only watch helplessly as the world she knew disappears. When first her husband and then her eldest son vanish, Eilish finds herself caught within the nightmare logic of a collapsing society.

How far will she go to save her family? And what – or who – is she willing to leave behind?


Prophet Songissa kuvaillaan tilanteita, jollaisia periaatteessa jo on olemassa mutta ei Eroopassa.  Romaanissa keskitytään seuraamaan tapahtumia lähinnä yhden perheen näkökulmasta eikä mitään syitä tai taustoja hallituksen brutaaleille toimille sortaa kansalaisiaan selitetä – ei edes pienesti avata.

Onko romaani hyytävä siksi, koska se sijoittuu Eurooppaan? Tulee siten lähelle ja voisi ikään kuin tapahtua itselle, omalle maalle? Kun on totuttu ajattelemaan, että eihän meillä (paitsi toki tiedostan Irlannin verisen historian ja olen lukenut maan vaikeuksista, ”The Troubles”).

Erityisesti Prophet Songin lopusta tuli mieleeni Melissa Flemingin kirjoittama ”pakolaisteos” A Hope More Powerful than The Sea. Yksittäisten ihmisten tunteet, epätietoisuus ja pelot ovat vastaavia ja ne ajavat ihmisen tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä pääty hyvin. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot, onko niitä edes?

Vaihtoehdottomuus tulee Prophet Songissa hyvin esille. Tai pikemminkin se, kun vaihtoehdot yksi toisensa jälkeen hupenevat ja sitä myötä toivo. Koska vallitsevasta poliittisesta tilanteesta tai mistään muustakaan ei kerrota, jää Prophet Song lähinnä yhden perheen kielellisesti kauniiksi katastrofikuvaukseksi.

Tiedostan olevani tämän nahkean mietteeni kanssa melko yksin, sillä moneen Prophet Song on tehnyt suuren vaikutuksen enkä sitä ihmettele. Mutta minulle tämä teos nyt vain jäi keskinkertaiseksi.

Ihastuneita mietteitä voi lukea Goodreadsista ja löytyypä sieltä jokunen soraäänikin, joten en ihan yksin ole.

Paul Lynch: Prophet Song
Oneworld, 2023
s. 309