Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori

Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.

Kadonneet lapset

Belinda Bauer: Finders Keepers
(suom. Kadonneet lapset)
Bantam Press 2012
S. 394

Finders Keepers on Bauerin kirjoittaman trilogian kolmas osa. Kirja jatkuu melko suoraan siitä, mihin edellinen, Darkside, jäi.

En suosittelekaan tätä trilogiaa lukemaan väärässä järjestyksessä, koska viittauksia on paljon. Lukeminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun tietää mitä viittaukset koskevat.

Keskiössä on edellisen kirjan tapaan poliisi Jonas Holly, joka kirjan alussa on traagisten tapahtumien takia virkavapaalla/sairaslomalla. Keskeiseksi - oikeastaan jopa enemmän kuin Holly - henkilöksi nousee myös jo ensimmäisestä kirjasta (Blacklands) tuttu Steven.

Pikkuinen Shipcottin kylä menee sekaisin, kun lapsia alkaa kadota keskellä kirkasta päivää. Lapset tuntuvat katoavan kuin pähkinät oravan kätköihin, jälkiä jättämättä ja ääneti. Ainoa vihje, joka katoamiset toisiinsa yhdistää, tuntuu olevan katoamispaikalle jätetty viesti.

Edellisestä kirjasta mukana ovat tutut poliisit Elizabeth Rice ja Reynolds. Reynolds oli varsin symppis edellisessä kirjassa, mutta Finders Keepersissä hänelle on tapahtunut asennemuutos; Reynoldsille on kasvanut pienet pirunsarvet päähän. Mutta niinhän sitä sanotaan, että aika ja olosuhteet muovaavat ja muuttavat ihmistä. Niin suurta muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut Reynoldsin luonteessa, että hänestä olisi suoranainen ilkimys tullut.

Pidänkin Bauerin tavasta tuoda henkilöt lähelle päästämällä lukija heidän salaisiin ajatuksiinsa ja toiveisiinsa. Niihin, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat käyttäytymiseen. Kun ei toista periaatteessa tunne, syntyy kihelmöiviä - jopa pelottavia - tilanteita. Se välittyy lukijallekin asti.

Bauer pitää lukijansa pimennossa melko pitkään ennen kuin tekee taktisen käänteen ja läväyttää koko korttipakan pöytään. Sen jälkeen kirja jatkuukin hieman toisella tyylillä. Mielenkiintoinen ja tehokas ratkaisu.

Kirjan loppu, josta en voi kirjoittaa spoilaamatta, oli valitettavasti pienoinen pettymys. Bauer sortuu (vain osittain, mutta sortuu kuitenkin) tyypilliseen helppoon ratkaisuun ja menee sieltä, missä aita on matalin.

Noin muuten kirja on herkullisen monitasoinen ja jännittävä. Bauerin käyttämä sanasto on rikasta ja runsasta; jouduin pitkästä aikaa turvautumaan sanakirjaan. Mutta tulipahan opittua kaikenlaista.

Epäolennainen huomio: kirja on kirjaston laina ja joku kammottava sottapytty on sen lukenut ennen minua. Monella sivulla on jotain ruskeaa töhnää, jonka oletan olevan suklaata tmv. Yäk. Jos ei osaa syödä ja lukea siivosti, voisi lukea omia kirjojaan ja sotkea ne!

Belinda Bauerilta on muuten ilmestynyt jo uusi kirja, Rubbernecker. Se oli minulla lainassakin jonkin aikaa, mutten ehtinyt lukea sitä ennen eräpäivää enkä jaksanut uusia lainaa. Saahan sen sieltä uudelleen joskus toiste.

Ajattelin nyt hetkeksi aikaa keskittyä lukemaan jotain iloisempaa. On tapahtunut nimittäin sellainen ihme, että haluan lomaa näistä ainaisista suruista ja murheista - ja murhista.

Kirjan on lisäkseni lukenut ja siitä kirjoittanut muutama muukin. Lisään linkitykset mahdollisesti myöhemmin. Nyt en jaksa sitä paitsi pitää olla kohta menossa.

Kannen kuva: Yolande de Kort / Trevillion Images

Muistojen keidas

Kävin eilen hengailemassa hautausmaalla. Tämä helmi löytyy ihan kotinurkkamme liepeiltä.

Brittilä on hautausmaafriikkien paratiisi. Vanhoja hautuumaita löytyy suunnilleen joka nurkasta: on pienempää ja isompaa. On villiintymään jäänyttä ja hoidettua.

Nämä kaikki kuvat ovat samalta hautuumaalta. Varsin monipuolista siis. Lukemisenikin ovat tällä hetkellä sen verran monipuolisia, etten oikein saa mitään saatettua loppuun asti.

Olen muuten perustanut Facebook-sivun blogilleni, saa tykkäillä. Mukavaa keskiviikkoa!

~~~

Edit. kello 11:40

Lisäänpä tähän listan hautausmaista, joista olen joskus postannut. Linkit vievät vanhaan blogiini.

Kensal Green Cemetery - UK
Brompton Cemetery - UK
Nimeltä mainitsematon pieni hautausmaa - UK
Green-Wood Cemetery, USA (Brooklyn)
Woodlawn Cemetery, USA (Bronx)

Pelko ihmisessä

Kansi: Safa Hovinen

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava 2013
S. 284
Arvostelukappale

"Kun mä ajattelen Pilviä, tuntuu siltä kuin ruuvi kiertyis päässä yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja se terä alkais painaa jo aika paljon jo. Mä en enää voi vaan olla. Mä en voi olla enää ollenkaan, kun mä ajattelen Pilviä. Mun on saatava se sieltä pois. Mä haen sen sieltä pois."

16-vuotiaalla Pilvillä on todettu P-influenssa. P-influenssan saaneet henkilöt suljetaan luoliin, eristetään muusta väestöstä.

Yllä oleva sitaatti (ylimääräisine sanoineen: kirjan olisi voinut oikolukea vielä kerran, sillä tämä ei ollut ainoa kömmähdys) on Petrin ajatuksista. Petri on Pilvin veli.

Kirjassa on kolme kertojaa: Pilvi, Petri ja Tuomas. Tuomas on Pilvin entinen poikaystävä. Useamman kertojan ratkaisu toimii, sillä eri kertojien kautta kokonaistilanne valottuu lukijalle: mitä tapahtuu sisällä luolissa, mitä ulkomaailmassa, jossa P-influenssaa pelätään kuin ruttoa, ja influenssaan sairastuneiden lähiomaisetkin saavat osansa ennakkoluuloista - rasismi kukoistaa.

Mikä P-influenssa lopulta sitten on? Sitä ei kukaan varmasti tiedä: ainoastaan P-influenssan aiheuttamat fyysiset muutokset ihmisessä ovat jotenkin selvillä - ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Koska kyseessä on uusi tauti, ei siitä ole riittävästi tietoa. Sitä ei ole voitu vielä tutkia tarpeeksi. Tai jos onkin, niin tutkimustulokset ovat vain harvojen tiedossa.

Kirjan asetelma on siis varsin mielenkiintoinen, minut se houkutteli spekuloimaan (tykkään arvailla ja märehtiä lukiessani) lisää. Pelko ihmisessä on selkeästi kirjasarjan avaus, se taustoittaa ja kuvaa tilannetta P-influenssan alettua levitä, ja tutustuttaa keskeisiin henkilöihin. Kirjan loppukin kielii jatkosta.

Pelko ihmisessä on kirja nuorille tai nuorille aikuisille. Kirja on kauttaaltaan puhekielinen sisältäen jonkin verran mm. englannista väännettyjä (laina)sanoja.

"Jokainen, jolla on epäilyksiä, siirtyy toimintakärjestä syrjään, ettei atakin vauhti hidastu."

Minä en lämpene niille, ne ärsyttävät jopa. Toisaalta nuoret kaiketi kokevat asian eri tavalla ja heillehän kirja onkin suunnattu. Kolu on siis varmasti valinnut oikean kielen kohderyhmälleen eikä hänen tarvitsekaan ottaa huomioon kuivaa kolmekymppistä, joka haluaa lukea kirjansa kirjakielellä.

Tosin jos Kolu kirjoittaisi tästä kirjasta toisenlaisen version, vaikkapa jonkun vanhemman henkilön näkökulmasta (kirjakielellä), lukisin varmasti ilolla vaikka useammankin kirjan aiheesta. Huomaan nimittäin alkavani kiinnostua dystopiasta yhä enenevässä määrin, ja siitä on oikeastaan kiittäminen juuri nuortenkirjallisuutta: ne ovat olleet minulle hyvä väylä tutustua kyseiseen genreen.

Taikakirjainten Raija on lisäkseni lukenut tämän kirjan. Nyt kirjan luettuani yhdyn hänen mietteisiinsä. Tosin itse koin Tuomaksen ihan kiinnostavana, vaikkei hänestä oikein ottanut selvää onko kyseessä lintu vai kala. Mutta sepä lienee tarkoituskin.

Ayan elämää Norsunluurannikolla

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya (De Yopougon)
(suom. Aya, elämää Yop cityssä)
Jonathan Cape 2007
S. 96

Enpä ole aiemmin lukenut Afrikkaan sijoittuvaa sarjakuvaa. Nyt olen.

Aya sijoittuu Norsunluurannikolle, eletään vuotta 1978. Kirjan alussa Aya esittelee sen keskeisimmät henkilöt. Aya itse on 19-vuotias nuori nainen, joka haluaa tulevaisuudeltaan jotain muuta kuin avioliiton rikkaan miehen kanssa.

Ayan läheisimpiä ystäviä sen sijaan kiinnostaa miesten tiiraulu ja juhliminen enemmän. Ystävien huoleton elämä saavuttaa lopulta sellaisia seurauksia, jotka vaikuttavat Ayaankin.

[Varoitus: avautuminen alkaa]

Onpa vaihteeksi mukava lukea kirjallisuutta tuosta maanosasta, jota yleensä provosoivasti esitellään länsimaille nälkiintyneiden ja sairaiden lasten kuvien kera. Eipä tule mieleeni mitään muuta maaonsaa, joka olisi niin vahvasti leimattu säälittäväksi, sairaaksi ja ankeaksi.

Nälänhätä Afrikassa on alueellista ja aiheutuu yleensä kuivuudesta. Se ei suinkaan kata koko maata, vaan Afrikan mantereella on kokonaisuudessaan elinvoimaisia kulttuureja ja heimoja, joissa eletään henkisesti rikasta elämää.

Huom. en kiistä nälänhädän ym. ongelmien olemassaoloa, mutta niiden paisuttelu ja "Afrikan ainoana kuvana" esittäminen kyllästyttää.

Olen ymmärtänyt (lukemani perusteella), että tällainen ärsyttää joitakin afrikkalaisiakin. Ei Afrikka ole mikään tynnyri, jossa ei ole ikkunoita "ulkomaailmaan", eivätkä ihmiset siellä ole mitään säälittäviä aivokääpiöitä.

[avatuminen päättyy]

Kirjan piirrosjälki on miellyttävän selkeää ja värit ihastuttavan runsaita. Aya on alun perinkin sarjakuvaksi suunniteltu eli tällä kertaa ei kyse ole minkään romaanin "sarjakuvaistamisesta". Täytyykin todeta, että juonessa oli helppo pysyä mukana ja kirja on muutenkin oikein lukijaystävällinen.

Pidin kovasti Ayasta ja jäin suoranaisesti koukkuun. Kirja jäi kutkuttavaan kohtaan ja nämä kannattaakin lukea järjestyksessä, sillä sarja on selkeä jatkumo.

Englanniksi tätä Aya-sarjaa näyttää olevan käännetty 6 kirjaa. Kirja on käännetty ranskasta (käännös englanniksi Helge Dascher). Ayaa on käännetty myös suomen kielelle, mutten tiedä missä määrin.


Törmäsin tähän sarjakuvaan ensimmäisen kerran Bibliofiles-blogissa. Sarjis jäi mieleeni muhimaan ja kun se osui silmääni kirjastossa, poimin sen oitis mukaani. Kannatti poimia, nyt vaan kakkososaa metsästämään!

Kirjasta on kirjoittanut ainakin myös Norkku, Mari A. ja Kirjava kukko.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Pitäisi jossain vaiheessa laskea saamani jalokivet. En ole jaksanut pitää kirjaa niistä. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin merkinnyt kunkin Afrikka-aiheisen arvion loppuun, mihin kukin kirja sijoittuu. Vaan jos ja jos.

Kaapattujen tyttöjen kohtalot

Carla Norton: The Edge of Normal
Macmillan 2013
S. 308

Tykkään kokeilla minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, jollainen Carla Nortonkin on. Tai oli. Nortonilta on julkaistu kolme kirjaa, joista The Edge of Normal on uusin.

Hän tuntuu keskittyneen kirjoissaan samaan teemaan eli käsittelemään kaapattujen tyttöjen kohtaloita.

The Edge of Normal on fiktiota, vaikka sen innoittajana on tositapahtumat.

22-vuotias Reeve LeClaire kaapattiin hänen ollessaan 12-vuotias. Sattumien summana hän pelastui neljän vuoden vankeuden jälkeen. Kauhistuttavat kokemuset sadistin hallussa jättivät jälkensä Reeveen niin psyykkisesti kuin fyysisesti.

Reeven psykiatri, Dr. Lerner, on erikoistunut auttamaan kaapattuja uhreja. Hänen vastaanottonsa on San Franciscossa, missä Reevekin asuu. Kun sitten Jeffersonissa (olettaisin, että sijaitsee pohjois-Californiassa kirjassa mainitun automatkan pituuden perusteella) pelastetaan nuori kaapattu tyttö, Dr. Lerner saa hälytyksen lähteä sinne auttamaan.

Perheen pyynnöstä myös Reeve päätyy lopulta paikalle. Reeven tehtävä on tukea pelastettua tyttöä, Tillyä. He ystävystyvätkin ja hiljalleen Tilly avautuu ja paljastaa Reevelle asioita, joita ei uskalla poliisille kertoa. Kun tyttöjä katoaa lisää, Reeve on puun ja kuoren välissä. Toisaalta häntä sitoo vaitiololupaus Tillylle, toisaalta huoli kaapatuista tytöistä. Niinpä hän alkaakin omatoimisesti tutkia kaappauksia.

Oli raikastavaa lukea tällaista kaappauskirjaa vaihteeksi "ulkopuolelta", siten että asioita tarkastellaan lähinnä muualta kuin kellarista käsin uhrin kautta. Toki Reeve (ja Tilly) on itsekin uhri, mutta hänen vankeusaikaansa ei kajota kovin syvällisesti. Suurin osa jää lukijan mielikuvituksen varaan ja kyllähän sen voi helposti päätellä, mitä siellä kellarissa on tehty.

Mutta. Mutta mutta mutta. Reeve on sulkeunut ja ihmisarka. Jopa siinä määrin, että hän jää lukijallekin melko etäiseksi. Samoin Dr. Lerner jää kasvottomaksi hahmoksi, joka ei osaa puhua muusta kuin kaappauksista ja niiden tuomista ongelmista.

Jossain kohdin kirjaa Norton yrittää ilmeisesti tuoda Dr. Lerneriä lähemmäs lukijaa viittaamalla johonkin perhedraamaan. Viittaus on niin epämääräinen eikä sitä avata lukijalle, että on aika yhdentekevää olisiko sitä edes mainittu. Tai sitten Dr. Norton piti vain saada kuvioista ulos hetkeksi, matkustamaan muualle.

Toiset mutat. Kirjassa tarkastellaan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta, mikä periaatteessa on hyvä ratkaisu. Lukija päästetään myös kaappaajan mieleen. Harmi vain, että Norton paljastaa jo melko alussa, kuka kaappaaja on. Hyvästi jännitys ja spekulointi.

Kolmannet mutat tulevatkin sitten ennalta-arvattavuudesta. Oli ajoittain hieman tympäisevää lukea, kun tiesi olevansa ns. askeleen edellä. Ja jos ei ollut, niin eipä ollut vaikea päätellä seuraavaa siirtoa. Kirjan loppuäksönikin oli helppo arvata etukäteen. Mentiin sieltä, missä aita on matalin. Se otti päähän ja jätti petetyn olon.

Ihan luettava kirja kuitenkin, vaikka eipä se niin syvälle mieleen mennyt kuin kirjassa luvattiin. Kirjan kannessa siteerataan Jeffrey Deaveria:

"Brilliant. A perfect blend of psychological insight and edge-of-seat thriller."

Olen lukenut monia dekkareita ja trillereitä, joissa on menty syvemmälle, ja jotka kokonaisuudessaan ovat uskottavampia. Ja oikeasti jännittäviä. Tämä ei valitettavasti siihen joukkoon yllä. Tämä kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja Goodreadsissa. Haluan nyt linkittää sinne, koska oma arvioni on niin nuiva. Monet muut ovat saaneet kirjasta enemmän irti.

Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla Nortonilta kirjaa Disturbed Ground.  Se vaikuttaa jännittävältä eikä minulle mitään traumaa tästä kirjasta jäänyt. Pidin Nortonin kirjoitustyylistä ja moninäkökulmasta.

Sanaton syys puistossa

 

Huomenna postaan arvion alla olevasta kirjasta.

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana, osa II

Kannen kuva: Lee Bermejo

Stieg Larsson's The Girl with the Dragon Tattoo, graphic novel - Book 2
Denise Mina, Leonardo Manco, Andrea Mutti
Vertigo 2013
S. 160

Tämä sarjakuva on trilogian toinen osa. En aio käydä juonta sen kummemmin läpi, koska olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin.

Suomeksi tämä toinen osa nimeltä Tyttö, joka leikki tulella. Piti ihan itsekin lukea tuo vanha arvio uudelleen.

Nyt ei sarjakuva enää olekaan kovin uskollinen kirjalle. Kirjoitin kakkoskirjan kohdalla, että se on ennen kaikkea Lisbeth Salanderin tarina.

Noh, sarjakuvaversiossa Lisbethin osuus on melko pieni - jopa pienempi kuin ensimmäisessä sarjakuvassa. Tuntui kuin olisi pikakelausta katsellut.

Yritin lukea sarjista ns. puhtaalta pöydältä, mutta se oli aika vaikeaa. Muistikuvani kirjasta pukkasivat väkisinkin läpi. Tuli mieleeni ajatus olisko edes tajunnut sarjakuvaa, ellen olisi kirjoja lukenut. Vaikea sanoa.

Sen voin kyllä sanoa, että jos ei ole kirjoja lukenut, niin aika kylmäksi tämä varmaan jättää, sillä minkäänlaisia luonnekuvauksia kirjassa ei ole. Eli oletetaanko, että lukijalla on mielikuvat valmiina? Tällaisenaan kirja on pelkkä "tapahtumaluettelo".

Lisbethin lävistyksistä on osa kadonnut kokonaan. Kulmalävistyksiä en enää löytänyt yhdestäkään kuvasta, samoin huuliläväri puuttui kokonaan. Korviksiakin oli vähän miten sattuu. Niitähän toki voi vaihdella, mutta että kesken jutustelun katoaa osa koruista, hmm

Kaikesta huolimatta tämä sarjakuva oli viihdyttävä ja nopealukuinen. Piirrosjälki on melko samanlaista kuin ensimmäisessäkin kirjassa eli tyylikästä ja selkeää. Arvioisin kuitenkin, että ensimmäinen osa oli taiteellisesti ja visuaalisesti parempi. Tästä jäi nyt valitettavasti sellainen jälkimaku, että kirja on kyhätty kiireellä kasaan ja pukattu ulos.

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana, osa I.

Kirjoja ruokakaupasta

Sainsbury's on tunnettu ruokakauppaketju Brittilässä. Sieltä saa myös kirjoja. Valikoima on suppea, mutta vaihtuu melko usein. Suurin osa kirjoista on uutuuksia ja ne saa heti alkuun suorastaan törkyhalvalla, yleensä vähintään puoleen hintaan.

Käyn kerran pari viikossa Sainsburyssa ostoksilla, koska siellä on hyvä rehuvalikoima. Kirjatkin pitää tietenkin aina nuohota samalla läpi.

Tänään en ostanut mitään, vaikka periaatteessa pitäisi tuo Peter Jamesin Dead Man's Time ainakin hommata: se on Roy Grace -sarjan yhdeksäs osa (julkaistu viime kuussa). Minulta on vielä kahdeksas osa lukematta, vaikka se jo hyllyssä onkin.

Stieg Larssonin trilogia sarjakuvana

Stieg Larsson's The Girl with the Dragon Tattoo, graphic novel - Book 1
Denise Mina, Leonardo Manco, Andrea Mutti
Vertigo 2012
S. 146

Bongasin muutama päivä sitten kirjastossa Stieg Larssonin kirjan (kirjojen) pohjalta tehdyn sarjakuvan. Vai pitääkö näitä nyt kutsua graafisiksi novelleiksi? Kansi on vaikuttava ja taiten tehty.

Olen lukenut joskus aikoja sitten Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja se oli ihan koukuttava. Ajattelin, ettei kertaus ole pahitteeksi ja kokeilen sitä sarjakuvanakin.

The Girl with the Dragon Tattoo, book 1, on melko uskollinen itse kirjalle. Luonnollisesti paljon yksityiskohtia puuttuu ja muutenkin on vedetty mutkia suoraksi. En osaa sanoa, kuinka paljon tästä voi saada irti, jos ei ole kirjaa lukenut.

Minulla lukemisen myötä muisti palautui pätkittäin ja täytti ns. sarjakuvan aukkoja. Luulen ja pahoin pelkään, että vain sarjakuvan lukemalla eivät henkilöiden ominaispiirteet ja luonteet pääse oikeuksiinsa. Sarjakuva saattaakin jäädä kirjaa lukemattomalle melko persoonattomaksi.

Itse aion kyllä ehdottomasti lukea/katsoa ne loput kaksi muutakin osaa. Sarjakuvasarja on julkaistu trilogiana (tosin kolmatta osaa ei käsittääkseni ole vielä tehty, ei ainakaan ole julkaistu) kuten alkuperäinen kirjasarjakin.

Tästä linkistä pääset lukemaan mietteeni ensimmäisestä kirjasta, joka siis suomeksi on käännetty Miehet, jotka vihaavat naisia.

Kirja on nopealukuinen, sillä tekstiä on aika vähän.

Pari sanaa kuvituksesta

Pidin kirjan kuvituksesta. Henkilöt ovat selkeästi eri näköisiä eli ei ollut pelkoa, että ne sekoittuvat keskenään (Jane Eyressä sekoittumisvaara oli ilmeinen). Lisbeth Salanderin kohdalla lienee käynyt kömmähdys, sillä häneltä puuttuu ajoittain lävistyksiä - joko kaikki tai vain osa. Yleisimmin hukassa ovat kulmalävistykset, samoin huulen rengas. Lisbeth on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa eli sinänsä rojujen puuttuminen naamasta ei tuottanut ongelmaa. Kunhan pisti silmääni.

"Sarjakuvaboomista"

Kirjojen pohjalta on jo pitkään tehty elokuvia. Varsin usein törmääkin elokuvaan, joka on nimenomaan kirjan pohjalta tehty. Nyttemmin olen ollut havaitsevinani, että kirjojen pohjalta aletaan yhä enemmän tehtailla myös sarjakuvia.

Olen bongannut kirjastosta mm. Agatha Christien kirjojen pohjalta tehtyihin sarjakuviin, Bronten Jane Eyrestä on niinikään tehty sarjakuva. Minulla oli se (Jane Eyre sarjakuvana) lainassakin jokunen aika sitten, mutta jätin lukemisen kesken. Tulin siihen tulokseen, että luen sen mieluummin ainakin ensin kirjana.

Myös monista muista klassikoista on tehty sarjakuvaversiot. En tiedä kuinka kauan ovat olleet olemassa, koska olen törmännyt niihin vasta kirjaston "Graphic novels" -hyllyä tutkiessani. En ole kovin perillä sarjakuvamaailmasta, koska en niitä paljon lue. Olen kuitenkin hiljalleen alkanut ujuttaa lonkeroitani sillekin suunnalle.

Neil Gaimanin kirjasta Neverwhere (suom. Neverwhere - maanalainen Lontoo) on tehty sarjakuva. Se olisi viime käynnillä ollut kirjastossakin saatavilla, mutten lainannut sitä. Ehkä kuitenkin lainaan sen joku toinen kerta.

Gaimanin kohdalla sarjakuvat lienevät luonnollinen jatkumo, koska hänhän tehtailee niitä muutenkin. Olen yrittänyt lukea Gaimanin Sandmania, mutta se on joka kerta jäänyt minulta kesken. Aion jatkaa yrittämistä. Ehkä joskus saan luettua kokonaan.

Millainen suhde sinulla on sarjakuviin? Kiinnostavtko sinua kirjojen pohjalta tehdyt sarjakuvat?

Matkalla uskoon

Kannen suunnittelu: Eugene Mollica

Leila Aboulela: Minaret
Grove/Atlantic, Black Cat 2005
S. 276

 Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni sulkiessani Minaretin kannet oli: "Uskonnosta ei seuraa mitään muuta kuin päänvaivaa."

Miete on luonnollisesti kärjistetty, mutta laitoinpa sen tähän alkuun silti summaamaan ajatuksiani kirjasta.

Najwa elää etuoikeutettua elämää Khartoumissa, Sudanissa. Hänen vanhempansa ovat varakkaita, joten mitään ei häneltä puutu, jos näin voi sanoa.

Ruokaa on yllin kyllin ja taloudenpidosta huolehtivat palvelijat. Hieno opiskelupaikkakin on yliopistossa ja uskontoa (Islam) voi toteuttaa - tai olla toteuttamatta - tavallaan.

Najwan perheen elämään toki islamilaisuus vaikuttaa, mutta perheen asenne uskontoon on melko löyhä ja se näkyy lähinnä joissakin tavoissa. Mutta maa, jossa uskonto on osa kulttuuria, ei se (uskonto) voisikaan olla täysin näkymättä arjessa. Najwalla ja hänen veljellään, Omarilla, on vapaus valita. Silloin rukoillaan, kun/jos rukoiluttaa.

Yltäkylläinen elämä katkeaa kuitenkin äkillisesti, kun perheen isää syytetään korruptiosta ja tapahtuu poliittinen vallankaappaus. Äiti ja lapset pakenevat Lontooseen isän kohtalon jäädessä toistaiseksi avoimeksi. Traagiset tapahtumat eivät kuitenkaan jätä perhettä rauhaan ja pian Najwa huomaa olevansa yksin ja omillaan Lontoossa.

Loisteliaaseen luxuselämään tottunut Najwa on yhtäkkiä itse palvelustyttö. Näkymätön ja nöyrä, vailla menneisyyttä, josta uskaltaisi puhua. Yläluokkaista taustaa on piiloteltava, ei sellaisella taustalla voi päätyä palvelustytöksi. Johan se olisi epäilyttävääkin.

Koin etenkin kirjan alun mielenkiintoisena. Lukija pääsee kurkistamaan Khartoumin yläluokkaiseen perheeseen ja sen elämäntapaan. Najwan siivellä päästään myös tutustumaan paikalliseen yliopistoelämään.

Najwa tapaa yliopistolla Anwarin ja heidän välilleen kehittyy erikoinen suhde. Kyseessä ei ole rakkaussuhde ainakaan alkuun, mutta ei ihan tavallinen ystävyyssuhdekaan. Heidän erilaiset taustansa ja katsomuksensa aiheuttavat jatkuvasti jännitteitä heidän välilleen. Nuo jännitteet ovat olemassa edelleen, kun he myöhemmin kohtaavat Lontoossa.

En pitänyt Anwarista. Hän on röyhkeä ja itsetietoinen juippi, joka ei kestä kritiikkiä. Silti hän tarvitsee Najwan apua, mutta tämän pitää taiteilla osatakseen auttaa Anwaria oikealla tavalla. Siten, ettei Anwarin ylpeys kärsi. Kaikesta tästä huolimatta Anwar katsoo Najwaa alas ja Najwa antaa sen tapahtua. Miksi?

Mietin tätä kirjaa lukiessani monta kertaa miksi miksi miksi. Najwar on kulttuurinsa tuote ja (tapa)uskonsa vanki. Siitä hän ei tunnu millään pääsevän yli ja siksi hän alkaa etsiä uskoa itsestään, turvaa Allahista.

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa ja se tekee kerronnasta mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Valitettavasti kirjan loppua kohden aloin kyllästyä siihen jatkuvaan vatvomiseen. Ehkä olen lukenut liikaa ns. Islam-kirjoja, koska nuo pohdiskelut eivät sinänsä tarjonneet enää mitään uutta.

Erilaista lukemiini kirjoihin verrattuna tässä on ehkä se, että vaihteeksi nainen "tuputtaa" uskoa. Miehiä ei myöskään ole kuvattu tyrannisina vaimonalistajina.

(Najwarin ystävä kertoo mielipiteensä avioliitosta)
  
"When I think of a man I admire, he would have to know more than me, be older than me. Otherwise I wouldn't be able to look up to him. And you can't marry a man you don't look up to. Otherwise how can you listen to him or let him guide you?"

Kokonaisuudessaan Minaret on viehättävän surumielinen kirja, jossa pohdiskellaan paljon. Luonnollisesti pohdiskelut liittyvät lähes poikkeuksetta uskontoon, ja kuten jo aiemmin mainitsin, alan olla hieman kypsä koko aiheeseen. Kypsä siihen, että jokainen sana ja teko pitää miettiä uskonnon kautta. Ärsytti myös Najwan tossumaisuus, mutta se(kin) lienee kulttuuriperintöä.

Minaretia ei tietääkseni ole suomeksi käännetty, ruotsiksi kylläkin.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

Ps. Kirjavalas on nyt myös Facebookissa - tervetuloa seuraan!

Kun kirjat heräävät henkiin

Kirjat ovat matkoja toisiin maailmoihin, toisiin mieliin, toisiin todellisuuksiin. Minne tahansa. Kirjoja lukemalla voi oppia, opiskella. Kirjat ovat lähes varmasti kuuluneet meistä jokaisen lukutaitoisen elämään ainakin jossain vaiheessa matkaa.

"Out of the Cover" 

Perustin blogilleni Facebook-sivun. Sen nimi on yllättäen Kirjavalas. Tervetuloa tykkäilemään!

Saasta

Marko Leino: Saasta
Teos 2013
S. 515
Arvostelukappale

Mikon ja Tiinan avioliitto natisee liitoksissaan. Autuus ja onni ovat muuttuneet suruksi, ahdistukseksi, vihaksi.

 Heidän tyttrensä Saanan hämäräperäinen katoaminen ja sitten kuolema pistää elämänarvot - ja paljon muutakin - uusiksi. Kaikelta putoaa pohja, missään ei ole enää mitään mieltä.

"Yhtäkkiä tuntui ahdistavalta ja häpeälliseltä seisoa alastomana, omana itsenä vaimon edessä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken yhdessä koetun paskan jälkeen juuri oma alastomuus tuntui likaiselta."

Saanan kuolema koskettaa etenkin Mikkoa. Tai varmasti yhtä lailla Tiinaakin, mutta Mikon Saanan kuolema saa toimimaan: Hän (Mikko) alkaa tutkia muidenkin kadonneiden nuorten kohtaloita. Poliisi ei Mikon tutkimuksista kuitenkaan innostu, joten tämä jatkaa tutkimuksiaan yksin.

Leino tarttuu Saastassa aiheeseen, joka valitettavasti tuntuu olevan aina vain ajankohtainen: pedofilia, ihmiskauppa, prostituutio. Nuori liha liikkuu rajojen yli ja lihan iloista nautitaan miten nautitaan maksua vastaan. Mitä nuorempaa lihaa, sen paremmin käy kaupaksi.

Lihalta ei tietenkään mitään kysellä. Lihalla ei ole enää omistusoikeutta itseensä, ei ihmisarvoa, ei mitään. Kun liha on kaapattu, se muuttuu jonkun toisen omaisuudeksi. Jonkun, joka myy sitä kerta toisensa jälkeen. Eräs tällainen lihanpalanen on valkovenäläinen Anzalika, jonka ennestäänkin vaikea elämä muuttuu painajaiseksi ikävien sattumien summana.

Saastan tunnelma on - yllätys yllätys - melko lohduton, toivoton, valoton, synkkä. Ja kaikki muut melankolian sävyt. Kieli on ajoittain hyvinkin brutaalia ja suoraa. Vilisee pillua ja kyrpää. Mutta niin, miten asiat pitäisi kertoa?

En kokenut, että kirjassa mässäiltäisiin raakuudella - raa'at kohtaukset ovat melko oleellinen osa tällaista kertomusta. Minulle ei kuitenkaan tullut kertaakaan sellainen olo, että Leino kuvasi kohtauksia itsetarkoituksellisesti - ihan vain velloakseen saastassa ja järkyttääkseen lukijoita. Ei, raakuuksia enemmän vellottiin kylläkin ihmisten mielissä - raakoja nekin tosin ajoittain. Moraaliakin pohdittiin niiden osalta, joiden voisi kuvitella jonkinlaisen moraalin omaavan.

Rakenteeltaan Saasta on mielenkiintoinen ja se johdattaa lukijan eri paikkoihin, eri ihmisten ajatuksiin ja mieliin. Polveileva kerronta koukuttaa lukijan ja ottaa tarinaan mukaan, vetää sisään. Se houkuttelee lukijan arvailemaan, spekuloimaan.

Kaiken saastan keskellä Saasta on siis myös jännittävä trilleri. Joka voisi olla totta - niin uskottavasti se on kirjoitettu. Leino tosiaan tietää, mistä kirjoittaa - ja osaa kirjoittaa.

Tästä pääsemmekin Matti Mäkelän kirjoittamaan kritiikkiin, jonka takia alun perin kirjasta kiinnostuin (kiitos siis siitä). Kritiikki on julkaistu Hesarissa 5.10.2013.

Mäkelä esittää väitteen: "...ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?"

Minulle, lukijalle, ei tällaista kysymystä jäänyt mieleeni. Haluaisinkin kysyä miksi tällaista ei olisi pitänyt kirjoittaa.

Onko yhtäkkiä syntynyt jokin kirjallinen tabu, josta ei missään tapauksessa saa kirjoittaa? Ei varsinkaan, jos sen tekee uskottavasti ja hyvin niin kuin Leino tekee. Vai onko aihetta käsitelty "väärin", olisiko pitänyt kenties toisella tavalla kirjoittaa?

Vai onko aihe kielletty vain suomalaisilta kirjailijoilta, mutta ei muilta? Tulee nimittäin mieleeni muutamakin saman aiheen tiimoilta kirjoitettu kirja (ja jopa elokuvafilmatisointi), joiden vastaanotto on ollut aika toisenlainen.

Minusta tämä kirja kaikessa saastaisuudessaan on tärkeä ja taiten rakennettu, hyvin kirjoitettu. En Saastaa tosin suosittele heikkohermoisille, mutta eipä minullekaan suositella harlekiinikirjoja.

Saasta on trilogian kolmas eli viimeinen romaani. Aiemmat osat ovat Epäilys (Tammi 2004) ja Ansa (Tammi 2009). Kukin kirja on kuitenkin itsenäinen kokonaisuus eli ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Arvatkaas kuka alkaa nyt metsästää niitä muita osia!

~~~

Pikainen googletus ei tuottanut tulosta eli en löytänyt yhtään blogia, jossa Saastasta olisi kirjoitettu. Harmi.

Kirjan päällys: Markko Taina, päällyksen valokuva: Todor Tcvetkov / Getty Images