Otava 2013
S. 269
Ne jotka jäävät on ensimmäinen suomeksi lukemani romaani tänä vuonna. Miten tässä näin on käynyt? Kynnys lukea suomeksi on noussut omituisen korkeaksi. Mitään syytä en osaa sanoa.
Nyt tuo kynnys on kuitenkin ylitetty ja pyrin jatkossa pitämään sen (kynnyksen) matalampana.
Ne jotka jäävät on hengästyttävän kaunis ja runsas romaani. Virkkeet huuhtoutuvat rantaan juuri oikeassa järjestyksessä hajotakseen yksittäisiksi sanoiksi veden vetäytyessä takaisin. Ne ovat kuin valintoja, jotka hukkuvat tai haaksirikkoutuvat törmätessään karikoihin; yhtä kaikki, ne muuttavat muotoaan, kurssiaan.
Frida on oman elämänsä kertoja ja suvunkertoja. Hän päätyy kuorimaan auki isoisänsä, Pojun, tarinan. Pojun tarina - jo ennen kuin häntä on edes olemassa - onkin mielestäni kaikkein kiinnostavin. Moni tarina on nimittäin alkanut ennen kuin henkilö itse astuu näyttämölle, sillä oma elämä ei koskaan ole täysin oma, vaan se on lastattu toisten odotuksilla ja unelmilla: jotkut painavammin kuin toiset, vaikka ei toisen laivaa saisi lastata. Pitäisi lastata vain se oma.
Pojua ei voi ymmärtää, sen enempää kuin ketään muutakaan miestä, tuntematta miehen äitiä.
Pojun tarinan rinnalla avautuu Fridan isän, Raimon, tarina. Sama levottomuus jäytää Raimoa niin kuin Pojuakin, ja isien poissaolo yhdistää sekä Raimoa että Fridaa: Poju ei ollut Raimolle läsnä eikä Raimo lopulta Fridalle. Molemmat katosivat lapsiltaan eri tavoin: toinen lähtemällä, toinen jäämällä.
Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.
Fridan oma tarina, se on vielä kesken. Jo heti alussa lukijalle kerrotaan Fridan olevan risteyksessä: kohdassa, jossa tulee valita suunta.
Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.
Fridan kumppani, Emil, haluaa vastoin kaikkea sanomaansa lapsen. Emil on suhteen alussa sanonut vähän mitä tahansa, heitellyt ilmaan valoja, joilla ei todellisuuspohjaa ollutkaan. Esimerkiksi että ei koskaan halua lapsia, vaikka tiesi jo silloin, että voisi halutakin. Se oli vain heitto, jolla testata tyttöjä, sittemmin naisia. En pitänyt Emilistä, tuollaisilla asioilla ei ole hyvä pelleillä. Myöskään vaelluksella ei jätetä ikinä koskaan ketään taakse. Ei edes sillä helpoimmalla reitillä.
Kummastelin myös lapsen hankkimiseen liittyvää asiaa: miksi Frida lähti miettimään Emilin kysymystä Montpellieriin, kun oli jo päätöksensä periaatteessa tehnyt (hänhän oli lopettanut e-pillereiden syömisen ja Emilkin oli siitä tietoinen). Eikö se tarkoita, että on tehnyt päätöksen?
Ne jotka jäävät alkaa nykyajasta ja virkkaa silmukkaa menneisyyteen. Kun silmukka on valmis, siihen jää häntä. Häntä on se osuus, jossa Frida ei ole enää mukana. Sillä Frida valitsi väärin, hän valitsi itseään vastaan ja hajosi.
Uskomattoman kaunis romaani, jossa on niin paljon tarttumapintaa, että ajateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa. Ne jotka jäävät jää myös minuun. Kirja on omani, joten siitä jää minulle myös fyysinen jälki, jota en ikinä anna kiertoon, sillä minä luen sen joskus uudelleen. Aion myös kuunnella kirjassa mainitut Leonard Cohenin kappaleet, sillä minulle Cohenilta on tuttu vain Hallelujah (jota ei kirjassa edes mainita).
Luin kirjan epilogin useita kertoja ja kuiskasin Fridalle että olisit lähtenyt tai vain jäänyt. Jäänyt sinne Montpellieriin.
Muulla blogeissa mm.
Mari A
Lumiomena
Kirjoihin kadonnut
Leena Lumi
Kirjasähkökäyrä
~~~
Ne jotka jäävät on Tua Harnon esikoinen, joten Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42. esikoisteos.
EDIT 2.5.2017 - Vaihdankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9 eli Toisen taideteoksen inspiroima kirja. Perustelut: Leonard Cohen.
