Alman! ostin jokunen vuosi sitten suomireissulla. Olin lukenut blogeista siitä ja arvellut, että siinäpä oiva kirja minulle. Oikeassa olin. Miten ihmeessä olen vetkutellut kirjan lukemista näin kauan!
Alma! ei ole ollenkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Oikeastaan en ollut kuvitellut mitään, koska en enää edes muistanut, miksi taannoin kirjasta kiinnostuin. Ei se mitään, Almaan kannattaakin tarttua avoimin mielin ja valmiina sotkeutumaan seittiin, jonka yksittäiset langat harottavat vähän sinne sun tänne ja langalla taiteilee useampi hämähäkki.
On useita näkökulmia, useita kertojia. Näkökulmat vaihtuvat vaivatta ja niitä on helppo seurata. On Aino, on lakimies, on teini-ikäinen maahanmuuttajapoika, sisarukset… Ja tietenkin Alma!
Ainoa kiinnostaa kaapatut nigerialaiset koulutytöt. Miten niin kävi, miksi? Ketä kiinnostaa, kuka välittää? Ymmärrän Ainon tutkimuksia, sillä itse tutkin toissa vuonna Mount Everestin ruumiita. Joskus jokin asiaa jää hiertämään ja siihen vain palaa ja palaa. Niin kauan kunnes ei enää tarvitse palata. Tällaisia “tutkimuskausia” tulee ja menee – ainakin minulle. Ja kaiketi Ainolle ja lakimiehelle.
Lakimiehen kovan pinnan alla sykkii suuri sydän ja se sykkii erityisesti naisille. Sisarellisesti. Täytyy auttaa. Tein oletuksen (itse asiassa useammankin), jonka suhteen voin olla väärässäkin. Mutta mitä välii: lukijalla on oikeus tulkita lukemaansa miten sattuu. Täyttää puuttuvat kohdat tai olla täyttämättä. Siksi yksi kirja tulee kirjoitetuksi niin monta kertaa kuin se luetaan. Miten rakastankaan kirjallisuutta juuri siksi!
Kuka stalkkaa Alma Mahleria, selostaa Alman elämää, persoonaa? Lopulta pettyy Almaan. En tiennyt Alma Mahlerista enkä hänen elämästään noin mitään ennen tämän kirjan lukemista, mutta kesken lukemisen googletin perustiedot ja katsoin kuvia. Koska pitihän minun tarkistaa, onko Alma totta ja missä määrin. Nukkea myöten on Alma olemassa. Kirjassa tietenkin fiktiota, toisen silmin suodatettu, subjektiivisesti kuvattu.
Ja tähän liittyy olettamukseni: Alma Mahler on Lakimiehen pakkomielle. Lakimies stalkkaa ja vaanii. Ja vielä ylempää katsoo kaikkitietävä kertoja, joka voi olla kuka tahansa.
Tähän väliin lainaan kirjan takatekstiä, koska se on hyvin osuva kiteytys kirjasta:
Alma! on rihmastomainen, moniaalle kurkottava ja kieleltään ilmaisuvoimainen romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja varsinkin naisen arvoa yhä mitataan. Sen todellisuudessa on sijaa yhtä lailla maahanmuuttajapoikaa salaa tapaavalle lakinaiselle ja juorulehtien sivuilla omaa glamour-elämäänsä viettävälle viihdetanssijalle.
Niin että wow. Ei tätä kirjaa voi selittää, se pitää lukea ja ottaa vastaan, hyväksyä että seitti repeilee ja jää repsottamaan reunoilta. Keskelle jää sotkuinen mytty, jota elämäksikin voi kutsua. Sellainen on elämä, keskeneräinen. Sellainen on myös tämä romaani: matka keskeneräisyydessä.
Tämä on kuin joku harvinaisen paska ooppera jota kyvyttömät näyttelevät. Yhdet pilkkaavat, toiset puolustavat. Ja kas, tuolta näyttämön verhonraosta saapuvatkin jo äänekkäästi tömistellen ja röyhtäillen tuomitsijoiden rooliin valitut älykääpiöt. Alkaa paskaoopperan kuoro-osuus.
Pidin tässä kirjassa suunnilleen kaikesta. Kieli on ajoittain vimmaista, sitten herkkää. Brutaaliakin sieltä täältä. Weselius totisesti hallitsee sanat ja niiden kieputtelun; hallitsee tarinan ja sen kertomisen ja kertomatta jättämisen. Lopettaessani Alman! en malta päästää sitä käsistäni, vaan selailen sieltä täältä. Minkä tahansa sivun avaan ja alan lukea, vie teksti mennessään.
Emme ole päässeet pitkälle tammikuussa, mutta veikkaanpa että Alma! ilmestyy Vuoden 2020 vaikuttavimmat kirjat -listalleni.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Alman! kohtaan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.
Ps. Almasta on moni blogannut, lisään linkit myöhemmin koska haluan lukea linkkaamani postaukset ennen kuin linkitän (juuri nyt en "ehdi").
