Luku- ja kirjakuulumiset

Mitä on luettu, mitä luetaan ja mitä jätetään kesken.

On luettu Susanna Hastin teos Ruumis/huoneet (S&S, 2022). Kirjan lukeminen vei poikkeuksellisen kauan, koska en siihen innosta pinkeänä tarttunut (huom: ei tarkoita, että kirja olisi mielestäni huono). Aihe on raskas: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Painopiste on tunteissa ja ajatuksissa, ei teon kuvauksissa, joita Hast ei edes varsinaisesti muista.

Lukukokemus on sen verran intiimi, etten halua kirjoittaa kirjasta enempää. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää itsellään.

Luemme Lauran kanssa parhaillaan Liu Cixinin scifiromaania Ball Lightning (suom. Pallosalama). Minulle tämä on ensimmäinen kirja, jota Cixiniltä luen, mutta olen aikeissa jossain vaiheessa lukea hänen trilogiansa Remembrance of Earth’s Past (suom. Muistoja planeetta Maasta).

Viime reissulla Suomessa käteen tarttui Amélie Nothombin romaani Vaitelias naapuri, jonka vasta nyt otin lukuun. Olen lukenut Nothombilta muutamia romaaneja ja diggaillut hänen napakasta tyylistään ja erikoisista aiheistaan. Vaiteliaassa naapurissa naapurisopua koetellaan erikoisella tavalla. Mutta enemmän kirjasta, kun olen sen kokonaan lukenut.

Kesken minulla on myös Onyi Nwabinelin romaani Someday, Maybe joka jäänee kesken. Kirja käsittelee puolison itsemurhaa. Kirjan tyyli ei puhuttele minua – koen sen liian chicklitmäiseksi (genre, jota en oikein muutenkaan jaksa kuin erikoistilanteissa). Ottaisin itsemurhani mieluummin makaaberin synkkänä tai överiksi vedettynä kuten vaikkapa Jean Teulen The Suicide Shop.

Kenties aika on väärä Nwabinelin romaanille ja luen sen joskus toiste. Väärä aika tarkoittaa kohdallani epäsopivaa ajankohtaa mielentilan ja fiilisten saralla. Susanna Hastin kirja möyhensi joitakin menneitä asioita enkä jaksa nyt mitään triggeröivää. Onneksi ei ole pakko.

Ikävöin joskus kirjojani, joista luovuin muuton yhteydessä. En piehtaroi ikävässäni enkä oikeasti halua niitä takaisin, mutta tuntuu edelleen vähän oudolta kun kirjoja on kotona niin “vähän”. Kaipaan kirjahyllyjen ja -kasojen tonkimista ja yllättymistä “ooh, minulla on tällainenkin kirja – nyt luen sen!” Yllättymistä ei pääse nyt tapahtumaan, koska tiedän melko tarkalleen mitä kirjoja minulla on.

Kirjat kotona tuovat minulle turvaa. Kyllä, turvaa. Kirjojen tutkailu, lehteily ja selailu rauhoittaa. Laajasta kotikirjastosta oli myös se ilo, että kun omat fiilikset olivat epäselvät eikä oikein tiennyt, mitä kiinnostaisi lukea, aina lopulta löytyi tuohon fiilikseen sopiva kirja joka sitten vei mukanaan.

Kirjat eivät siis minulle ole koskaan olleet mitään sisustuselementtejä tai vastaavia, vaan rakas osa kotia ja tunnelmaa. Minulle kirjat – myös ne luetut – ovat käyttöesineitä, joihin palaan. Ja jos en palaa, lähtee kirja yleensä jossain vaiheessa kiertoon.

Salonkikelvottomat mielipiteet ja ajatukset

Esittelen kaksi kirjaa, jotka eivät varsinaisesti trendaa yleisessä asenneilmapiirissä, mutta joiden lukemista vahvasti suosittelen. Erityisesti Douglas Murrayn The Madness of  Crowdsia (Bloomsbury 2019, s. 280), jonka olen lukenut jo muutama vuosi sitten, mutta jätin bloggaamatta siitä.

Ai miksi? Siksi, etten tuolloin jaksanut vaivata päätäni (enkä jaksa nytkään), miten kirjasta voisin kirjoittaa ilman, että tekstini ja ajatukseni tulkitaan jotenkin omituisesti tai siten, miten en tarkoita. Siksi nytkin vain vinkkaan lukemaan kirjan itse.

Pakollinen huomio: en ole samaa mieltä kaikesta, mitä Murray kirjoittaa, mutta hänellä on paljon hyviä pointteja, joita kannattaisi itse kunkin pohtia. Lisäksi hän perustelee esittämänsä väitteet ja asiat.

Murraylta julkaistiin viime vuonna teos The War on the West, joka kiinnostaa minua suuresti. Murrayn kirjat ovat (mutua yhden lukemani perusteella) ”raskaita” (paljon asiaa ja ajattelemisen aiheita ja näkökulmia plus viitteitä: kyllä, olen ihminen joka tarkistaa ainakin osan viitteistä lukiessaan tietokirjaa tmv.), joten ostanen kys. teoksen omaksi saadakseni lukea sitä rauhassa vaikka puoli vuotta. Joidenkin kirjojen lukemista pidän projektina ja eräänlaisena tutkimusmatkana.

Douglas Murrayn kotisivut 

*

Toinen kirja on vastikään lukemani Konstantin Kisinin An Immigrant’s Love Letter to the West (Constable 2022, s. 210). Kisinin kirja on populistisempi, huonommin jäsennelty ja vailla viitteitä joten sitä en varauksetta suosittele.

Kirjan nimeksi sopisi paremmin Maahanmuuttajan käännytyssaarna länsimaille (lännellä viittaan tässä kuten Kisinkin lähinnä moniin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin).

Osa Kisinin tulkinnoista on myös varsin erikoisia. Tässäpä esimerkki (sori, en jaksanut kopsata sitä joten siksi kuvana):

Kisin on syntyjään venäläinen, joten hänen suhteensa poliisiin lienee hieman erilainen kuin vaikkapa minun, joka olen suomalainen. Tulkitsen hänen ajattelevan, että mitä vähemmän poliiseja sen parempi (Venäjällä näin varmaan olisikin, mutta siellä pitää olla reilusti ”miliisejä”, että ehditään valvoa niitä mielipiteitäkin toisin kuin Lännessä, jossa ainakin toistaiseksi vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus).

Brittien supistunut poliisivoima on häpeällistä eikä suinkaan johdu rikollisuuden laskusta ja yleisen turvallisuuden lisääntymisestä, vaan määrärahojen leikkauksista. Kisin antaa ymmärtää, että poliisivoimat muka itse olisivat leikanneet värväyksestä, mutta kyse on siitä että hallitus on leikannut poliisin budjettia. Se ei ole mitenkään hyvä asia saati osoitus siitä, että on voitu leikata koska poliisia ei tarvita. Sama juttu NHS:n (täkäläinen julkinen terveydenhoito) kanssa.

Lisäksi Kisin sortuu pitämään joitakin empiirisiä kokemuksiaan esimerkkeinä faktoista. Empiirinen kokemus on totta vain itselle – ei sillä voi perustella yleisiä asenteita tai ”totuuksia”.

Kisinin tyyli kävi ajoittain hermoilleni, joten kirjan lukeminen ärsytti välillä tai itse asiassa aika useinkin. Jollekin Kisinin tyyli saattaa upotakin, mutta itse otan tällaiset aiheet mieluummin kuivana referenssien kera.

Tätä kirjaa lukiessani laputin sivuja aika paljon. Lisään tähän muutamat siteeraukset, mutta en ota kantaa siihen, mitä itse niistä ajattelen. Olen kriittinen lukija ja ajattelija riippumatta siitä tukeeko väite jo olemassaolevaa asennettani vai ei.

On ihan tervettä kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (eikä vain toisten). Ja tämä siis yleisenä reunahuomautuksena ei siis liittyen juuri näihin sitaatteihin, jotka valitsin niistä lukuisista laputtamistani kohdista.

 

”It is also why Europe, the UK and America are obsessing over trans issues, such as whether men is dresses can use a female toilet, while China and Russia use their energy on more pressing matters, such as economic growth, technological development and military prowess.”

”Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders. Let me repeat that: Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders.”

”Are they really trying to tell me to pack my things and fuck off back to Russia?
From everything I am told, and everything I see on social media, I can only deduce that I would be better off elsewhere. Weirdly, none of the people who tell you how evil, bigoted, racist and sexist the West is ever move to any of the other 'much better' countries – but maybe they want me to?"

”First things first: The UK is currently a nation at peace. This means they are not at war with anyone (except maybe themselves). Sure, Britain’s record on the international stage is not unblemished, but I don’t see the UK invading its neighbours.” 

 

Konstantin Kisinin kotisivut.


Kas näin, tässäpä suositukset. Olen valmis keskustelemaan näistä kirjoista ainoastaan sellaisen kanssa, joka on ne lukenut itsekin.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kisin on maahamuuttaja, kuten minäkin. Kisin muutti Britteihin Venäjältä eikä hänkään ole pakolainen tai turvapaikanhakija. Kisinin teos ei varsinaisesti kylläkään kerro maahanmuuttajista, vaan laajemmin kulttuurista, mutta näkökulma on erittäin voimakkaasti – kuten kirjan nimestä voipi päätellä – maahanmuuttajan. Siten perustelen kirjan sijoittamisen tähän kohtaan.

Ei pestä likapyykkiä julkisesti

Ai saatana. Niin tekee mieli todeta useitakin kertoja, kun lukee Aiwanose Odafenin Nigeriaan sijoittuvaa romaania Tomorrow I Become a Woman.

Sitä myös miettii, miten yksi valinta määrittelee melko lailla koko elämän suunnan: se minne lähdetään ja miten luisutaan pois polulta mutavyöryn mukana. Joku jää polulle seisomaan, katsoo ilmeettömänä haparoivia käsiä jotka etsivät oksaa johon tarttua. Oksaa joka hidastaisi pudotusta. Sellaista ei löydy. Kuuluu tömähdys, kun ruumis osuu maahan.

Mutta silmät eivät painu lopullisesti kiinni. Hitaasti sitä nousee istumaan ja siitä huterille jaloilleen. Obianujua ei voi lakaista pois: niin kuin pöly, hän aina palaa ja sehän onkin tarkoitus. Pakko palata, koska ei anneta lähteä. Lopulta hän palaa, mutta ei samalle polulle. Ja sitten löytyy niitä käsiäkin, jotka kannattelevat.

 

Elokuu 1978. Obianuju tapaa komean nuorukaisen Chigozien. Goziessa tuntuu olevan kaikki kohdallaan: hän on karismaattinen, kristitty ja ennen kaikkea Igbo. Siinä mies, jonka Obianujun äiti hyväksyisi tyttärelleen mieheksi, sillä tietenkään kuka tahansa ei kelpaa.

Mitä väliä, vaikka Uju itse epäröi.

Tässä kohdin tekisi mieli todeta, että mitä väliä on millään mitä nainen haluaa, kunhan noudattaa sosiaalisia ja perinteisiä koodistoja ja asettaa miehen jalustalle, jota palvoa ja palvella.

Naisen elämänpolku on avioitua, saada lapsia (mielellään poikia) ja palvella miestään. Tehdä niin kuin mies sanoo, myötäillä ja tukea miestä. Vapautta on sen verran kuin miehelle sopii ja se tietenkin vaihtelee avioliitosta riippuen. Mutta keskeinen periaate on sama: mies päättää.

Tarina  käsittää ajallisesti parisenkymmentä vuotta ja useita sukupolvia eli se tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen erityisesti siihen, mitä muutoksia asenteissa (liittyen mm. naisen ja miehen rooleihin avioliitossa) tapahtuu tuota aikana.

Ujun äiti on erittäin kiinni traditioissa ja uskomuksissa, ja hänen kuten muidenkin ajattelua ohjaa jähmeä kaavamaisuus, josta ei voi poiketa. Sitä on saatanallista seurata, samoin kun sitä miten lapset kasvatetaan sukupuolensa perusteella annettuihin rooleihin. Tämä on ollut – kuten kaikki varmasti tiedämme – arkea ihan länsimaissakin (länsimailla tarkoitan nyt lähinnä useita Euroopan maita ja kulttuureita).

Tomorrow I Become a Woman ei ole kuitenkaan pelkästään avioliittoromaani. Se on myös vahva kertomus naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Kirjassa käsitellään myös naisten kouluttautumista ja haaveita. Ei suinkaan kaikkia miellytä valmiit roolit ja raamit, joihin pitäisi sulloutua. Niitä vastaan on vain hyvin vaikea taistella, mutta jokunen onnistuu.

Kulttuuri ei ole mikään stabiili tila, joka pysyy aina samana. Se ei ole pysynyt länsimaissa samana eikä se pysy muuallakaan. Aika muokkaa asioita ja asenteita, jopa traditioitakin ja yleensä edistyksellisempään ja tasa-arvoisempaan suuntaan miinus jotkin kommunistiset valtiot ja diktatuurit, joissa ei edistystä pääse tapahtumaan.

Kirjassa sivutaan myös Biafran sotaa (eli Nigerian sisällissotaa) ja sen kauaskantoisia vaikutuksia ihmisiin. Heimojen välillä on ristiriitoja eikä esimerkiksi Ujun äiti hyväksyisi tyttärelleen toisen heimon edustajaa mieheksi.

Todella runsas ja tunteita herättävä kirja, joka on erittäin koukuttava. Tunneskaala vaihtelee ilosta ja lämmöstä suoranaiseen raivoon. Pidin todella paljon Odafenin kirjoitustyylistä. Sanonnat/sananlaskut ovat kiintoisia ja jotkin luvuista on nimetty niillä.

Nyt on niin voimakas teos kyseessä, etten osaa tehdä sille oikeutta vaikka mitä kirjoittaisin, joten lopetan tähän. Tämä kirja menee heittäen suosikkeihini.

Huomio: tämä ei ole mikään tirkistely-kauhistelu-nyyhkytarina, vaan kertomus ihmisistä, erityisesti naisista ja erityisesti eräästä Obianujusta. Kirja perustuu löyhästi kirjailijan tietämiin todellisiin henkilöihin.


Aiwanose Odafen: Tomorrow I Become a Woman
Scribner, 2022
s. 401

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirja on iso. Kirja ei ole fyysiseltä kooltaan sen isompi kuin moni muukaan, mutta sijoitan kirjan sisällön perusteella tähän kohtaan. Koska kuten sanonta kuuluu: sisin on tärkein.

Valheilla rakennettu todellisuus

 

Claire Fuller: Unsettled Ground
Fig Tree, 2021
s. 287

 

Jeanie ja Julius ovat 51-vuotiaat kaksoset, jotka ovat eläneet melko epätavallisen elämän lähinnä äitinsä Dotin ansiosta tai takia. Perhe on asunut lähes koko ikänsä kolmisin ränsistyneessä mökissä pienen kylän ulkopuolella. Lähin naapuri on useiden kilometrien päässä asuva Spencer Rawson, joka omistaa perheen asuttaman mökin.

Dot on perheen keskus, joka huolehtii siitä että rahaa on sen verran, että saadaan ruokaa pöytään. Julius työskentelee epäsäännöllisesti milloin missäkin ja auttaa siten omalta osaltaan perhettä taloudellisesti. Jeanien täytyy sydänsairautensa takia ottaa rauhallisesti ja välttää raskasta liikuntaa ja voimakkaita tunteita.

Ja sitten Dot yllättäen kuolee ja huolella rakennettu “idylli” alkaa rakoilla.

Jo romaanin ensimmäinen luku, jossa kuvataan Dotin viimeiset hetket ennen kuolemaa, antaa ymmärtää, että moni Jeanille ja Juliukselle syötetty totuus onkin valhe. Mutta mitkä niistä ja miksi?

Unsettled Groundin tunnelma on jokseenkin uhkaava, ajoittain jopa pelottava. Eristyksessä lähes koko elämänsä viettänyt Jeanie kokee toiset ihmiset raskaina, mutta ei varsinaisesti heitä pelkää. Lukijana minua pelotti jotkin kohtaukset: odotin koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi.

Kamalia tapahtuukin, mutta eri tavalla kuin odotin. Ja huom: kamalilla tapahtumilla en tarkoita pääasiassa esim. mitään fyysistä väkivaltaisuutta. Kyseessä on enemmänkin yleinen ilmassa leijuva ahdistus ja pelon ilmapiiri. Epätietoisuus.

Fullerin tyylissä onkin jotain, joka tekee ilmapiiristä uhkaavan, painostavan – erityisesti juuri lukijalle. Ja onhan tilanne tietysti varsin ahdistava myös Juliukselle ja Jeanille: Jeanille vielä enemmän, koska hän on elänyt eristäytyneemmin kuin Julius. Fuller on todellakin onnistunut rakentamaan tunnelman, joka hyökyy sivuilta suoraan lukijaan.

Vaikka kirjassa on useita ärsyttäviä henkilöitä, he ovat aidolla tavalla ärsyttäviä. Persoonia, joilla on ärsyttäviä piirteitä. Ihminen voi tarkoittaa hyvää, mutta olla silti ärsyttävä. Mukavimmassakin ihmisessä on usein joitakin ärsyttäviä piirteitä – meissä kaikissa on.

Koin esimerkiksi usein Jeanien ärsyttävänä ja rasittavana, vaikka hän on looginen ja käyttäytyy, kuten persoonalleen on ominaista. Fuller kuvaakin todella taiten nimenomaan Jeanien persoonaa ja ajatuksia: ne eivät välttämättä ole järjellisiä muille kuin Jeanille itselleen, mutta lukija voi ne ymmärtää. Ja silti voi ärsyttää.

Tähän väliin pieni ylistyspuhe kirjallisuudelle, jonka innoittajana tämä Unsettled Ground on. Nimittäin muistin jälleen erään syyn miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista: se mahdollistaa omien tunteiden ja asenteiden tutkimisen/pohtimisen turvallisessa ympäristössä.

Tämä kirja herätti minussa syistä, jotka pidän itselläni, yllättävän paljon kaikenlaisia mietteitä – myös sellaisia, joista en ole ylpeä tai joita en missään nimessä sanoisi ääneen. Toisinaan jopa omat asenteet ja ajatukset voivat yllättää ja niitä täytyy ihan jäädä pohtimaan. Mietin, että antaisin jonkin pienen esimerkin, mutta eihän sellaista voi tehdä lyhyesti, koska oma ajatuskulkuni näyttäytyisi todennäköisesti omituisena ja epäloogisena sellaiselle, joka ei minua perin juurin tunne.

Mutta ehkä pari sanaa Dotista, joka ei ehdi olla elävänä kuin muutaman sivun verran. Siten Dotin kuva muodostuu ainoastaan toisten henkilöiden silmin ja on siksikin ristiriitainen. Se on varmasti tietoinen valinta. Jos Dot olisi äitini, en voisi ikinä antaa anteeksi. En perustele tätä. Ehkä ymmärrät, jos luet tämän kirjan.

Ja Jeanie on lopulta aika lailla äitinsä kaltainen… tai kukin lukija tietysti tulkitsee tavallaan, mutta mutta.

Häiritsevä romaani, jossa ei paljon tapahdu mutta kerronan taika, miljöö ja tunnelma vievät mukanaan.

Olen aiemmin lukenut Fullerilta hänen esikoisromaaninsa Our Endless Numbered Days, joka jätti minut kylmäksi. Fullerilta on julkaistu lukuisia romaaneja sen jälkeen ja varmasti luen niitä muitakin. 

Tänä vuonna häneltä julkaistaan romaani nimeltä The memory of Animals, joka vaikuttaa superkiinnostavalta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)