Fourth Estate 2007
S. 229
Sierra Leone hytisee sisällissodan partaalla. Ishmael Beahin turvallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun kapinalliset alkavat terrosioida kyliä tappaen siviilejä.
Ishmael on 12-vuotias, kun hänet värvätään (eli pakotetaan) sotilaaksi.
Ishmael ei keskity kirjassaan kuvaamaan ainoastaan sotilasaikaansa, vaan kertoo myös ajasta ja arjestaan ennen kaaosta sekä yksinäisestä pakomatkastaan pois sodan jaloista. Sota kuitenkin saavuttaa hänet - sitä ei pääse karkuun.
Ishmaelista tehdään tappokone niin kuin valitettavan monista muista nuorista pojista on tehty - ja tehdään yhä. Osa on vielä ihan lapsia. Tunteet turrutetaan huumeilla, joita jaellaan avokätisesti sotilasleireissä.
Ishmael kuvailee joitakin yksittäisiä taistelukohtauksia ja strategioita, joissa luonnollisesti veri lentää. Hän ei kuitenkaan jää rypemään tapahtumiin, vaan yrittää ennemminkin avata omia tuntemuksiaan kyseisissä tilanteissa. Osan tapauksista hän kertoo takautuvasti, mikä säästää myös lukijan tunteita. Tätä kirjaa ei ole varmasti ollut helppo kirjoittaa.
Ehkä joku jo miettii, miksi tällainen kirja piti sitten alun perinkään kirjoittaa. Taas veristä viihdettä sossupoken ystäville - hyi kamalaa!!!
Luin tämän kirjan samasta syystä kuin luen monia muita eri kulttuureihin sijoittuvia kirjoja; haluan nähdä. En tuomitakseni, vaan ymmärtääkseni (huom. ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat sitten eri asioita).
Pahuus ei varmasti maailmasta poistu tällaista kirjallisuutta lukemalla, mutta eipä se silmien sulkeminenkaan mitään pelasta. Tällaiset kirjat haastavat usein ajattelemaan ja pohtimaan asioita - ihan omilla aivoilla eikä toisten.
Olen oikeastaan perin kyllästynyt selittelemään lukutottumuksiani. Ei sillä, että kukaan muu kuin minä itse odottaisi minun niin tekevän. Tarve kumpuaa siitä, etten pidä väärinymmärretyksi tulemisesta (kukapa pitäisi?).
Luonnollisesti en myöskään pidä siitä iänikuisesta ajatuksesta, jonka mukaan tällaisia kirjoja (niin kuin niitä pahamaineisia misery littejä) lukevat ihmiset saavat viihteensä toisten kärsimyksistä. Mässyttävät niitä kuin suolenpätkiä ja saavat varmaan salaa g-pisteorgasmejakin. Hyi kamalaa, mitä pervoja!
Tosin jos näitä samoja aiheita käsitellään fiktiossa (esim. dekkarissa), niin se onkin yhtäkkiä ihan hyväksyttävää eikä lainkaan perverttiä. Paitsi tietenkin niiden mielestä, jotka ajattelevat suunnilleen kaiken olevan sosiaalipornoa. Mutta joo, mitäpä sitä mielipiteitään perustelemaan, kun voi kuitata asian (kokonaisen kirjan) vain sanomalla "se on kauheaa sossupokea ja irstasta tirkistelyä".
Noin muutenkin kyllästyttää joidenkin ihmisten kiihko lokeroida ihmiset heidän lukemiensa kirjojen perusteella. Jos luet sitä, niin olet sellainen. Jos luet tätä, olet tuollainen. So simple, suorastaan polvistun moisen kehäpäätelmän nerouden edessä. Hallelujah. Tsekkaa tästä, millainen Sinä olet!
Sori paatos, mutta joskus on ihan kiva tuuletella ajatukset ulos. Ehkäpä en tämän jälkeen koe enää tarvetta palata tähän asiaan (toivottavasti). Olen aiemmin jo valottanut syitä siihen, miksi luen muiden kirjojen ohella myös ns. misery lit -kirjallisuutta. Tuosta voi mennä mietteeni lukemaan, jos kiinnostaa ja vaikka ei.
On muutenkin hyvä ymmärtää, että ihmiset käyttävät kirjallisuutta eri tarkoitukseen: toiset haluavat rentoutua sen parissa, tuntea rakkautta, haaveilla ja kenties saada hyvän mielen tmv. Toiset kaipaavat äksöniä ja vauhtia. Toiset haluavat oppia uusia asioita, toiset matkustaa eri paikkoihin jne.
Moni hakee kirjallisuudelta useita asioita eri aikoina eikä kenenkään tapa "kuluttaa" kirjallisuutta ole sen oikeampi tai väärempi - huonompi tai parempi.
Palatakseni takaisin Sierra Leoneen. Kirjan lopussa on suppea kooste Sierra Leonen historiasta. Se olisi oikeastaan kannattanut lukea ennen kirjaa. A Long Way Gone on suomennettu nimellä Leikin loppu: lapsisotilaan muistelmat.
Nadia (Kattona taivas) on myös lukenut tämän kirjan. Kannattaa lukea hänen arvionsa. Omani meni nyt tällaiseksi oudoksi, sorppa.
Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
~~~
Ps. Tätä kirjoitusta ei ole osoitettu kenellekään erityisesti. Se vain tuli ja annoin sen tulla.
Tulipa tässä muuten mieleeni eräs hauska aforismi.
"Älä tee muille sitä, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Makunne voivat olla erilaisia."
George Bernard Shaw, kirjailija
