Sinua hän ei muista huomenna, mutta minua hän ei koskaan unohda

Yoko Ogawa: The Housekeeper and the Professor
Alkuper. Hakase no Aishita Suushiki, 2003
Vintage, 2010 (2009)
Japanista englanniksi kääntänyt Stephen Snyder
S. 180

Matematiikka ei ole koskaan minua kiinnostanut. Paitsi ehkä prosenttilasku, koska saatan tarvita sitä muun muassa alennuslaareja kolutessani. Noin muuten inhosin matematiikkaa ja varmasti eniten sen takia, ettei se mennyt minulle jakeluun.

Siksi hieman jännitti alkaa lukea The Housekeeper and the Professoria, koska kirjassa punaisena lankana kulkee numerot. Ja matematiikka.

Professorin lähimuisti kestää tasan 80 minuuttia: sen jälkeen mielestä pyyhkiytyy kaikki uusi pois. Professorin viimeiset pysyvät muistikuvat ovat vuodelta 1975, sen jälkeen ei mitään. Lienee selvää, että tällainen tuottaa haasteita taloudenhoitajille, jotka ovatkin vaihtuneet melko tiuhaan.

Kunnes paikalle palkataan jälleen uusi taloudenhoitaja, nuori nainen jolla on 10-vuotias poika. Professori nimeää pojan Rootiksi neliöjuuren mukaan. Kolmikon välille syntyy omituisesta tilanteesta huolimatta lämmin ystävyys, jossa numerot ja matemaattiset yhtälöt toimivat yhdistävänä tekijänä.

Minä, numeronvihaaja, en tämän kirjan luettuani näe niitä enää samalla tavalla. Matematiikkainhoni on myös laantunut ja muuttunut hiljaiseksi hyväksynnäksi. En edelleenkään ole kiinnostunut ratkaisemaan matemaattisia yhtälöitä enkä oikeastaan mitään muutakaan, mutta näen ne nyt eri tavalla.

Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja teininä. Professorin olisi pitänyt olla opettajani. Jos näin olisi ollut, luulen etten olisi ollut ihan niin surkea matematiikassa. Ainakaan en olisi pelännyt ja inhonnut matematiikkaa. Sain muutaman ahaa-oivalluksen kirjasta: jotkin asiat loksahtivat paikoilleen. Löysin tavan, jolla lähestyä numeroita pelkäämättä niitä.

Vaikka kirjassa esitellään ja ratkaistaan matemaattisia yhtälöitä, eivät itse tehtävät ole tärkeimpiä. Matematiikan välityksellä avautuu kieli, joka sitoo kolmikon yhteen, sinetöi ystävyyden.

The Professor never really seemed to care whether we figured out the right answer to a problem. He preferred our wild, desperate guesses to silence, and he was even more delighted when those guesses led to new problems that took us beyond the original one.

Harvemmin löytyy kirja, joka muuttaa omaa ajattelutapaa ja suhtautumista näin voimakkaasti. Nyt on sekin päivä nähty. Eikä tässä kirjassa lopulta ole kyse matemaatikasta, vaan ihan muusta.

Sinua hän ei voi muistaa huomenna, mutta minua hän ei voi koskaan unohtaa.

 ~~~

Muualla blogeissa: Satun luetut ja Hyönteisdokumentti.

Joulukuun kirjaostot

Enpä olisi tammikuussa uskonut, että saan tämän kirjaostosraportointini hoidettua näin hienosti koko vuoden. Yhtäkään kuukautta ei jäänyt välistä edes lukuisten reissujen takia.

Tässä vielä joulukuun ostokset (jos nyt jostain syystä vielä ehdin hommata kirjoja, lisään ne tähän jälkikäteen), yhteensä yhdeksän kirjaa.

Yleistä ostosraportoinnista:

Pidin tästä kuukausittaisesta kirjojen kirjaamisesta enkä kokenut sitä mitenkään erityisen raskaana. En silti usko, että jatkan samaan malliin ensi vuonna. Tämän vuoden kokeilun ideana oli seurata ostokäyttäytymistäni eli saada hieman osviittaa siitä, kuinka paljon kirjani lisääntyvät vuosittain.

En ole vielä uskaltanut laskea kaikkia ostoksia yhteen. Teen erikseen koostepostauksen näistä tämän vuoden ostoksista.

Tiedän, mitä teit 20 vuotta sitten

Renee Knight: Disclaimer
Doubleday, 2015
S. 295

Disclaimer ilmestyi samoihin aikoin kuin Paula Hawkinsin runsasta markkinointia nauttinut Nainen junassa.

Myöhemmin Disclaimeria alettiin markkinoida Hawkinsin kirjan siivellä eli lätkäistiin kanteen tarra, jossa ilakoitiin "If you loved The Girl on the Train, you'll love this."

Inhoan näitä tällaisia markkinointilätinöitä, koska yleensä ne eivät kerro mistään mitään. Siksi en jättänytkään Disclaimeria lukematta, vaikka EN RAKASTANUT Naista junassa.


Jostain saapuu kiehtovalta vaikuttava kirja Catherinen yöpöydälle. Catherine ryhtyy lukemaan kirjaa, mutta saa varsin pian huomata olevansa itse kirjan päähenkilö. Miten se on mahdollista? Miten kukaan voi muistaa saati tietää parikymmentä vuotta vanhasta tapauksesta?

Ikivanha tapaus uhkaa nousta aaltojen syvyydestä päivänvaloon, vaikka sen piti olla kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Sen joka tiesi, piti olla kuollut. Kirja leviää Catherinen pojalle ja päätyy lopulta aviomiehenkin lukulistalle. Tsunami on lähtenyt liikkeelle eikä sitä voi pysäyttää.  Mutta jotain on tehtävä.

Kirja alkaa nautillisen epämääräisesti saaden lukijan arvuuttelemaan kirjan minä-kertojaa. Nimi kyllä selviää piankin, mutta mitä sillä on tekemistä minkään kanssa. Minä-kertojan ohessa tarinaa kerrotaan kolmannessa persoonassa lähinnä Catherinen näkökulmasta. Pidin kirjan rakenteesta, joka mahdollistaa motiivien, syiden ja seurausten tarkastelun laajemminkin. Se vetää lukijan mukaan arvausleikkiin.

Kirjan tunnelma on melko apea, mutta mitäpä muuta voi odottaa, kun elämä on pirstoutumassa palasiksi nenän edessä. Synkkien salaisuuksien taustalla häilyy myös toivo muutoksesta, vapaudesta. Voisiko menneisyyden vihdoin haudata lopullisesti ja jatkaa elämää? Miksi on niin helppo uskoa toisesta pahaa, mutta ei hyvää?

Knight välttää kliseiden karikot, vaikka eräs kliseinen "kohtaus" kirjasta löytyy. Voisin sen osoittaa ihan sormellani, mutta tulisin samalla spoilanneeksi liikaa, joten olenpa hiljaa. Tosin mielestäni kyseinen kohtaus on melko turha: se on ylimääräinen kauhallinen löylyä kiukaalle. Ilmankin olisi sauna ollut riittävän kuuma.

Disclaimer on oikeasti yllättävä, jopa koskettava trilleri. Tietynlaista syvempääkin pohdintaa löytyy taustalta liittyen erityisesti anteeksi antamiseen. Ja siihen, miten osa käsityksistämme perustuu mielikuviin ja olettamuksiin - ei välttämättä todellisuuteen.

Hyviä uutisia, tästä kirjasta on tulossa suomennos nimellä Kenenkään ei pitänyt tietää. Niin että jos et pitänyt Naisesta junassa, voit silti pitää Disclaimerista. Mielestäni Disclaimer pesee Naisen junassa mennen ja tullen ja ohittaen ja kiilaten ja kaikin tavoin. Jos kuitenkin pidit Naisesta junassa, voit silti pitää myös tästä - ehkä jopa enemmän.

Löysin Otavan tekemän/teettämän videon kirjasta. Se on napakka ja lyhyt.

Lukuvuosikatsaus 2015

Väänsin viime vuonna ensimmäisen vuosikoosteeni lukemistani kirjoista. Ajattelin tuolloin, etten jaksa moiseen toista kertaa ryhtyä, mutta olen kääntänyt takkini.

Tässäpä siis tämän vuoden kooste. Vuotta on toki vielä jäljellä, mutta luettujen kokonaismäärä tuskin tästä enää dramaattisesti nousee. Kuvituksena ruutukaappaukset Goodreadsista.

Vuonna 2015 luetut: 70 (luku noussee muutamalla - Päivitys 1.1.2016: lopullinen luku 72)

Suomeksi luetut: 22
Englanniksi luetut: 50

Suomeksi olisi voinut lukea enemmänkin, täytyy skarpata ensi vuonna. Viime vuonna luin tietoisesti enemmän suomeksi ja se näkyi määrässäkin (32/73). Tuppaa tuo suomeksi lukeminen unohtumaan, jos ei erikseen itseään siihen patista. Lukunopeuteni on suunnilleen sama suomeksi ja enkuksi, mutta jostain syystä minulle on syntynyt kynnys lukea suomeksi.

Arvostelukappaleet: 8

Saman verran muuten kuin viime vuonna.  Minulla on tosin yksi a-kappale (Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla) odottamassa lukuvuoroaan. Olisin lukenut sen jo aiemmin, mutta se unehtui kotiin reissun ajaksi.

Uutuudet eli vuonna 2015 julkaistut kirjat: 18

Uutuuksiin olen laskenut joko Suomessa tai Brittilässä tänä vuonna ensimmäisen kerran julkaistut teokset. Osa lukemistani uutuuksista ei siten ole saatavilla suomeksi. En myöskään laske uutuudeksi Suomessa tänä vuonna julkaistua Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museota, koska se on julkaistu Brittilässä jo viime vuonna.

Uudet maavalloitukset: 4

Mongolia: Byambasuren Davaa & Lisa Reisch - The Cave of the Yellow Dog
Taiwan: Li Ang - The Butcher's Wife
Kirgisia: Chingiz Aïtmatov - Jamilia
Kolumbia: Gabriel García Márquez - Of Love and Other Demons

Onpa hävyttömän vähän, mutta onhan tässä koko elämä aikaa koluta lukemattomia maita.

Ps. Pidätän oikeuden laskuvirheisiin: matematiikka ei ole koskaan ollut vahvinta osaamisaluettani.

Itsepäinen kotiapulainen ja ylpeä työnantaja = crash boom bang

Penny Hancock: The Darkening Hour
Simon&Schuster, 2013
S. 405

Palvelusneidit ja sisäköt ovat mennyttä aikaa Englannissa. Mutta varsin käteviä kyllä, jos sellaisen saa kotiinsa palvelemaan.

Kukaan paikallinen tuskin suotuisi moiseen järjestelyyn (varsinkaan sellaisilla ehdoilla tai ehdottomuudella kuin joillakin on tarjota), mutta onneksi sisäkkönsä voi tuoda vaikka ulkomailta.

Theodora Gentleman: keski-ikäinen ja -luokkainen eronnut nainen. Asuu poikansa ja dementoituneen isänsä kanssa tilavassa huoneistossa Itä-Lontoossa, Deptfordissa. Työtä - ja itseään -  arvostava uraohjus tarvitsee apua isänsä hoidossa.

Mona Marokosta: Theodoran ex-miehen lahja ex-vaimolleen, saapuu auttamaan Theodoraa dementikon hoidossa. Työnkuva laajenee aluksi Monan oma-aloitteisuuden ansiosta, myöhemmin Theodoran suuruudenhulluudesta johtuen.

Mielenkiintoinen asetelma, joka toi teemansa takia (ei muuten) mieleeni Mende Nazerin Orjan. Mende Nazerhan työskenteli kotiapulaisena (eli lähinnä orajana) Lontoossa, ja hänen elämänsä oli varsin rajoitettua.

Sitä samaa tekee (fiktiivisen) The Darkening Hour:n Mona, vaikka Monaa ei olekaan pakotettu maahan ja työhön, vaan hän on vapaaehtoisesti tullut voidakseen elättää Marokkoon jäänyttä perhettään. Ja on hänellä eräs toinenkin motiivi, mutta eipä siitä sen enempää, ettei mene ihan paljasteluksi.

Theodora huomaa varsin pian tulevansa riippuvaikseksi Monan avusta. Monan ansiosta Theodoralla on aikaa paneutua kunnolla työhönsä ja haaveilla noususta urallaan radiotyössä. Theodora haluaa olla the voice of East London.

Theodora kokee olevansa hyväntekijä myös Monalle: hän on antanut työn ja maksaa palkkaa. Siksi on järkyttävää huomata, että Mona ehkä näpistelee. Onko hän palkannut kiittämättömän varkaan? Mitähän muuta Mona mahtaa puuhata hänen selkänsä takana? Oma poikakin on alkanut käyttäytyä epätyypillisesti. Ja isäkin tuntuu pitävän Monasta enemmän kuin oikeasta tyttärestään.

Mona ihmettelee tahollaan, mitä on tapahtumassa sille ystävälliselle Theodoralle, joka otti hänet vastaan ja perehdytti työhön. Vai oliko se kaikki silkkaa kulissia, peiteltyä yställisyyttä, jonka takaa tekopyhyys pyrkii ulos.

Kerronta vaihtelee Theodoran ja Monan välillä, joten lukija pääsee kurkistamaan kumpaisenkin ajatusmaailmaan ja motiiveihin - ja saa huomata, etteivät ne ihan kohtaa. Kumpikin tulkitsee toista omien mielikuviensa ja uskomustensa kautta, ja vatvonta alkaa saada vainoharhaisia piirteitä.

"I (Mona) am not free to weigh up moral pros and cons while I am tied to her (Theodora)."

Moraali? Se on venyvä käsite. Voiko ihminen olla moraalinen, vaikka tekee moraalittomia tekoja?

Penny Hancock on tutkinut maahan tulleiden kotiapulaisten työehtoja ja olosuhteita kirjaansa varten. Aihe on siis todella olemassa ja paikoin pulmallinenkin.

From 6 April, 2012 domestic workers who apply to accompany their employers to the UK are tied to one employer. If they experience abuse and exploitation they will face the choice of continuing to suffer or fleeing and becoming illegal.

The Darkening Hour on tempoltaan maltillinen, trillerimäinen romaani joka tarjoaa ajattelemisen aiheita. Eräs esiin nouseva aihe pääteeman lisäksi on muun muassa sisaruskateus. Tekisi mieli vielä lisätä marttyyriys. Kaiken taustalla virtaa likaisenruskea Thames.

Kirjaa ei tutkimusteni perusteella ole käännetty suomeksi.

~~~

Olen aiemmin lukenut Penny Hancockilta Tidelinen. Mielestäni The Darkening Hour pesee sen mennen tullen, vaikka oli Tidelinekin ihan hyvä. Tuskin olisin muuten tähän tarttunut. Minulla on muuten ylimääräinen Tideline hyllyssäni: haluaako joku? Ilmoittele halusi kommenteissa, niin saat kirjan.

Kun pimeydestä muodostuu kuva

Kirjan kansi: Marjaana Virta

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Wsoy, 2012
S. 362
Studio-sarjan toinen kirja

Tässä toisessa Studio-sarjan kirjassa Lia on jo tiivis osa Marin pyörittämän Studion "kalustoa". Studion vakihenkilötkin ovat tulleet tutuiksi, joten lukijan on helppoa imaistua mukaan.

Siinä missä Vilpittömästi sinun keskittyi pääjuonen lisäksi taustoittamaan Lian elämää ja Studion toimintaa, Sysipimeässä päästään niin sanotusti valmiiseen pöytään. Tämä näkyy kirjan tempossa, joka on huomattavasti nopeampi kuin edeltäjässään.

Välihuomautus: Hiltunen ei suinkaan ole läväyttänyt koko pakkaa pöytään ensimmäisessä romaanissaan. Salaisuuksia on edelleen, ja etenkin Marin tausta on ollut hämäränpeitossa. Tässä Sysipimeässä saamme tietää lisää Marista ja hänen taustoistaan, ja melkoisen yllättävää tavaraa sieltä löytyykin.

Lontoossa tapahtuu kummia. Joku murtautuu ja lataa sattumalta valikoitujen brittinuorten tileille videoita, joissa on pelkkää mustaa. Videot järkyttävät ja puhuttavat, vaikka niissä ei näykään mitään. Murtautuminen Youtube-tilille tuntuu henkilökohtaiselta viestiltä, vihjeeltä. Ja sitten musta muuttuu kuvaksi, kuvat lihaksi.

Studion väki ryhtyy Marin ohjastamana tutkimaan videoiden alkuperää ja syntyä. Äänettömät videot saavat lopulta sävelen ja sanat. Ja Studion väki uppoaa yhä syvemmälle salaperäisen tekijän maailmaan, ajojahti muuttuu henkilökohtaiseksi eikä pitäydy enää pelkästään Lontoossa.

Nyt on sellainen liemi padassa, ettei sitä voi jättää siihen odottelemaan. On pakko latkia heti ja ottaa lisää. Vielä yksi kauhallinen, yksi luku.  Romaanin idea on nerokas ja toteutus taiten tehty. Pinnalle nousee myös eräs netti-ilmiö, jossa kuka tahansa voi olla uhri - tai tekijä. Ajankohtainen ja hyytävä trilleri, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän.

Sysipimeä on parempi kuin Vilpittömästi sinun. Toisaalta toista ei olisi ilman ensimmäistä. Pidän pidän pidän ja nyt ottaa kaaliin, etten ehtinyt sitä kolmatta kirjaa (Varo minua) saada hyppysiini ennen kotiinpaluuta. Jos se jollain lojuu ylimääräisenä nurkissa, niin kiinnostaisiko esim. vaihtari johonkin toiseen kirjaan?

Sysipimeästä on kirjoittanut muun muassa Booksy, Lumiomenan Katja ja Sara.

Studio-trilogia:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä (tässä postauksessa)
Varo minua (tulee, kun saan kirjan käsiini ja luettua)

Minimiete: Pahaa pelkäämättä

Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä
Alkuper. Fruktar jag intet ont, 1997
Like, 2011
S. 265
Suomentanut Taina Rönkkö

Monika on ailahtelevainen teini, kuten teinit usein ovat. Monikan ailahtelevaisen synkkyyden taustalla häälyy kuitenkin parhaan ystävän äkillinen kuolema.  Kyseessä on onnettomuus, mutta olisiko Monika sittenkin voinut toimia ripeämmin ja auttaa? Joidenkin mielestä ehkä kyllä.

Tympääntynyt Monika karkaa kotoaan ja päätyy ymmärtäväisen miehen hoteisiin. Ymmärrys ja rauha on juuri sitä, mitä Monika nyt kaipaa. Vaan eipä tiennyt teinityttö, millaiseen verkkoon itsensä sotki.

Pahaa pelkäämättä on melko viipyilevä trilleri, jossa nykyajan rinnalla välähtelee Monikan muistikuvat. Hiljaksiin vilahtaa verhon takaata myös miehen menneisyys. Tässä kohden on todettava, että hieman kliseiseksi (ja siten ennalta-arvattavaksi) menee eli vaikka kirja sinänsä on koukuttava, se ei oikeastaan anna mitään uutta, ei tarjoile oivalluksia. Eikä oikeastaan mitään: se vain lilluu eteenpäin kuin verkkaisesti lipuva soutuvene. Lukijan ei tarvitse soutaa, sen kun istuu paatissa ja katselee.

Olen lukenut monta Frimanssonin romaania, koska jokin niissä kiehtoo. Yhtään susihuonoa ei ole tullut eteen, mutta joitakin melko yhdentekeviä kyllä. Siis sellaisia ihan ok-kirjoja, eivät hyviä eivätkä huonoja. Pahaa pelkäämättä asettuu juuri tuolle ihan ok-akselille. 

Googlettelu tuotti ainoastaan yhden blogiosuman tälle kirjalle ja se blogi on Leena Lumin (terkkuja!) blogi. Menenkin tästä itse lukemaan kunnolla hänen mietteensä.

Lokakuun jämät ja marraskuun läjä

Kirjaraportointiprojektini on varsin hyvin onnistunut eli on aihetta taputtaa itseään olalle. Tavoitteenanihan on ollut kirjata kunkin kuukauden kirjahankinnat blogiini. Marraskuu on vielä kirjaamatta ja itse asiassa osa lokakuun ostoksistakin on raportoimatta.

Tässäpä siis lokakuun jämät, jotka puuttuvat kirjanpidosta:

Ja kas tässä marraskuun hankinnat:

Marraskuun kasasta olen ehtinyt jo lukea Frimanssonin Pahaa pelkäämättä ja Hiltusen Sysipimeän. Niistä siis mietteet seuraavaksi. Maiju Lassilan Valituissa teoksissa on mukana muun muassa Tulitikkuja lainaamassa, jonka olen halunnut lukea jo kauan. Tuon korean kirjan löysin kirpparilta, josta se irtosi eurolla. Hyvä kauppa siis.

Onko kasoissa lukemiasi kirjoja? Mitä suosittelisit seuraavaksi? Joenpellon Sataa suolaista vettä on ns. Lohja-sarjan kolmas osa. Kaksi ensimmäistä minulla on jo hyllyssäni, mutta en ole vielä lukenut niistä kumpaakaan.

Hämärä Hämäränmää

Marie Hermanson: Hämäränmaa
Alkuper. Skymningslandet 2014
Like, 2015
S. 299
Suomentanut Jaana Nikula

Nykyaika voi olla rasittavaa. Raskaasta työstä maksetaan niin vähän kuin mahdollista ja töitä on pakko tehdä niin vähän tai paljon kuin on tarjolla jos mielii pysyä leivänsyrjässä.

Martina sinnittelee oravanpyörässä, mutta sitten lähtee kämppäkin alta. Maitojunalla on puksutettava takaisin kotiseudulle vanhepien tykö. Vaan elämä on jatkunut sielläkin eikä Martina oikein mahdu kuvioon.

Siksipä ei ole ihme, että Martina päätyy lapsuudenystävänsä Tessanin kannustamana vanhaan kartanoon iäkkään naisen leipiin. Työ on helppoa ja vapaa-aikaa on paljon. Pitää vain leikkiä mukana ikäihmisen, Florencen, harhoissa.

Kun kyse oli tunneista ja minuuteista, Florence oli naurettavan tarkka ajasta. Vuosista ei ollut niin väliä.

Florence elää edelleen 40-luvulla. Martina ja Tessan eläytyvät aikaan muun muassa pukeutumalla. Nykyaikainen vaatetus voisi järkyttää Florencea. Kartanon ulkopuolella vaatetus lähinnä huvittaa.

Mennyt aika nykyisyyden sisällä on kiehtova teema. Kartanon pysähtyneisyys on tavallaan keidas nuorille, joiden elämät "ulkomaailmassa" ovat täynnä arkisia haasteita ja hankaluuksia. Kartanossa voi mainiosti unohtaa nykyajan ja elellä 40-luvulla.

Kyllä, kartanoon saapuu lisää nuoria eivätkä Martina ja Tessan saa kauan nauttia turvapaikastaan ja jo vakiintuneista rutiineistaan. "Lisähenkilöstön" myötä asiat alkavat luisua raiteiltaan, kun mukaan astuu ahneus ja rahanhimo.

Hämäränmaa on sekoitus komiikkaa ja mustaa huumoria olematta silti mikään vitsi- tai huumorikirja. Koomisuutta on kirjassa juuri sopivasti keventämässä muuten melko synkkää tunnelmaa. Yhdistelmä toimii ja on nautinnollista luettavaa. Mitenkään erityisen jännittävä romaani ei ole, mutta tunnelma on muuten sen verran kiehtova, että se koukuttaa. Loppuratkaisun suhteen olisi toivomisen varaa: siitä annan kirjan ainoan miinuksen.

Pidin Hämäränmaasta enemmän kuin aiemmin lukemastani Laaksosta. Toisaalta näitä romaaneja on vaikea vertailla, koska ne ovat melko erilaisia. Marie Hermansonin tyyli vakuuttaa ja toivon, että häneltä suomennetaan pian lisää. Valikoimaa näyttäisi olevan.

Kiitän Annikaa Hämäränmaasta, täältä voi lukea Annikan mietteen siitä. Myös Ulla on lukenut Hämäränmaan.

Hämärän hetki ja kirjadraama

Ahdistaa bloggaamattomat kirjat, vaikka niitä onkin tällä hetkellä vain kaksi. Noista kahdesta luetusta kirjasta alkaa myös olla sen verran aikaa, etten oikein enää pääse (tai edes jaksa päästä) takaisin niiden tunnelmaan. Molemmista kirjoista kyllä pidin kovasti.

Toinen on Johan Theorinin Hämärän hetki (Tammi 2008, alkuper. Skumtimmen, suomentanut Outi Menna). Pieni Jens-poikaa katoaa 70-luvulla eikä häntä koskaan löydetä. Äidin on vaikea jatkaa elämäänsä epätietoisuudessa. Tuota epätietoisuutta kestää parikymmentä vuotta ennen kuin saapuu vihje. Pojan löytämisestä elossa ei ole juuri toivoa, mutta jos nyt edes syy selviäisi.

Pidin Hämärän hetken hiljaisesta ja surumielisestä tunnelmasta, joka toi yllättäen mieleeni Henning Mankellin Wallander-dekkarit. Kukaan tai mikään ei tietenkään voi yltää Mankellin tasolle, mutta Theorin pääsi Hämärän hetkellään lähelle.

Kyllä, aion lukea lisää Theorinia. Tämän ns. Öölanti-sarjan toisen kirjan nimi on Yömyrsky ja sitä parhaillaan metsästän.

Ainakin Leena Lumi ja Aletheia ovat bloganneet Hämärän hetkestä.

~~~

Marie Hermansonin Hämäränmaa on miellyttävän hämärä - ja hämärän humoristinen. Ja itse asiassa kirjoitan siitä erillisen postauksen, kun nyt yhtäkkiä innostuinkin. Mikä ihana vapaus, kun voi kääntää takkia vaikka minuutin välein. Ei kuitenkaan kannata pidätellä hengitystä postausta odotellessa.

~~~

Lopuksi (eilisen) päivän (kirja)draama: Unohdin parhaillaan luettavana olevan kirjani (Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni) vierailukohteeseeni, jossa majoituin muutaman yön.

Kirja vaikutti hyvältä ja mielelläni lukisin sen loppuun, mutta Postin lakkoilun ynnä muiden sivuseikkojen takia kirjan lähettäminen minnekään juuri nyt ei ole järkevää. Eli täytynee hommata se käsiin uudelleen myöhemmin ja lukea sitten kokonaan vaikka alusta asti.

Ensilumi tuli ja nyt se on menossa.

Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava/Seven, 2013
S. 343

Osallistuin kirjamessuilla Otavan tilaisuuteen, jossa Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola kertoivat uutuuskirjoistaan.

Olen aiemmin lukenut Pekkolalta Lohikäärmeen värit, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Hänen esikoisensa, Unelmansieppaaja, oli mennyt minulta ihan kokonaan ohi.

Siksipä oli iloinen yllätys, kun tilaisuuden päätteeksi mukana olijat saivat kirjakassin, jossa tuo Pekkolan Unelmansieppaajakin oli. Kiitos siis kustantajalle kirjasta ja hienosta tilaisuudesta!

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Erään kirjailijan itsemurha sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jonka myötä toisilleen ennestään tuntemattomat henkilöt kohtaavat - tai ainakin ohittavat - toisensa.

Roosa on kolmekymppinen opiskelija, joka työskentelee metrokuskina. Ei ole vaikea arvata, kuka päättää elämänsä metroraiteille. Mutta Roosan elämä jatkuu ja hänelle kehittyy pakkomielle yliajamaansa kirjailijaan. Kuka hän oli ja miksi hän ei jaksanut elää?

Tapio on entinen koripalloilija, joka uransa päättyessä jäi tuuliajolle. Elämästä puuttuu kiinnekohdat ja viinakin maistuu.

Aki on painonnostaja, joka työskentelee psykiatrisessa sairaalassa. Työssään hän on itsevarma, mutta työn ulkopuolella muuttuu araksi hissukaksi, jonka päässä kummittelevat edelleen lapsuuden traumat. Akin unelma on olla vahvin kaikista. Ja unelmansa eteen hän on valmis tekemään vaikka mitä - ja sitten hän tekeekin.

On nautinnollista lukea (ja arvailla), miten Roosan, Tapion ja Akin elämät lomittuvat toisiinsa. Pekkola paljastaa kytköksiä sopivalla tempolla ja lukija saa nauttia oivalluksen ilosta useammankin kerran.

Toisaalta osa tapahtumista onkin sitten ennalta-arvattavampia, ehkä jopa hieman kuluneita. Se ei silti latista kirjan jännitettä, vaan se (jännite) kantaa loppuun saakka. Tunnustan kyllä hieman pettyneeni muutamiin "kliseisiin". En viitsi mainita tässä yksittäisiä tapauksia, koska ne ovat oleellisia juonen kannalta enkä halua paljastella.
.
Kaiken kaikkiaan Unelmansieppaaja on varsin koukuttava ja tarina on mehukas. Teksti on ajoittain hieman sekavaa, eikä aina niin sujuvaa. Toisaalta kyseessä on esikoinen eikä vastaavia "heikkouksia" esiinny Lohikäärmeen väreissä. Pekkola on selvästi kehittynyt ja saapa nähdä, mihin hän vielä pystyy. Varmasti vaikka mihin!

Pohdin pitkään, miksi kirjan nimi on Unelmansieppaaja. Se aukenee lukijalle hiljaksiin ja on oikeastaan monimerkityksellinen. Unelmansieppaaja on nimittäin myös kirja kirjassa: ja voi jestas, millainen kirja.


Muualla blogeissa: Katja, Susa ja moni muu.

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011
S. 424
Studio-sarjan ensimmäinen kirja

Kiinnostuin Hiltusen Studio-sarjasta eniten siksi, että se sijoittuu Lontooseen. Luonnollisesti minua kiinnostaa, miten suomalainen kirjailija, joka ei asu Lontoossa, kuvaa kotikaupunkiani.

Miten Hiltunen sitten mielestäni onnistuu? Kokonaisuudessaan hyvin, mutta yksityiskohtien tasolla ontuu. Palaan tähän myöhemmin.

Kirjan keskiössä on 28-vuotias suomalainen Lia Pajala, joka on asunut Lontoossa kuusi vuotta. Hän työskentelee graafikkona Level-lehdessä ja elää varsin suljettua elämää.

Lian mielenrauha järkkyy, kun hän näkee raa'an rikoksen. Tai oikeastaan hän ei näe kuin rikospaikan, mutta tapaus jää vaivaamaan häntä muodostuen pakkomielteeksi. Kyseessä on harvinaisen raaka murhatapaus, josta Lia ahmii tietoa eri medioista.

Samoihin aikoihin Lian elämään astuu toinen suomalainen nainen, 31-vuotias Mari. Mari paljastaa Lialle omaavansa poikkeuksellisen kyvyn lukea ihmisiä. Lia suhtautuu epäilevästi Marin kykyyn, mutta ajan kuluessa ja ystävyyden syventyessä epäluulo hieman hälvenee.

Mari on varakas nainen, jolla on hämäräperäinen Studio, jossa hän johtaa pientä mutta ammattimaista tiimiään. Pian Lia huomaa itsekin olevansa osa tiimiä: ainakin jossain määrin. Mari auttaa pakkomielteistä Liaa selvittämään raakaa murhaa. Vastapalveluksena Lia auttaa Maria tonkimaan tunnetun poliitikon taustoja.

Tästä kehkeytyy mielenkiintoinen ja laajalle ulottuva vyyhti, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Kirjan alku on melko maltillinen, joten loppua kohden kiihtyvä tahti nostattaa mukavasti sykettä.

Vapaa-ajallaan neidit ryyppäävät, kuten suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu.

Heidän juomatahtinsa kertoi suomalaisten naisten hyvästä viinapäästä ja tajusta hetken hauraudesta.

Koen, että Hiltunen alleviivaa (naisten) juomista tavalla, jota en ihan ymmärrä. Briteissä alkoholia kulutetaan enemmän henkilöä kohden kuin Suomessa: britit siis todellakin osaavat ryypätä sille päälle sattuessaan. Itse asiassa britit ryyppäävät joka paikassa. Ei tapahtumaa ilman kaljatelttaa. Tuleeko yllärinä? Yleensähän kaljatelttojen ajatellaan olevan vain suomalainen ilmiö. Myös puistoissa ja kaduilla juodaan.

Hiltunen kirjoittaa perushyvää ja sujuvaa kieltä. Ainoastaan ärsytti osoitteiden suomentaminen - tai suomentamatta jättäminen. Yhtenäinen linja olisi ollut toimivampi ja mielellään siten, ettei suomenneta ollenkaan.

Ehdottomasti aion lukea Hiltusen muutkin Studio-kirjat. Seuraava osa on nimeltään Sysipimeä, kolmas Varo minua.

Nyt sitten niitä ulkokirjallisia kokemuksia eli Lontoon kuvauksen autenttisuudesta minun näkökulmastani. Olen asunut Lontoossa kuusi vuotta.

Hiltusen kuvaama Lontoo on erilainen (mutta toki tunnistettavissa) kuin minun Lontooni. Tosin asun eri puolella Lontoota kuin mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, joten se ei ole ihme. Hiltunen selvästi tietää, mistä kirjoittaa ja tuntee Lontoota. Toisaalta hän kuvaa Lontoota lähinnä kadun- ja paikannimin.

Minulle välittyy tunne ns. ulkopuolelta kirjoittamisesta. Ikään kuin Hiltusen pitäisi muistuttaa (itseään vai lukijaa?), että ollaan Lontoossa. "Lia seisoi lontoolaisen jäähallin parkkipaikalla..."

Eräässä kohdassa Lia kumppaneineen on lampsinut rappukäytävään ja rimputtelevat sitten rapussa ovikelloa. Lontoossa asuintalojen ulko-ovet ovat lähes poikkeuksetta lukossa eikä huoneistojen ovissa ole ovikelloja.

Muitakin "outouksia" kirjassa on, mutta en jaksa ripustautua niihin, koska tunnen jo nyt itseni nipoksi.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa. Linkitän nyt Saran postaukseen, josta löytyy liuta linkkejä muihinkin blogeihin, joissa on kirjasta kirjoitettu.

Maaginen Norma

Sofi Oksanen: Norma
Like, 2015
S. 304

Aloitan kertomalla suhteestani Sofi Oksaseen: sitä ei ole. Minulla on suhde hänen kirjoittamiinsa kirjoihin. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa paitsi Kun kyyhkyset katosivat.

 Kyyhkyset on kyllä hyllyssäni ja siten myös lukulistallani, mutta lukulistani on melko eloisaa ja alati muuttuvaa sorttia. Sihen pinoon on moni kirja hukkunut.

Normasta olin lueskellut hiukan netistä, mutta en kovin syvällisesti tutustunut. Luonnollisesti kirja minua kiinnosti ja esimerkiksi kirjamessuilla halusin ehdottomasti päästä kuuntelemaan Oksasta.

Pääsinkin. Kas alla todistusaineistoa: varmaan blogihistoriani surkein kuva (tai voi niitä olla muitakin), mutta haastattelu oli mainio ja kasvatti kiinnostustani Normaan.

Norma Ross on poikkeuksellinen nainen: hänen hiuksensa kasvavat metrin tunnissa. Tämän tiesin ennen kuin aloin lukea kirjaa. Muistaakseni tätä ei kerrottu kirjassa erikseen: nopea kasvu kyllä mainittiin, mutta en muista että tarkkaa määrää olisi paljastettu. Pidätän oikeuden olla väärässä.

Tarina alkaa Norman äidin hautajaisista. Äiti kuoli jäätyään metron alle. Tapausta pidetään itsemurhana, mutta Norma haluaa tietää enemmän. Miksi äiti tappaisi itsensä? Mikään ei viitannut siihen, että äiti olisi itsetuhoinen.

Äidin kuolemaa selvitellessään Normalle alkaa hahmottua hänen oma taustansa, sukujensa juuret. Täytyy kulkea kauas ajassa taaksepäin päätyäkseen nykyaikaan ja voidakseen ymmärtää äitiä. Kaiken taustalla hulmuavat hiukset kuin vilja pellolla.

Näkymätön vaara vaanii jokaisen kulman takana, jokaisessa ihmisessä. Hiukset kihartuvat kauhusta, painavat raskaina ja alati kasvavina päätä kumaraan. On leikattava jatkuvasti, ettei kukaan huomaa, millaista salaisuutta Norma harteillaan kantaa.

Romaaniin siunaantuu melkoinen määrä henkilöitä, ja etenkin alussa henkilögallerian paisuminen pistää pään pyörälle. Kuka olikaan kukin? Oksanen paljastaa maltillisesti henkilöiden taustoja ja yhteyksiä toisiinsa. Lukija saa olla jonkin aikaa ymmällään ja raapia päätänsä, mutta kun sotkuiset ja hieman sekavat suhteet alkavat selvitä, se kyllä palkitsee.

Normaa täytyy lukea erityisen skarppina. Täytyy olla valmis muuttamaan omia käsityksiään ja arvailujaan. Itse jouduin lukemaan jotkin kohdat pariin kertaan, ja palaamaan muutaman kerran taaksepäin kertaamaan jo luettua. En näe sitä kuitenkaan huonona asiana, vaikka joissakin kohdin olisin kaivannut selkeyttä kerrontaan.

Norman tunnelma on taianomainen ja maaginen. Oksasen kieli on kaunista ja tenhoavaa. Ei mitään turhaa kikkailua, mutta sanat on taiten valittu. Tietty mystisyys leijuu ilmassa kautta kirjan.

Norman päätemoina voi pitää hiuskauppaa ja kohdunvuokrausta. Niihin lomittuu suuria kysymyksiä omista juurista ja paikasta elämässä. Kirjasta ei kannata tietää juuri mitään etukäteen. Siksipä en kerrokaan tämän enempää.

Loppusummaus: pidin Normasta todella paljon, ajoittain jopa hieman jännitti kirjaa lukiessani. Ei kannata odottaa suoria vastauksia ja selittelyjä. Paljon jää omankin mielikuvituksen ja arvailun varaan, mutta ei mielestäni liikaa. Norma on kirja, joka kestää toisenkin lukukerran ja kenties toisella kerralla siitä saattaa huomata asioita, joita ei ensimmäisellä lukukerralla rekisteröinyt.

Muutamien muiden bloggauksia: Krista,  Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi ja Kirjapolkuni.

Kiitän tässä samalla Kristaa Normasta, jonka hän antoi minulle kirjamessuilla. Olipa ihana tavata vihdoin livenä!

~~~

Kirjan kansi saa erikoismaininnan kauneudesta ja tyylikkyydestä. Kansi on Anne Kursun ja Toni Härkösen käsialaa.

Lokakuun lisääntymiset plus epämääräinen avautuminen

Lokakuu vaihtui vaivihkaa marraskuuksi enkä ole raportoinut kirjaostoksistani. Korjataanpa nyt se puute, ettei tämä hyvin alkanut kirjanpito mene ihan reisille näin loppusuoralla.

Eli kas tässä lokakuun kirjaperhe, yhteensä 15.

Joo, ehkä snadisti lähti lapasesta. Osan kirjoista olen saanut, osan ostanut. En nyt jaksa eritellä, mikä on mitenkin hankittu, koska tämän raportoinnin perimmäinen idea on seurata vuoden ajan kirjojen lisääntymistä nurkissani: ihan sama, miten ne sinne päätyvät.

Tässä ei muuten ole edes kaikki lokakuussa lisääntyneet. Kotiin jäi muistaakseni kolme hankintaa. Lisään ne marraskuun kirjoihin, etteivät unohdu kirjanpidosta kokonaan.

Koen aiheelliseksi huomauttaa, että osa hankkimistani kirjoista on jo lähtenyt - tai lähtemässä - uusiin koteihin, joten kaikki eivät todellakaan jää nurkkiini pyörimään.

Tämän haluan mainita ihan sen takia, etten jaksa kuunnella niitä "voi kun paljon, miten ihmeessä saat ne mahtumaan hyllyyn tmv." No en saakaan. Meillä on kirjoja muuallakin kuin hyllyssä. Tai no, ovathan ne muutkin periaatteessa hyllyjä (tai oikeastaan tasoja), vaikkeivat kirjahyllyjä olekaan.

Kirjat tekevät kodin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi vieroksua kirjoja kodissani. Olisi aika tyhjä koti, jos ei olisi kirjoja, sillä kaikenlaiset krumeluurit ja muu krääsä puuttuu lähes kokonaan, eikä edes kiinnosta minua. Kirjojen olemassaolo rauhoittaa ja on mukavaa, kun kotoota löytyy aina lukemista mihin tahansa mielentilaan.

Käytän toki myös kirjastoa, mutta läheskään kaikki kirjallisuus ei sinne päädy. Jos vähänkin erilaisempaa/vanhempaa/käännettyä haluaa, niin on pakko ostaa. Tuoreet jytkyt ja hypetetyt kirjat sinne toki huolitaan, mutta minähän luen paljon myös vanhempaa kirjallisuutta.

Ja käännettyä. Käännöskirjallisuus on vähemmistönä kirjastoissa eli lähinnä sieltä voi löytyä klassikoita ja ruotsalaisia dekkareita. Ja nykyään jonkin verran myös suomalaista kirjallisuutta.

Että hieman eri sarjassa painitaan kuin suomalaiset kirjastot. Minun lähikirjastossani ei ole edes vessaa.

Ps. Seuraavassa postauksessa mietteeni Sofi Oksasen Normasta. On pitänyt hieman sulatella kirjaa, mutta voin jo ennakkotiedoksi sanoa, että pidin. Tarkoitukseni on myös vääntää jonkinlainen kirjamessupostaus ensikertalaisen näkökulmasta.

Katsaus orjuuden historiaan

Lawrence Hill: The Book of Negroes
Black Swan, 2007
S. 488
Yhdysvalloissa julkaistu nimellä Someone Knows My Name

I seem to have trouble dying. By all rights, I should not have lived this long.

Kenties kaunein kirjan alku sitten Martaan. Muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan: niitä erottaa parisataa vuotta ja valtameri.

The Book of Negroes kertoo orjamarkkinoista. Siitä, kuinka mustia kaapattiin eri puolilta Afrikkaa ja kuljetettiin Yhdysvaltoihin valkoihoisten orjiksi.

Kirjan kertoja on Aminata Diallo, joka lopulta lukuisien vaiheiden kautta päätyy Lontooseen. Aminata on vain 12-vuotias, kun hänen kyläänsä tunkeudutaan ja hänet kaapataan monien muiden mukana. Matka on rankka, ja moni kuolee jo sen aikana.

Vaikka kirja on fiktiivinen, se mukailee todellisia tapahtumia. Miljöö- ja aikakuvaus on autenttista ja niissä onkin mielestäni kirjan vahvuus. Vaikka Aminatan kokemukset ovat koskettavia, en pääse niihin oikein tunnetasolla kiinni.

Mietin paljon, mistä se voisi johtua ja tulin siihen tulokseen, että tapahtumien kuvaaminen ja muu selittäminen syö tunteet. Toisaalta Aminata kertoo tarinaansa, kun hänellä on jo kaikki ns. hyvin (mikä on tietenkin suhteellista), joten ehkä myös se etäännyttää lukijaa. Ja onhan Aminatan ollut pakko kovettaa itsensä kestääkseen sen kaiken, mitä joutui kokemaan.

Kirjan pohjalta on tehty kuusiosainen tv-sarja. Katsoin sen trailerin ja mietin, että tämä voisi olla kirja, jonka pohjalta tehty sarja on parempi kuin itse romaani. Täytyypä katsella kys. sarja joskus, että voin joko vahvistaa tai tyrmätä ennakkoaavistukseni.

The Book of Negroes viittaa saman nimiseen kirjaseen, joka on oikeastikin olemassa. Varsinen Book of Negroes on laajin yksittäinen mustista ihmisistä kirjoitettu dokumentti Pohjois-Amerikassa aina 1900-luvun loppuun saakka.

It (The Book of Negroes) contains the names and details of 3000 black men, women and children, who, after serving or living behind British lines during the American Revolutionary War, sailed from New York City to various British colonies.

The Book of Negroes voitti Commonwealth Writers' -palkinnon vuonna 2008. Sanonkin, että hyvin kiinnostava ja koskettava kirja, ja rohkenen sitä suositella kaikille historiasta ja orjuudesta kiinnostuneille. Minulle tämä kirja avasi myös muutamia näkölulmia, joita en pahemmin ole tullut ajatelleeksi.

Kirjaa ei tutkimusteni perusteella ole käännetty suomen kielelle.

Värittäminen on ihan tyhmää!

Piti vääntää messupostaus, mutta väännän sen toiste. Ihana vapaus valita, muuttaa mieltä, kääntää takkia ja niin edelleen.

Luin Suomessakin tunnetun kirjailijan, Jojo Moyesin, mielipiteen aikuisten värityskirjoista ja värittämisestä. Itse en väritä, mutta alkoi ärsyttää jälleen kerran ihmisen yksisilämäisyys ja kyvyttömyys laajempaan ajatteluun. Itsehän tietenkin olen virheetön, mutta tässä ei nyt puhuta minusta.

Moyes ihmettelee, miten kenelläkään on aikaa edes värittää. Herran jestas sentään, tässä hektisessä maailmassa on ihme, jos on edes aikaa hengittää! Tärkeillä ihmisillä on aina kiire, ja jos ei ole niin pitää järjestää sellainen? So NOT.

Ei kaikkien tarvitse olla koko ajan tunkemassa itseään joka paikkaan, ja olla tekemässä jotain yleisesti tuottoisaa tai hyväksyttyä. Ei se ole kaikille mikään arvo, mutta toki jos peilaa kaiken yksinomaan oman napansa kautta, niin moni puuha ja ajatus voi vaikuttaa turhalta, suorastaan typerältä. Minusta turhaa on se, mikä tuntuu itsestä turhalta.

Mietin mahtaako Moyes tarkoittaa kirjoituksessaan ihmisiä (naisia), joilla on lähtenyt värittäminen lapasesta. Siis että ei enää tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kuin väritetä. Noh, mikä tahansa puhde muuttuessaan addiktioksi on turmiollinen.

Kommentoin Moysein linkkiä Twitterissä. Kerroin, että värittäessään voi vaikka ajatella tai kuunnella äänikirjaa. Ajanhukkaahan sekin toki.

Kirjoittaisin pidemmälti (olisi vielä ajatuksia jäljellä), mutta olen lähdössä päiväkaljalle (oikeasti otan siiderin, koska en pidä oluesta, mutta päiväkalja kuulostaa ihanan syntiseltä) ja täytyy kammata naama. Lupaan potkia mummoja lehtiä matkalla.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin huomenna.

~~~

Minut löytää Twitteristä nimellä Eleina Whitebay, tuossapa suora linkki, niin ei tarvitse etsiä.

Kirjamessut ja minä

Helsingin kirjamessut starttaa torstaina 22.10. ja kirjaisaa ilottelua jatkuu aina sunnuntaille saakka. En ole koskaan aiemmin käynyt Helsingin (enkä minkään muunkaan kaupungin) kirjamessuilla, joten nyt menee neitsyys kuin syysillassa lepattava hämähäkinseitti.

Osallistun messuille bloggaajapassilla, ja tarkoitukseni on hääriä messuilla ainakin kahtena päivänä. Nuo päivät ovat perjantai ja lauantai, mahdollisesti myös sunnuntai mutta sen näkee sitten. Täytyy tarkastella, mitkä on fiilikset. En välttämättä kestä suuria ihmismassoja kolmena päivänä peräkkäin.

Messulehteä olen lukenut ja selaillut paljon ja hartaasti. Olen merkkaillut lehden ohjelmistoon tapahtumia, jotka minua kiinnostavat. Niitä onkin muuten melkoisen paljon, joten tuskin pääsen kaikkiin. Haluan nimittäin hengailla myös ihan vapaasti.

Mietin aluksi, että teen tärppikoosteen blogiini, mutta en jaksa puolta lehteä tänne kopioda, joten jätänkin väliin. Mahdollisesti teen koosteen blogiini messupäivistä sitten, kun olen elänyt ne.

Sen verran kerron nyt kuitenkin, että Venäjä ei pahemmin näy valinnoissani. Venäläisistä kirjailijoista minua kiinnostaa lähinnä Sergei Lukjanenko, vaikken ole vielä yhtään teosta häneltä lukenut. Lukjanenko on kirjoittanut Partio-sarjan, joista kolme ensimmäistä osaa minulla on kyllä hyllyssäni. Vielä kun ehtisi lukea ne joskus!

Jos jostain syystä tunnistat messuilla minut (se voi olla haastavaa, ellei tunne minua ennestään), vetäise rohkeasti hihasta (jos siis kiinnostaa: jos ei, niin älä sitten). Älä mielellään kuitenkaan niin lujaa, että hiha repeää tai muuta vastaavaa.

Suomeen matkustan huomenna. Ajattelin repäistä ja ottaa mukaani vain kirjan (ystäville tarkoitettujen tuliaiskirjojen lisäksi), joka minulla on parhaillaan kesken (Lawrence Hill: The Book of Negroes). Luulen, että tulee Suomesta kuitenkin hamstrattua sen verran paljon kirjoja, että lukeminen tuskin loppuu kesken reissun.

En ole käynyt aikoihin Suomessa talvella. En edes muista, kuinka monta vuotta sitten. Minulla ei enää edes ole kunnon talvivaatteita, koska niitä ei täällä tarvitse. Täytynee harjoittaa kerrospukeutumista ja toivoa, ettei nyt ihan järisyttäviä pakkasia ole luvassa.

Ystävyydestä ja misokeitosta

Ryu Murakami: In the Miso Soup
Bloomsbury, 2005
Japanista englanniksi kääntänyt Ralph McCarthy
S. 180

Olen syönyt (vegaanista) misokeittoa (ihan hyvää). Päällimmäiseksi mieleeni jäi keitossa muun rojun keskuudessa lojuva kokonainen sieni, joka näytti ihan silmämunalta.

Tokiolainen Kenji on "yöelämäopas" kotikaupungissaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän järjestää asiakkailleen eli turisteille ns. seksikierroksia Tokion lukuisiin erotiikkaklubeihin. Nuo palveluiltaan monenkirjavat klubit tulevatkin lukijalle tutuksi, mutta mikään pornokirja tämä ei ole.

Amerikkalainen ylipainoinen turisti palkkaa Kenjin oppaakseen uudenvuoden tienoilla. Hyvin pian Kenji alkaa pitää Frankia omituisena, jopa pelottavana. Frankin kummallinen, ajoittain uhkaavakin käytös saa Kenjissä aikaan väristyksiä: voisiko Frank jopa olla murhanhimoinen?

In the Miso Soup on varsinainen Tokio Noir (ripaus huumoria kyllä löytyy), jonka tumma tunnelma vain tihenee loppua kohden. Tämä on hieman häiritsevä lukukokemus, koska tietyssä mielessä aloin sympata Frankia. Vaikka ei pitäisi. Mutta Frank on hukassa itseltäänkin, hän on hukassa kaikelta. Hän vain ajelehtii aivot sotkettuna päivästä toiseen. Kenjin ja Frankin välille muodostuukin omalaatuinen suhde, jota on ja ei ole vaikea käsittää.

Häiritsevintä tässä romaanissa onkin kenties juuri oma suhtautumiseni, joka yllättää itsenikin. Ryu Murakami saa sen aikaan näennäisen simppelillä tekstillään ja dialogeillaan. Ja jollain taialla, joka jähmettää lukijan hieman samaan tapaan kuin Kenjinkin. En tiedä, en osaa selittää. Tai sitten olen itsekin murhanhimoinen. Ehkä jopa psykopaatti. Täytynee lukea tämä jossain vaiheessa uudelleen.

Palatkaamme takaisin misokeittoon ja romaaniin nimeen In the Miso Soup. Vaikka kirjan nimi avautuu lukijalle, en itse oikein saa sen symboliikasta otetta. Tai no, se jää mielestäni keinotekoiseksi. Tai ehkä nimi kuvastaakin sitä, että Frank on saavuttanut erään unelmansa.Ehkä jopa jonkinlaisen rauhan?

"But now I'm in the miso soup myself, just like those bits of vegetable. I'm floating around in this giant bowl of it, and that's good enough for me."


Kirjasta on blogannut myös Hyönteisdokumentti.
Minua alkoi nyt erityisesti kiinnostaa Ryu Murakamilta teos Piercing. 

~~~

Oli kiva bongailla Miso Soupista tuttuja mestoja. Alla muutama kuva vanhalta Tokion reissultani.

Syys saapuu. Ja minä

Eilen hautausmaalla.

 Niin kuin lehdet maadumme mekin.

Syys saapuu. Niin saavun minäkin, nimittäin Helsingin kirjamessuille. Siellä tavataan - tai sitten ei.

Miten monin eri tavoin voi lapsia kiduttaa?

Victoria Spry (with Kate Moore): Tortured
Ebury Press, 2015
S. 340+kuvat

Hei, olis sossupokee tarjolla! Kunnon kauhistelua ihmisille, jotka lukevat kirjoja päästäkseen huokailemaan, jeesustelemaan ja tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi. Mikä mainio lähtökohta lukea kirjallisuutta, vai mitä? Not. Vaikka toisaalta, kukin tyylillään.

(Varoitus: tämä teksti sisältää mahdollisesti enemmän avautumista ihan muusta kuin itse kirjasta. Myös muutama kirosana esiintyy. Tai no, onko paska kirosana?)

Sitä paitsi perun sanani: ei tässä ole sossupokea. Eikä mässäilyä. Victoria Spryn (adoptio)äiti, Eunice Spry, on ihmishirviö ja Victoria luonnollisesti kertoo kirjassaan muun muassa hänen kasvatus- ja rankaisumetoidestaan. Hän kertoo myös omista tuntemuksistaan, hämmennyksestään jne.

Brutaaleja kidutuskuvioita kaipaava jäänee kylmäksi, sillä niihin (kidutussessioihin) ei jäädä rypemään: ne mainitaan ja kuvaillaan kun on aiheellista. Tokihan se itsessään riittää shokeeraamaan, jos tykkää shokeeraantua.

Victoria kirjoittaa:

I couldn't look Martell in the eye, though that was partly because I could see the hurt in her eyes, and that hurt made me feel sad, like I'd brought this horror to her door and was personally responsible for her pain.

Voin samastua monin paikoin Victorian ajatuksiin, vaikka minulla ei samanlainen tausta olekaan. Mutta tunnistan tiettyjä ajatuksia, ymmärrän niitä. Itse puhun tietyista asioista vain tiettyjen ihmisten kanssa; sellaisten jotka jollain tasolla ovat itsekin siipirikkoja. He eivät ole ensimmäisenä pyörtymässä, kauhistelemassa, jeesustelemassa. Saati syyttämässä mässäilystä. He osaavat suhtautua asioihin ilman extra-draamaa ja jopa nauraa. Ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Väite: Tällaisia kirjoja kirjoitetaan vain, että päästään mässäilemään omilla traumoilla.
Jep jep.

As we told her, we didn't cry. We had become so used to it that it was just what happened - there was no drama or emotion to it; not for us, not anymore.

Draama ja mässäily ovat ihmisen/lukijan omassa pääkopassa, todennäköisesti valmiina asenteena. On helppo kauhistella ja jeesustella sieltä omasta pumpulimaailmasta, kun suurin draama elämässä on tyyliin peräruiskeen törkkääminen anukseen. Sitä taustaa vasten voi toki kaikenlaisen "poikkeavuuden" normista tulkita yritykseksi shokeerata. Kertonee enemmän tulkitsijasta kuin kohteestaan.

Ja tämä ei muuten koske ainoastaan ns. misery lit -kirjallisuutta. Olen huomannut, että on ihmisiä jotka näkevät mässäilyä ja repostelua kaikenlaisessa kirjallisuudessa. Eittämättä sellaista on, ihan tarkoitushakuistakin. Mutta siinä vaiheessa minua alkaa turhautuneesti naurattaa, kun ihminen näkee sellaista lähes kaikessa lukemassaan.

Victoria Spry ei alun perin halunnut tulla julkisuuteen asiansa takia. Lopulta hän taipui, koska halusi estää Eunice Spryn sijoittamisen vankilasta vapauduttuaan itsensä lähelle. Jokseenkin naurettavaa, että tällaista (siis että tuomittu sijoitetaan uhrinsa kotikulmille) edes tehdään. Äidille riitti kyllä sympatiaa ja apua, Victorian oli sitä vaikea saada. Kirjasta ei silti kuvastu katkeruus, vaan Victoria pohtii ja pyörittelee asioita. Perustelee ja selittää tunteitaan, joihin hänellä on oikeus.

Eunice Spry ja luonnollisesti hänen lapsensa sitä myötä ovat Jehovan todistajia. Yhteisöllä on tässäkin kirjassa suuri merkitys erityisesti Victorian "pelastamisessa" ja tukemisessa. Kannattaa unohtaa ennakkoasenteet Jehovan todistajia ja kys. uskontoa kohtaan ja muistaa, että nämä ryhmät pitävät sisällään yksilöitä. Säännöt ovat kuitenkin tiukat ja Victorian erotessa yhteisöstä, hän samalla menettää ystävänsä.

Suvussani on "jehovataustaa", mutta meidän piirissä on ollut sallivampaa eli Jehovan todistajia ei ole pakotettu katkaisemaan välejään suvun "ei-jehoviin". Olen kirjoittanut "jehovamuistoistani" aiemmin täällä.

En aio koskaan lakata paasaamasta näistä asioista. Mielestäni on halpamaista leimata vaikeita kokemuksia sietäneet ihmiset automaagisesti huomiohuoriksi ja draamakuningattariksi. Ei ihme, että niin moni vaikenee, sillä kukapa haluaa tuollaiseksi leimautua. Ikään kuin ihminen ei voisi kertoa paskoista(kin) kokemuksistaan ilman paineita tulla lokeroiduksi ties miksi.

I would like to ask something of you all. If you feel angry or upset at the way my mother treated me, or the way the authorities dealt with my case, then please, please channel that emotion into helping other children.


Spryn tapaus on ollut runsaasti esillä mediassakin. Tässä Dailymailin eräs juttu, googlettamalla löytyy lisää. Itse kiinnitin lehtijuttuihin huomiota vasta kirjan luettuani.

Mietteitäni misery litistä ja syitä, miksi luen kyseistä kirjallisuutta (linkki vie vanhaan blogipostaukseeni, jossa olen aihetta käsitellyt).

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin tämän päivän aikana.

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas
Definitions 2006
S. 216
Kirja on suomennettu nimellä Poika raidallisessa pyjamassa.

On hieman hämmentävää kirjoittaa kirjasta, jonka luin jo kuukauden päivät sitten. En ehtinyt purkaa ajatuksiani siitä aiemmin, koska lähdin reissuun.

The Boy in the Striped Pyjamas on kuitenkin vielä sen verran vahvasti mielessäni, että haluan muutaman sanan siitä kertoa.

Palaamme ajassa toisen maailmansodan aikaan ja keskitysleireille. Yhdeksänvuotiaan Brunon maailma murenee, kun natsi-isä saa komennuksen toisaalle ja koko perheen täytyy muuttaa kauas tutusta kotiympäristöstään. Hyvästi ystävät, tervetuloa karu maaseudun tyhjyys ja aidatut pellot.

Brunon yksinäisyys muuttuu siedettävämmäksi, kun hän tapaa ikäisensä pojan, Shmuelin. Poikia tosin erottaa korkea aita, joka jakaa heidän maailmansa kahtia. Bruno on täysin tietämätön tuon toisen maailman asioista ja käytännöistä. Viaton naiivius säilyy käytännössä läpi kirjan.

Naiivi on kirjan kielikin. Teksti on melko yksinkertaista, mutta kielellisesti toki moitteetonta ja sinänsä miellyttävää lukea. Vasta kirjaa jonkin verran luettuani oivalsin sen olevan tarkoitettu nuoremmille lukijoille.

Se selittäneekin lapsellisen tyylin ja sen, miksi jäin ulkopuoliseksi. En ole mikään teini enää, kaipaan toisenlaisia näkökulmia ja otteita. Nuoremmalle lukijalle Poika raidallisessa pyjamassa varmasti pystyy antamaan enemmän.

And that's the end of the story about Bruno and his family. Of course all this happened a long time ago and nothing like that could ever happen again. Not in this day and age.

Mjaa. Ymmärrän lukijan rauhoittelut kirjan lopussa, mikä tosiaan viittaa siihen, etten kuulu kohderyhmään. Kaikenlaista shittiä tapahtuu edelleen: meillä ei ehkä ole enää keskitysleirejä, mutta kaikkea muuta karmaisevaa on kyllä tarjolla. Ei se pahuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikka keskitysleirit ovatkin.

Jep, olen realisti.

Kirjasta on blogattu melko paljon, kas tässä Googlen hakutulos.

Syyskuun kirjahankinnat

Elokuun vähimmäisennätys menikin rikki heti syyskuussa: edellisen kuukauden saldona ainoastaan kolme ostettua kirjaa.

Kirjan kirjaa en ostanut Jenkeistä. Osittain siihen on syynä se, että samoja kirjoja siellä suunnilleen pyörii kuin täälläkin (Brittilä). Toisekseen luen kirjani mieluummin brittienkuksi. Kolmannekseen en jaksanut ajatella kirjoja reissussa. Sen sijaan nyt luetuttaa jatkuvasti ja oli ihana eilen palata omaan kotiin omien kirjojen pariin.

Ryu Murakami: In the Miso Soup 

Murakameista Haruki ei jostain syystä (ainakaan toistaiseksi) kiinnosta minua. Paitsi ehkä se juoksemista käsittelevä kirja. Ryu sen sijaan on ollut listallani jokusen ajan ja nyt tärppäsi charity shopissa hintaan £1,25.

Renee Knight: Disclaimer

Disclaimer on ollut kohtuullisesti esillä Brittilässä. Ei kuitenkaan missään tapauksessa siinä määrin kuin vaikkapa Gone girl, The Girl on the Train ja vastaavat. Mutta huomiota se on kuitenkin saanut; osa uutukaisista (kuten esim. tämä) heitetään suoraan hyllyyn ilman mitään fanfaareja heti niiden ilmestyttyä.

 En kuitenkaan rientänyt heti ostamaan Disclaimeria, vaikka sen takakansi kiinnostava onkin. Ajattelin, että lainaan sen joskus kirjastosta, mutta sitten se osuikin eteeni Charity Shopissa ollen niin törkyhalpa, että oli pakko ostaa pois.

Kirjan kannessa on tarra, jossa lukee "If you loved The Girl on the Train, you'll love this". Jaahas, ei vaikuta lupaavalta mutta en ole ennenkään antanut moisten markkinointilätinöiden vaikuttaa lukemisiini.

Lawrence Hill: The Book of Negroes

Kirjan teema ja aikakausi kiinnostavat.








Siinäpä ne. Tulossa pian Poika raidallisessa pyjamassa (varmaan tynkämiete, ellen innostu) ja misery littiä. Kenties jopa avautuminen eräästä kirjallisesta aiheesta, jos jaksan. Ja viitsin.

Washingtonista Floridaan

Hei vaan, en ole edelleenkään kuollut (mikäs pahan tappaisi), vaan yhä tien päällä ja ihan metsässä. Ja vuoressa. Ja kaupungissa. Ja ties missä.

Retki alkoi Washingtonista, missä myös ehdin vanhentua. Synttäri-mojitoa siemailemassa sivistyneesti piknik-liinaan pukeutuneena. Vietin päivän parhaassa seurassa eli itseni kanssa.

Päivän kruunasi se, että sain pällistellä erästä lempimaalaustani livenä Washingtonin National Gallery of Artsissa. Giuseppe Arcimboldo, Four Seasons in One Head.

Washingtonissa on myös eräs mahtavan upea hautausmaa. Meinasi taju lähteä sellaisen kulahtaneen kauneuden keskellä. Kuvia tulossa, kunhan pääsen kotiin täältä!

Kirjoja olen myös bongannut, mutta en ole ostanut yhden yhtä, hui kamala!

Parit vuoret on valloitettu niin Virginiassa kuin Tennesseessäkin.

New Orleansissa relattiin hetkinen patikkaputken päätteeksi.

Että ihminen jaksaisi patikoida lisää. Eräs Florida-patikka ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Sade ja ukkonen yllätti patikoijat ja muutama muukin muuttuja ilmaantui. Mainittakoon, että päädyimme eräälle motarille ja sieltä erään ystävällisen ihmisen autoon, joka kuljetti meidät omalle autollemme. Happy end.

Siinäpä kevyt kooste kirjabloggaajan retkestä, johon ei kuulu kirjoja. Paitsi lennolla pystyin lukemaan todella hyvin. Johtui varmasti siitä, että kirja on todella koskettavan koukuttava.Sen lukemista jatkan sitten paluulennolla, mutta sitä ennen ehtii vielä patikoida.

Nyt olen siis Tallahasseessa, Floridassa. Että terveisiä, toverit.

Saako hän lopulta ruotsalaiset saappaansa?

Henning Mankell: Ruotsalaiset Saappaat
alkuper. Svenska gummistövlar, 2015
Otava, 2015
Suomentanut Kari Koski
S. 494
Arvostelukappale

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille (julkaistu 2006). Saappaat voi siis lukea, vaikkei kenkiä olisikaan.

Toisaalta Kengätkin lukeneena sanoisin, että Saappaat saavat syvyyttä ihan eri tavalla, jos on Kengät luettuna. Mutta ei se elinehto ole. Kuvittelen, että voisi olla melkoisen jännittävä kokemus lukea nämä kirjat myös päinvastaisessa järjestyksessä.

Kirurgi Fredrik Welin asuu edelleen erakkomaista elämää perimällään saarella. Päivät seuraavat toisiaan vaihtuen kuukausiksi, lopulta vuosiksi. Vuosirenkaat lisääntyvät puissa, mutta näennäisesti mikään ei muutu.

Kunnes eräänä yönä Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän onnistuu pelastautumaan, mutta koko talo tavaroineen palaa tuhkaksi jättäen jälkeensä vain hiiltyneet rauniot. Sinne meni koko omaisuus, muistot, menneisyys. Asiaa ei lainkaan helpota talon syttymissyy, joka vaikuttaa tuhopoltolta. Kuka sellaista haluaisi tehdä?

Näistä lähtökohdista Mankell lähtee avaamaan tarinaansa, joka kasvaa ikääntyneen yksinäisen miehen osin yksittäisistä muistoista koostuvaksi epäkronologiseksi aikakirjaksi. Nämä muistotuokiot katkaisevat kerronnan ja tekevät kirjasta poukkoilevan. Se sopii kuitenkin kirjan kauttaaltaan pohtivaan ja verkkaiseen tyyliin.

Kirjassa toki tapahtumia piisaa, mutta nopeita ja vauhdikkaita käänteitä kaipaava lukija saattaa moisesta vatvomisesta tuskastua. Minä en, istuin Welinin kanssa asuntovaunussa ja jaoin hänen hiljaisuutensa, kuuntelin hänen ajatuksiaan. Ja olisin halunnut jäädä sinne.

En ole edelleenkään saanut selville, miten Mankell sen tekee: hän voi kirjoittaa mitä ja mistä tahansa ja minä istun kuin lattiaan naulattuna lukemassa. Mankell herättää vähäeleisyydellään ja näennäisen yksinkertaisella kielellään kokonaisen maailman henkiin.

Maailmaan hän sijoittaa ihmiset, joihin kiintyy vaikka nuo ihmiset ovat usein varsin vajavaisia, omituisia mutta silti uskottavia, oikukkaitakin. Welin itsekin on varsinainen mörökölli, joka äityy ajoittain suorastaan lapselliseksi jääräpäisyydessään.

Mutta se ei ole kuulkaa mitään verrattuna Welinin tyttäreen, Louiseen. Louise on varsinanen itsekkyyden perikuva, joka eräänkin kerran lähtee isänsä veneellä merelle, vaikka tietää Welinin tarvitsevan sitä päästäkseen tärkeälle asialle mantereelle. Pakko tunnustaa: minä en oikeastaan voi sietää Louisea. Minä ärsyttää hänen mykkyytensä, kyvyttömyytensä puhua.

Welin itse on huomattavasti armollisempi tyttärelleen, vaikka paljon pohtiikin omaa suhdettaan häneen. Voiko hän edes kiintyä omaan lapseensa, jonka olemassaolosta on saanut tietää vasta tämän ollessa aikuinen?

Ruotsalaiset saappaat on tietyssä mielessä Fredrik Welinin tilinpäätös. On aika saavuttaa rauha ja sopu menneisyyden kanssa. Muuttua ei voi, mutta oppia kenties. Ajatus elämän rajallisuudesta on läsnä jokaisessa päivässä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään.

Minuun Ruotsalaiset saappaat teki suuren vaikutuksen. Sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja lähes jokainen painoi jonkinlaisen jäljen minuun. Kenties eniten (Welinin lisäksi) eläkkeelle jäänyt postinkantaja Jansson.

Sulkiessani kirjan olen veneessä matkalla mantereelle. Welin vilkuttaa minulle rannalta, heilautan kättäni hyvästiksi sillä tiedän, ettemme enää tapaa. Käännän kasvoni menosuuntaan ja annan tuulen pyyhkiä pois kyyneleeni.

Suoria vastauksia kaipaaville sanoisin: etsi itse vastauksesi.