Lukuvuosikatsaus 2022

Aloin vuosia sitten kokeilumielessä koota kirjallista lukuvuosikatsausta. Ensimmäisen katsauksen tein vuodelta 2014 ja siitä alkoi tämä vuotuinen perinne. Nyt on aika jo yhdeksännen lukuvuosikatsauksen.

Luin yhteensä 52 kirjaa, joista

suomeksi 9.
englanniksi 43.

Kirjoja luin siis huomattavasti vähemmän kuin keskivertovuonna, mutta eipä tämä ole kovin keskivertovuosi ollut minulle muutenkaan. Lukutavoitteeni Goodreadsissa oli alun perin muistaakseni 65, mutta laskin sen viiteenkymmeneenkolmeen enkä jaksa enää sitä muuttaa. Jää siis yksi kirja vajaaksi, koska tuskin ehdin mitään enää saada luettua kokonaan tai loppuun asti. Mutta en ole lukemisen suhteen suorittaja, joten mitä välii.

Korpeen muuttamisen takia kirjastopalvelut muuttuivat dramaattisesti. Erityisesti valikoima supistui, samoin tempo eli täällä kun kirjan varailee toisesta kirjastosta, voipi sen saapumista joutua odottelemaan useammankin viikon (vrt. muutama päivä).

Omia kirjoja ei minulla enää samalla lailla ole kuin ennen muuttoa (koska karsin todella rajulla kädellä) ja se tuntuu edelleen vähän oudolta. Mutta sellaista se on, en sitä jaksa voivotella. Ei tässä nyt ilman kirjoja kuitenkaan olla.

Sitten asiaan, mitä kirjoja on luettu?

 Sukupuolijakauma:

Naiset: 29
Miehet: 21
Muut: 1
Kirjoittajia kaksi, mies ja nainen: 1

Sama linja jatkuu kuin ennenkin eli naisten kirjoittamat kirjat enemmistönä.

Maajakauma:

Kirjoja luin 14 eri maasta, mikä on melko vähän minulle. Toisaalta kirjoja luin muutenkin ennätysvähän, joten se vaikuttaa tähänkin lukuun.

Yhden uuden maan valloitin, Nepalin, eli maailmanvalloitustavoite täyttyi tavoitteen ollessa yksi. Tietysti olisi kiva, jos uusia maita olisi tullut haalittua enemmän, mutta ei nyt tullut.

Maalistaus ja kirjailijat:

ALBANIA

1. Lea Ypi

ETELÄ-KOREA

1. Kwon Yeo-sun
2. Gu Byeong-mo
3. Juhea Kim (muutti 9-vuotiaana Yhdysvaltoihin)

ISLANTI

1. Guðrún Eva Mínervudóttir

JAPANI

1. Natsuko Imamura
2. Kobo Abe
3. Nagabe
4. Mieko Kawakami
5. Keigo Higashino
6. Mizuko Tsujimura
7. Junji Ito
8. Shiori Ito
9. Ryu Murakami

KIINA

1. Qiu Xiaolong (lähtenyt tosin Kiinasta Yhdysvaltoihin eikä uskaltanut palata)
2. Xiaolu Guo (kaksoiskansalaisuus eli myös Brittilän kansalainen)

NEPALI (uusi maavalloitus)

1. Nimsdai Purja (UK:n kansalainen nykyään)
2. Tenzing Norgay (kirjoitustaidottomana kirjan kirjoitti James Ramsey Ullman, joka on jenkki)

POHJOIS-KOREA

1. Kang Chol-hwan

RANSKA

1. Leïla Slimani

SAKSA

1. Sebastian Fitzek

SUOMI

1. Emmi Itäranta (enkuksi luettuna)
2. Ulpu-Maria Lehtinen
3. Suvi Ratinen
4. Sofi Oksanen
5. Raisa Omaheimo
6. Anniina Tarasova
7. Arttu Tuominen
8. Elina Lappalainen

UGANDA

1. Jennifer Nansubuga Makumbi

UK

1. Carol Minto
2. Alison Rumfitt
3. David Berridge
4. Chibundu Onuzo
5. Neema Shah
6. Maxine Mei-Fung Chung
7. Jacqueline Roy
8. Lin Anderson
9. Ian Young

USA

1. Michelle McNamara
2. Walter Tevis
3. Debora MacKenzie
4. R.O. Kwon
5. Karen Dionne
6. Xiran Jay Zhao

VENÄJÄ

1. Dmitry Glukhovsky
 

Minulle kotimainen kirjallisuus tarkoittaa brittiläistä kirjallisuutta, koska kotimaisuuden katson asuinmaan mukaan. Perutelu tälle on, että luonnollisesti kotimaan kirjallisuutta on saatavilla eniten ja helpoiten siinä maassa, missä asuu. Siksi suomenkieliset kirjat eivät ole minulle kotimaisia.

Maalistalta korostuu selkeästi neljä eri maata: Japani, Suomi, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Uutuuksia eli tänä vuonna julkaistuja kirjoja luin 5.

Yhteenveto:

Melko aneeminen lukuvuosi määrällisesti, mutta ei onneksi laadullisesti. 

Lukuhaasteet: 

Osallistuin vain Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen, jota en saanut luettua kokonaan. Haasteeseen lukemani kirjat voi katsoa täältä.

Ensi vuonna ajattelin taas osallistua Helmet-lukuhaasteeseen. Siitä enemmän myöhemmin.

Miten ruokasi eli elämänsä?

Elina Lappalaisen tietokirja Syötäväksi kasvatetut kuvaa kirjan sisältöä sataprosenttisen osuvasti ja kannen alaotsikko ”miten ruokasi eli elämänsä” täydentää sanoman, mikäli se silti jäi epäselväksi.

 

Otaksun, että suurimmalla osalla ihmisistä on jonkinlainen käsitys siitä, millaisissa olosuhteissa kotimaansa tuotantoeläimet (eli siis eläimet, joilla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa ihmiselle) elävät. Eri asia on, miten lähellä tai kaukana totuutta nuo käsitykset ja mielikuvat kullakin ovat.

Lappalainen käsittelee teoksessaan neljän Suomessa tyypillisimmän tuotantoeläimen elinkaaren ja olosuhteet. Nämä eläimet ovat kana, broileri, nauta ja sika. Jokaisen eläinkunnan tuotteita syövän olisi hyvä tutustua siihen, miten monen mutkan ja kärsimyksen kautta se ruoka sinne lautaselle päätyy.

Lappalaisen näkökulma on tuotannon salliva eli kirjassa ei käydä arvopohdintaa siitä, onko eläinten kasvattaminen yksinomaan ravinnoksi eettistä. Sen sijaan Lappalainen keskittyy pohtimaan tuotantoeläinten hyvinvointia (itse puhuisin pahoinvoinnista, mutta Lappalaisen asenne on neutraali ja rakentava) prosessin aikana.

Lappalainen on tehnyt mittavan tutkimustyön ja vieraillut lukuisilla eri tuotantotiloilla. Yksittäisten tilojen kohdalla voi olla suuriakin eroja sen suhteen, miten eläimiä kohdellaan. Pääasiassa eläinten hyvinvoinnin eteen tehdään vain lain vaatima minimi. Perusteena on tietenkin raha niin kuin aina: paremmat olot maksaa liikaa, kun ala ei muutenkaan ole järin tuottoisa.

Minulle yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten huonosti ala tuottaa. Tilat pyörivät lähinnä tukirahoilla. Mietin kannattaisiko lihan kuluttajahintaa nostaa, koska sen tuotantokulutkin ovat korkeat ja välissä on monta kvälikättä vaatimassa oman osuutensa. Kyllähän se tuotantohinta näkyy muidenkin tuotteiden kohdalla kuluttajahinnoissa.

Miksi lihatuotteiden pitäisi olla halpoja? Ja miksi kasviksista kuitenkin revitään saatanallisia hintoja? (kysymykset ovat retorisia) Myös verotuksella voi ohjata ja palkita kuluttajaa terveellisempien/eettisten ruokien äärelle. Tiedän, että osasyy hinnoitteluun on kilpailu: jos suomalaiset tuotteet ovat liian kalliita, kuluttajat siirtyvät ostamaan enemmän tuontilihaa.

Eläimiä jalostetaan tuotantoon sopivammiksi toivottavien ominaisuuksien ollessa lehmillä runsas maidon tuottaminen ja lihakarjalla nopea kasvu jne. Jalostamisessa ei oteta huomioon eläimen hyvinvointia ja luontaisia piirteitä: tarve käyttäytyä lajityypillisesti ei katoa mihinkään jalostuksessa, vaikka ihmeekseni olen sellaisiakin väitteitä kuullut.

Kirjassa on paljon toisteisuutta, mutta koska teksti on sujuvaa ja helppotajuista, on Syötäväksi kasvatetut varsin nopealukuinen. Minulla tosin lukeminen kesti, koska en ole muutenkaan pahemmin lueskellut viime aikoina. Lisäksi tunnustettakoon nyt, että minua ajoittain pänni kirjan lukeminen (liittyen juuri eläinten surkeisiin oloihin, vaikka se tiedossani toki olikin – silti oli masentavaa ja raskasta lukea aiheesta).

Syötäväksi kasvatetut on Elina Lappalaisen esikoiskirja ja se voitti Tieto-Finlandian 2012. Vaikka kirja on julkaistu kymmenen vuotta sitten, on se edelleen erityisen ajankohtainen. Kirjassa esiin tulleille epäkohdille tuskin on mitään tehty eivätkä eläinten olot juuri kirjan julkaisusta ole muuttuneet.

Onneksi kasvissyönti on lisääntynyt ja lisääntyy. Itse alkaessani kasvissyöjäksi noin vuonna 1994 vegejä pidettiin lähinnä ituhippeinä, friikkeinä, kettutyttöinä ja muina pelleinä. Itse en ole koskaan ”mainostanut” kasvisyöntiäni enkä muutenkaan ole erityisen kiinnostunut puhumaan ruuasta tai syömisestä - en omasta enkä toisten.

Etenkin muinoin kasvissyöntiä piti puolustella ja vastata iänikuisiin kysymyksiin ”mistä saat sitä ja tätä ravintoainetta, kun et syö lihaa ja plaa plaa…” Voisin veikata, että suuri osa vegeistä on huomattavasti ravintotietoisempia kuin sekasyöjät keskimäärin, joten kysely on melko turhaa ja lisäksi sen kyllä huomasi, ettei kyseessä ollut aito huoli vaan vähättely ja muu epäluulo. Monille tuntui toisen vegeys menevän tunteisiin. Onneksi sekin asia on muuttunut, vaikka kyllähän typerää kommentointia edelleen näkyy erityisesti somessa. Otaksun, että kyseessä on vain äänekäs öyhöttäjäjoukko.

Jostain syystä moni kokee aiheelliseksi selitellä minulle lihansyömisiään. Sitä en ole koskaan pyytänyt eikä siihen ole tarvetta. En minä ole mikään tuomari eikä minulle tarvitse perustella omia valintojaan. Ne voi kukin perustella itse itselleen.

En ole luonteeltani aktivistiksi sopiva, mutta arvostan aktivisteja: heitä tarvitaan, koska mikään ei koskaan muutu, ellei venettä keikuteta. Siksipä linkkaankin tähän Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisemat tuoreet salakuvat eri sikatiloilta (ei herkille, vaikka jos joulupöydässäsi oli kinkkua, niin  ihan periaatteesta olisi hyvä avata silmät ja tutustua tosiasioihin).

Jos jostain syystä haluat kysyä juuri minulta jotain tähän aiheeseen liittyen, niin kysy pois. Vastaan jos osaan. Mahdollisiin asiattomiksi katsomiini kysymyksiin tuskin vastaan.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 19

Kuva: Yöpöydän kirjat/Niina T.

 

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 19! Eilinen luukku avautui Kirjapöllön huhuiluja -blogissa ja huomisen luukun tarjoilee Kirjakaapin kummitus. Linkit kaikkiin joulukalenteriblogeihin näet Ankin kirjablogin aloitusluukusta.

Osallistuin joulukalenterin tekemiseen hetken mielijohteesta ja säikähdin heti ilmoittauduttuani, että mitä ihmettä oikein tungen luukkuun.

Kylillä ja kaupoissa kulkiessani Peter Rabbit -kirjat ja muu krääsä hyppii silmilleni. Yleensä ignoraan nuo Beatrix Potterin luomat hahmot ja niin tein nytkin.

Peter Rabbit And Friends -puoti Keswickissä, Lake Districtillä.

 

Potter jäi kuitenkin hautumaan päähäni ja mietin olisiko hänestä ainesta luukuntäytteeksi. Jospa vihdoin ottaisin hieman enemmän selvää kyseisestä kirjailijasta, joka muuten osoittautui olevan paljon muutakin kuin kirjailja.

Helen Beatrix Potter syntyi vauraaseen ylemmän keskiluokan perheeseen Lontoossa 26. heinäkuuta 1866. Hän lienee tunnetuin lastenkirjoistaan, erityisesti Peter Rabbit -kirjoista, joita on suomennettukin (Petteri kaniini).

 

Ovatko ne kenellekään tuttuja? Itse en niitä muista lapsuudestani, vaikka _aina_ olenkin lukenut.

Havahduin Beatrix Potterin ja kirjojensa olemassaoloon vasta kymmenisen vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran vierailin Lake Districtillä Pohjois-Englannissa. Lake Districtillä ei taida kylää olla, jossa ei Peter Rabbit (ja Beatrix Potter) olisi jollakin tavalla esillä.

Vaan miten lontoolainen Beatrix Potter liittyy Pohjois-Englannissa sijaitsevaan kansallispuistoon?

Potterin Perheellä oli tapana viettää lomat Skotlannissa, kunnes erään kerran Potterin ollessa 16-vuotias perheloma vietettiinkin Wray Castlessa Lake Districtillä. Siitä mahdollisesti syntyi Potterin rakkaus järviseutuun.

Wray Castle

 

En ollenkaan ihmettele ihastusta, sillä minulle kävi samoin kun ensimmäisen kerran jalkani Järville asetin 29.5. 2013. Yövyimme tuolloin Ambleside-nimisessä kylässä, josta myös heitimme ensimmäisen patikkamme Järvillä. Sen jälkeen pyrimme käymään Järvillä kerran vuodessa majoittuen milloin missäkin.

Myöhemmin Potter toteutti haaveensa ja osti talon Järviltä, Near Sawreysta. Talon nimi on Hill Top ja se toimii nykyään museona. Beatrix Potter ei ollut vain lastenkirjailija, vaan taiteilija ja luonnonsuojelija. Luonnontieteet kiinnostivat Potteria ja erityisesti mykologia eli sienitiede oli hänen sydäntään lähellä.

Hill Top, kuva täältä.

Potter oli kiinnostunut myös lampaista ja niiden kasvattamisesta ja hän hankkikin niitä tiluksilleen. Roduksi valikoitui Herdwick, joka on alkuperäinen ylänkölammasrotu (fell sheep, en tiedä miten kääntyy suomeksi).

Potter oli varsin tuottelias sekä kuvittajana, kirjailijana, luonnontieteilijänä ja lammasfarmarina. Lisäksi Potter oli erikoislaatuinen nainen aikakaudellaan, sillä hän oli taloudellisesti – ja muutenkin – itsenäinen.

Potterin vanhemmat yrittivät etsiä sulhasta Beatrixille, mutta Beatrix hylkäsi ehdokkaat: häntä ei kiinnostanut sitoa itseään kotiin eikä lapsiin, vaikka lapsista pitikin.

Beatrix avioitui hawksheadilaisen (kylä järvillä) arvostetun asianajajan William Heelisin kanssa 1913 ollessaan 47-vuotias, jolloin hän myös pysyvästi muutti puolisonsa kanssa Hill Topiin.

Beatrix Potter kuoli 77-vuotiaana joulukuussa 1943. Leskeksi jäänyt William Heelis kuoli vajaat pari vuotta puolisonsa jälkeen 1945.

Potterin tuotanto käsittää yli 60 teosta, joista 23 on lastenkirjoja. Hänen kirjojensa pohjalta on myös tehty elokuvia. Minulle niistä tuttuja (en tosin ole katsonut kuin trailerit) ovat vain Peter Rabbit -elokuvat, joita kuvattiin muun muassa Richmondissa Lontoossa, jossa ennen asuimme.

Kävi nimittäin niin, että viime kesäkuussa me toteutimme haaveemme ja ostimme talopuolikkaan Lake Districtiltä.

“It sometimes happens that the town child is more alive to the fresh beauty of the country than a child who is country born. My brother and I were born in London…but our descent, our interest and our joy were in the north country". (lähde: Biography online)

Beatrix Potter alkoi kiinnostaa minua siinä määrin, että ostin itselleni joululahjaksi Linda Learin teoksen Beatrix Potter – A Life in Nature. Olen tutustunut Potteriin vain pintapuolisesti, mutta tätä kalenteriluukkua tehdessäni kävi niin, että suorastaan innostuin.

Olenko mahdollisesti löytänyt itselleni ”yönaisen”? Viittaan tällä Mia Kankimäen teokseen Naiset joita ajattelen öisin. En ole kyseistä kirjaa vielä(kään) lukenut, mutta toki kuullut siitä ja se on lukulistallani.

Olen mietiskellyt, miksei minulla ole ”yönaista”. Olen miettinyt voisiko Frida Kahlo olla yönaiseni, mutta jokin ei ole natsannut hänen kanssaan. Beatrix Potter sen sijaan kiehtoo minua koko ajan yhä enemmän eikä vähiten paikkasidonnaisuuden, luonto- ja eläinrakkauden ja oletettavasti vapaaehtoisen lapsettomuuden tiimoilta.

Kas, syntyi aasinsilta. Tästä linkistä pääsee lukemaan (joko valintana tai olosuhteiden takia) lapsettomien nykykirjailijoiden (mm. Ann Patchett, Rebecca Solnit, Amy Tan, Sayaka Murata, Bernadine Evaristo ja viisi muuta) ajatuksia lapsettomuudesta.

Markkinoiden meille kauppaama joulu kun käsittää yleensä lapsiperheet, mutta on meitä muitakin. Itse en tosin joulua vietä eikä se minua varsinaisesti muutenkaan kiinnosta, mutta sanonta ”joulu on lasten juhla” on tympeä markkinointiklisee, jota minunkin päähäni on muinoin hakattu. Joulu lastenjuhlanahan tarkoittaa lähinnä lahjoja, paljon lahjoja ja vielä enemmän lahjoja.

Joulu kuuluu kaikille, jotka joulua haluavat viettää. Tunnelmallista joulun odotusta!

 

Linkkejä:

Lake District - Kansallispuistoalue Cumbriassa, Pohjois-Englannissa

Wray Castle - Pottereiden lomanviettopaikka Järvillä

Hill Top - Beatrix Potterin koti Near Safreyssa, Järvillä

The World of Beatrix Potter

”The World of Beatrix Potter™ is a vibrant family Attraction bringing to life Beatrix Potter’s enchanting stories in a magical recreation of the beautiful Lake District countryside.”

 

 

Kadonneiden jäljet

Arttu Tuomisen kirjat ovat sellaisia, joita odotan aina into pinkeänä. Nyt en suomireissun takia voinut Häväistyjä lukea ihan tuoreeltaan, mutta kyllähän elokuussa julkaistu kirja on mielestäni edelleen uusi. Minun kategoriassa vuodenkin ”vanha” kirja on vielä uutuus. Parikin vuotta ”vanha” on minulle vielä uusi.

En pidä sellaisesta hektisestä ajatusmaailmasta, jossa kaikki vanhenee suunnilleen saman tien kun ne on tuotu esille. Onneksi voin irtisanoutua kyseisestä hektisyydestä.

Mutta asiaan eli kirjaan.

 

Häväistyt on Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljäs kirja (sarjaan tulee ymmärtääkseni kuusi kirjaa eli vielä kaksi). Sen voi varsin hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni sarjan aiemmin julkaistut kirjat kannattaa myös lukea – ihan niiden tarinoiden sekä henkilöhahmojen takia. Häväistyt saa syvyyttä, kun tietää ”vakituisten” henkilöhahmojen taustoja.

Toisaalta sarjaa voi lukea ikään kuin palapelinä eli missä järjestyksessä tahansa: moni asia valottuu silloinkin, mutta eri aikaan. Voi itse asiassa olla jännäkin, jos rohkenee rikkoa ajallisen kronologian ja lukea kirjat mielivaltaisessa järjestyksessä. Itsehän en pedanttina lukijana sellaiseen kovin helposti taipuisi.

Jokainen sarjan kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Häväistyissä jo aiemmin tutuista poliiseista keskiöön nousee vanhempi konstaapeli Linda Toivonen.

Kun 13-vuotias Laura katoaa kotimatkalla, ei tapausta aluksi oteta kovin vakavasti. Teinit unohtuvat helposti asioilleen ja ajankulu hämärtyy, myös karkailua esiintyy. Lauran äiti on kuitenkin vakuuttunut, että jotakin kamalaa on tapahtunut.

Linda Toivosen selvitellessä Lauran katoamista käy ilmi asioita, jotka Laura on pitänyt salassa: Lauran tietokoneelta nimittäin löytyy materiaalia, joka viittaa siihen että Lauralla on salainen elämä netin syövereissä. Tutkinta muuttuu pian murhatutkinnaksi, kun Lauran ruumis löydetään.

Tapaus järkyttää tietenkin kaikkia, mutta eritysesti se saa Toivosen pohtimaan omaa samanikäistä tytärtään. Mistä hän voi tietää, mitä salaisuuksia omalla tyttärellä mahdollisesti on? Nuorilla on omat salaiset elämänsä, joihin vanhemmilla ei ole pääsyä. Mistä tietää pitääkö olla huolissaan? Toivosen huolta lisää karmea aavistus, ettei Lauran murhatapaus ole ainoa laatuaan. Löytyy nimittäin yhdistävä tekijä: Peter Pan.

Aiemmin kadonneiden tyttöjen huoneista jossakin muodossa esiin pompsahteleva Peter Pan saa Toivosen hälytyskellot soimaan. Moni varmaan muistaa omasta lapsuudestaan Peter Panin, minäkin. En ole koskaan tosin lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pan -teosta, vaan ainoastaan nähyt Walt Disneyn version siitä. Syntyi nyt tarve lukea tuo alkuperäinenkin teos.

Rinnan nykyajan kanssa avautuu Toivosen nuoruus ja erityisesti hänen kokeilunsa mallimaailmassa, joka päättyi aikanaan katastrofaalisesti. Toivosella tuskin on ollut mahdollisuutta käsitellä nuoruuden tapahtumia ja ne selkeästi kummittelevät hänen mielessään edelleen.

Linda Toivosta voisi kuvailla sanoilla tarkka, herkkävaistoinen ja tunnollinen. Ja toimintakykyinen alkoholisti, jonka toiminta- ja arviointikyky tosin ovat murenemassa kovaa kyytiä palasiksi. Toivonen tajuaa itsekin tilanteensa ainakin jollakin tasolla, mutta se wake up -call puuttuu.

Alkoholismi on päihderiippuvuus, jonka luonteeseen kuuluu sekä itselle että muille valehteleminen ja juomisen vähättely.  Alkoholisti usein luulee, ettei kukaan huomaa hänen juomistaan, mutta itse asiassa erityisesti lapset kyllä huomaavat, jos vanhempi tai vanhemmat juovat. Moni muukin huomaa, mutta toisten juomiseen tuntuu olevan tosi vaikea puuttua.

Alkoholismi on melko kulunut aihe dekkareissa, samoin poliisien traumat sun muut menneiden draamat. Tuominen kuitenkin osoittaa, että näitäkin aiheita voi käsitellä tuoreesti olematta kliseinen. Henkilöt ovat usein ristiriitaisempia ja loogisia epäloogisuudessaan kuin miltä päälle päin näyttää. Tämä näkyy muun muassa Paloviidan (tuttu aiemmista kirjoista) käytöksessä. Joskus halu auttaa ei varsinaisesti auta autettavaa.

Mainittakoon, että vaikka itse tässä keskityn Toivosen alkoholismiin, niin Häväistyssä se ei ole  päällekäyvää. Se on enemmänkin yksi kude matossa, yksi Toivosen persoonaa ja käytöstä selittävä piirre, joka sulautuu saumattomasti tarinaan.

Brutaalisuusmittari: 1/3

Summa summarum, vaikuttava lukukokemus, mutta sitä uskalsin odottaakin. Arttu Tuomisesta on vuosien saatossa tullut eräs lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit ja mielestäni hän on kehittynyt hurjasti kirjailijauransa aikana.  

Arttu Tuominen: Häväistyt
Wsoy, 2022
s. 396

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjaluotsi.


Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt

Järisyttävät paljastukset - katso myös kuvat!

Pöllin tällaisen 20 asiaa minusta -haasteen Kirjarikas elämäni -blogista. Myös Anki on haasteen tehnyt. Napatkaa muutkin tämä haaste, on niin hauska lukea muiden vastauksia! 

1. Olen syntynyt Helsingissä ja Suomessa asunut vain Helsingissä ja Espoossa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee toimittaja. Ja niin tulikin, mutta tuli muutakin.

3. Parhaat piirteeni ovat... en tiedä. Olen melko kiltti, mutta en kynnysmatto. Arvostan ystävällisyyttä ja pyrin itse olemaan toisille ystävällinen. Huumorintajuni on mielestäni hyvä, jonkun toisen mielestä se on varmaan mauton.

4. Viimeisin sisustusostokseni on keittiö. Tai ei sitä ole vielä ostettu, mutta eilen kävin (mieheni kanssa) paikallisessa keittiöliikkeessä tiedustelukäynnillä (siellä hurahti yli tunti) ja tiistaina tulee suunnittelija kylään keittiöömme.

Täällä onkin hieman kinkkisempää suunnitella keittiö, koska sinne pitää tunkea niin paljon kamaa aina boilerista pyykinpesukoneeseen. Ei ole myöskään kokemusta keittiörempasta täällä, niin pitää selvitellä kaikki kaasu-, sähkö- ja vesiliitännät, että miten hoituu mikäkin ja missä järjestyksessä mikäkin asia kannattaa tehdä (keittiö on siis menossa täysremppaan eli kaikki vaihtoon lattiaa myöten)

5. Haluaisin matkustaa... juuri nyt en minnekään. Olen matkustellut aika paljon, joten rauhoittumista on tapahtunut. Nykyään matkustaessa kiinnostaa luonto ja patikointi. Kaupunkilomat eivät enää oikein innosta ainakaan pitkällä kaavalla. Halutessani kaupunkilomalle voin matkustaa vaikka junalla (elleivät ne ole lakossa) Edinburghiin. Kotimaanmatkailu kiinnostaa eniten tällä hetkellä eikä sekään kovin paljon.

6. Suosikkijuomani on aamulla kahvi, muuten vesi. Mikään ei maistu paremmalta kuin kylmä vesihörppy hikisellä patikalla. En juo lainkaan limuja enkä mehuja.

7. Lempiruokani on jotain linsseistä tehtyä. Ja mieluummin niin, että olen itse tehnyt. En tykkää kokkailla, mutta linssisysteemien tekeminen ei juuri mitään vaadi (lähinnä rehujen paloittelua, josta pidän).

Rakastan melkein kaikkia rehuja: parsakaali, kukkakaali, parsa, punajuuri, selleri, porkkana, paprika, tomaatti, kaikki salaatit, peruna, pavut, kaalit jne.

 

8. Viikonloppuisin herkuttelen... en erityisesti herkuttele. Patikoiden päätteeksi voin viikonloppuna palkita itseni terassilla juomalla kuivan siiderin.

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat listattu tuohon sivun reunaan.

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Kim Juhean Beasts of a Little Land ja Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Muitakin on kesken, mutta niiden kanssa en nyt edisty tai ovat ns. salakirjoja, joita en luultavasti tuo blogiini.

11. Lempilajini kirjallisuudessa on milloin mikäkin. Olen fiilislukija eli otan kirjoja lukuun vallitsevan mielialan ja intressien tiimoilta ja ne voivat vaihdella aika usein tai sitten eivät.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat Instagram ja Spotify, josta en kuuntele musiikkia vaan niitä podcasteja.

13. Kahvini juon Oatlyn Barista editionin kera. Mustana en juo eli jääpi juomatta, jos ei ole sopivaa lantrinkia.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat erilaiset arkiset jutut esimerkiksi pesutuvassa käyminen, koska meillä ei ole pyykinpesukonetta. Sen hankimme sitten, kun uusi keittiö asennetaan.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa on... en muista. En oikeasti edes muista, milloin olen käynyt elokuvissa viimeksi. Sen muistan että kun viimeksi kävin, äänet oli niin lujalla että meinasi korvat revetä. Ei jäänyt intoa mennä uudelleen.

16. Rentoutuakseni lähden lenkille tai patikoimaan. En rentoudu makaamalla, vaan liikkumalla.

17. Lemmikkieläimeni ei ole vielä syntynyt. Ehkä joskus on tai sitten ei. Rakastan eläimiä, mutta tyydyn toisten lemmikkien paijaamiseen.

18. Lempivuodenaikani on kevät ja kesä ja alkusyksy vielä menettelee. Talvi on perseestä, mutta onneksi se täällä on niin leuto, ettei se tunnu niin pahalta. Suomen talviaikoja inhosin osin myös atooppisen ihoni takia.

19. Ruokabravuurini on moroccan lentils omalla salaisella reseptilläni tehtynä.

20. Lempimusiikkiani on melkein kaikki. Olen fiiliskuuntelija ja käytän musiikkia myös tiettyjen tunnetilojen saavuttamiseen.

Mukavaa viikonloppua! Kuvat (ruokakuvia lukuun ottamatta) otettu tässä kuussa.

Podcasteista seuraa puuhastelun oheen

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella podcasteista? Ai ei, no keskustelen silti!

Kuuntelen podcasteja patikoilla ja lenkeillä.

 

Esittelin helmikuussa muutamia podcasteja, joita kuuntelin suht. säännöllisesti. Huomatkaa imperfekti, sillä osaa mainitsemistani en enää kuuntele säännöllisesti tai ollenkaan. Osa podcasteista on sarjoja, jossa oli tietty määrä jaksoja (kuten vaikkapa Antti Holmam podcastit). 

Ennen kuin kerron uusista löydöistäni haluan irtisanoutua aiemmin mainitsemastani Et sä noin voi sanoo -podcastin kuuntelemisesta. En ole nimittäin jaksanut kuunnella kyseistä podcastia enkä sen sisarpodcastia enää pitkiin aikoihin. Kyllästyin äijien ”huumoriin” ja tiettyihin ummehtuneisiin asenteisiin, joista ”setämäisyys” paistoi liikaa läpi. Ei voi mittään, ei vaan jaksa koska vastaavaa näkee muutenkin ihan tarpeeksi.

Takakansi-podcastia kuuntelen edelleen ja olen todella iloinen, että jaksoja pukkaa tasaiseen tahtiin.  Mieleeni on nyt jäänyt erityisesti jakso, jossa on vieraana Elina Airio. Syntyi pakkomielle lukea Airion romaani Metsässä juoksee nainen. Onko joku jo lukenut? Itse en ollut aiemmin Airiosta edes kuullut. 

Sitten muihin podcasteihin.

Olen viime aikoina (olen kirjoittanut osan tästä postauksesta ennen suomireissua) innostunut muun muassa true crime -minisarjoista ja muista mysteereistä. Mainitsen tässä muutamat.

History’s Great Mysteries: The Dyatlov Pass Incident (spotifyssa)

Venäläinen yhdeksänhenkinen patikkaretkue katoaa ja sitten löydetään kuolleena erittäin epämääräisissä olosuhteissa Uralin pohjoisosissa.

Superkiinnostava ja hämäräperäinen keissi!

Body on the Moor (kuunneltavissa myös Spotifyssa)

Miksi mies matkustaa Peak Districtille kuolemaan? Ja kuka hän edes on? Seitsemän noin kymmenen minuutin pituista jaksoa. Keissin voi myös lukea hienosti rakennettuna BBC:n sivulta, jos ei kuuntelu innosta.

Last Man Standing (Spotifyssa)

Mitä tapahtui brittijournalisti John Cantlielle sen jälkeen, kun Isis kaappasi hänet Syyriassa 2012. Taiten rakennettu henkilökuva Cantliesta ja perusteellista selvittelyä hänen liikkeistään ja työstään kuvajournalistina sota-alueilla. Cantlien kohtalo on järkyttävä (ei edelleenkään tiedetä onko hän elossa – todennäköisesti ei) ja muutenkin tämä podcast tuli jotenkin iholle. Hyvin mielenkiintoinen ja avaava myös sotajournalismin näkökulmasta. 

No Strings Attached (Spotifyssa)

Itv:n podcast, jossa selvitellään Vickie Cilliersin laskuvarjohyppyonnettomuutta. Vicky on onnekas, sillä hän jää henkiin. Onnettomuustutkinta muuttuu pian murhanyritystutkinnaksi, sillä on selvää että Vickyn käyttämää laskuvarjoa on sabotoitu.

En tiedä laskuvarjohypystä tuon taivaallista, mutta sillä ei ole väliä. Se mitä täytyy ymmärtää, kyllä kerrotaan. Todella häiritsevä tapaus!

 

Suomenkieliset

Kirjalliset ystävät (Spotify)

Taiten tehtyjä ja mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja kustantamo S&S:n kirjailijoista/kirjoista.


Nobel tai ei mitään (Spotify)

Podcastissa esitellään ”yksi kerrallaan kaikki maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajat.”

Tyyliltään hauska, mutta asiallinen, ei turhaa pönötystä!
Nobel tai ei mitään -instagramissa.

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.

Kotiinpaluu ja Suomen aneeminen lukukooste

Kuuden viikon suomiretki on heitetty ja olen jälleen kotona. Ehtikin tulla ihan koti-ikävä, vaikka reissu tietysti antoisa olikin. Vaan koti on nyt täällä ja siksi tänne sydän kaipaa.

Suomessa luin ennätysmäisen vähän. En tiedä, miksen ehtinyt enempiä lukea kun periaatteessa aikaa olisi ollut etenkin mökillä. Toisaalta siellä riitti muutakin puuhasteltavaa eikä aina edes ollut lukufiilikset enkä viitsi väkisin lukea.

Suomessa luetut kirjat:

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Kang Chol-hwan: Pjonjangin akvaariot (ei bloggausta)
Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
Suvi Ratinen: Matkaystävä
Sofi Oksanen: Koirapuisto (ei bloggausta)
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (postaus tulee jossain vaiheessa)

Kimppalukukirjana meillä on Lauran kanssa Metro 2034, joka pitää huomiseen mennessä saada luettua loppuun. Luin sitä eilen iltasella, mutta väsymys korjasi jo parin sivun jälkeen.

Eilen oli kiire tutkia, että kaikki on tallessa ja paikoillaan. Siispä pakkasin repun ja lähdin pienelle patikalle ylämaailman yksinäisyyteen. Sielu ja silmät lepäsivät jalkatyötä tehdessä ja lampaiden rauhoittavassa seurassa.

   

Toinen kirja, joka minulla on ihan loppusuoralla on Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Olen halunnut sen lukea jo pitkään ja ostin sen omaksi Suomesta. Venäläiset tilikirjani onkin varsinainen yllättäjä: en voinut kuvitellakaan, että pitäisin NÄIN paljon kyseistä kirjasta. Postaus tulee, jahka saan kirjan luettua loppuun!

Kuvitus: kaikki kuvat eiliseltä retkeltäni.

Kirjahaaste

Pöllin Lauran blogista tällaisen hauskan kirjahaasteen, jonka kohtia tosin hieman muokkaan itselleni sopivammiksi.

Lisäksi lista kuvaa tämän hetken tilannetta ja sitä, mikä juuri nyt sattuu tulemaan mieleeni. Jonain toisena hetkenä lista voisi olla toisenlainen.

5 kirjaa, joita rakastan
Muutan rakkauden säväyttämiseksi/mieleenpainuvuudeksi

Natsuo Kirino: Grotesque
Kanae Minato: Confessions
Keigo Higashino: Naoko
Fedor Dostojevski: Kellariloukko
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

4 autobuy kirjaa
muutan muotoon autoluku eli kirjailija, jonka kirjat luen automaattisesti niiden ilmestyessä ihan sama mitä takakannessa lukee. Huom: en lue niitä välttis ihan tuoreena, koska se ei ole aina mahdollista

Arttu Tuominen
Keigo Higashino
Sofi Oksanen (parhaillaan luen Koirapuistoa)
Yoko Ogawa

3 lempigenreä

Muistelmat
Trillerit
kirjat, jotka sijoittuvat erilaiseen kulttuurin (ei ole varsinainen genre, tiedän, vaan pikemminkin intressi)

2 paikkaa, jossa tykkään lukea

Kotona sängyssä
Kotona pöydän ääressä

1 kirja, jonka lupaan lukea pian

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Kuvitus tältä suomireissulta:

1. Seurasaaren kupeessa sijaitseva rautakausi (sijaitsee Pukkisaaressa, jonne on pääsy Seurasaarensillalta)

2. Lammassaari, Helsinki

3. Hans Op de Beeckin näyttelyssä Amos Rexissä Helsingissä, upea näyttely!

4. Laituri piilopirtillä

Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Fantasiaa ja Suomea

Luen harvakseltaan fantasiaa/scifiä ja jostain syystä kun sitä sitten luen, pitää aina erikseen asiaa jeesustella. Nyt jätän jeesustelut väliin ja linkkaan vanhaan postaukseeni R.F. Kuangin kirjasta The Poppy War, jossa olen asiasta jauhanut.

Juna- ja lentomatkalukemiseksi (Briteistä Suomeen) valikoitui Xiran Jay Zhaon fantasiaromaani Iron Widow melko puhtaasti sen pituuden perusteella. Tutkailin kaupassa kirjoja ja hakusessa oli kohtalaisen pitkä ja koukuttavan oloinen pokkari. Iron Widow vaikutti passelilta ja niin se olikin, mutta...

lainaus takakannesta:

The boys of Huaxia dream of pairing up with girls to pilot Chrysalises, giant transforming robots that can battle the mecha aliens that lurk beyond the Great Wall. It doesn't matter that the girls often die from the mental strain.

Kirjan maailma hyvin patriarkaalinen: poikien tavoite on tulla taitaviksi taistelijoiksi kun taas tyttöjen rooli on olla lähinnä "lypsettävinä". En nyt avaa tätä enempää, mutta systeemi on tyttöjen osalta varsin karu.

Kirjan kertoja on 18-vuotias Zetian, joka sisarensa brutaalin kuoleman takia päättää värväytyä "jalkavaimo"-pilotiksi kosto mielessään. Zetian on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa kostettua. Hän muuttaa kuitenkin suunnitelmiaan saadessaan tietää asioita, joita on pidetty salassa.

Koin Iron Widow'n erittäin koukuttavana, tarina etenee melko sutjakkaasti ja jouhevasti, hyvin juonivetoisesti. Minulle ongelmaksi muodostui näkökulman yksipuolisuus: kaikki suodattuu Zetianin silmien ja ajatusten kautta ja siksi kaikki muut henkilöhahmot jäävät etäisksi. Kukaan muu ei saa ääntään kuuluviin - kaikki pyörii Zetianin ympärillä, mikä alkaa ärsyttää.

Karsastan (sekä elokuvissa että kirjallisuudessa) henkilöhahmoja, joista tehdään ylivertaisia yli-ihmisiä ja valitettavasti Zetian on aika lähellä tällaista. Näkökulman laajentaminen olisi voinut "pelastaa" tältä ilmiöltä ja antaa tarinalle muutenkin syvyyttä.

Kirjaan on tulossa jatkoa. Loppukoukku on kyllä sellainen, että aion toki lukea toisenkin kirjan kun se ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan.

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Rock the Boat, 2021
s. 394

Muut kuulumiset:

Saavuin Helsinkiin keskiyöllä 29.9. ja täällä olen edelleen joskin siirtynen viikonvaihteen tienoilla korpiseen salapaikkaan lataamaan akkuja ja tyhjentämään paikallisen kirjaston kirjoista.

Muutaman kirjankin olen jo ostanut. Niistä eräs on Kang Chol-hwanin muistelmateos (jonka on kirjoittanut Pierre Rigoulot) Pjongjangin akvaariot eli Pohjois-Koreassa ollaan. 

Alla olevassa kuvassa olen matkalla pitkospuita pitkin Rautakaudelle. Rautakausi sijaitsee Pukkisaaressa, jonne pääsee Seurasaarensillalta.

Viime aikojen lukemistot

Mitä on luettu viime aikoina? Ei kuulkaa mitään. Tai on, mutta niin vähän etten ole saanut luettua mitään kokonaan.

Kesken on useampikin kirja, joista eräs on Lea Ypin muistelmateos Free – Coming of Age at the End of History (Allen Lane 2021). Kirja kiilasi lukupinoni kärkeen luettuani siitä Marin (Mrs Karlsson lukee) blogista. Oivallinen valinta tosiaan halutessaan sivistää itseään rennossa muodossa.

Kirjaa lukiessa on nimittäin tullut olo, että on oppinut jotain. Albania ja sen lähi(saati kauko)historia ei kuulu tietämykseni ylimystöön. Maan toki osaan kartalle sijoittaa ja jotain perusasioita tiedän, mutta eipä ole tullut mieleen sen tarkemmin Albanian asioihin syventyä (lukemisen lomassa olen tutustunut netistä löytyvien artikkelien ja juttujen tiimoilta paremmin maahan).

Lea Ypi käsittelee muistelmissaan varttumistaan Enver Hoxhan ajan loppupuolella ja sen jälkeisessä murroksessa. Teos on poliittinen, mutta selkeätajuinen. Ypi kuvaa tapahtumia lapsen näkökulmasta: sellaisena kuin ne aikanaan mielsi ja ymmärsi. Monet asiat hän on ymmärtänyt vasta aikuistuttuaan. Ratkaisu on toimiva ja kunnioittaa lukijan omaa havainnointikykyä.

Lukematta minulla on vielä viitisenkymmentä sivua, ne lukenen tänään sillä kirja on palautettava kirjastoon huomenna. Torstaina aamulla tulee noutaja ja vaivalloinen matka Suomeen alkaa. En varsinaisesti pidä lentämisestä enkä kaikesta siihen liittyvästä oheishälinästä, odottamisesta ja säätämisestä.

Tällä kertaa pelkästään lentokentälle matkustamiseen menee puoli elämää (huokaa drama queen), mutta onneksi sentään vältymme rautatielakolta, joka ilmeisesti alkaa lauantaina. Kävipä tuuri vai uskaltaako tässä vielä huokaista.

Kimppaluvussa meillä on Lauran (Kirjaimia) kanssa Metro 2034 joka on toinen osa Metro-sarjaa.

Luemme kirjaa maltillisen parin luvun viikkotahtia enkä enempää ehtisikään, koska lukeminen ei edelleenkään oikein suju.

Tämä liittyy elämänmuutokseen, joten vie aikansa ennen kuin uudenlainen arki muotoutuu. Kiinnostus lukemiseen ei todellakaan ole lakannut: pikemminkin suorastaan kuolaan kirjojen perään ja haaveilen, että voisin kunnolla keskittyä lukemiseen.

Keskeneräisenä minulla on myös tuo kuvassa näkyvä Michelle Zaunerin muistelmateos Crying in H Mart. Se on ollut kesken jo aika kauan ja on jatkossakin. Luulen, että luen sen loppuun vasta kun palaan Suomesta. Aika on nyt totaalisen väärä sille, vaikka kirjasta olen pitänyt. 

*

Loppuun parit kuvat viikonlopulta. Missaan täkäläisen ruskan, mutta ruska se on ensi vuonnakin.

Thirlmere Reservoir and Dam

Raven Crag

Raven Crag

Kirjoja Lake Districtistä plus rutosti lampaita

Olin elokuun lopulla (tarkemmin 29.8.) Keswick Show’ssa, joka on täkäläinen ”maatalousnäyttely”. Siellä esitellään ja arvioidaan eri lammasrotuja, on hevosia, on ”sheep dog trialeja” (minun lemppareitani!) ynnä muuta. Hyvin informatiiviset ”festarit” erityisesti tällaiselle kaupunkilaistaustaiselle ihmiselle. Sain kohdata ja hipelöidä useita eri lammasrotuja, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

 

 

Tietysti oli myös kojuja, joissa myydään käsitöitä ja muuta paikallista tavaraa. Silmiini osui kirja, joka minun oli pakko saada.

 

Ian Young: The Lake District Survival Guide
Jake Island ltd, 2019
s. 124

Kyseessä on parodiakirja Lake Districtissä asuvista ihmisistä, turisteista ymv. Todella herkullista luettavaa, britit taitavat huumorin! Kuten tyyliin kuuluu, asiat on kärjistetty mutta taustalla piilee totuudensiemenet. Jopa minä näin kolmisen kuukauden asumiskokemuksella tunnistan ne.

Omaa sopeutumista ja ”selviytymistä” Järvillä ovat tietysti helpottaneet lukuisat aiemmat reissut näille seuduille melkein kymmenen vuoden ajalta. Tunnistan eri paikat, ”fellsien” nimet, päätiet, kylät, historialliset henkilöt jne. Tunnistaminen tekee luonnollisesti lukemisesta hauskaa. En tiedä, miten tämä kirja kolahtaisi, jos ei ole britti tai ei tiedä tästä alueesta mitään.

 

Kirjassa ei varsinaisesti mitään uutta minulle ollut muutamia yksittäisiä detaljeja lukuun ottamatta. Mutta ei se lukuelämystä haitannut: kuvitus ja koominen tyyli puree, vaikka en noin yleisesti ole huumorikirjojen ystävä. Tai sanotaanko niin, että valikoidusti kiinnostaa huumorikirjat(kin).

Luonnollisesti koska kirja perustuu kliseisiin, jää moni kulttuurinen aspekti pois eikä tämän kirjan tarkoitus olekaan paneutua alueen infrastruktuuriin jmv. Kirja on siten humoristinen pintaraapaisu ja ehdottomasti turisteille suunnattu ja tällaisille tuoreille paikallisillekin.

 

Valitettavasti totuus on, että Brexitin ja pandemian takia Lake Districtin kylät korisevat henkitoreissaan. Brexshitin jäljiltä vaivaa massiivinen työvoimapula palvelualoilla. Monissa pubeissa ei tälläkään hetkellä tarjoilla ruokaa, koska ei ole kokkia. Osa pubeista tarjoilee vain rajatun ajan ruokaa ja osa on joutunut lyhentämään aukiolojaan, koska ei ole henkilökuntaa vuoroihin.

Ongelmana on myös asuintalojen puute: vaikka henkilökuntaa saisikin repäistyä jostain, on hieman hankalaa kun ei ole vuokra-asuntoja tarjolla. Täällä on järkyttävä määrä loma-asuntoja, jotka ovat suuren osan vuodesta tyhjillään. Olen sivunnut asiaa taannoin Lammaskuiskaajassa (viimeinen kappale), sieltä voipi lukea jos aihe kiinnostaa.

 

Mutta ettei nyt mene ihan aiheen ohi paasaamiseksi, niin palataan takaisin kirjallisuuteen. Nimittäin monelle suomalaiselle lukijalle saattaa nimi James Rebanks olla tuttu. James Rebanks asuu Lakeseilla ja hän on kirjoittanut teoksen The Shepherd’s Life, joka on suomennettu nimellä Elämäni paimenena. Luin kirjan tuoreeltaan, mutten blogannut siitä.

Rebanksilta on julkaistu myös toinen teos (jo pari vuotta sitten eli 2020), English Pastoral. Sitä ei vissiin ole suomennettu. Olen aikeissa lukea senkin, mutta vielä en ole ehtinyt. Onkin mielenkiintoista lukea Rebanksin kirja nyt, kun itsekin asun Lakeseilla!

Meille on nyt luvassa pitkä viikonloppu, sillä maanantaina on kuningatar Elizabethin hautajaiset ja se päivä on julistettu kansalliseksi vapaapäiväksi, jotta ihmiset voivat osallistua hautajaisiin joko paikan päällä tai seurata livelähetyksenä.

Yleensä nämä vapaat (bank holiday) eivät vaikuta kauppojen aukioloon, mutta tämä on niin merkittävä tapaus, että suurin osa kaupoista pistää ovensa säppiin.

Mukavaa viikonloppua! Postauksen muut kuin kirjakuvat ovat sieltä Keswick Show'sta 29.8.