Olen siitä lähtien, kun tämä kirja ilmestyi, halunnut lukea sen.
Kävikin niin kivasti, että asia johti toiseen ja enimmäkseen harmiton Tiina osti kirjan minulle ja pisti postilla tuleman. Lonnollisesti maksoin kulut - kiitos vielä kerran, ihanainen, vaivannäöstäsi!
Harva lienee välttynyt kuulemasta tästä kirjasta, joten en ryhdy mitään novellia kirjoittamaan. Kirjan keskiössähän on Anna Svedholm, joka sairastui skitsofreniaan. Anna ehti olla varsin ahkera ja toimelias ennen sairastumistaan ja sairastuttuaankin tämä Annalle ominainen tarmokkuus säilyi.
Annan tarinan siivellä lukija pääsee tarkastelemaan mielenterveyshoidon historiaa ja asenteiden hidasta muuttumista Suomessa. Minulle nämä näkökulmat olivat ehkä kirjan kiinnostavimpia elementtejä. Mistään kattavasta tutkielmasta ei kirjassa silti ole kyse.
Kirja päättyy mielestäni melko olennaiseen ajatukseen, jota Kaisa Jaakonsaari on pohtinut:"Millainen prinsessan selvitymistarina olisi ollut nykyaikaisessa hoitojärjestelmässä?"
Niinpä, prisenssan aikaansaamaa "joukkopsykoosia" ei tapahtuisi tänä päivänä. Sain kirjasta kuvan, ettei prinsessa suinkaan jatkuvasti ollut psykoottinen, vaan psykoosit tulivat ja menivät - niiden kestot toki vaihtelivat.
Oletan kirjan perusteella (spekuloin), että rinsessa oli varsin usein tietoinen omasta tilastaan ja siitä, ettei hän oikeasti ole mikään kuninkaallinen. Toisaalta siihen rooliin on helppo jäädä, jos ympäristökin sitä tukee.
En missään nimessä soimaa tai tuomitse ketään, mutta tällaisia ajatuksia nyt vain tuli mieleeni. Siinä mielessä Jaakonsaareen pohdinnat ovat todellakin ajattelemisen arvoisia.
Mielenkiintoinen kirja, sanoisin. Ehdottomasti kannattaa lukea, jos ei sitä vielä ole lukenut.
