Värittäminen on ihan tyhmää!

Piti vääntää messupostaus, mutta väännän sen toiste. Ihana vapaus valita, muuttaa mieltä, kääntää takkia ja niin edelleen.

Luin Suomessakin tunnetun kirjailijan, Jojo Moyesin, mielipiteen aikuisten värityskirjoista ja värittämisestä. Itse en väritä, mutta alkoi ärsyttää jälleen kerran ihmisen yksisilämäisyys ja kyvyttömyys laajempaan ajatteluun. Itsehän tietenkin olen virheetön, mutta tässä ei nyt puhuta minusta.

Moyes ihmettelee, miten kenelläkään on aikaa edes värittää. Herran jestas sentään, tässä hektisessä maailmassa on ihme, jos on edes aikaa hengittää! Tärkeillä ihmisillä on aina kiire, ja jos ei ole niin pitää järjestää sellainen? So NOT.

Ei kaikkien tarvitse olla koko ajan tunkemassa itseään joka paikkaan, ja olla tekemässä jotain yleisesti tuottoisaa tai hyväksyttyä. Ei se ole kaikille mikään arvo, mutta toki jos peilaa kaiken yksinomaan oman napansa kautta, niin moni puuha ja ajatus voi vaikuttaa turhalta, suorastaan typerältä. Minusta turhaa on se, mikä tuntuu itsestä turhalta.

Mietin mahtaako Moyes tarkoittaa kirjoituksessaan ihmisiä (naisia), joilla on lähtenyt värittäminen lapasesta. Siis että ei enää tehdä mitään muuta vapaa-ajalla kuin väritetä. Noh, mikä tahansa puhde muuttuessaan addiktioksi on turmiollinen.

Kommentoin Moysein linkkiä Twitterissä. Kerroin, että värittäessään voi vaikka ajatella tai kuunnella äänikirjaa. Ajanhukkaahan sekin toki.

Kirjoittaisin pidemmälti (olisi vielä ajatuksia jäljellä), mutta olen lähdössä päiväkaljalle (oikeasti otan siiderin, koska en pidä oluesta, mutta päiväkalja kuulostaa ihanan syntiseltä) ja täytyy kammata naama. Lupaan potkia mummoja lehtiä matkalla.

Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin huomenna.

~~~

Minut löytää Twitteristä nimellä Eleina Whitebay, tuossapa suora linkki, niin ei tarvitse etsiä.

Kirjamessut ja minä

Helsingin kirjamessut starttaa torstaina 22.10. ja kirjaisaa ilottelua jatkuu aina sunnuntaille saakka. En ole koskaan aiemmin käynyt Helsingin (enkä minkään muunkaan kaupungin) kirjamessuilla, joten nyt menee neitsyys kuin syysillassa lepattava hämähäkinseitti.

Osallistun messuille bloggaajapassilla, ja tarkoitukseni on hääriä messuilla ainakin kahtena päivänä. Nuo päivät ovat perjantai ja lauantai, mahdollisesti myös sunnuntai mutta sen näkee sitten. Täytyy tarkastella, mitkä on fiilikset. En välttämättä kestä suuria ihmismassoja kolmena päivänä peräkkäin.

Messulehteä olen lukenut ja selaillut paljon ja hartaasti. Olen merkkaillut lehden ohjelmistoon tapahtumia, jotka minua kiinnostavat. Niitä onkin muuten melkoisen paljon, joten tuskin pääsen kaikkiin. Haluan nimittäin hengailla myös ihan vapaasti.

Mietin aluksi, että teen tärppikoosteen blogiini, mutta en jaksa puolta lehteä tänne kopioda, joten jätänkin väliin. Mahdollisesti teen koosteen blogiini messupäivistä sitten, kun olen elänyt ne.

Sen verran kerron nyt kuitenkin, että Venäjä ei pahemmin näy valinnoissani. Venäläisistä kirjailijoista minua kiinnostaa lähinnä Sergei Lukjanenko, vaikken ole vielä yhtään teosta häneltä lukenut. Lukjanenko on kirjoittanut Partio-sarjan, joista kolme ensimmäistä osaa minulla on kyllä hyllyssäni. Vielä kun ehtisi lukea ne joskus!

Jos jostain syystä tunnistat messuilla minut (se voi olla haastavaa, ellei tunne minua ennestään), vetäise rohkeasti hihasta (jos siis kiinnostaa: jos ei, niin älä sitten). Älä mielellään kuitenkaan niin lujaa, että hiha repeää tai muuta vastaavaa.

Suomeen matkustan huomenna. Ajattelin repäistä ja ottaa mukaani vain kirjan (ystäville tarkoitettujen tuliaiskirjojen lisäksi), joka minulla on parhaillaan kesken (Lawrence Hill: The Book of Negroes). Luulen, että tulee Suomesta kuitenkin hamstrattua sen verran paljon kirjoja, että lukeminen tuskin loppuu kesken reissun.

En ole käynyt aikoihin Suomessa talvella. En edes muista, kuinka monta vuotta sitten. Minulla ei enää edes ole kunnon talvivaatteita, koska niitä ei täällä tarvitse. Täytynee harjoittaa kerrospukeutumista ja toivoa, ettei nyt ihan järisyttäviä pakkasia ole luvassa.

Ystävyydestä ja misokeitosta

Ryu Murakami: In the Miso Soup
Bloomsbury, 2005
Japanista englanniksi kääntänyt Ralph McCarthy
S. 180

Olen syönyt (vegaanista) misokeittoa (ihan hyvää). Päällimmäiseksi mieleeni jäi keitossa muun rojun keskuudessa lojuva kokonainen sieni, joka näytti ihan silmämunalta.

Tokiolainen Kenji on "yöelämäopas" kotikaupungissaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän järjestää asiakkailleen eli turisteille ns. seksikierroksia Tokion lukuisiin erotiikkaklubeihin. Nuo palveluiltaan monenkirjavat klubit tulevatkin lukijalle tutuksi, mutta mikään pornokirja tämä ei ole.

Amerikkalainen ylipainoinen turisti palkkaa Kenjin oppaakseen uudenvuoden tienoilla. Hyvin pian Kenji alkaa pitää Frankia omituisena, jopa pelottavana. Frankin kummallinen, ajoittain uhkaavakin käytös saa Kenjissä aikaan väristyksiä: voisiko Frank jopa olla murhanhimoinen?

In the Miso Soup on varsinainen Tokio Noir (ripaus huumoria kyllä löytyy), jonka tumma tunnelma vain tihenee loppua kohden. Tämä on hieman häiritsevä lukukokemus, koska tietyssä mielessä aloin sympata Frankia. Vaikka ei pitäisi. Mutta Frank on hukassa itseltäänkin, hän on hukassa kaikelta. Hän vain ajelehtii aivot sotkettuna päivästä toiseen. Kenjin ja Frankin välille muodostuukin omalaatuinen suhde, jota on ja ei ole vaikea käsittää.

Häiritsevintä tässä romaanissa onkin kenties juuri oma suhtautumiseni, joka yllättää itsenikin. Ryu Murakami saa sen aikaan näennäisen simppelillä tekstillään ja dialogeillaan. Ja jollain taialla, joka jähmettää lukijan hieman samaan tapaan kuin Kenjinkin. En tiedä, en osaa selittää. Tai sitten olen itsekin murhanhimoinen. Ehkä jopa psykopaatti. Täytynee lukea tämä jossain vaiheessa uudelleen.

Palatkaamme takaisin misokeittoon ja romaaniin nimeen In the Miso Soup. Vaikka kirjan nimi avautuu lukijalle, en itse oikein saa sen symboliikasta otetta. Tai no, se jää mielestäni keinotekoiseksi. Tai ehkä nimi kuvastaakin sitä, että Frank on saavuttanut erään unelmansa.Ehkä jopa jonkinlaisen rauhan?

"But now I'm in the miso soup myself, just like those bits of vegetable. I'm floating around in this giant bowl of it, and that's good enough for me."


Kirjasta on blogannut myös Hyönteisdokumentti.
Minua alkoi nyt erityisesti kiinnostaa Ryu Murakamilta teos Piercing. 

~~~

Oli kiva bongailla Miso Soupista tuttuja mestoja. Alla muutama kuva vanhalta Tokion reissultani.

Syys saapuu. Ja minä

Eilen hautausmaalla.

 Niin kuin lehdet maadumme mekin.

Syys saapuu. Niin saavun minäkin, nimittäin Helsingin kirjamessuille. Siellä tavataan - tai sitten ei.

Miten monin eri tavoin voi lapsia kiduttaa?

Victoria Spry (with Kate Moore): Tortured
Ebury Press, 2015
S. 340+kuvat

Hei, olis sossupokee tarjolla! Kunnon kauhistelua ihmisille, jotka lukevat kirjoja päästäkseen huokailemaan, jeesustelemaan ja tuntemaan itsensä paremmaksi ihmiseksi. Mikä mainio lähtökohta lukea kirjallisuutta, vai mitä? Not. Vaikka toisaalta, kukin tyylillään.

(Varoitus: tämä teksti sisältää mahdollisesti enemmän avautumista ihan muusta kuin itse kirjasta. Myös muutama kirosana esiintyy. Tai no, onko paska kirosana?)

Sitä paitsi perun sanani: ei tässä ole sossupokea. Eikä mässäilyä. Victoria Spryn (adoptio)äiti, Eunice Spry, on ihmishirviö ja Victoria luonnollisesti kertoo kirjassaan muun muassa hänen kasvatus- ja rankaisumetoidestaan. Hän kertoo myös omista tuntemuksistaan, hämmennyksestään jne.

Brutaaleja kidutuskuvioita kaipaava jäänee kylmäksi, sillä niihin (kidutussessioihin) ei jäädä rypemään: ne mainitaan ja kuvaillaan kun on aiheellista. Tokihan se itsessään riittää shokeeraamaan, jos tykkää shokeeraantua.

Victoria kirjoittaa:

I couldn't look Martell in the eye, though that was partly because I could see the hurt in her eyes, and that hurt made me feel sad, like I'd brought this horror to her door and was personally responsible for her pain.

Voin samastua monin paikoin Victorian ajatuksiin, vaikka minulla ei samanlainen tausta olekaan. Mutta tunnistan tiettyjä ajatuksia, ymmärrän niitä. Itse puhun tietyista asioista vain tiettyjen ihmisten kanssa; sellaisten jotka jollain tasolla ovat itsekin siipirikkoja. He eivät ole ensimmäisenä pyörtymässä, kauhistelemassa, jeesustelemassa. Saati syyttämässä mässäilystä. He osaavat suhtautua asioihin ilman extra-draamaa ja jopa nauraa. Ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Väite: Tällaisia kirjoja kirjoitetaan vain, että päästään mässäilemään omilla traumoilla.
Jep jep.

As we told her, we didn't cry. We had become so used to it that it was just what happened - there was no drama or emotion to it; not for us, not anymore.

Draama ja mässäily ovat ihmisen/lukijan omassa pääkopassa, todennäköisesti valmiina asenteena. On helppo kauhistella ja jeesustella sieltä omasta pumpulimaailmasta, kun suurin draama elämässä on tyyliin peräruiskeen törkkääminen anukseen. Sitä taustaa vasten voi toki kaikenlaisen "poikkeavuuden" normista tulkita yritykseksi shokeerata. Kertonee enemmän tulkitsijasta kuin kohteestaan.

Ja tämä ei muuten koske ainoastaan ns. misery lit -kirjallisuutta. Olen huomannut, että on ihmisiä jotka näkevät mässäilyä ja repostelua kaikenlaisessa kirjallisuudessa. Eittämättä sellaista on, ihan tarkoitushakuistakin. Mutta siinä vaiheessa minua alkaa turhautuneesti naurattaa, kun ihminen näkee sellaista lähes kaikessa lukemassaan.

Victoria Spry ei alun perin halunnut tulla julkisuuteen asiansa takia. Lopulta hän taipui, koska halusi estää Eunice Spryn sijoittamisen vankilasta vapauduttuaan itsensä lähelle. Jokseenkin naurettavaa, että tällaista (siis että tuomittu sijoitetaan uhrinsa kotikulmille) edes tehdään. Äidille riitti kyllä sympatiaa ja apua, Victorian oli sitä vaikea saada. Kirjasta ei silti kuvastu katkeruus, vaan Victoria pohtii ja pyörittelee asioita. Perustelee ja selittää tunteitaan, joihin hänellä on oikeus.

Eunice Spry ja luonnollisesti hänen lapsensa sitä myötä ovat Jehovan todistajia. Yhteisöllä on tässäkin kirjassa suuri merkitys erityisesti Victorian "pelastamisessa" ja tukemisessa. Kannattaa unohtaa ennakkoasenteet Jehovan todistajia ja kys. uskontoa kohtaan ja muistaa, että nämä ryhmät pitävät sisällään yksilöitä. Säännöt ovat kuitenkin tiukat ja Victorian erotessa yhteisöstä, hän samalla menettää ystävänsä.

Suvussani on "jehovataustaa", mutta meidän piirissä on ollut sallivampaa eli Jehovan todistajia ei ole pakotettu katkaisemaan välejään suvun "ei-jehoviin". Olen kirjoittanut "jehovamuistoistani" aiemmin täällä.

En aio koskaan lakata paasaamasta näistä asioista. Mielestäni on halpamaista leimata vaikeita kokemuksia sietäneet ihmiset automaagisesti huomiohuoriksi ja draamakuningattariksi. Ei ihme, että niin moni vaikenee, sillä kukapa haluaa tuollaiseksi leimautua. Ikään kuin ihminen ei voisi kertoa paskoista(kin) kokemuksistaan ilman paineita tulla lokeroiduksi ties miksi.

I would like to ask something of you all. If you feel angry or upset at the way my mother treated me, or the way the authorities dealt with my case, then please, please channel that emotion into helping other children.


Spryn tapaus on ollut runsaasti esillä mediassakin. Tässä Dailymailin eräs juttu, googlettamalla löytyy lisää. Itse kiinnitin lehtijuttuihin huomiota vasta kirjan luettuani.

Mietteitäni misery litistä ja syitä, miksi luen kyseistä kirjallisuutta (linkki vie vanhaan blogipostaukseeni, jossa olen aihetta käsitellyt).

Ps. Vastailen edellisten postausten vastaamattomiin kommentteihin myöhemmin tämän päivän aikana.

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas
Definitions 2006
S. 216
Kirja on suomennettu nimellä Poika raidallisessa pyjamassa.

On hieman hämmentävää kirjoittaa kirjasta, jonka luin jo kuukauden päivät sitten. En ehtinyt purkaa ajatuksiani siitä aiemmin, koska lähdin reissuun.

The Boy in the Striped Pyjamas on kuitenkin vielä sen verran vahvasti mielessäni, että haluan muutaman sanan siitä kertoa.

Palaamme ajassa toisen maailmansodan aikaan ja keskitysleireille. Yhdeksänvuotiaan Brunon maailma murenee, kun natsi-isä saa komennuksen toisaalle ja koko perheen täytyy muuttaa kauas tutusta kotiympäristöstään. Hyvästi ystävät, tervetuloa karu maaseudun tyhjyys ja aidatut pellot.

Brunon yksinäisyys muuttuu siedettävämmäksi, kun hän tapaa ikäisensä pojan, Shmuelin. Poikia tosin erottaa korkea aita, joka jakaa heidän maailmansa kahtia. Bruno on täysin tietämätön tuon toisen maailman asioista ja käytännöistä. Viaton naiivius säilyy käytännössä läpi kirjan.

Naiivi on kirjan kielikin. Teksti on melko yksinkertaista, mutta kielellisesti toki moitteetonta ja sinänsä miellyttävää lukea. Vasta kirjaa jonkin verran luettuani oivalsin sen olevan tarkoitettu nuoremmille lukijoille.

Se selittäneekin lapsellisen tyylin ja sen, miksi jäin ulkopuoliseksi. En ole mikään teini enää, kaipaan toisenlaisia näkökulmia ja otteita. Nuoremmalle lukijalle Poika raidallisessa pyjamassa varmasti pystyy antamaan enemmän.

And that's the end of the story about Bruno and his family. Of course all this happened a long time ago and nothing like that could ever happen again. Not in this day and age.

Mjaa. Ymmärrän lukijan rauhoittelut kirjan lopussa, mikä tosiaan viittaa siihen, etten kuulu kohderyhmään. Kaikenlaista shittiä tapahtuu edelleen: meillä ei ehkä ole enää keskitysleirejä, mutta kaikkea muuta karmaisevaa on kyllä tarjolla. Ei se pahuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikka keskitysleirit ovatkin.

Jep, olen realisti.

Kirjasta on blogattu melko paljon, kas tässä Googlen hakutulos.

Syyskuun kirjahankinnat

Elokuun vähimmäisennätys menikin rikki heti syyskuussa: edellisen kuukauden saldona ainoastaan kolme ostettua kirjaa.

Kirjan kirjaa en ostanut Jenkeistä. Osittain siihen on syynä se, että samoja kirjoja siellä suunnilleen pyörii kuin täälläkin (Brittilä). Toisekseen luen kirjani mieluummin brittienkuksi. Kolmannekseen en jaksanut ajatella kirjoja reissussa. Sen sijaan nyt luetuttaa jatkuvasti ja oli ihana eilen palata omaan kotiin omien kirjojen pariin.

Ryu Murakami: In the Miso Soup 

Murakameista Haruki ei jostain syystä (ainakaan toistaiseksi) kiinnosta minua. Paitsi ehkä se juoksemista käsittelevä kirja. Ryu sen sijaan on ollut listallani jokusen ajan ja nyt tärppäsi charity shopissa hintaan £1,25.

Renee Knight: Disclaimer

Disclaimer on ollut kohtuullisesti esillä Brittilässä. Ei kuitenkaan missään tapauksessa siinä määrin kuin vaikkapa Gone girl, The Girl on the Train ja vastaavat. Mutta huomiota se on kuitenkin saanut; osa uutukaisista (kuten esim. tämä) heitetään suoraan hyllyyn ilman mitään fanfaareja heti niiden ilmestyttyä.

 En kuitenkaan rientänyt heti ostamaan Disclaimeria, vaikka sen takakansi kiinnostava onkin. Ajattelin, että lainaan sen joskus kirjastosta, mutta sitten se osuikin eteeni Charity Shopissa ollen niin törkyhalpa, että oli pakko ostaa pois.

Kirjan kannessa on tarra, jossa lukee "If you loved The Girl on the Train, you'll love this". Jaahas, ei vaikuta lupaavalta mutta en ole ennenkään antanut moisten markkinointilätinöiden vaikuttaa lukemisiini.

Lawrence Hill: The Book of Negroes

Kirjan teema ja aikakausi kiinnostavat.








Siinäpä ne. Tulossa pian Poika raidallisessa pyjamassa (varmaan tynkämiete, ellen innostu) ja misery littiä. Kenties jopa avautuminen eräästä kirjallisesta aiheesta, jos jaksan. Ja viitsin.