A true story of a Mother, Madness and Murder
St. Matrin's Paperbacks, 1995
S. 266
Ei äitiys ihmisestä pyhää tee. Se on mielipiteeni, joka tuskin muuttuu (ei ole pakko olla samaa mieltä).
Yleensä saamme kuulla, kuinka isät pahoinpitelevät tai hyväksikäyttävät lapsiaan. Äidit ovat ressuikoita, jotka eivät osaa estää, kun ovat niin alistettuja. Pelkäävät. Mutta ei se aina niin mene: jotkut äidit sulkevat silmänsä, koska eivät jaksa taistella lastensa puolesta, eivät jaksa suojella. Ovat itsekin uhreja.
Tätä ei tietenkään saisi ääneen sanoa, koska voi äityli-parat, eiväthän naiset nyt sellaista. Ihan tuli mieleeni eräs jos toinenkin suomalainen tapaus, jossa äiti kyllä. Mutta voi mikä haloo nousi, kun sitä kehdattiin edes epäillä. Ei, ei ei se on väsymystä ei nainen eikä varsinkaan äiti voi. Kylläpä vaan voi - onhan noita esimerkkejä, jos viitsii avata silmänsä.
Sitten on äitejä, jotka tappavat lapsiaan. Theresa Knorr on eräs tällaisista äideistä. Lapsia piti kuitenkin vääntää peräti kuusi. Varmaan ensimmäisten lasten syntyessä Theresalla saattoi olla olemassa jotain etäisesti hoivaviettiä muistuttavaa, mutta eipä voi sitäkään varmuudella sanoa. Aikaa on kulunut liiaksi, että kukaan muistaisi saati tietäisi varmasti.
Kaksi tytärtään Theresa kidutti kuoliaaksi. Toinen heistä kenties poltettiin lopulta elävänä (Theresa käytti apureina poikiaan), että päästiin heikkokuntoisesta raadosta eroon. Theresan tytöt olivat kuollessaan jo aikuisuuden kynnyksellä eli mistään kehtosurmista ei ole kyse. Ei, kyse on pitkällisestä helvetistä, jota piti ensin elää vain päätyäkseen brutaalisti joutomaalle ruhjottuna ja nitistettynä.
Tartuin tähän kirjaan nimenomaan siksi, että minua kiinnostaa naisen pahuus. Kyllä, minä uskon että on olemassa pahuutta. Sellaiset sanonnat kuin "hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen" on usein täyttä romantisoitua potaskaa. Tai sitten kyseessä on ajatus, että tarkoitus pyhittää keinot: voi tehdä mitä tahansa - vaikka murhata - jos tarkoitus on kaunis ja "ylevä".
Noh, tuollainen romantisointi ei Knorriin edes päde: hän tappoi, koska tyttäret olivat jollain tapaa uhka hänelle. Olivat liian kauniita, ehkä. Theresa Knorrilla myös selkeästi oli aistiharhoja, hän oli ajoittain psykoottinen. Hän olisi kuulunut hoitoon.
Tämä kirja oli minulle siinä mielessä pettymys, että odotin enemmän sitä psykologista spekulaatiota ja otetta. Sitä ei pahemmin ollut, vaan kirjassa käytiin melko kronologisesti läpi tapahtumat aina lasten syntymästä kahden heistä kuolemaan. Ja siihen, kuinka nuorin tytär - ja ainut eloonjäänyt tyttö - pakenee ja yrittää ilmiantaa äitinsä. Tämän tyttären nimi on Terry.
Terryn ponnistelut äitinsä kiinnisaamiseksi tuottavat lopulta tulosta. Theresa Knorr (useita kertoja paikasta toiseen muutettuaan ja nimeään vaihdettuaan) saadaan lopulta nalkkiin ja oikeuden eteen. Samoin hänen poikansa, joiden osuutta murhiin tutkitaan (tai tutkittiin: tapaushan on jo ikivanha).
Googlettelin kirjan luettuani Terryä. Selvisi, että hänkin on menehtynyt. Hän kuoli joulukuussa 2011 ilmeisesti sydänkohtaukseen. Ei saanut siis hänkään lopulta kauan nauttia normaalista elämästä. Jos nyt sellaiseen koskaan edes pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen.
Tämä kirja ei mielestäni ole brutaali eikä tässä mässytellä raakuuksilla. Asiat kerrotaan niin kuin ne ilmeisesti olivat, mutta niihin ei jäädä rypemään. Kirjan matter of fact -tyyli mahdollistaa sen, että lukija voi pohdiskella asioita ikään kuin pelkkinä asioina ilman tunnekuorrutusta.
Theresa Knorr Wikipediassa.
Ps. Pahuuden olemassaolon tiedostaminen ei tarkoita sitä, että kaikenlainen ilkeily ja muu on aina suoranaista pahuutta. Ei tarvitse mennä ääripäihin: asiat eivät ole joko tai. Erilaisia vaihtoehtoja on ja pahuus on vain eräs niistä. Mutta juu, minä kuulun siihen "koulukuntaan", joka uskoo että pahuutta on olemassa eikä "hyvyys" ole itsestäänselvyys.
