Hae tästä blogista

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Vapahtaja

Lähdin todellisuuspakomatkalle Jo Nesbøn ja Harry Holen kanssa. Olen nyt edennyt Hole-sarjassa kuudenteen osaan eli kirjaan nimeltä The Redeemer (Vintage 2009, englannistanut Don Bartlett, s. 562, suom. nimellä Pelastaja). 


Pelastusarmeijan joulukonsertti Oslossa muuttuu verilöylyksi, kun sen eräs esiintyjä ammutaan. Harry Hole tiimeineen ryhtyy tutkimaan tapausta, joka vaikuttaa aluksi varsin mystiseltä: ei ole motiivia, tekijästä ei löydy silminnäkijähavaintoja eikä juuri mitään muutakaan. Melko nihkeä lähtökohta tutkimukselle.

Kyseessä ehkä olisi ollut täydellinen rikos, ellei salamurhaaja olisi kauhukseen tajunnut ampuneensa väärän henkilön. Jahti ei lopukaan, vaan alkaa uudestaan.

Mukavan kiero juoni taas. Täytyy todeta, että tässä on sellainen sarja, joka mielestäni paranee edetessään. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tietenkin Harry Hole itse etunenässä. Hole onkin syy, miksi aloin sarjaa joskus lukea: halusin tietää, mikä alkoholistipoliisissa niin kiehtoo. Alan kaiketi päästä kärryille, vaikka tietenkin taas sai jännittää sortuuko Hole ryypiskelemään ja milloin.

Alkoholismi kiinnostaa minua erityisistä syistä, joita en aio tässä mainita. Minulla ei todellakaan ole mitään harhakuvitelmia alkoholismista eikä pientäkään intoa sitä glorifioida. Toisaalta ei ole myöskään tarvetta kauhistella päihderiippuvuuksia eikä tuomita ihmistä sen perusteella, onko hänellä riippuvuuksia.

Eli jos kyllästyttää juopot poliisit, joita joidenkin mielestä dekkarit tursuavat, niin näitä Holeja ei kannata lukea. Itse olen onnistunut lukemaan dekkareita, joissa poliiseilla ei ole päihdeongelmia, joten en ole saanut yliannostusta alkoholisteista moniongelmaisista poliiseista.

Nyt harmittaa, ettei minulla ole seuraavaa osaa eli Lumiukkoa. Juuri nyt nimittäin tekisi mieli lukea tätä sarjaa lisää, koska se tuntuu jotenkin turvalliselta ja helposti lähestyttävältä enkä jaksa toistaiseksi mitään raskasta lukea. Jos olisin tiennyt, että tässä joudutaan eristykseen, olisin hommannut jatko-osia pikimmiten.

Kirjathan eivät tästä kämpästä lopu, mutku mutku… olisin Holea halunnut. Noh, aina ei saa mitä haluaa.


Tässäpä vielä kertaukseksi Harry Hole -sarja:


1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer (tässä postauksessa)
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Veitsi – Knife

Ps. Jos ajatukseni Brittilän koronatilanteesta kiinnostaa, olen aiheesta kirjoitellut toisessa blogissani. Yritän pitää tämän kirjablogin koronavapaana vyöhykkeenä, joskaan en lupaa onnistuvani siinä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Kirja, jonka tarina muodostuu lukijan valinnoista


Haluat matkustaa, nähdä maailmaa, haluat paeta tylsää elämääsi. Teet diilin paholaisen kanssa paetaksesi elämästäsi Jakartassa. Olet englannin opettaja ja tämän kirjan päähenkilö. Tarinasi on kirjoitettu, mutta sen kulku riippuu tekemistäsi valinnoistasi.

Sujautat paholaisen antamat punaiset kengät jalkoihisi ja havahdut Taksissa New Yorkissa. Mitä on tapahtunut, minne olet menossa, mitä aiot tehdä? Sinä päätät.

Haluaisin varoittaa sinua, ettet valitsisi samoin kuin minä. Minä mokasin kaiken – ihan kaiken. En tiedä millainen elämäni oli Jakartassa, mutta vaikea kuvitella että se olisi ollut yhtä kaamea kuin millaiseksi se lopulta muodostui. En kerro missä enkä miksi, koska en halua vaikuttaa sinun valintoihisi. Sitä paitsi – ehkä sinä olisit pitänyt uudesta elämästäni.

Mutta itse olisin valinnut toisin, jos olisin tiennyt. Vaan eipä elämää voi kelata taaksepäin. On vain kuljettava eteenpäin ja tehtävä valintoja niine tietoine ja tunteine, mitä silloin on. Minä alan hyvin pian vihata elämääni. Siihen sisältyy muun muassa paljon ruuan laittamista, mikä jollekin toiselle voi olle kiehtovaa mutta minusta se on kammottavan tylsää! Ehkä sinä pitäisit siitä?

Vaivihkaa kirjaminä ja oikea minä alkavat sekoittua, ääriviivat hämärtyvät. En oikeastaan pidä kirjaminästäni, mutta koska se olen minä, minun on pakko sietää häntä.

Alkaa hiipiä paniikki ja haluan pois tällaisesta elämästä hinnalla millä hyvänsä. Haluan pois paikasta nimeltä X (en voi mainita sijaintiani, koska se voi olla vihje sinulle enkä halua vahingossakaan spoilata: sitä paitsi ehkä kaikki olisi mennyt toisin täälläkin, jos vain olisin valinnut toisin), missä en muutenkaan haluaisi olla. Miksi ihmeessä edes jäin sinne.

Kammottaa ajatus minusta kirjan henkilönä, jonka elämä luisuu koko ajan kaameammaksi. Miten ihmeessä saatoin valita niin väärin!

Onneksi minä kuolen, ja vaikka kirjan päähenkilöminä ehkä suri kuolemaansa, lukijaminä oli helpottunut kun pääsi pois painajaisesta.

Täh?

Kyllä, tässä kirjassa sinä valitset. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon (mikä aluksi vaati hieman totuttelua), ikään kuin jokin korkeampi voima tai psykoosi kuvailisi ja selittäisi elämääsi. Saat vaihtoehtoja, joista valita. Mieti tarkkaan mitä valitset, muuta neuvoa en anna.


Kiehtova ja omaperäinen kirja, jonka voisi periaatteessa lukea uudelleen tehden toisenlaisia valintoja. Sellainen kävi mielessäni, mutta päätin että en. Odotan vuoden pari ja elän sitten kirjan parissa toisenlaisen elämän: toivottavasti osaan silloin valita paremmin!


Kirjan tiedot

Intan Paramaditha: The Wandering – A Red Shoes Adventure
Pilih sandiri petualangan sepatu merahmu 2017
Harvill Secker 2020
indonesiasta englannistanut Stephen J. Epstein
s. riippuu valinnoistasi

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Säilytyslokerovauvat

Tiedossani on, että Ryu Murakamilta voi odottaa gorea ja eritteitä. Osviittaa antoivat jo romaanit In the Miso Soup ja Piercing, joista molemmista pidin.

Silti tai siis juuri siksi minulla oli ennakkoluuloja liittyen Murakamin Coin Locker Babiesiin. Intuitioni kuiski, että puudut sen kanssa ja se olikin oikeassa – niin kuin lähes aina.



1970-luku Tokiossa. Nainen sulloo vastasyntyneen vauvansa rautatieaseman kolikolla toimivaan säilytyslokeroon ja heittää avaimen roskikseen. Toisaalla eräs toinen tuore äiti hylkää vauvansa niinikään säilytyslokeroon. Molemmat poikavauvat pelastetaan ja he päätyvät samaan orpokotiin ja myöhemmin lapseton pariskunta adoptoi heidät molemmat.

Kirjan alku on kiinnostava, koomisen hauskakin. Kolikkolokeroveljekset Kiku ja Hashi pitävät toistensa puolia. Etenkin Kiku on hyvin suojeleva Hashia kohtaan ja siksi on jokseenkin masentavaa nähdä Hashin hajoavan ja “kääntyvän” kirjan edetessä. Lokeroon hylkääminen ja äidittömyys on nakertanut niin suuren aukon Hashin sisuksiin, ettei edes adoptioäidin rakkaus saa sitä reikää paikattua.

Kikua kiinnostaa seiväshyppy ja hän menestyykin siinä. Hashin mieli mustuu sillä aikaa, hitaasti mutta vakaasti. Molemmat päätyvät takaisin Tokioon ja sen saastaisille alueille kumpainenkin etsimään mitä nyt etsiikään.

Kuten jo mainitsin, kirjan alku kiehtoo, mutta sitten tapahtuu jotain. Siirrytään surrealistiseen sekoiluun ja niihin eritteisiin, koomiset sattumukset eivät enää jaksa kiinnostaa, vaan ne muuttuvat jopa tylsiksi. En yksinkertaisesti jaksa ördellystä ja ylenpalttista sekoilua. Kokonaisuus alkaa sirpaloitua säilyen silti ymmärrettävänä.

Menetän kiinnostukseni Hashiin enkä lopulta enää välitä Kikustakaan. Ja kun ei jaksa enää välittää kirjan henkilöistä, muuttuu kirjakin melko lailla yhdentekeväksi. Taiten koottu tarina kyllä, mutta minä en nyt vain kuulu kohderyhmään.

Minulle Ryu Murakami toimii lyhempinä annoksina, kuten nuo kaksi aiemmin mainitsemaani kirjaa osoittavat. Coin Locker Babes noin neljälläsadalla (minun painoksessani kaiken lisäksi tosi pieni kirjasin, “normikokoisella” fontilla sivuja on viitisensataa) sivullaan käy puuduttavaksi.

Kannatti silti lukea, koska olisin kirjan joka tapauksessa joskus lukenut niin miksipä en nyt. Ryu Murakamin teos Audition kiinnostaa edelleen, joten en tämän kirjan takia hylkää Murakamia.


Kirjan tiedot

Ryu Murakami: Coin Locker Babies
alkuper. Koinrokkā Beibīzu 1980
Kodansha 1995
Englannistanut Stephen Snyder
s. 393

torstai 12. maaliskuuta 2020

Sananvapaudettomuutta Hong Kongissa

Hong Kong on kiehtonut minua lapsesta lähtien, sillä olin ns. Hong Kong -elokuvien suurkuluttaja. Jackie Chan lienee monille kasarilapsille tunnetuin näyttelijä siltä suunnalta ja ajalta.

Vastikään lukemallani hongkonglaisen Joshua Wongin teoksella Unfree Speech (Penguin Books 2020, s. 268, co-writer Jason Y. Ng)  ei ole mitään tekemistä kyseisten elokuvien kanssa. Wong syntyi 1996. Seuraavana vuonna Britit ojensivat Hong Kongin Kiinalle: 156 vuotta kestänyt Brittien hallintokausi sai päätöksen. Lapsi palasi äidilleen.


Kotiinpaluu oli – ja on edelleen - kaikkea muuta kuin kivuton ja siitä teoksessa Unfree Speech on kyse. Se on Hong Kongin matka nykypäivään Kiinan tunkiessa kommunistia näppejään joka asiaan.

Wong kertaa ja selittää todella mielenkiintoisesti ja selkeästi Hong Kongin lähihistoriaa ja vallanvaihdon vaikutuksia sekä Hong Kongin talouteen että hongkonglaisten identiteettiin ja kulttuuriin. Kirja valottaa vuoden 2014 protesteja ja niiden vaikutuksia nykypäivään.

Unfree Speech on myös nuoren Joshua Wongin kasvutarina: kuinka hänestä varttuu demokratiaa kannattava ja sen puolesta taisteleva syvällisesti ajatteleva humaani nuori mies, joka päätyy vankilaankin protestiensa takia. Melko mielivaltaista on syyttäminen ja tuomitseminen, mutta Wong ei vaikene vankilassakaan. Nostaisin hattua, jos minulla sellainen olisi.

Jos Hong Kongin tilanne vähänkin kiinnostaa, niin tämä kirja on aivan must read. Itse asiassa vaikka Hong Kong ei kiinnostaisi, kannattaa tämä kirja silti lukea. Tässä ei ole pelkästään kyse Hong Kongista, vaan oikeastaan koko maailmasta. Kirjan lukemalla ymmärrät, mitä tarkoitan.

Jos antaisin tähtiä, antaisin tälle kirjalle – ja Joshua Wongille – viisi tähteä viidestä.


Kirjan “takateksti”

When he was 14, Joshua Wong made history. While the adults stayed silent, Joshua staged the first ever student protest in Hong Kong to oppose National Education – and won.

Since then, Joshua has led the Umbrella Movement, founded a political party, and rallied the international community around the anti-Extradition Bill protests, which have seen 2 million people – more than a quarter of the population – take to Hong Kong’s streets. His actions have sparked worldwide attention, earned him a Nobel Peace Prize nomination, and landed him in jail twice.

Composed in three parts, Unfree Speech chronicles Joshua’s path to activism, collects the letters he wrote as a political prisoner, and closes with a powerful and urgent call for all of us globally to defend our democratic values.

When we stay silent, no one is safe. When we free our speech, our voice becomes one.

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Kaksisuuntaisia kirjastohommia



Pöllin tämän kivan kirjastohaasteen Oksan hyllyltä -blogista.

1. Kuinka usein käyt kirjastossa?

Olen “kaksisuuntainen” kirjastonkäyttäjä ja nämä suunnat ovat melko lailla vastakkaiset: kirjastokäyttäytymiseni täällä kotona on toisenlaista kuin Suomessa käydessäni.

Minulla on kaksi kirjastokorttia: toinen tänne kotoon ja toinen mökkikuntaan Suomessa.

Kotona:

Kirjastoalueeseeni kuuluu 10 kirjastoa, joista osa on todella pieniä eivätkä edes auki joka päivä arkena. Käyn useimmiten lähikirjastossani, joka on yleisten kulkureittieni varrella ja lähellä kotia muutenkin. Se on myös lempikirjastoni. Kahdessa muussa alueeni kirjastoista käyn satunnaisesti enkä ole kaikissa käynyt koskaan (voisi kyllä käydä tsekkaamassa nekin joskus).

Mökillä:

Käyn yleensä “lähikirjastossa” (joka sekin on minun mittapuullani kaukana eli pitää autolla mennä eli tarvitsen kuljettajan) vain kerran suomireissun aikana. Maksimissaan kaksi kertaa. Vietän mökkikunnassa yleensä noin kuukauden vuodessa. En jaksa laskea monta kirjastoa mökkikunnan alueeseen kuuluu. Tykkään kuitenkin kovasti käyttämästäni suomikirjastosta!


2. Lainaatko enemmän kirjoja kuin ikinä ehtisit lukea vai valikoitko teoksia huolellisesti, jotta ehdit lukea ne ennen eräpäivää?

Kotona:

Jostain syystä seula on tarkka ja puntaroin hartaasti, mitä haluan ja ehdin lukea. Oikeastaan toivoisin osaavani irrotella ja lainata vaikka puoli kirjastoa kerralla (tällä hetkellä minulla on lainassa neljä kirjaa ja yksi on varauksessa). Toisaalta lainaushimoa viilentää se, etten jaksa roudailla kirjoja ja myös se, että voin mennä kirjastoon niin usein kun huvittaa.

Pyrin siis lukemaan kaikki lainaamani kirjat, mutta joskus aika on väärä jollekin kirjalle (ja lainaan sen toiste uudelleen), joskus kirja jää kesken ja joskus kiinnostus lopahtaa. Pääsääntöisesti taidan kuitenkin lukea (tai ainakin aloittaa ja sitten jättää kesken) kaikki lainaamani kirjat.

Joskus hilloan kirjoja himassa ja uusin niitä useita kertoja enkä sitten kuitenkaan saa luetuksi. Yleensä silloin odottelen otollisen lukufiiliksen tulemista, mutta aina se ei tule ja sitten palautan kirjan ja lainaan joskus toiste uudelleen.

Nyt on muuten sellainen kirja lainassa, nimittäin Ben Aaronovitchin Broken Homes (Rivers of London -sarjaa), jonka olen uusinut kerran mutta enpä usko lukevani sitä vieläkään. Taidan palata kyseisen sarjan pariin myöhemmin eli palauttanen suosiolla kirjan lukematta.

Täällä kirjojen laina-aika on muuten kolme viikkoa, mitään erikoispituisia lainoja esim. uutuuksilla ei ole.

Mökillä:

Kaamea kasa lähtee kertalaakista, vähintään kolmekymmentä kirjaa ettei varmana lopu lukeminen kesken (ei ole lainausrajaa mökkikirjastolla eli ulos saa kantaa niin paljon kuin jaksaa). En todellakaan ehdi lukea kaikkia suomessaolon aikana.

Tämän hetken kirjastolainat.




3. Minkä ikäisenä sait ensimmäisen kirjastokorttisi?

En muista ollenkaan. Olen varmaan ollut ensimmäisellä luokalla, voiko sitä ennen edes kirjastokorttia lapsi saada? Muistan kun Itä-Pasilan kirjasto rakennettiin ja avattiin (sitä ennen minulla on hämäriä muistikuvia mahdollisesti Vallilan kirjastosta).

Se (Pasilan uunituore kirjasto) tuntui lapsesta valtavan suurelta, mutta mieleen jäi erityisesti ainakin silloin toisessa kerroksessa sijaitsevan lasilla erotetun pienen kahvilan aromi (minusta siellä leijaili  kamala, palaneen käry tmv.). Yläkerrassa oli tuolloin mahdollisuus kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Pitäisikin ihan nostalgiamielessä käydä ensi kesänä katsomassa miltä Pasilan kirjasto nykyään näyttää!


4. Etsitkö kirjastosta vain etukäteen valikoimiasi kirjoja vai tartutko mihin tahansa, mikä vaikuttaa kiinnostavalta?

Kotona:

Osa on täsmälainoja ja osan lainaan randomilla kiinnostavuuden perusteella eli molemmat metodit ovat käytössä. Lisäksi tietty varaan kirjoja, mutta yleensä vain silloin jos ei kirjaa ole lähikirjastossani – en siis jonottele uutuuksia.

Täällä on melko maltilliset jonot muutenkin: enpä muista, että mihinkään kirjaan olisi koskaan ollut kymmentä kirjaa pidempää jonoa ja sekin on tosi harvinaista (Lisa Taddeon Three Women on poikkeus: siitä on ollut varauksia erittäin paljon ja pitkään. Nyt vasta näyttäisi olevan saatavilla ilman varaamista eli voisikin ottaa vihdoin lukuun). Yleensä jos varauksia on, niin vain muutama maksimissaan. Kaikki täällä julkaistavat kirjat eivät koskaan päädy (ainakaan meidän alueen) kirjastoon, mikä pakottaa myös ostamaan kirjoja, vaan mielelläni niitä ostankin.

Varaaminen ei maksa paitsi jos varaa toisen kirjastoalueen kirjastosta: silloin peritään kolme puntaa. Täällä voi varata maksimissaan viisi kirjaa kerralla.

Mökillä:

Yritän muistaa lainata ainakin listaamani kirjat, mutta sen lisäksi (tai niiden sijasta) mukaan lähtee mitä tahansa muutakin. Koska minulla on yleensä vain mentaalinen kirjalista (ensi kerraksi teen kyllä ihan oikean fyysisen listan!), sekoan kirjastossa ja puolet listasta katoaa päästäni ja tulee lainattua vähän mitä sattuu.


5. Lainaatko kirjastosta kirjojen lisäksi elokuvia, musiikkia, äänikirjoja tai jotain muuta?

En lainaa. Harkitsin kyllä kerran lainaavani erään kielenopettelusetin (kirja plus cd), mutta se olisi ollut maksullinen ja mietin, etten kyllä kolmessa viikossa ehdi siitä paljon kostua joten ei maksanut vaivaa.

6. Miltä osastolta lainaat yleisimmin kirjoja?

Kaiketi ihan vain aikuisten kaunokirjaosastolta.


7. Mikä on parasta kirjaston käyttämisessä?

Se, että pääsee lukemistaan kirjoista helposti ja kätevästi eroon. Tykkään toki, että kotona on aina lukemattomia kirjoja tarjolla ja niitä onkin. On kuitenkin iso helpotus, ettei tarvitse ihan kaikkea lukemaansa ostaa omaksi, koska se tulisi aika kalliiksi ja myös tilanpuute voisi alkaa vaivata.

Tykkään muutenkin vain hengailla kirjastossa ja tutkailla hyllyjä ja hiplata kirjoja. Joskus jään lukemaan kirjastoon joksikin aikaa, mutta aika harvoin. Kirjasto rohkaisee kokeilemaan kirjallisuutta, jota ei välttis muuten lukisi. Esimerkiksi harvemmin ostan sarjakuvia, mutta tutkin ja lainaan niitä kirjastosta.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Kaksi sarjakuvaa: arkirealismia ja yliluonnollista


Bongasin taannoin Maggy Garrisson -sarjakuvan (Lewis Trondheim/Stéphane Oiry, SelfMadeHero 2019) jostain blogista, mutta en muista mistä. Oli kuitenkin aivan mahtava bongaus eli viihdyin mainiosti tuon sarjakuvan (jonka kaikki kolme osaa on myös suomennettu) parissa.

Minulla oli kirjastosta lainassa yhteisnide, jossa oli kaikki kolme Maggy Garrisson -sarjakuvaa eli

1. Give Us a Smile, Maggy
2. The Man in My Bed
3. Shame it had to End This Way

Maggy on ollut työttömänä pari vuotta, kun hän vihdoin (suhteiden avustamana) saa vihiä työpaikasta yksityisetsivän avustajana. Harmi vain, että yksityisetsivä on alkoholisoitunut ja työrintamakin melko hiljainen. Mutta jotain käyttöä Maggylle sentään on ja nuivan pinnan alla etsiväpomo Anthony Wight on ihan humaani ihminen.

Kaikki nämä kolme sarjakuvaa voi lukea erillisinä tarinoina, mutta yhdessä ne muodostavat kiintoisan jatkumon. Kuvitus on selkeää ja ihastuttavan lontoomaista (erityisesti siis ulkokuvitus). Tuli oikein kodikas olo.

Mahtavaa vaihteeksi lukea tällainen “arkisen oloinen” sarjakuva, jossa on tavallisia ihmisiä. Maggy on piristävän maanläheinen poikkeus isorintaisten kaunotarten valtaamassa sarjakuvamaailmassa (en tosin tiedä ovatko jättirinnat ja kauniit ampiaisvyötäröiset naiset vallanneet sarjakuvamaailmaa, vaan ainoastaan minun lukemani sarjakuvat).

Maggy Garrissonista on blogannut ainakin Oksan hyllyltä ja Luettua elämää.

Toinen lukemani/katsomani sarjakuva on Emily Carrollin maaginen When I Arrived at the Castle (Kyoama Press 2019).

Juonta on ihan mahdoton selittää, koska en todennäköisesti tajunnut sitä ihan kokonaan itsekään. En siis edes yritä. Muutenkin tämä kannattaa ottaa vastaan ilman mitään ennakko-odotuksia ja nauttia pienistä vihjeistä ja paljastuksista, joita tarinan edetessä esiintyy.

Ja ennen kaikkea kannattaa nauttia komeasta mustavalkopunaisesta kuvituksesta, joka minut hurmasi virtaviivaisuudellaan, mystisyydellään ja taiteellisuudellaan. Nautiskeltuani kirjan menin lukemaan Goodreadsista toisten lukijoiden tulkisemia mahdollisia juoniselityksiä (löytyvät kohdasta “Popular Answered Questions”) ja valaistuin hieman.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kadonnut vai kuollut kaksonen

Taas on luettu trilleri, joka valikoitui lukuun lähinnä siksi, että se sijoittuu osin Pohjois-Koreaan. Kyseessä on brittiläisen D.B. Johnin romaani Star of the North (Harvill Secker 2018, s. 440), joka on suomennettu nimellä Pohjoisen tähti.

Kiinnostukseni kirjaan herätti myös se, että John on ollut mukana kirjoittamassa Hyeonseo Leen muistelmateosta The Girl With Seven Names.


Star of the Northin asetelma onkin varsin kutkuttava: on korealaistaustaiset kaksoset Soo-min ja Jee-min, joista tosin Soo-min on kadonnut kaksitoista vuotta sitten eikä Jee-min jota Jennaksi kutsutaan ole edelleenkään päässyt yli siskonsa katoamisesta. On oletettu, että sisko on kuollut ja niin Jennakin periaatteessa uskoo, kunnes…

CIA on tarkkaillut Jennaa ja havainnut hänen säkenöivän älynsä ja muut ominaisuudet, joiden takia hän olisi sopiva erääseen peitetehtävään. Kaunis mutta niin kovin traumainen Jenna tarttuu lopulta CIA:n tarjoukseen, koska hän elättelee toivoa voivansa samalla selvittää kadonneen sisarensa kohtalon.

Luvut ovat lyhyitä ja elokuvamaisia. Tämä kirja olisi helppo kuvitella vaikkapa tv-sarjana (tai elokuvana: ei tässä taida aineksia sarjaksi asti olla), ehdottomasti jenkkisarjana sillä kirjakin on (valitettavasti) hyvin pohjoisamerikkalainen (ns. action genressä) korkeine virkamiehineen (tai naisineen) ja maailman pelastamisineen. Nämä ovat piirteitä, joita en oikein jaksa – en elokuvissa, en tv-sarjoissa enkä kirjallisuudessa. Olen piiperö, minulle kelpaa hieman alemman tason näpertelyt johtuen osittain siitäkin, etten jaksa monttu auki ihailla kun tavis pääsee kättelemään presidenttiä tai muuta korkea-arvoista ihmistä.

Kirjalle on tulossa jatkoa, se jäikin aivan selkeästi roikkumaan kielekkeelle (ei kuitenkaan niin pahasti, etteikö kirjaa voisi lukea itsenäisenäkin ja jättää jatkot lukematta). Tuskin vaivaudun sitä lukemaan kun tämänkin lukeminen otti koville. Siitäkin huolimatta, että kerrontatasoja on useita ja erityisesti ne Pohjois-Koreaan sijoittuvat osuudet olivat kiinnostavia. Eivät kuitenkaan siinä määrin, että olisivat kannatelleet kokonaisuutta.

Mutta hei, olen melko lailla yksin soraääneni kanssa, sillä esimerkiksi Goodreadsissa kirja on saanut loistavan vastaanoton. Kannattaa sieltä hankkia ns. second opinion. Nuivaan suhtautumiseeni voi osin myös vaikuttaa se, että alan olla täynnä trillereitä ja on aika vaihtaa lukemistot muunlaiseen kirjallisuuteen.