Kun pimeydestä muodostuu kuva

Kirjan kansi: Marjaana Virta

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Wsoy, 2012
S. 362
Studio-sarjan toinen kirja

Tässä toisessa Studio-sarjan kirjassa Lia on jo tiivis osa Marin pyörittämän Studion "kalustoa". Studion vakihenkilötkin ovat tulleet tutuiksi, joten lukijan on helppoa imaistua mukaan.

Siinä missä Vilpittömästi sinun keskittyi pääjuonen lisäksi taustoittamaan Lian elämää ja Studion toimintaa, Sysipimeässä päästään niin sanotusti valmiiseen pöytään. Tämä näkyy kirjan tempossa, joka on huomattavasti nopeampi kuin edeltäjässään.

Välihuomautus: Hiltunen ei suinkaan ole läväyttänyt koko pakkaa pöytään ensimmäisessä romaanissaan. Salaisuuksia on edelleen, ja etenkin Marin tausta on ollut hämäränpeitossa. Tässä Sysipimeässä saamme tietää lisää Marista ja hänen taustoistaan, ja melkoisen yllättävää tavaraa sieltä löytyykin.

Lontoossa tapahtuu kummia. Joku murtautuu ja lataa sattumalta valikoitujen brittinuorten tileille videoita, joissa on pelkkää mustaa. Videot järkyttävät ja puhuttavat, vaikka niissä ei näykään mitään. Murtautuminen Youtube-tilille tuntuu henkilökohtaiselta viestiltä, vihjeeltä. Ja sitten musta muuttuu kuvaksi, kuvat lihaksi.

Studion väki ryhtyy Marin ohjastamana tutkimaan videoiden alkuperää ja syntyä. Äänettömät videot saavat lopulta sävelen ja sanat. Ja Studion väki uppoaa yhä syvemmälle salaperäisen tekijän maailmaan, ajojahti muuttuu henkilökohtaiseksi eikä pitäydy enää pelkästään Lontoossa.

Nyt on sellainen liemi padassa, ettei sitä voi jättää siihen odottelemaan. On pakko latkia heti ja ottaa lisää. Vielä yksi kauhallinen, yksi luku.  Romaanin idea on nerokas ja toteutus taiten tehty. Pinnalle nousee myös eräs netti-ilmiö, jossa kuka tahansa voi olla uhri - tai tekijä. Ajankohtainen ja hyytävä trilleri, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän.

Sysipimeä on parempi kuin Vilpittömästi sinun. Toisaalta toista ei olisi ilman ensimmäistä. Pidän pidän pidän ja nyt ottaa kaaliin, etten ehtinyt sitä kolmatta kirjaa (Varo minua) saada hyppysiini ennen kotiinpaluuta. Jos se jollain lojuu ylimääräisenä nurkissa, niin kiinnostaisiko esim. vaihtari johonkin toiseen kirjaan?

Sysipimeästä on kirjoittanut muun muassa Booksy, Lumiomenan Katja ja Sara.

Studio-trilogia:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä (tässä postauksessa)
Varo minua (tulee, kun saan kirjan käsiini ja luettua)

Vilpittömästi sinun

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011
S. 424
Studio-sarjan ensimmäinen kirja

Kiinnostuin Hiltusen Studio-sarjasta eniten siksi, että se sijoittuu Lontooseen. Luonnollisesti minua kiinnostaa, miten suomalainen kirjailija, joka ei asu Lontoossa, kuvaa kotikaupunkiani.

Miten Hiltunen sitten mielestäni onnistuu? Kokonaisuudessaan hyvin, mutta yksityiskohtien tasolla ontuu. Palaan tähän myöhemmin.

Kirjan keskiössä on 28-vuotias suomalainen Lia Pajala, joka on asunut Lontoossa kuusi vuotta. Hän työskentelee graafikkona Level-lehdessä ja elää varsin suljettua elämää.

Lian mielenrauha järkkyy, kun hän näkee raa'an rikoksen. Tai oikeastaan hän ei näe kuin rikospaikan, mutta tapaus jää vaivaamaan häntä muodostuen pakkomielteeksi. Kyseessä on harvinaisen raaka murhatapaus, josta Lia ahmii tietoa eri medioista.

Samoihin aikoihin Lian elämään astuu toinen suomalainen nainen, 31-vuotias Mari. Mari paljastaa Lialle omaavansa poikkeuksellisen kyvyn lukea ihmisiä. Lia suhtautuu epäilevästi Marin kykyyn, mutta ajan kuluessa ja ystävyyden syventyessä epäluulo hieman hälvenee.

Mari on varakas nainen, jolla on hämäräperäinen Studio, jossa hän johtaa pientä mutta ammattimaista tiimiään. Pian Lia huomaa itsekin olevansa osa tiimiä: ainakin jossain määrin. Mari auttaa pakkomielteistä Liaa selvittämään raakaa murhaa. Vastapalveluksena Lia auttaa Maria tonkimaan tunnetun poliitikon taustoja.

Tästä kehkeytyy mielenkiintoinen ja laajalle ulottuva vyyhti, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Kirjan alku on melko maltillinen, joten loppua kohden kiihtyvä tahti nostattaa mukavasti sykettä.

Vapaa-ajallaan neidit ryyppäävät, kuten suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluu.

Heidän juomatahtinsa kertoi suomalaisten naisten hyvästä viinapäästä ja tajusta hetken hauraudesta.

Koen, että Hiltunen alleviivaa (naisten) juomista tavalla, jota en ihan ymmärrä. Briteissä alkoholia kulutetaan enemmän henkilöä kohden kuin Suomessa: britit siis todellakin osaavat ryypätä sille päälle sattuessaan. Itse asiassa britit ryyppäävät joka paikassa. Ei tapahtumaa ilman kaljatelttaa. Tuleeko yllärinä? Yleensähän kaljatelttojen ajatellaan olevan vain suomalainen ilmiö. Myös puistoissa ja kaduilla juodaan.

Hiltunen kirjoittaa perushyvää ja sujuvaa kieltä. Ainoastaan ärsytti osoitteiden suomentaminen - tai suomentamatta jättäminen. Yhtenäinen linja olisi ollut toimivampi ja mielellään siten, ettei suomenneta ollenkaan.

Ehdottomasti aion lukea Hiltusen muutkin Studio-kirjat. Seuraava osa on nimeltään Sysipimeä, kolmas Varo minua.

Nyt sitten niitä ulkokirjallisia kokemuksia eli Lontoon kuvauksen autenttisuudesta minun näkökulmastani. Olen asunut Lontoossa kuusi vuotta.

Hiltusen kuvaama Lontoo on erilainen (mutta toki tunnistettavissa) kuin minun Lontooni. Tosin asun eri puolella Lontoota kuin mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, joten se ei ole ihme. Hiltunen selvästi tietää, mistä kirjoittaa ja tuntee Lontoota. Toisaalta hän kuvaa Lontoota lähinnä kadun- ja paikannimin.

Minulle välittyy tunne ns. ulkopuolelta kirjoittamisesta. Ikään kuin Hiltusen pitäisi muistuttaa (itseään vai lukijaa?), että ollaan Lontoossa. "Lia seisoi lontoolaisen jäähallin parkkipaikalla..."

Eräässä kohdassa Lia kumppaneineen on lampsinut rappukäytävään ja rimputtelevat sitten rapussa ovikelloa. Lontoossa asuintalojen ulko-ovet ovat lähes poikkeuksetta lukossa eikä huoneistojen ovissa ole ovikelloja.

Muitakin "outouksia" kirjassa on, mutta en jaksa ripustautua niihin, koska tunnen jo nyt itseni nipoksi.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa. Linkitän nyt Saran postaukseen, josta löytyy liuta linkkejä muihinkin blogeihin, joissa on kirjasta kirjoitettu.

Ihminen ei ole numero; ei kilo eikä gramma

Kansi: Marjaana Virta

Pekka Hiltunen: Iso
Wsoy 2013
S. 414
Kirjan sain Susalta, kiitos kovasti!

Lihavuus ei ole sama asia kuin sairaus. Ihmisen terveydentilaa ei pitäisi määritellä painon perusteella. Piste. Se on tämän kirjan keskeinen sanoma ja olen täysin samaa mieltä.

Kirja herätti minussa voimakkaitakin tuntemuksia, mikä on tietenkin hyvä asia. Toisaalta tuntemukset eivät olleet pelkästään positiivisia, vaan ajoittain ristiriitaisia - jopa hämmentäviä. Siksi koin pakottavaa tarvetta käydä kirjasta keskustelua jo kesken sen lukemisen.

Minulle tuo keskustelu oli kenties opettavaisempi ja avaavampi kuin tämä kirja, joka ei periaatteessa tarjoillut minulle mitään uutta. Minulle ei tule yllätyksenä, että ylipaino ei ole sama asia kuin sairaus; minulle se on aina ollut itsestäänselvyys.

Monille ei ja se on kyllä nähtävissä "läskihysteriassa", jota Hiltunen kuvaa kirjassaan hyvinkin tarkkanäköisesti ja totuudenmukaisesti. Lihavia kohtaan osoitettu syrjintä ja pilkka lähentelee ajoittain jopa vainoa, ja se on nähtävissä ihan tosielämänkin kohdalla. Ei tarvitse kuin klikata joku lehti auki ja melko varmasti sieltä löytyy uutinen lihavuuden (oletetuista) kustannuksista tai haitoista unohtamatta lukuisia laihdutusuutisia ja -vinkkejä. Missään tapauksessa ei saa hyväksyä itseään sellaisena kuin on!

Tämä kirja avaa silmiä todella hyvin näkemään "lihavuushysterian" toisesta näkökulmasta: miltähän mahtaa tuntua, kun joka tuutista saa kuulla, miten surkea ihminen on ja vain siksi, että on kertynyt painoa. Näissä kohdin tuli kyllä todella paha mieli Annin (kirjan kertoja ja päähenkilö) puolesta; on rankkaa lukea lehdistä suoranaista vihanlietsontaa.

On varmasti vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on (mikä on kaikkien perusoikeus!), kun ympäristö osoittelee sormella ja leimaa milloin laiskaksi, milloin tyhmäksi plus muut negatiiviset adjektiivit. Nämä pohdinnat ja huomiot olivat kirjassa minulle kaikkein vieraimpia, koska ne eivät kosketa minua. Siksipä pystyn itse suhtautumaan moiseen hölynpölyyn melko neutraalisti. Ymmärrän kyllä varsin hyvin, jos aihe on omakohtainen, se ei olekaan niin helppoa (on minullakin ne aiheet, jotka nostattavat verenpainettani ja saavat hiukset pystyyn, mutta eipä niistä tässä sen enempää).

Teen nyt poikkeuksen bloggauslinjassani (jota ei tosin oikeastaan edes ole) enkä aio kirjoittaa mitään kirjan juonesta. Siitä voi lukea enemmän toisista arvioista, joita linkittelen postauksen loppuun. Haluan tämän kirjan kohdalla vain päästellä ns. höyryt ulos. Mietin aluksi, etten kirjoita lainkaan Isosta, mutta sisäinen pakkomielteeni kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta vei voiton.

Olen näkevinäni Isossa voimakasta vastakkainasettelua hoikat vs. lihavat, mikä on turhauttavaa. Ihmettelen myös Anni Kanttoa; hän on olevinaan älykäs ja vahva (kirjan mukaan), mutta kirjan voimakas yksipuolisuus ja toisto saa hänet näyttämään lähinnä yhden asian jauhajalta, joka ei kykene mitään muuta ajattelemaan. Hän peilaa kaiken oman painonsa kautta ja näkee sen (kokonsa) syynä (kaikkiin) epäonnistumisiin.

Ihmettelen, mitä Anni tekee laihdutusryhmässä, kun ei halua laihtua. Ei kai sinne ole pakko mennä? Anni myös tekee sitä samaa, mistä moittii muita; yleistää ja arvostelee toisten ulkonäköä. Tosin Anni kasvaa ja muuttuu kirjan myötä, joten Isoa voisi pitää Annin matkana itsensä hyväksymiseen. Se tarina on kaunis; kunpa kaikki saisivat ylpeästi olla mitä ovat ilman ulkopuolelta tulevaa tuomitsemista ja syrjintää.

Iso on melko mustavalkoinen ja kärjistävä: toisaalta ymmärrän ratkaisun, mutta sitä voi miettiä meneekö sanomasta teho, jos liikaa kärjistää (provosoi?) ja toistaa. Runsas kärjistäminen voi myös ärsyttää, kuten minun kohdallani kävi.

~~~

Isosta ovat kirjoittaneet mm. Krista, Marile, Amma, Annika, Mari A, Booksy, Norkku, Notkopeikko, Katri ja Pihi nainen.

Loppuun tekee mieleni lisätä eräs kappale, jota kuuntelen itse aina kun tarvitsen voimaa olla, mitä olen. Toivon, että se antaa voimia muillekin. Olkaamme mitä olemme ja ylpeitä siitä - meillä on siihen oikeus!