Lukuvuosikatsaus 2025

Yleensä julkaisen lukuvuosikatsauksen joko joulukuussa tai tammikuussa, mutta tänä vuonna se viivästyi. Harkitsin, etten tee sitä ollenkaan mutta sisäinen pakkomielle on eri mieltä. Eli mitä ja kuinka paljon tuli luettua viime vuonna?

Luin yhteensä 48 kirjaa, joista

8 suomeksi.
40 englanniksi.

Lukutavoitteeni oli 50, kuten aina. Tavoitetta en saavuttanut, mutta en sen takia kyynelehdi. Vuonna 2024 luin 51 kirjaa ja sitä edellisenä 47 eli kovin suurta heittelyä ei lukumäärissä ole viime vuosina esiintynyt.

Koen lukumäärän ihan hyvänä, vaikka periaatteessa kiva olisi jos hieman enemmän saisi luettua. Toisaalta olen lukijana märehtijä enkä koe mielekkääksi hotkia kirjoja pikalukemalla, vaikka sellaiseen tarvittaessa taivunkin (yleensä mitä “huonompi” kirja, sen nopeammin luen). En nauti nopeasta lukemisesta ja koska minulla ei sinänsä ole kiire kirjojen kanssa, pidän lukutemponi minulle luontaisena ja märehdin rauhassa.

Suomeksi voisi lukea enemmänkin, kuten joka vuosi huokaan, mutta mitään ei asialle nähtävästi tapahdu. Luen suomeksi pääasiassa Suomessa. Tosin ostin viime kuussa useamman superkiinnostavan suomenkielisen kirjan Suomessa käydessäni, joten...

Sukupuolijakauma:

Naiset: 28
Miehet:20

Sukupuoli ei ole edelleenkään valintaperuste sille, mitä otan lukuun eli jakauma on sattumanvarainen ja näyttääpi suosivan naisia.

Tähän sama huomio kuin viime vuonna:

Muunsukupuolisia ei tänä vuonna listalta löydy (viimeksi löytyi vuonna 2022). Syy lienee se, että kirjailijana heitä ei taida ainakaan toistaiseksi paljon toimia tai sitten en vain tiedä heidän kirjoistaan tai kirjansa eivät minua kiinnosta. Valitsen luettavaksi kirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kirjailija (ja hänen sukupuolensa) on minulle melko yhdentekevä (paitsi tietenkin siinä mielessä, että ilman kirjailijaa en voisi lukea hänen upeita teoksiaan).

Maajakauma:

Kirjoja luin kolmestatoista eri maasta, mikä on aika vähän jos vertaa vuoteen 2024, jolloin eri maita oli peräti kaksikymmentä. Yhden uuden maavalloituksen sain kuitenkin tehtyä, nimittäin Palestiinan.

Maat ja kirjailijat:

ETELÄ-KOREA

1. Mi-ye Lee

IRLANTI

1. Liz Nugent

ITÄVALTA

1. Marlen Haushofer

JAPANI

1. Gengoroh Tagame
2. Miyuki Miyabe
3. Seishi Yokomizo
4. Satoshi Yagisawa
5. Keigo Higashino

KANADA

1. Jason Fung
2. Craig Shreve
3. Amanda Peters

NIGERIA

1. Buchi Emecheta
2. Abi Daré (asuu Briteissä)
3. Leye Adenle (asuu Briteissä)
4. Oyinkan Braithwaite

PALESTIINA (maavalloitus)

1. Adania Shibli

RANSKA

1. Gael Faye (myös Ruandan kansalainen)
2. Aube Rey Lescure (lisäksi mahdollisesti myös Yhdysvaltojen kansalaisuus)

SAKSA

1. Romy Hausmann
2. Sebastian Fitzek

SUOMI

1. Heli Laaksonen
2. Tuomas Kyrö
3. Neil Hardwick (myös UK:n kansalaisuus)
4. Anna Soudakova
5. Maritta Lintunen
6. Vy Tram (vietnamilaiset sukujuuret)
7. Tatiana Elf
8. Arttu Tuominen

UK

1. Lola Jaye
2. Abir Mukherjee
3. David Nicholls
4. Chris van Tulleken
5. Foluso Agbaje (nigerialaiset juuret, en tiedä kansalaisuutta)
6. Hafsa Zayyan (puoliksi nigerialainen ja pakistanilainen, varttunut pääasiassa UK:ssa ja asuu Lontoossa)
7. Kate Foster

UNKARI

1. Jozsef Debreczeni: Cold Crematorium

USA

1. Parini Shroff (intialaiset juuret, mutta vissiin Yhdysvaltain kansalainen)
2. Jaycee Dugard
3. Kylie Lee Baker
4. Yangsze Choo (myös Malesian kansalaisuus)
5. Lauren Groff
6. Angie Kim (korealaiset vanhemmat, perhe muutti Usaan Angien ollessa 11-vuotias)
7. Emiko Jean (japanilainen tausta)
8. Gregg Olsen

Uutuudet eli 2025 julkaistut:

Uutukaisia luin peräti neljä, hurja meininki. Ei ihan pohjat, mutta melkein: viime vuonna luin kolme. 

Suuri puhdistus

Skotlanti, 1843. Luuta on valmiina lakaisemaan. Nimittäin “turhat” ihmiset pois syrjäalueilta. Tilalle halutaan lampaille laidunmaita.

Syrjäisellä Skotlannille kuuluvalla saarella jossakin Orkneyn ja Shetlannin suunnalla asuu yksinään muuan Ivar. Hän on jäänyt isepäisesti saarelle, vaikka muu perhe kuoli tai lähti.

Pastori John Ferguson on erkaantunut Skotlannin kirkosta ja liittynyt Skotlannin vapaan kirkon muodostamiseen. Rahaa ei ole eikä tilojakaan, mutta mieli on toiveikas: kyllä seurakunnalle vielä tilat saadaan ja taloudellinen tilannekin varmasti paranee.

Rahaisampaa aikaa odotellessa Ferguson ottaa vastaan “keikan”, jota ei oikeastaan haluaisi. Hänet lähetetään häätämään Ivar saareltaan. Aikaa Ivarin taivutteluun häipyä on annettu kuukausi. Fergusonin vaimo ei ole miehensä työkeikasta innoissaan, mutta vaikea sitä on estääkään.

Minulle koskettavinta antia Clearissa on hyväntahtoisuus ja ystävyys, hyväksyntä, joka tulee ikään kuin puskista. Romaanin tunnelma on jokseenkin hyinen ja ankea, odotin koko ajan jotain kaameaa tapahtuvan. Oli tunne kuin tuho ja onnettomuus vaanisi jokaisen nurkan takana – tai pikemminkin jokaisessa tuulenhenkäyksessä ja rantaan lyövässä aallossa.

Mutta ihmiset ovat moniulotteisia tunteineen ja ajatuksineen. Omia toimia tarkastellaan muunkin kuin oman navan kautta. Pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä ovat suurempia kuin tarve hajottaa, mikä tuo mieleeni todellisen rakkauden. Tämän ymmärtää vasta kirjan lopussa, kun tietää miten käy.

Carys Davies: Clear
Granta, 2024
s. 152

Kirjailijan sivut. 

Long Covid -päivitys

Olen aiemmin kertonut flunssasta (99-prosenttisesti Covid), jonka sairastin viime heinäkuussa ja joka jäi niin sanotusti päälle. Viimeisin päivitys aiheesta on marraskuulta, jolloin luulin olevani terve (harhaluulo, piti lopettaa taas kaikki, myös kofeiinillisen kahvin juominen). Sitten tuli romahdus ja taas parannus. Ja uusi romahdus. Tauti todellakin aaltoilee.

Hiljalleen oireita on kuitenkin jäänyt pois. Pitkäkestoisin yksittäinen oireeni eli pahoinvointi (ja dysautonomia) on ollut nyt kokonaan poissa reilut kolmisen viikkoa. Minulla liikunta on selkeästi laukaissut oireet eli kehoni rasituksensietokyky on vaurioitunut. Kyseessä on PEM eli Post-exertional malaise. Alkuun akkuni oli niin loppu, että oireet olivat päällä koko ajan.

Akku-vertaus on erittäin kuvaava. Ajattele, että meissä jokaisessa on akku, joka kuluttaa tietyn verran ja latautuu tietyssä ajassa. Yleensä henkilö itse tietää rajansa (ja akkunsa keston) eikä niitä tarvitse aktiivisesti ajatella, ellei ole suunnitteilla jokin (omia rajoja koetteleva) extreme-suoritus.

Akun ollessa rikki se kuluttaa enemmän kuin ehjänä eikä lataudu kunnolla tai latautuminen kestää epämääräisen kauan. Akusta tulee epävakaa ja koska oireet tulevat viiveellä, on omia rajoja mahdoton arvioida.

 

Nyt näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin voinut oikeasti aloittaa treenaamisen: sekä lihaskunnon että aerobisen, tosin huomattavasti kevyemmin kuin aikana ennen Covidia. Olen varmasti menettänyt lihasmassaa ja kuntokin on paskentunut tässä ajassa, mutta en usko että mitään kovin dramaattista paskentumista on tapahtunut. Ei mitään sellaista, mitä en voisi kohtuullisessa ajassa palauttaa edellyttäen siis, että voin taas treenata päivittäin vaikkakin kevyemmin. Nyt on viikko treeniä takana, reisilihakset ovat kipeät mutta se lienee normaalia näin pitkän tauon jälkeen. Kipu tuntuu sitä paitsi "normaalilta" eikä muita oireita ole.

En siis ajattele, että tässä kuntoutan itseäni vaan pikemminkin palautan. En ole raajarikko eikä yleiskuntoni ole niin huono, että pitäisi puhua kuntoutuksesta. Ilokseni havaitsin myös, ettei taipuisuuteni ole tästä puolen vuoden pakkolevosta kovin pahasti kärsinyt eli ei tarvitse sitäkään nollasta aloittaa.

 

Akkuni on edelleen rikki eli väsyn nopeammin ja oireita saa edelleen pelätä. Mutta tiedän, että akkuni latautuu jo nopeammin ja on kaiketi ollut täynnäkin: olen nimittäin viimeisen parin viikon aikana tuntenut ensimmäisiä kertoja sairastumisen jälkeen oloni energiseksi ja pirteäksi: sellaiseksi, jollainen aiemmin olin. Tämän puolisen vuotta olen kulkenut pääasiassa flegmaattisena ja ikään kuin jatkuvassa pienessä pöhnässä.

Nyt olen tosiaan (vihdoinkin!) melkein oireeton. Vatsavaivoja (ja “tight chest” plus ääni lähtee noin kerran viikossa hetkellisesti) on edelleen, mutta eivät ole eritysen ongelmallisia. Voin juoda taas kofeiinillista kahvia ja syöminen on helpompaa ja joskus jopa tekee mieli ruokaa, vaikka näläntunnetta minulla ei ole.

Huomenna (edellyttäen, että olen edelleen oireeton) ajattelin tehdä parin tunnin testipatikan läheiselle treenivuorelleni. Tiedän ettei ole ongelmia jaksamisen kanssa, koska kyllä minulla peruskuntoa on alla vielä riittävästi ja mahdolliset oireethan tulevat viiveellä.  Tosin akku voi loppua kesken, mutta se todennäköisesti loppuu jos loppuu vasta ihan lenkin loppupuolella eli varmaan jaksan raahautua kotiin. Sitten vain oireita odottelemaan (tulevat noin vuorokauden viiveellä), joita siis todennäköisesti ovat eskaloituvat vatsavaivat, pahoinvointi ja fatiikki.

 

Siltä varalta, että joku Long Covidin kanssa kärvistelevä eksyy tänne. Itse sain todella paljon tietoa ja lohtua brittiläisen Covid-lääkärin Tim Robinsonin podcasteista, joissa hän käy läpi Long Covidin oireita.

Jaksot on jaoteltu oireiden mukaan ja hän käy läpi, mistä oireet johtuvat ja mitä niille voi mahdollisesti tehdä. Ei ehkä paljon, mutta pahimpiin oireisiin on olemassa lääkkeitä. Lääkkeet eivät tautia paranna, mutta esim. itse sain suurta apua pahoinvointilääkkeistä.

Mitään muuta apua en ole täkäläisestä lekurista saanutkaan. Minulle podcastin suurin apu oli se, että aloin ymmärtää mitä kehossani on tapahtunut eli missä virus on tehnyt tuhojaan. Ihmisen keho on siitä ihmeellinen, että se korjaa noita tuhoja, mutta tuhojen laajuudesta riippuen se voi kestää.

Tämä on saatanallinen riesa ja ennalta-arvaamattomuus on ollut kaikkein vaikeinta. Nyt on olossani kuitenkin tapahtunut niin selkeästi positiivista muutosta, että jaksan uskoa tästä toipuvani kokonaan ja luottamus omaan kehoonkin joskus palaa.

Kuvituksena tietysti rakkaita lenkki- ja patikkamaisemiani viime vuodelta ajalta ennen Koronaa. On hirmuinen ikävä "ylämaailmaa" ja kiipeilyä!

Juorumaiset muistelmat

Hong Yingin muistelmateos Hyvien kukkien lapset alkaa äidin kuolemasta. Ying saa tiedon äitinsä heikkenevästä tilasta liian myöhään ja saapuu paikalle vasta kun äiti on jo poistunut tuonpuoleiseen. Hautajaisia järjestellessä sisaruskatraalla on aikaa muistella äitiään – ja riidellä keskenään. 

“Teos kertoo riipaisevan äiti-tytärtarinan, jossa taustalla kulkee Kiinan historia aina Maon suuresta harppauksesta kulttuurivallankumoukseen ja talousreformiin.”

Odotin tätä riipaisevaa tarinaa koko teoksen ajan, ja vaikka äidin menneisyys valottuu, painopiste tuntuu silti olevan sisaruksissa ja heidän välisissä suhteissa. Äiti on keskus, mutta silti piilossa sillä mielestäni äitiään enemmän Ying käsittelee suhteita sisariinsa joita hän ei ole nimennyt, vaan käyttää heistä syntymisjärjestystä tyyliin vanhin sisar, toinen sisar ja kolmas sisar, vanhempi veli ja nuorempi veli. Ying itse on nuorin sisar.

Vanhin sisar ei pidä siitä, että Ying kirjoittaa sukunsa asioista ja vähättelee Yingin kirjoja ja työtä. Kuvitteleeko nuorin sisar olevansa heitä parempi, kun on saavuttanut tekeleillään kuuluisuutta sekä Kiinassa ja että muualla maailmassa. Tähän kaunaan ei pureuduta sen kummemmin, koska mitäpä Yingillä olisi siitä sanottavaa.

Minulla on. Teosta lukiessa tuli toisinaan tunne kuin olisi lukenut juorulehteä. Kuka sanoi/teki ja mitä ja oliko sitä ja tätä oikeasti edes sanottu tai tehty. Syyttävä sormi osoittelee vähän sinne sun tänne (joskus myös omaan napaan, koska täytyyhän itseäänkin voida kritisoida), mutta lopullista tuomiota ei uskalleta antaa. Koen, että Yingillä on selkeästi parikin kanaa kynittävänä erityisesti vanhimman sisarensa kanssa.

Ying käsittelee myös sisarustensa avioliittosuhteita ja perheitä. Toki myös omiaan, mutta jälleen koin että painopiste on sisarissa. Ying kirjailijana on myös se, joka päättää mitä hän kertoo ja kenestä. Itsestään on helppoa kirjoittaa, kun voi jättää kertomatta niin paljon kuin haluaa.

Kummastutti myös runsas “ristiinpaneminen”. Ihastuttiin avioliitossa jo oleviin miehiin ja kyseltiin heidän vaimoiltaan, olisiko ok jos vähän kuhertelisin miehesi kanssa. Yleensä ei tietenkään ollut ok, mutta mitäpä vaimo asialle voi. Vaan oli oltu avoimia ja kerrottu. Ying kokee tämän itsekin, kun hänen (nyt jo entinen) miehensä aloittaa sivusuhteen (niitä taisi olla useitakin) jonkun toisen kanssa – eräässä vaiheessa Yingin kolmannen sisarenkin kanssa. Sen verran sekavaa sutinaa, että putosin pari kertaa kärryiltä.

Ajallisesti kirja sijoittuu vain muutamaan päivään: äidin hautajaisjärjestelyistä itse hautajaisiin. Muistoissa kuitenkin laukataan sen verran tiuhaan ja hartaasti, että tarkkana saa olla. Lukemista häiritsi myös satunnaiset epäloogisuudet. On menty yhdessä samaan petiin nukkuman, mutta yhtäkkiä ollaankin hereillä ja muualla tekemässä muuta. 

Samoin Ying mainitsee eräässä kohdin, ettei vanhin sisar ole tekemisissä tyttärensä kanssa eikä heillä ole läheiset välit, mutta myöhemmin tämä väite kumoutuu. Ajoittain lukiessa oli hämmentynyt ja ristiriitainen olo.

Kirjan tunnelma ja muu (ajallinen ja kulttuurinen) kuvaus piti kiinnostuksen yllä tässä muuten melko sekavassa vuodatuksessa. Sama seikka toistuu kuin aiemmin lukemassani Hong Yingin muistelmateoksessa Daughter of the River (suom. Joen tytär): ei synny oikein mitään tunnetta missään kohdin. Ei vaikka muistelmissa on (olevinaan) kyse kirjailijan äidin kuolemasta. Otaksun, että Yingin yleinen tyyli on vain sellainen, joka ei minussa resonoi. Varmasti joku toinen kokee toisin.

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset
alkuper. teos julkaistu 2009
Ajatus Kirjat, 2010
suomentanut Riina Vuokko
s. 464

Muodonmuutos ja kirjaostokset

Muodonmuutos, 1.2. 2026

 

Palasin Suomesta kotiin sunnuntaina. Olen viimeksi käynyt talviaikaan Suomessa tammikuussa 2018 ja sitä ennen kaiketi 2010. Tästä voi päätellä, ettei Suomen talvet kiinnosta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin, kas tästä voi lukea mietteet jotka ovat edelleen aivan samat.

En mene talvella Suomeen, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Nyt oli, mutta siihen liittyviä asioita en käsittele blogissani. Pakkanen pani parastaan, vain muutamana päivänä asteet (Helsingissä) nousivat alle miinuskymmenen, mutta pääasiassa pakkasta oli rutosti enemmän ja kaupan päälle tuuli raateli naaman irti. 

Osaan pukeutua kunnon talveen, olenhan suomalainen ja siten talvia kokenut. Ennen reissua ostin talvitakin ja -kengät, koska suomalaiseen talveen sopivia minulla ei ollut ennestään. Ilman kuivuus on iholleni pahinta, mutta siitä olen valittanut jo vuonna 2018, joten nyt en jaksa. Paitsi että tällä kertaa pahiten kuivui päänahka, joka on onneksi jo alkanut toipua järkytyksestä.

Keskityn kauniiseen henkireikääni, nimittäin Töölönlahdella sijaitsevaan talvi-installaatioon nimeltä Muodonmuutos.

Muodonmuutos, vasen "möhkäle", 11.1. 2026

 

Kävelin usein sen ohi lenkeilläni ja siitä tuli minulle pakkomielle: pällistelin ja kuvasin sitä eri päivinä ja dokumentoin sen muodonmuutosta, jota avustettiin vesiletkulla.

Muodonmuutos, 11.1. 2026

Suistossa nimittäin on letku, joka ruiskuttelee vettä oikealla olevaan risurykelmään, joka kuukauden aikana kasvoi melkoiseksi möhkäleeksi. Vasemmanpuoleinen möhkäle on kaiketi saanut vesivoitelunsa ja aiemmin.

24.1. 2026

1.2. 2026

4.2. 2026, nuoli osoittaa vesiletkua.

 

Mitäpä olisi reissu ilman kirjaostoksia. Tällä kertaa ostoskoriin tarttui seuraavat:

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (luettu, postaus tässä)
Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (jota luen parhaillaan. Olen aiemmin lukenut Yingiltä muistelmateoksen Daughter of the River)
Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin, josta pidin)
Imre Kertész: Kohtalottomuus
Chi Ta-Wei: Kalvot

Ovat varmaan monille tuttuja? 

Näkemiin taivaassa

Jotkut – aika useat – kirjat hautautuvat mentaaliselle lukulistalle ikuisuuksiksi, kunnes jokin yhtäkkinen selkkaus saa ne pompsahtamaan pinnalle. Näin on käynyt muun muassa Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa kanssa. Se oli saanut uinua lähes vuosikymmenen luettavien kirjojen hautausmaalla ennen kuin parisen viikkoa sitten tapahtui ylösnousemus Esteri-kierrätyskeskuksen kirjahyllyssä Länsi-Pasilassa.

Hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
alkuper. Au revoir là-haut, 2013
Minerva, 2018
suomentannut Sirkka Aulanko (ilmeisesti käännetty enkunkielisestä käännöksestä)
s. 541

Ranska, marraskuu 1918. Toinen maailmansota alkaa olla lopuillaan ja eloonjääneet sotilaat enemmän kuin valmiita palaamaan koteihinsa.

Vielä viime hetkellä ennen rauhan julistamista tapahtuu hämäräperäinen rynnäkkö ja sotamies Albert Maillard hautautuu elävältä. Kuolema ei kuitenkaan ehdi häntä korjata, sillä aseveli Edouard Péricoult saa hänet kaivettua ylös – vaan millä hinnalla: Kranaatti räjäyttää suuren osan Péricoultin kasvoista tuusannuuskaksi. Tapaus sitoo miehet yhteen tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Kun rintamalta vihdoin päästään Pariisiin, ei siellä odota maine ja mammona, vaan näköalaton kurjuus ja köyhyys. Sotatraumat kuiskivat korviin eikä etenkään Albertin asiaa auta tietoisuus siitä, että häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle on nainut Edouardin sisaren Madeleinen. Nimittäin, Pradelle on itse piru joka sodassa tappoi vaikka omiaan, jos tilanne sitä hänen mielestään vaati.

Kaikki nämä kolme keskeisintä henkilöhahmoa ovat kiinnostavia, joskin Edouard jää melko etäiseksi. Hänestä piirtyy kuitenkin riittävän elävä kuva, ettei hän jää vain seinäruusuksi vaikka periaatteessa vammansa takia sellainen onkin. Edouard on hiljainen – pakon sanelemana tietenkin, koska puolet naamasta ja sen seurauksena puhekyky puuttuu – mutta hiljaisuuden takana on terävät aivot ja vahingoittunut mieli.

Albert yrittää auttaa Edouardia minkä voi, koska kokee olevansa sen hänelle velkaa. Albertin ja Edouardin välinen ystävyys on vaikea erityisesti vallitsevien olosuhteiden takia ja myös siksi, että molemmat ovat sodan jäljiltä pahasti traumatisoituja. Luvattua rahallista tukea valtiolta ei kuulu eikä näy, mutta jostain on rahaakin saatava elämiseen.

Luutnantti, myöhemmin kapteeni, d’Aulnay-Pradelle on ylhäistä sukua, mutta rutiköyhä. Madeleinen naiminen avaa ovet ylhäistön seurapiireihin, mutta appiukko Péricoult pitää huolen, ettei Pradelle pääse Pericoultien varoihin käsiksi. Mikä kaamea pettymys, joten rahaa täytyy hankkia muita kanavia pitkin.

Ote takakannesta:

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta kuten olen aiemminkin todennut: tyyli ratkaisee. Tässä romaanissa ei juuri rintamakuvauksia (joita en siis yleensä jaksa) ole alun muutamia lyhitä kohtauksia lukuun ottamatta. Ne ovat merkittäviä juonen kannalta (ja ihmeen kiinnostavia, vaikkakin melko brutaaleja kuten nyt sota yleensä), joten niille on perustelunsa ja paikkansa tarinassa.

Näkemiin taivaassa oli minulle jälleen täyden kympin kirja: juuri sopivaan aikaan luettu ja ihanan pitkä. Nähtävästi kaipaan pitkiä kirjoja, koska en jaksa olla koko ajan miettimässä, mitä lukisin seuraavaksi. Kaiken aloittaminen on minulle nyt vaikeaa, joten mitä pidempi kirja sen harvemmin tarvitsee niitäkään aloittaa. Jokin historiallinen kausi lienee päällä, koska historialliset romaanit erityisesti kiinnostelevat.

Näkemiin taivaassa on käännetty englanniksi nimellä The Great Swindle, joka vihjaa suurenluokan huijaukseen, jollaisella on keskeinen osuus romaanissa. Itse asiassa huijauksia franginkuvat silmissä tehtaillaan useammallakin taholla. Minua kiehtoo kirjan allkuperäinen nimi enemmän sen tietyn runollisuuden ja monimerkityksellisyyden takia. Toki The Great Swindle on nimenä viihteellisempi ja siten vissiin myyvempi.

Näkemiin taivaassa avaa trilogian, jonka muut osat on suomennettu nimillä Tulen varjot ja Tuhon lapset. Tulen varjoissa kirjan keskiöön nousee Madeleine ja olisi kyllä pakko saada se lukuun ASAP. Olen kys. kirjaa metsästellyt kierrätyskeskuksista, antikvariaateista ja parista kirjakaupastakin, tuloksetta. Täytynee vissiin jatkaa sarjan parissa englanniksi, kunhan täältä kotiin pääsen. Harmi sinänsä, koska olisin mielelläni lukenut koko trilogian suomeksi (käännös on mielestäni erinomaisen sujuva). 

Olen lukenut aiemmin Pierre Lemaitrelta kaksi romaania, Irenen ja Alexin. Ne ovat neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Jostain syystä sarja on jäänyt minulta kesken, vaikka pidin molemmista mainituista kirjoista kovasti.

Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Mainintoja luetuista kirjoista ja muustakin

Viime vuoden alussa kasasin itselleni hyllynlämmittäjäpinon, josta tavoitteeni oli saada luettua edes yksi kirja. Tavoitetta en saavuttanut, kuinkas ollakaan. Joten miksipä en siirtäisi samaa pinoa tällekin vuodelle. Varmaan sen tavoitteen jonain vuonna saavutan.

Hyllynlämmittäjät 2026

 

Viime aikoina olen lukenut muun muassa Gregg Olsenin tosipohjaisen teoksen If You Tell – A True Story of Murder, Family Secrets, and the Unbreakable Bond of Sisterhood (Thomas & Mercer 2019, s. 405). Kirja kertoo Knotekin perheestä, jota äiti Shelly brutaalisti pyörittää oman napansa ympärillä oikkujensa mukaan. Shelly on mainio käskyttämään eikä empatia kuulu hänen tunneskaalaansa. Ken Shellyn tielle osuu, saa toivonsa ja mahdollisesti koko elämänsä heittää. Shellylle ihmiset ovat olemassa manipulointia ja muita työtehtäviä varten. Kirja on suomennettu mielestäni kyseenalaisella mutta tietysti myyvällä nimellä Äitimme oli sarjamurhaaja.

Olen myös jatkanut Abir Mukherjeen Wyndham-sarjan parissa. Tai viidennestä kirjasta lähtien sarja kulkee nimellä Wyndham & Banerjee. Nyt lukemani The Shadows of Men (Harvill Secker 2021, s. 334) on sarjan viides kirja, jossa Banerjee saa ensimmäistä kertaa oman äänen. Aiemmissa kirjoissa näkökulma on ainoastaan Sam Wyndhamin. Tämä sarja se vain paranee edetessään.

Luettu on myös Kotaro Isakan The Mantis, joka kertoo palkkamurhaaja Kabutosta, joka haluaa lopettaa murhauransa. Eläköityminen alamaailmasta ei ole helppoa ja eropyrkimyksissä voi joutua itsekin murhattavien listalle. Olen aiemmin lukenut Kotaro Isakalta Bullet Trainin ja Three Assassinsin, jotka niinikään käsittelevät palkkamurhaamista.

Kurkistin tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta, mutta se ei herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Ei syntynyt intoa siihen osallistua, joten skippaan tämän vuoden. 

Blogi saattaa olla hiljaisempi nyt jonkin aikaa – tai sitten ei. Riippuu mielialoistani ja voinnistani. Viime vuosi oli kammottava ja sen jälkimainingit resonoivat tässä vuodessa. Onneksi on kirjat, ne ovat aina uskollisesti mukana kaikissa elämäntilanteissa milloin tukien ja lohtua tuoden, vieden ajatuksia muualle ja milloin innostaen.