On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sumopainin ihmeellinen maailma

Sumopaini se on taas pyörinyt mielessä. Kyseessä on kiehtova täyden kontaktin (japanilainen) painilaji, josta kaikki varmasti ovat kuulleet. Katsoin jo jokunen aika sitten Netflixistä aiheeseen liittyvän (fiktiivisen) sarjan Sanctuary, joka syöksi minut aloittamaan tutkintalinjan lajiin liittyen (luonnollisesti olin tietoinen sumosta ennestään, mutta en siihen ollut sen kummemmin perehtynyt).

Olen utelias ihminen, kirjat ja (tv)sarjat voivat laukaista minussa kotisohvatutkijan, joka paneutuu aiheeseen niin suurella pieteetillä, että se muistuttaa pakkomiellettä. Kyseessä on onneksi melko miellyttävä pakkomielle, jonka voin jättää välillä lepäilemään ja sitten taas jatkaa tutustumista ja tutkailua. Jossain vaiheessa pakkomielle katoaa, ehkä sitten kun koen pyöritelleeni ja tutkineeni asiaa tarpeeksi.

Sanctuary on kahdeksanosainen sarja, jossa seurataan aloittelevan, joskin vastahakoisen sumopainijan Oze Kiyoshin taivalta varsinaiseksi sumopainijaksi. Oze päätyy sumon pariin rahan houkuttelemana, painijan henkeä hänessä ei ole edes nimeksi. Ainakaan alussa.

Oze on tolkuttoman ärsyttävä, itsekäs, lapsellinen ja röyhkeä jopa siinä määrin, että sarjan katsominen aiheuttaa ajoittain myötähäpeää ja huokailua. Mietin ensimmäisen jakson jälkeen jaksanko katsoa enempää (nimenomaan ärsyttävien henkilöhahmojen takia), mutta sarjan cinemaattisuus veti puoleensa siinä määrin, että onneksi jatkoin katsomista.

Henkilökehitystä Ozessa tapahtuu, mutta hyvin maltillisella vauhdilla, joten kliseistä “idiootista idoliksi” -kääntymistä ei esiinny. Oze on loppuun asti ärsyttävä, mutta hänessä alkaa näkyä muitakin piirteitä. Ja jollain tavalla häntä alkaa ymmärtää.

Sumotallissa treenaavien painijoiden keskeisiä kemioita on kiinnostavaa seurata. Eräs painija lopettaa uransa ja hänen lopetusseremonia eli danpatsu-shiki on suorastaan koskettavaa katsottavaa.

Samoin mielenkiintoinen aspekti on (nais)urheilutoimittaja, joka on saanut alennuksen uutistoimituksesta ja joutuu tekemään juttua sumosta – lajista, josta hän ei pahemmin mitään tiedä eikä se häntä kiinnosta. Kunnes alkaakin kiinnostaa.

Pidin ihmeen paljon tästä sarjasta, mutta tiedostan ettei se ole kovin monen pala kakkua. Sarja on melko brutaali, toisinaan turhauttava ja muutenkin herättää kaikenlaisia tuntemuksia ällötyksestä liikutukseen. Mutta kenties se juuri onkin sarjan suola ja sokeri.

"Spirituaalisen" puolen (ja massiivisen sääntöviidakon) lisäksi minua kiinnosti erityisesti painijoiden treenit ja asennot. Olen vastaavanlaisia tehnyt itsekin lihasvoimaharjoituksissani ja sain lisää inspiraatiota sarjasta. Painijat ovat todella ketteriä ja taipuisia kokoonsa nähden.

Minun kehoni koostumus ei sumoon sovellu, mutta koska olen tällainen innostuva ihminen, niin mikäpäs tässä leikitellessä. Tosin nyt olen taas vaihteeksi vähän huonommassa kunnossa eli "ystäväni" pahoinvointi ja heikotus on kylässä. Eilinen oli erityisen huono päivä eikä tästäkään päivästä kovin hyvä taida tulla. Onneksi tänne on luvattu myrskyä, joten ei v**tuta niin paljon olla "kotiarestissa".

Olen liikkunut liikaa (ja syönyt liian vähän: syömishäiriö on lähtenyt lapasesta ja sen saaminen hallintaan on vaikeaa monestakin syystä ja siksikin, etten vain jaksa syödä), on niin vaikea tietää omia rajoja koska kuntoni on ihme kyllä edelleen melko hyvä ja olen myös jälleen aika nopea. Mutta nämä sitten ilmeisesti kostautuu jossain vaiheessa. Kehoon ei edelleenkään voi luottaa eli ei ole asiaa korpeen kiipeilemään.

Netflixistä olen katsonut myös minidokumentin, Little Miss Sumo, joka kertoo naissumopainijasta Hiyori Konista.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kirjablogi 20 vuotta

Kaksikymmentä vuotta eikä suotta. Perustin kirjablogini Vuodatukseen vuonna 2006, jolloin kirjablogeja oli vain kourallinen jos sitäkään. Kerrankin olin mukana ensimmäisessä aallossa, vaikka yleensä hiihtelen perässä. Bloggaamisen (muulla kuin kirjablogilla) aloitin vuotta aiemmin eli 2005.

Olin aikeissa juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa kirjablogini synnystä, mutta olenkin kertonut siitä (ja muustakin bloggaamiseen liittyvästä) jo parisen vuotta sitten blogini täytettyä 17 vuotta, joten turha tässä on toistella samoja asioita.

Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin aika iso siivu elämästä. Kaksikymmentä vuotta olen hoivannut tätä pientä blogiani (joka on blogeistani pitkäikäisin ja ainoa aktiivinen tällä hetkellä), joka tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Siinä missä lukeminenkin.

Suurin mullistus lukemisessa tapahtui 2009 muuttaessani (pois Suomesta) Lontooseen. Sitä ennen luin pääasiassa suomeksi ja vain ani harvoin tartuin englanninkieliseen kirjaan. En kokenut tuolloin erityistä tarvetta lukea englanniksi, koska suomeksikin löytyi luettavaa.

Muuton jälkeen oli tietysti selvää, että lukukieltä täytyy vaihtaa, jos aikoo jatkaa lukemista. Lukemattomuus ei minulle ollut eikä ole vaihtoehto, joten aloin tutustua “uuteen” tapaan lukea.  Koska en ollut aiemmin juuri englanniksi lukenut, kesti jokusen hetken ennen kuin siihen tottui ja lakkasin kaipaamasta suomeksi lukemista. Sillä kyllä vain, aluksi kaipasin nimenomaan suomen kieltä ja suomeksi lukemista.

 

Sittemmin tilanne on kääntynyt ja saan patistaa itseäni lukemaan suomeksi. Se sujuu parhaiten, kun käy Suomessa, sillä siellä se (suomeksi lukeminen) tuntuu luontevalta. Jostain syystä täällä kotona suomeksi lukeminen on alkanut tuntua oudolta ja siksi kirjahyllyjä ja kasoja lämmittää lukuisat lukemattomat suomenkieliset kirjat. Pitäisi kaapia ne kaikki (lukemattomat) esiin ja perustaa niille oma hylly. 

Niistä voisi koota pinon vaikka hyllynlämmittäjä-haasteen. Se olisi varmaan todella hyödyllistä, sillä esimerkiksi viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteesta sain luettua nolla kirjaa. Mutta olisi ainakin pino tehtynä.

Suurin muutos lukukielen vaihtamisessa tapahtui kuitenkin lukemistossa, vaikka intressini sinänsä eivät muuttuneet (ovat kyllä vuosien saatossa laajentuneet). Englanninkielinen kirjatarjonta suomenkieliseen verrattuna on sata- ellei tuhatkertainen ja avasi ovet ja ikkunat paikkoihin, joihin en ajatellut minulla aiemmin olevan pääsyä. Nykyään vaivaa runsaudenpula ja koska kaikkea en ehdi elämäni aikana kuitenkaan lukea, on karsittava ankaralla kädellä.

Olen havainnut, että suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ei ole saatavilla suomennosta. Tällä hetkellä luen V.V. Ganeshananthanin romaania Brotherless Night, joka on julkaistu 2023. Siitä ei ole suomennosta ainakaan toistaiseksi eikä varmaan ole tulossa, ellei kirjailija voita jotain kansainvälistä palkintoa esimerkiksi seuraavalla romaanillaan, jos sellainen on tulossa.

Vastikään luin (mielipide tulee, kun tulee) myös Yoshino Genzaburon romaanin How Do You Live?, jota pidetään Japanissa klassikkona, se on julkaistu alun perin 1937. Tutkailujeni mukaan siitä ei ole suomennosta saatavilla, englanninnos on vuodelta 2021.

Sen sijaan Tatsuya Endon mangasarjasta Spy x Family on olemassa myös suomennos. Tai en tiedä onko koko kaikkia sarjan kirjoja (joita on 16, seitsemästoista ilmeisesti tulossa) suomennettu, mutta ainakin osa on. Olen lukenut ensimmäisen kirjan ja pidin siitä kovasti, toisen kirjan varasin jo kirjastosta ja sitä odottelen saapuvaksi joskus.

Lukurikasta viikonloppua!

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.

Lukuvuosikatsaus 2025

Yleensä julkaisen lukuvuosikatsauksen joko joulukuussa tai tammikuussa, mutta tänä vuonna se viivästyi. Harkitsin, etten tee sitä ollenkaan mutta sisäinen pakkomielle on eri mieltä. Eli mitä ja kuinka paljon tuli luettua viime vuonna?

Luin yhteensä 48 kirjaa, joista

8 suomeksi.
40 englanniksi.

Lukutavoitteeni oli 50, kuten aina. Tavoitetta en saavuttanut, mutta en sen takia kyynelehdi. Vuonna 2024 luin 51 kirjaa ja sitä edellisenä 47 eli kovin suurta heittelyä ei lukumäärissä ole viime vuosina esiintynyt.

Koen lukumäärän ihan hyvänä, vaikka periaatteessa kiva olisi jos hieman enemmän saisi luettua. Toisaalta olen lukijana märehtijä enkä koe mielekkääksi hotkia kirjoja pikalukemalla, vaikka sellaiseen tarvittaessa taivunkin (yleensä mitä “huonompi” kirja, sen nopeammin luen). En nauti nopeasta lukemisesta ja koska minulla ei sinänsä ole kiire kirjojen kanssa, pidän lukutemponi minulle luontaisena ja märehdin rauhassa.

Suomeksi voisi lukea enemmänkin, kuten joka vuosi huokaan, mutta mitään ei asialle nähtävästi tapahdu. Luen suomeksi pääasiassa Suomessa. Tosin ostin viime kuussa useamman superkiinnostavan suomenkielisen kirjan Suomessa käydessäni, joten...

Sukupuolijakauma:

Naiset: 28
Miehet:20

Sukupuoli ei ole edelleenkään valintaperuste sille, mitä otan lukuun eli jakauma on sattumanvarainen ja näyttääpi suosivan naisia.

Tähän sama huomio kuin viime vuonna:

Muunsukupuolisia ei tänä vuonna listalta löydy (viimeksi löytyi vuonna 2022). Syy lienee se, että kirjailijana heitä ei taida ainakaan toistaiseksi paljon toimia tai sitten en vain tiedä heidän kirjoistaan tai kirjansa eivät minua kiinnosta. Valitsen luettavaksi kirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kirjailija (ja hänen sukupuolensa) on minulle melko yhdentekevä (paitsi tietenkin siinä mielessä, että ilman kirjailijaa en voisi lukea hänen upeita teoksiaan).

Maajakauma:

Kirjoja luin kolmestatoista eri maasta, mikä on aika vähän jos vertaa vuoteen 2024, jolloin eri maita oli peräti kaksikymmentä. Yhden uuden maavalloituksen sain kuitenkin tehtyä, nimittäin Palestiinan.

Maat ja kirjailijat:

ETELÄ-KOREA

1. Mi-ye Lee

IRLANTI

1. Liz Nugent

ITÄVALTA

1. Marlen Haushofer

JAPANI

1. Gengoroh Tagame
2. Miyuki Miyabe
3. Seishi Yokomizo
4. Satoshi Yagisawa
5. Keigo Higashino

KANADA

1. Jason Fung
2. Craig Shreve
3. Amanda Peters

NIGERIA

1. Buchi Emecheta
2. Abi Daré (asuu Briteissä)
3. Leye Adenle (asuu Briteissä)
4. Oyinkan Braithwaite

PALESTIINA (maavalloitus)

1. Adania Shibli

RANSKA

1. Gael Faye (myös Ruandan kansalainen)
2. Aube Rey Lescure (lisäksi mahdollisesti myös Yhdysvaltojen kansalaisuus)

SAKSA

1. Romy Hausmann
2. Sebastian Fitzek

SUOMI

1. Heli Laaksonen
2. Tuomas Kyrö
3. Neil Hardwick (myös UK:n kansalaisuus)
4. Anna Soudakova
5. Maritta Lintunen
6. Vy Tram (vietnamilaiset sukujuuret)
7. Tatiana Elf
8. Arttu Tuominen

UK

1. Lola Jaye
2. Abir Mukherjee
3. David Nicholls
4. Chris van Tulleken
5. Foluso Agbaje (nigerialaiset juuret, en tiedä kansalaisuutta)
6. Hafsa Zayyan (puoliksi nigerialainen ja pakistanilainen, varttunut pääasiassa UK:ssa ja asuu Lontoossa)
7. Kate Foster

UNKARI

1. Jozsef Debreczeni: Cold Crematorium

USA

1. Parini Shroff (intialaiset juuret, mutta vissiin Yhdysvaltain kansalainen)
2. Jaycee Dugard
3. Kylie Lee Baker
4. Yangsze Choo (myös Malesian kansalaisuus)
5. Lauren Groff
6. Angie Kim (korealaiset vanhemmat, perhe muutti Usaan Angien ollessa 11-vuotias)
7. Emiko Jean (japanilainen tausta)
8. Gregg Olsen

Uutuudet eli 2025 julkaistut:

Uutukaisia luin peräti neljä, hurja meininki. Ei ihan pohjat, mutta melkein: viime vuonna luin kolme. 

Suuri puhdistus

Skotlanti, 1843. Luuta on valmiina lakaisemaan. Nimittäin “turhat” ihmiset pois syrjäalueilta. Tilalle halutaan lampaille laidunmaita.

Syrjäisellä Skotlannille kuuluvalla saarella jossakin Orkneyn ja Shetlannin suunnalla asuu yksinään muuan Ivar. Hän on jäänyt isepäisesti saarelle, vaikka muu perhe kuoli tai lähti.

Pastori John Ferguson on erkaantunut Skotlannin kirkosta ja liittynyt Skotlannin vapaan kirkon muodostamiseen. Rahaa ei ole eikä tilojakaan, mutta mieli on toiveikas: kyllä seurakunnalle vielä tilat saadaan ja taloudellinen tilannekin varmasti paranee.

Rahaisampaa aikaa odotellessa Ferguson ottaa vastaan “keikan”, jota ei oikeastaan haluaisi. Hänet lähetetään häätämään Ivar saareltaan. Aikaa Ivarin taivutteluun häipyä on annettu kuukausi. Fergusonin vaimo ei ole miehensä työkeikasta innoissaan, mutta vaikea sitä on estääkään.

Minulle koskettavinta antia Clearissa on hyväntahtoisuus ja ystävyys, hyväksyntä, joka tulee ikään kuin puskista. Romaanin tunnelma on jokseenkin hyinen ja ankea, odotin koko ajan jotain kaameaa tapahtuvan. Oli tunne kuin tuho ja onnettomuus vaanisi jokaisen nurkan takana – tai pikemminkin jokaisessa tuulenhenkäyksessä ja rantaan lyövässä aallossa.

Mutta ihmiset ovat moniulotteisia tunteineen ja ajatuksineen. Omia toimia tarkastellaan muunkin kuin oman navan kautta. Pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä ovat suurempia kuin tarve hajottaa, mikä tuo mieleeni todellisen rakkauden. Tämän ymmärtää vasta kirjan lopussa, kun tietää miten käy.

Carys Davies: Clear
Granta, 2024
s. 152

Kirjailijan sivut. 

Long Covid -päivitys

Olen aiemmin kertonut flunssasta (99-prosenttisesti Covid), jonka sairastin viime heinäkuussa ja joka jäi niin sanotusti päälle. Viimeisin päivitys aiheesta on marraskuulta, jolloin luulin olevani terve (harhaluulo, piti lopettaa taas kaikki, myös kofeiinillisen kahvin juominen). Sitten tuli romahdus ja taas parannus. Ja uusi romahdus. Tauti todellakin aaltoilee.

Hiljalleen oireita on kuitenkin jäänyt pois. Pitkäkestoisin yksittäinen oireeni eli pahoinvointi (ja dysautonomia) on ollut nyt kokonaan poissa reilut kolmisen viikkoa. Minulla liikunta on selkeästi laukaissut oireet eli kehoni rasituksensietokyky on vaurioitunut. Kyseessä on PEM eli Post-exertional malaise. Alkuun akkuni oli niin loppu, että oireet olivat päällä koko ajan.

Akku-vertaus on erittäin kuvaava. Ajattele, että meissä jokaisessa on akku, joka kuluttaa tietyn verran ja latautuu tietyssä ajassa. Yleensä henkilö itse tietää rajansa (ja akkunsa keston) eikä niitä tarvitse aktiivisesti ajatella, ellei ole suunnitteilla jokin (omia rajoja koetteleva) extreme-suoritus.

Akun ollessa rikki se kuluttaa enemmän kuin ehjänä eikä lataudu kunnolla tai latautuminen kestää epämääräisen kauan. Akusta tulee epävakaa ja koska oireet tulevat viiveellä, on omia rajoja mahdoton arvioida.

 

Nyt näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin voinut oikeasti aloittaa treenaamisen: sekä lihaskunnon että aerobisen, tosin huomattavasti kevyemmin kuin aikana ennen Covidia. Olen varmasti menettänyt lihasmassaa ja kuntokin on paskentunut tässä ajassa, mutta en usko että mitään kovin dramaattista paskentumista on tapahtunut. Ei mitään sellaista, mitä en voisi kohtuullisessa ajassa palauttaa edellyttäen siis, että voin taas treenata päivittäin vaikkakin kevyemmin. Nyt on viikko treeniä takana, reisilihakset ovat kipeät mutta se lienee normaalia näin pitkän tauon jälkeen. Kipu tuntuu sitä paitsi "normaalilta" eikä muita oireita ole.

En siis ajattele, että tässä kuntoutan itseäni vaan pikemminkin palautan. En ole raajarikko eikä yleiskuntoni ole niin huono, että pitäisi puhua kuntoutuksesta. Ilokseni havaitsin myös, ettei taipuisuuteni ole tästä puolen vuoden pakkolevosta kovin pahasti kärsinyt eli ei tarvitse sitäkään nollasta aloittaa.

 

Akkuni on edelleen rikki eli väsyn nopeammin ja oireita saa edelleen pelätä. Mutta tiedän, että akkuni latautuu jo nopeammin ja on kaiketi ollut täynnäkin: olen nimittäin viimeisen parin viikon aikana tuntenut ensimmäisiä kertoja sairastumisen jälkeen oloni energiseksi ja pirteäksi: sellaiseksi, jollainen aiemmin olin. Tämän puolisen vuotta olen kulkenut pääasiassa flegmaattisena ja ikään kuin jatkuvassa pienessä pöhnässä.

Nyt olen tosiaan (vihdoinkin!) melkein oireeton. Vatsavaivoja (ja “tight chest” plus ääni lähtee noin kerran viikossa hetkellisesti) on edelleen, mutta eivät ole eritysen ongelmallisia. Voin juoda taas kofeiinillista kahvia ja syöminen on helpompaa ja joskus jopa tekee mieli ruokaa, vaikka näläntunnetta minulla ei ole.

Huomenna (edellyttäen, että olen edelleen oireeton) ajattelin tehdä parin tunnin testipatikan läheiselle treenivuorelleni. Tiedän ettei ole ongelmia jaksamisen kanssa, koska kyllä minulla peruskuntoa on alla vielä riittävästi ja mahdolliset oireethan tulevat viiveellä.  Tosin akku voi loppua kesken, mutta se todennäköisesti loppuu jos loppuu vasta ihan lenkin loppupuolella eli varmaan jaksan raahautua kotiin. Sitten vain oireita odottelemaan (tulevat noin vuorokauden viiveellä), joita siis todennäköisesti ovat eskaloituvat vatsavaivat, pahoinvointi ja fatiikki.

 

Siltä varalta, että joku Long Covidin kanssa kärvistelevä eksyy tänne. Itse sain todella paljon tietoa ja lohtua brittiläisen Covid-lääkärin Tim Robinsonin podcasteista, joissa hän käy läpi Long Covidin oireita.

Jaksot on jaoteltu oireiden mukaan ja hän käy läpi, mistä oireet johtuvat ja mitä niille voi mahdollisesti tehdä. Ei ehkä paljon, mutta pahimpiin oireisiin on olemassa lääkkeitä. Lääkkeet eivät tautia paranna, mutta esim. itse sain suurta apua pahoinvointilääkkeistä.

Mitään muuta apua en ole täkäläisestä lekurista saanutkaan. Minulle podcastin suurin apu oli se, että aloin ymmärtää mitä kehossani on tapahtunut eli missä virus on tehnyt tuhojaan. Ihmisen keho on siitä ihmeellinen, että se korjaa noita tuhoja, mutta tuhojen laajuudesta riippuen se voi kestää.

Tämä on saatanallinen riesa ja ennalta-arvaamattomuus on ollut kaikkein vaikeinta. Nyt on olossani kuitenkin tapahtunut niin selkeästi positiivista muutosta, että jaksan uskoa tästä toipuvani kokonaan ja luottamus omaan kehoonkin joskus palaa.

Kuvituksena tietysti rakkaita lenkki- ja patikkamaisemiani viime vuodelta ajalta ennen Koronaa. On hirmuinen ikävä "ylämaailmaa" ja kiipeilyä!

Juorumaiset muistelmat

Hong Yingin muistelmateos Hyvien kukkien lapset alkaa äidin kuolemasta. Ying saa tiedon äitinsä heikkenevästä tilasta liian myöhään ja saapuu paikalle vasta kun äiti on jo poistunut tuonpuoleiseen. Hautajaisia järjestellessä sisaruskatraalla on aikaa muistella äitiään – ja riidellä keskenään. 

“Teos kertoo riipaisevan äiti-tytärtarinan, jossa taustalla kulkee Kiinan historia aina Maon suuresta harppauksesta kulttuurivallankumoukseen ja talousreformiin.”

Odotin tätä riipaisevaa tarinaa koko teoksen ajan, ja vaikka äidin menneisyys valottuu, painopiste tuntuu silti olevan sisaruksissa ja heidän välisissä suhteissa. Äiti on keskus, mutta silti piilossa sillä mielestäni äitiään enemmän Ying käsittelee suhteita sisariinsa joita hän ei ole nimennyt, vaan käyttää heistä syntymisjärjestystä tyyliin vanhin sisar, toinen sisar ja kolmas sisar, vanhempi veli ja nuorempi veli. Ying itse on nuorin sisar.

Vanhin sisar ei pidä siitä, että Ying kirjoittaa sukunsa asioista ja vähättelee Yingin kirjoja ja työtä. Kuvitteleeko nuorin sisar olevansa heitä parempi, kun on saavuttanut tekeleillään kuuluisuutta sekä Kiinassa ja että muualla maailmassa. Tähän kaunaan ei pureuduta sen kummemmin, koska mitäpä Yingillä olisi siitä sanottavaa.

Minulla on. Teosta lukiessa tuli toisinaan tunne kuin olisi lukenut juorulehteä. Kuka sanoi/teki ja mitä ja oliko sitä ja tätä oikeasti edes sanottu tai tehty. Syyttävä sormi osoittelee vähän sinne sun tänne (joskus myös omaan napaan, koska täytyyhän itseäänkin voida kritisoida), mutta lopullista tuomiota ei uskalleta antaa. Koen, että Yingillä on selkeästi parikin kanaa kynittävänä erityisesti vanhimman sisarensa kanssa.

Ying käsittelee myös sisarustensa avioliittosuhteita ja perheitä. Toki myös omiaan, mutta jälleen koin että painopiste on sisarissa. Ying kirjailijana on myös se, joka päättää mitä hän kertoo ja kenestä. Itsestään on helppoa kirjoittaa, kun voi jättää kertomatta niin paljon kuin haluaa.

Kummastutti myös runsas “ristiinpaneminen”. Ihastuttiin avioliitossa jo oleviin miehiin ja kyseltiin heidän vaimoiltaan, olisiko ok jos vähän kuhertelisin miehesi kanssa. Yleensä ei tietenkään ollut ok, mutta mitäpä vaimo asialle voi. Vaan oli oltu avoimia ja kerrottu. Ying kokee tämän itsekin, kun hänen (nyt jo entinen) miehensä aloittaa sivusuhteen (niitä taisi olla useitakin) jonkun toisen kanssa – eräässä vaiheessa Yingin kolmannen sisarenkin kanssa. Sen verran sekavaa sutinaa, että putosin pari kertaa kärryiltä.

Ajallisesti kirja sijoittuu vain muutamaan päivään: äidin hautajaisjärjestelyistä itse hautajaisiin. Muistoissa kuitenkin laukataan sen verran tiuhaan ja hartaasti, että tarkkana saa olla. Lukemista häiritsi myös satunnaiset epäloogisuudet. On menty yhdessä samaan petiin nukkuman, mutta yhtäkkiä ollaankin hereillä ja muualla tekemässä muuta. 

Samoin Ying mainitsee eräässä kohdin, ettei vanhin sisar ole tekemisissä tyttärensä kanssa eikä heillä ole läheiset välit, mutta myöhemmin tämä väite kumoutuu. Ajoittain lukiessa oli hämmentynyt ja ristiriitainen olo.

Kirjan tunnelma ja muu (ajallinen ja kulttuurinen) kuvaus piti kiinnostuksen yllä tässä muuten melko sekavassa vuodatuksessa. Sama seikka toistuu kuin aiemmin lukemassani Hong Yingin muistelmateoksessa Daughter of the River (suom. Joen tytär): ei synny oikein mitään tunnetta missään kohdin. Ei vaikka muistelmissa on (olevinaan) kyse kirjailijan äidin kuolemasta. Otaksun, että Yingin yleinen tyyli on vain sellainen, joka ei minussa resonoi. Varmasti joku toinen kokee toisin.

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset
alkuper. teos julkaistu 2009
Ajatus Kirjat, 2010
suomentanut Riina Vuokko
s. 464

Muodonmuutos ja kirjaostokset

Muodonmuutos, 1.2. 2026

 

Palasin Suomesta kotiin sunnuntaina. Olen viimeksi käynyt talviaikaan Suomessa tammikuussa 2018 ja sitä ennen kaiketi 2010. Tästä voi päätellä, ettei Suomen talvet kiinnosta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin, kas tästä voi lukea mietteet jotka ovat edelleen aivan samat.

En mene talvella Suomeen, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Nyt oli, mutta siihen liittyviä asioita en käsittele blogissani. Pakkanen pani parastaan, vain muutamana päivänä asteet (Helsingissä) nousivat alle miinuskymmenen, mutta pääasiassa pakkasta oli rutosti enemmän ja kaupan päälle tuuli raateli naaman irti. 

Osaan pukeutua kunnon talveen, olenhan suomalainen ja siten talvia kokenut. Ennen reissua ostin talvitakin ja -kengät, koska suomalaiseen talveen sopivia minulla ei ollut ennestään. Ilman kuivuus on iholleni pahinta, mutta siitä olen valittanut jo vuonna 2018, joten nyt en jaksa. Paitsi että tällä kertaa pahiten kuivui päänahka, joka on onneksi jo alkanut toipua järkytyksestä.

Keskityn kauniiseen henkireikääni, nimittäin Töölönlahdella sijaitsevaan talvi-installaatioon nimeltä Muodonmuutos.

Muodonmuutos, vasen "möhkäle", 11.1. 2026

 

Kävelin usein sen ohi lenkeilläni ja siitä tuli minulle pakkomielle: pällistelin ja kuvasin sitä eri päivinä ja dokumentoin sen muodonmuutosta, jota avustettiin vesiletkulla.

Muodonmuutos, 11.1. 2026

Suistossa nimittäin on letku, joka ruiskuttelee vettä oikealla olevaan risurykelmään, joka kuukauden aikana kasvoi melkoiseksi möhkäleeksi. Vasemmanpuoleinen möhkäle on kaiketi saanut vesivoitelunsa ja aiemmin.

24.1. 2026

1.2. 2026

4.2. 2026, nuoli osoittaa vesiletkua.

 

Mitäpä olisi reissu ilman kirjaostoksia. Tällä kertaa ostoskoriin tarttui seuraavat:

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (luettu, postaus tässä)
Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (jota luen parhaillaan. Olen aiemmin lukenut Yingiltä muistelmateoksen Daughter of the River)
Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin, josta pidin)
Imre Kertész: Kohtalottomuus
Chi Ta-Wei: Kalvot

Ovat varmaan monille tuttuja? 

Näkemiin taivaassa

Jotkut – aika useat – kirjat hautautuvat mentaaliselle lukulistalle ikuisuuksiksi, kunnes jokin yhtäkkinen selkkaus saa ne pompsahtamaan pinnalle. Näin on käynyt muun muassa Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa kanssa. Se oli saanut uinua lähes vuosikymmenen luettavien kirjojen hautausmaalla ennen kuin parisen viikkoa sitten tapahtui ylösnousemus Esteri-kierrätyskeskuksen kirjahyllyssä Länsi-Pasilassa.

Hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
alkuper. Au revoir là-haut, 2013
Minerva, 2018
suomentannut Sirkka Aulanko (ilmeisesti käännetty enkunkielisestä käännöksestä)
s. 541

Ranska, marraskuu 1918. Toinen maailmansota alkaa olla lopuillaan ja eloonjääneet sotilaat enemmän kuin valmiita palaamaan koteihinsa.

Vielä viime hetkellä ennen rauhan julistamista tapahtuu hämäräperäinen rynnäkkö ja sotamies Albert Maillard hautautuu elävältä. Kuolema ei kuitenkaan ehdi häntä korjata, sillä aseveli Edouard Péricourt saa hänet kaivettua ylös – vaan millä hinnalla: Kranaatti räjäyttää suuren osan Péricourtin kasvoista tuusannuuskaksi. Tapaus sitoo miehet yhteen tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Kun rintamalta vihdoin päästään Pariisiin, ei siellä odota maine ja mammona, vaan näköalaton kurjuus ja köyhyys. Sotatraumat kuiskivat korviin eikä etenkään Albertin asiaa auta tietoisuus siitä, että häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle on nainut Edouardin sisaren Madeleinen. Nimittäin, Pradelle on itse piru joka sodassa tappoi vaikka omiaan, jos tilanne sitä hänen mielestään vaati.

Kaikki nämä kolme keskeisintä henkilöhahmoa ovat kiinnostavia, joskin Edouard jää melko etäiseksi. Hänestä piirtyy kuitenkin riittävän elävä kuva, ettei hän jää vain seinäruusuksi vaikka periaatteessa vammansa takia sellainen onkin. Edouard on hiljainen – pakon sanelemana tietenkin, koska puolet naamasta ja sen seurauksena puhekyky puuttuu – mutta hiljaisuuden takana on terävät aivot ja vahingoittunut mieli.

Albert yrittää auttaa Edouardia minkä voi, koska kokee olevansa sen hänelle velkaa. Albertin ja Edouardin välinen ystävyys on vaikea erityisesti vallitsevien olosuhteiden takia ja myös siksi, että molemmat ovat sodan jäljiltä pahasti traumatisoituja. Luvattua rahallista tukea valtiolta ei kuulu eikä näy, mutta jostain on rahaakin saatava elämiseen.

Luutnantti, myöhemmin kapteeni, d’Aulnay-Pradelle on ylhäistä sukua, mutta rutiköyhä. Madeleinen naiminen avaa ovet ylhäistön seurapiireihin, mutta appiukko Péricourt pitää huolen, ettei Pradelle pääse Pericourtien varoihin käsiksi. Mikä kaamea pettymys, joten rahaa täytyy hankkia muita kanavia pitkin.

Ote takakannesta:

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta kuten olen aiemminkin todennut: tyyli ratkaisee. Tässä romaanissa ei juuri rintamakuvauksia (joita en siis yleensä jaksa) ole alun muutamia lyhitä kohtauksia lukuun ottamatta. Ne ovat merkittäviä juonen kannalta (ja ihmeen kiinnostavia, vaikkakin melko brutaaleja kuten nyt sota yleensä), joten niille on perustelunsa ja paikkansa tarinassa.

Näkemiin taivaassa oli minulle jälleen täyden kympin kirja: juuri sopivaan aikaan luettu ja ihanan pitkä. Nähtävästi kaipaan pitkiä kirjoja, koska en jaksa olla koko ajan miettimässä, mitä lukisin seuraavaksi. Kaiken aloittaminen on minulle nyt vaikeaa, joten mitä pidempi kirja sen harvemmin tarvitsee niitäkään aloittaa. Jokin historiallinen kausi lienee päällä, koska historialliset romaanit erityisesti kiinnostelevat.

Näkemiin taivaassa on käännetty englanniksi nimellä The Great Swindle, joka vihjaa suurenluokan huijaukseen, jollaisella on keskeinen osuus romaanissa. Itse asiassa huijauksia franginkuvat silmissä tehtaillaan useammallakin taholla. Minua kiehtoo kirjan allkuperäinen nimi enemmän sen tietyn runollisuuden ja monimerkityksellisyyden takia. Toki The Great Swindle on nimenä viihteellisempi ja siten vissiin myyvempi.

Näkemiin taivaassa avaa trilogian, jonka muut osat on suomennettu nimillä Tulen varjot ja Tuhon lapset. Tulen varjoissa kirjan keskiöön nousee Madeleine ja olisi kyllä pakko saada se lukuun ASAP. Olen kys. kirjaa metsästellyt kierrätyskeskuksista, antikvariaateista ja parista kirjakaupastakin, tuloksetta. Täytynee vissiin jatkaa sarjan parissa englanniksi, kunhan täältä kotiin pääsen. Harmi sinänsä, koska olisin mielelläni lukenut koko trilogian suomeksi (käännös on mielestäni erinomaisen sujuva). 

Olen lukenut aiemmin Pierre Lemaitrelta kaksi romaania, Irenen ja Alexin. Ne ovat neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Jostain syystä sarja on jäänyt minulta kesken, vaikka pidin molemmista mainituista kirjoista kovasti.

Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Mainintoja luetuista kirjoista ja muustakin

Viime vuoden alussa kasasin itselleni hyllynlämmittäjäpinon, josta tavoitteeni oli saada luettua edes yksi kirja. Tavoitetta en saavuttanut, kuinkas ollakaan. Joten miksipä en siirtäisi samaa pinoa tällekin vuodelle. Varmaan sen tavoitteen jonain vuonna saavutan.

Hyllynlämmittäjät 2026

 

Viime aikoina olen lukenut muun muassa Gregg Olsenin tosipohjaisen teoksen If You Tell – A True Story of Murder, Family Secrets, and the Unbreakable Bond of Sisterhood (Thomas & Mercer 2019, s. 405). Kirja kertoo Knotekin perheestä, jota äiti Shelly brutaalisti pyörittää oman napansa ympärillä oikkujensa mukaan. Shelly on mainio käskyttämään eikä empatia kuulu hänen tunneskaalaansa. Ken Shellyn tielle osuu, saa toivonsa ja mahdollisesti koko elämänsä heittää. Shellylle ihmiset ovat olemassa manipulointia ja muita työtehtäviä varten. Kirja on suomennettu mielestäni kyseenalaisella mutta tietysti myyvällä nimellä Äitimme oli sarjamurhaaja.

Olen myös jatkanut Abir Mukherjeen Wyndham-sarjan parissa. Tai viidennestä kirjasta lähtien sarja kulkee nimellä Wyndham & Banerjee. Nyt lukemani The Shadows of Men (Harvill Secker 2021, s. 334) on sarjan viides kirja, jossa Banerjee saa ensimmäistä kertaa oman äänen. Aiemmissa kirjoissa näkökulma on ainoastaan Sam Wyndhamin. Tämä sarja se vain paranee edetessään.

Luettu on myös Kotaro Isakan The Mantis, joka kertoo palkkamurhaaja Kabutosta, joka haluaa lopettaa murhauransa. Eläköityminen alamaailmasta ei ole helppoa ja eropyrkimyksissä voi joutua itsekin murhattavien listalle. Olen aiemmin lukenut Kotaro Isakalta Bullet Trainin ja Three Assassinsin, jotka niinikään käsittelevät palkkamurhaamista.

Kurkistin tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta, mutta se ei herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Ei syntynyt intoa siihen osallistua, joten skippaan tämän vuoden. 

Blogi saattaa olla hiljaisempi nyt jonkin aikaa – tai sitten ei. Riippuu mielialoistani ja voinnistani. Viime vuosi oli kammottava ja sen jälkimainingit resonoivat tässä vuodessa. Onneksi on kirjat, ne ovat aina uskollisesti mukana kaikissa elämäntilanteissa milloin tukien ja lohtua tuoden, vieden ajatuksia muualle ja milloin innostaen.