Rutto ei tarttunut minuun

Albert Camus: Rutto
(alkuper. La Peste, 1947)
Suomentanut Juha Mannerkorpi
Otava 1948
S. 269

Sanon nyt heti alkuun, että Rutto oli minulle karmaiseva pettymys. Camus'n The Outsider näyttäytyy Ruton rinnalla suorastaan mestariteoksena, vaikka en sillekään ihan lämmennyt.

Olen tosin ajatellut kys. kirjaa (siis Outsideria) paljon jälkikäteen ja oikeastaan se on alkanut tuntua sitä paremmalta, mitä enemmän lukemisesta on aikaa.

Valittelin jo The Outsiderin kohdalla sen heppoista filosofista antia. Odotin suurempia, syvemmälle meneviä pohdintoja. Sitä samaa odotin Rutolta, mutta odotukset eivät täyttyneet. Rutto jäi minulle ihan ok-kirjaksi: kyllähän sen ennemmin lukaisi kuin turpaansa otti.

Rutto on kronikka, joka kertoo nimensä mukaisesti rutosta. Etenkin kirjan alku on mielenkiintoinen, kun ensimmäiset ruttotapaukset todetaan. Pidän Camus'n tyylistä kuvailla tuota ranskalaista Algeriassa sijaitsevaa kyläpahasta. Imeydyinkin kirjaan mukaan kuin koskessa laskeva tukki.

Mutta sitten koski väsyy, virta uupuu. Tukki jää surullisena kellumaan suvantoon, juttuu pohjamutaan. Siinä se sitten köllöttää kirjan loppuun saakka lukuun ottamatta muutamaa hapuilevaa yritystä irrottautua mudasta.

Camus on tarkka ihmiskuvaaja ja onnistuu mielestäni etenkin Cottardin kuvailemisessa. Cottard onkin kirjan mielenkiintoisin henkilö ja samalla ristiriitaisin. Olisin halunnut lukea hänestä enemmänkin.

Tohtori Rieux ja hänen näkökulmansa on kuitenkin vahvimmin esillä. Rieux on melko tavanomainen, jopa tylsä. Jo kirjan alussa vihjaillaan, että kertoja paljastetaan myöhemmin kirjassa. Tietoa pantataankin kirjan loppuun saakka, mutta eipä tuo nyt mikään yllätys ollut. Odotin jälleen kerran jotain pommia, mutta eipä tullut edes ritsasta päähän.

Jotenkin tuntuu, että pitäisi nyt puolustella itseään, kun ei tämä(kään) klassikko oikein napannut. Onhan Rutolla toki ansionsa enkä ihmettele, että siitä pidetään. En edes kyseenalaista sen asemaa klassikkona.

Mutta niin, minulle se ei riitä. Vertaan mielessäni Ruttoa lukuisiin lukemiini venäläisiin klassikoihin, joissa minun makuuni sukelletaan tarpeeksi syvälle. Ei tarvita edes koskea, ei virtaa. Ei, sillä tukki lojuu meressä alkaen hiljalleen upota painuen yhä syvemmälle syvemmälle syvemmälle. Kunnes ei sitä enää näy.

Ruton on lukenut ja siitä blogannut ainakin Kaisa (Kannesta kanteen) ja Jokke (Jokken kirjanurkka).

Intohimoton ihminen

Kannen kuva: Rankin

Albert Camus: The Outsider
Penguin Classics 2012
L'Étranger, 1942
kääntänyt Sandra Smith
S. 111

"My mother died today. Or maybe yesterday, I don't know."

Meursault ja hänen elämänsä on melko tavanomaista. Meursault ei ole mikään suurien tunteiden mies, vaan hän arvostaa pikemminkin järkeä ja logiikkaa. Äidin kuolema ei häntä pahemmin hetkauta, ei suuntaan eikä toiseen: ihmiset kuolevat. Piste.

Äitinsä hautajaisiin Meursault toki matkustaa, vaikka se tarkoittaakin kahden vapaapäivän pyytämistä töistä. Hautajaiset tulevat ja menevät ja helpottuneena Meursault pääsee takaisin omaan elämäänsä.

Eipä hän silloin tiennyt, että hautajaisiin (ja etenkin hänen käyttäytymiseensä niissä) vielä palataan. Tosin eipä hän silloin vielä tiennyt sitäkään, mitä tekee rannalla toiselle ihmiselle.

Poskia kuumottaa rantahiekka, ilma väreilee kuumuuttaan. Kirjassa haahuillaan päivästä toiseen, tavataan muutamia ihmisiä. Elämä löntystää, on jotenkin seisahtunutta. Meursaultin tuore tyttöystävä haluaisi avioitua Meursaultin kanssa. Meursaultille asia on yhdentekevä: jos haluat. Kaikki on vähän samantekevää hänelle. Mutta eipä se (tunteettomuus) rikos ole niin kauan kuin ei tee rikosta - tai sitten on.

Odotin tältä kirjalta enemmän filosofista antia, pohdintaa. Ihan turhaan. Kirja edustaa lähinnä maisema- ja arkikuvausta (lopun "kliimaksia" lukuun ottamatta). Ihan mielenkiintoista kyllä ja pidin kirjan merkillisestä tunnelmasta, samoin muutamista sen henkilöhahmoista vaikka jäivätkin melko pinnallisiksi.

Vaan pidinkin nimenomaan heidän erilaisuudestaan ja jollain tavalla saatan ymmärtää Meursaultin tunteettomuutta: eivät kaikki ihmiset tunne niin voimakkaasti, mutta ei se automaattisesti tarkoita, että he ovat esimerkiksi psykopaatteja. Meursaultin suurin "virhe" (väkivaltaisen teon lisäksi siis) lienee se, ettei hän ajattele (eikä toimi) normien mukaisesti.

Yhtä kaikki, ei tämä kirja minussa se kummempia intohimoja herättänyt. The Outsider on vähän kuin jälkiruoka: sellainen kevyt mansikkarahka joka ei täytä mutta jättää raukean olon. Ajattelinpa joskus lukea Camus'lta muutakin, esimerkiksi The Plague kiinnostaa kovasti.

The Outsider on käännetty suomeksi nimellä Sivullinen. Lisäkseni kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Niina T. (Yöpöydän kirjat)

~~~

Korkkaan tällä kirjalla Vive la France! -haasteen kohdaltani alkaneeksi.   Aluksi ajattelin tavoittelevani kenties vain yhtä raitaa (jonka saa jo kahdella luetulla kirjalla), mutta nälkä kasvaa syödessä.

Olen alitajuisesti katsellut ranskalaista kirjallisuutta sillä silmällä ja sitä on päätynyt kokonaisen lipun verran - ja oikeastaan ylikin - lukulistalleni (jota ei tosin periaatteessa ole olemassa). Että kenties minulla onkin lokakuuhun mennessä koko lippu kursittuna kasaan. En nyt kuitenkaan vielä paukuttele henkseleitäni.