Kerry Daynes: The Dark Side of the Mind – True Stories From My Life as a Forensic Psychologist
Endeavour, 2019
s. 312
Ihmisen mieli kiinnostaa, sekä hyvässä, pahassa että tutkinnan kohteena. Psykologiasta ja ihmisen käyttäytymisestä kiinnostuneille forensic psychologist (en tiedä suomenkielistä nimikettä, ei ole sama asia kuin criminal psychologist eli kriminaalipsykologi) Kerry Daynesin teos The Dark Side of the Mind on oivallista luettavaa.
Kirja on jaettu yhteentoista lukuun, joissa kussakin Daynes nostaa tapetille jonkin erityisen keissin, joka on jäänyt hänen mieleensä. Tapausten arvo ei ole niiden shokeeraavuudessa. Jos olisi, veikkaan että Daynes olisi löytänyt raflaavampiakin keissejä, joilla repostella ja mässytellä plus nämä valitutkin olisi voinut kirjoittaa reteämmin (onneksi ei kirjoitettu, pidän Daynesin tyylistä tällaisenaan). Mutta se ei ole Daynesin pointti. Nämä kaikki tapaukset ovat sellaisia, jotka ovat jollain lailla saaneet Daynesin itsensäkin miettimään tai näkemään asioita toisin, pohtimaan (hoito)järjestelmän toimivuutta jne.
Esimerkkinä vaikkapa melko lailla väärinymmärretty Jeane, jonka Daynes kohtaa työskennellessään eräässä hyvin pienessä ja kodinomaisessa naisille tarkoitetussa psykiatrisessa sairaalassa Manchesterissa. Jeane päätyy sairaalaan yritettyään tehdä itsemurhan. Hänen käytöksensä on epävakaata ja ajoittain äänekästä, "ärsyttävää". Hoitohenkilökunta näkee hänet lähinnä hankalana ihmisenä, jota ei oikeastaan toivota kyseiseen paikkaan häiritsemään omaa (eikä muiden) rauhaa. Jeanella on diagnoosi (en aio sitä mainita, lukekaa itse tämä kirja), jonka takia häneen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti.
Vaan kun ihminen on muutakin kuin diagnoosinsa ja toisaalta diagnoosiin voi liittyä myös stigma: oletetaan ihmisen toimivan tietyllä tavalla, koska diagnoosi f-jotain. Kaikki suodatetaan ja tulkitaan tuon yhden diagnoosin kautta. Tämä näkyy eräässä toisessakin keississä, jossa arvioitavana olevan rikollisen ihan tavallista käytöstä aletaan pitää epänormaalina, koska epäillään hänellä olevan jokin f-diagnoosi.
Ihmisten kohtaaminen ei ole yksisuuntainen tie ja tämä pätee myös silloin kun hoidetaan tai arvioidaan jostakin rikoksesta tuomittua henkilöä. Tai henkilöä, joka muusta syystä on päätynyt laitokseen. Daynes tuo esille epäkohtia, joita esiintyy potilaiden kohtaamisessa ja myös hoidossa. Kritiikki on ymmärtävää, mutta terävää. Daynes ei puolustele rikostentekijöitä tai ajattele heistä ”yliempaattisesti”, kuten ei kuulukaan. Eikä hän vain kritisoi, hän myös esittää omia ideoita, ajatuksia ja muutoksia, joita olisi hyvä harkita. Ja sitten hän myös toimii – asiat eivät siis jää vain kirjoittelun tasolle. Toki itse näen kyllä kitjoittamisenkin (silloin kun ei kirjoitella pöytälaatikkoon) osana muutosta.
Taustalla eräänlaisena jatkumona kulkee Daynesin oma tarina siitä, miten hän päätyi alalle ja mitä hän on tehnyt työkseen valmistuttuaan. Kirja on siten osin myös (kronologiaa noudatteleva) muistelmateos, joskin Daynes on hyvin tarkka yksityisyydestään. Hän kertoo itsestään ainoastaan asioita, jotka liittyvät jotenkin hänen työhönsä ja uraansa poikkeuksena maininta, että hänellä on lemmikkejä (kaksi koiraa ja kissa). Senkin mainitsemiselle on perustelu.
Pidin todella paljon tästä kirjasta – ihan sekä tyylillisesti että kerronnallisesti. Daynesin valitsemat keissit ovat kaikki omalla tavallaan jotakin hermoa koskettelevia ja ymmärrän, miksi Daynes on ne valinnut. Parasta ovat kuitenkin Daynesin omat havainnot ja pohdinnat.
Pakko vielä mainita eräs tapaus, jossa Daynes käsittelee perheväkivaltaa (tai lähisuhdeväkivaltaa, millä nimellä sitä nyt kutsuukaan). Alisonin mies, Paul, pieksee Alisonin säännöllisesti ja silloin kun ei piekse, leijailee väkivallan uhka alati ilmassa.
She (Alison) was regurlarly seen with bruises and injuries; in fact, it was common knowledge that Paul hit her. Almost every statement I read said the same thing: I told her to get away, I said she should leave him. No one mentiones telling him to go away, to stop beating her up.
How naturally we seek out and find culpability in the victim. Alison had been told that she was the one at fault long before she had picked up a weapon and become the aggressor.
Kuulostaako tutulta? Perheväkivallasta puhuttaessa usein kritisoidaan sitä, ettei nainen (tai väkivaltaa kokeva osapuoli) lähde sen sijaan että moitittaisiin tekijää. Näitähän näkee usein: oma vika, mitäs ei lähtenyt. Kukaan ei estänyt, olisi lähtenyt.
Eräänä päivänä Alison ei enää kestä. Hän tietää, mitä on tulossa ja tekee epätoivoisen teon (surmaa Paulin).
En tietenkään kannata väkivaltaa kenenkään tekemänä, mutta tässäpä hieman mietittävää muun muassa itsepuolustuksesta juridisessa mielessä.
That loss of control was a defence for men, written by men, used by men.
Miten nainen voi puolustaa itseään, koska pääsääntöisesti miehet ovat vahvempia ja kookkaampia kuin naiset (tiedostan sukupuolten kirjon, mutta tässä ei nyt ole kyse siitä). Naisten on periaatteessa pakko ennakoida eli toimia ennen kuin oletettu väkivalta alkaa ja Alisonin kohdalla – niin kuin varmasti monen muunkin, kun väkivallasta on jo merkintöjä – oli hyvin todennäköistä, että väkivallanteko on taas alkamassa. Se oli vain ajan kysymys.
Kun on pitkän aikaa henkisesti ja fyysisesti alistettu ja piesty, ihminen ei välttämättä enää toimi rationaalisesti. Voiko silloin vedota itsepuolustukseen, vaikka ei yhtään osumaa (sillä kertaa) olisi vielä saanutkaan? Nämä kysymyset ovat tässä postauksessa retorisia, mutta erittäin valideja esimerkiksi juuri Alisonin tapauksessa. Ja veikkaanpa, että monessa muussakin.
Naisten keinot puolustautua väkivaltaa vastaan ovat yleensä melko huonot, jos (ja yleensä kun) vastassa on mies. Naisilla ei ole väkivallan uhan ollessa todellinen aikaa odotella, että saavat ensimmäisen osuman ja sitten vasta ryhtyä puolustautumaan. Se on usein liian myöhäistä silloin.
*
Kerry Daynes on britti eli tämän kirjat tapaukset luonnollisesti sijoittuvat Brittilään ja kuvaavat täkäläisiä käytäntöjä. Daynesilta julkaistiin tänä vuonna toinen teos, joka on nimeltään What Lies Buried: A forensic psychologist's true stories of madness, the bad and the misunderstood. Aion tietysti lukea senkin, kun tulee sopiva rako.
Kirjakuvan ja tämän kukkakuvan olen ottanut 16.11. Lehtiä on vielä jonkin verran puissa, mutta hiljaksiin ne loputkin putoavat. Kaikenlaista kukkijaa sen sijaan löytyy edelleen.
Mukavaa viikonloppua!
