Muistoja ja pandemiaa

Luin aiemmin tänä vuonna Claire Fullerin romaanin Unsettled Ground, joka oli varsin positiivinen ylläri. Positiivinen siksi, etten erityisesti lämmennyt Fullerin esikoiselle Our Endless Numbered Days.

Kuullessani Fullerin uusimmasta teoksesta The Memory of Animals (Fig Tree 2023, s. 306) tiesin heti haluavani lukea sen ja mielellään melko tuoreeltaan.

 

The Memory of Animalsin asetelma on superkiinnostava. Pandemia jyllää niittäen ihmisiä kuin heinää. Viruksen oireet ovat karmeat pitäen sisällään muun muassa muistinmenetystä, turvotusta ja lopulta kuoleman. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

Kun rokotefirma etsii vapaaehtoisia henkilöitä viruksen taltuttamiseen kehitetyn rokotteen testiryhmään, rahavaikeuksien kanssa painiskeleva Neffy ilmoittautuu vapaaehtoiseksi “koekaniiniksi”. Testiryhmä on tarkoitus rokottaa, jonka jälkeen heille annetaan tappava virus.

Kirjan alku on hurjan koukuttava, kun tarina hitaasti avautuu. Harmillisesti koukuttavan alun jälkeen ei oikeastaan tapahdu mitään kiinnostavaa. Neffy ja neljä muuta testiryhmäläistä (Leon, Piper, Yahiko ja Rachel) jumittavat autioituneessa laitoksessa, koska henkilökunta on paennut paikalta ja osa mahdollisesti saanut viruksen ja kuollut. Kukaan ei uskalla poistua rakennuksesta, sillä ulkona vaanii viruksen lisäksi muut vaarat. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska ruokavarastot hupenevat hurjaa vauhtia.

Leon on tuonut mukanaan laitteen, jolla voi vierailla omissa muistoissa. Hän haluaa testata laitetta Neffyyn nähdäkseen toimiiko se Neffyn kohdalla. Jostain syystä laite ei nimittäin toimi kaikkien kohdalla. Neffyn kohdalla se toimii ja laitteen avulla Neffy pääsee palaamaan muistoihinsa. Näiden sessioiden kautta lukijalle paljastuu asioita Neffyn taustasta ja persoonasta.

Romaanin eräs fokus on näiden viiden henkilön välisissä kemioissa ja siinä, miten ihminen käyttäytyy kun joutuu ikään kuin valvomattomaan vankilaan. Toki rakennuksesta voisi poistua koska tahansa, mutta kaikki ovat liian pelokkaita lähteäkseen, vaikka kaikki myös tietävät että jossain vaiheessa on pakko, ellei aio kuolla nälkään.

Kaikki henkilöt Neffya lukuun ottamatta jäävät etäisiksi, jopa persoonattomiksi. En saanut kenestäkään oikein mitään otetta eivätkä henkilöt siten tuntuneet järin kiinnostavilta. Edes Neffya en kokenut erityisen kiinnostavana, vaikka hänestä sentään sai muodostettua jonkinlaisen persoonallisuuden.

Eipä siis juuri hetkauttanut, mitä kenellekin tapahtuisi. Olisi nyt edes tapahtunut jotain, mutta yksittäiset selkkaukset henkilöiden välillä eivät oikein jaksa pitää tarinaa elossa. Osittain petyin kai siksi, että odotukseni tarinan suhteen olivat toisenlaiset.

Pidän Claire Fullerin kirjoitustyylistä, mutta tämä ei nyt sitten muulla tasolla iskenyt oikein ollenkaan. Vahvahko tunnelma teoksessa on, mutta olisi kiva jos olisi ollut muutakin.

Ei kuitenkaan tullut mieleen jättää kirjaa kesken eikä kaduta, että tämän luin. Ihan ok lukukokemus.

 

Takateksti: 

From the Costa-Winning, Women's Prize-shortlisted author of Unsettled Ground: a gripping, haunting novel about memory, love and survival, for readers of Never Let me Go and Leave the World Behind

Neffy is a young woman running away from grief and guilt and the one big mistake that has derailed her career. When she answers the call to volunteer in a controlled vaccine trial, it offers her a way to pay off her many debts and, perhaps, to make up for the past.

But when the London streets below her window fall silent, and all external communications cease, only Neffy and four other volunteers remain in the unit. With food running out, and a growing sense that the strangers she is with may be holding back secrets, Neffy has questions that no-one can answer. Does safety lie inside or beyond the unit? And who, or what is out there?

While she weighs up her choices, she is introduced to a pioneering and controversial technology which allows her to revisit memories from her life before: a childhood divided between her enigmatic mother and her father in his small hotel in Greece. Intoxicated by the freedom of the past and the chance to reunite with those she loves, she increasingly turns away from her perilous present. But in this new world where survival rests on the bonds between strangers, is she jeopardising any chance of a future?

The Memory of Animals is a taut and emotionally charged novel about freedom and captivity, survival and sacrifice and whether you can save anyone before you save yourself.

Valheilla rakennettu todellisuus

 

Claire Fuller: Unsettled Ground
Fig Tree, 2021
s. 287

 

Jeanie ja Julius ovat 51-vuotiaat kaksoset, jotka ovat eläneet melko epätavallisen elämän lähinnä äitinsä Dotin ansiosta tai takia. Perhe on asunut lähes koko ikänsä kolmisin ränsistyneessä mökissä pienen kylän ulkopuolella. Lähin naapuri on useiden kilometrien päässä asuva Spencer Rawson, joka omistaa perheen asuttaman mökin.

Dot on perheen keskus, joka huolehtii siitä että rahaa on sen verran, että saadaan ruokaa pöytään. Julius työskentelee epäsäännöllisesti milloin missäkin ja auttaa siten omalta osaltaan perhettä taloudellisesti. Jeanien täytyy sydänsairautensa takia ottaa rauhallisesti ja välttää raskasta liikuntaa ja voimakkaita tunteita.

Ja sitten Dot yllättäen kuolee ja huolella rakennettu “idylli” alkaa rakoilla.

Jo romaanin ensimmäinen luku, jossa kuvataan Dotin viimeiset hetket ennen kuolemaa, antaa ymmärtää, että moni Jeanille ja Juliukselle syötetty totuus onkin valhe. Mutta mitkä niistä ja miksi?

Unsettled Groundin tunnelma on jokseenkin uhkaava, ajoittain jopa pelottava. Eristyksessä lähes koko elämänsä viettänyt Jeanie kokee toiset ihmiset raskaina, mutta ei varsinaisesti heitä pelkää. Lukijana minua pelotti jotkin kohtaukset: odotin koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi.

Kamalia tapahtuukin, mutta eri tavalla kuin odotin. Ja huom: kamalilla tapahtumilla en tarkoita pääasiassa esim. mitään fyysistä väkivaltaisuutta. Kyseessä on enemmänkin yleinen ilmassa leijuva ahdistus ja pelon ilmapiiri. Epätietoisuus.

Fullerin tyylissä onkin jotain, joka tekee ilmapiiristä uhkaavan, painostavan – erityisesti juuri lukijalle. Ja onhan tilanne tietysti varsin ahdistava myös Juliukselle ja Jeanille: Jeanille vielä enemmän, koska hän on elänyt eristäytyneemmin kuin Julius. Fuller on todellakin onnistunut rakentamaan tunnelman, joka hyökyy sivuilta suoraan lukijaan.

Vaikka kirjassa on useita ärsyttäviä henkilöitä, he ovat aidolla tavalla ärsyttäviä. Persoonia, joilla on ärsyttäviä piirteitä. Ihminen voi tarkoittaa hyvää, mutta olla silti ärsyttävä. Mukavimmassakin ihmisessä on usein joitakin ärsyttäviä piirteitä – meissä kaikissa on.

Koin esimerkiksi usein Jeanien ärsyttävänä ja rasittavana, vaikka hän on looginen ja käyttäytyy, kuten persoonalleen on ominaista. Fuller kuvaakin todella taiten nimenomaan Jeanien persoonaa ja ajatuksia: ne eivät välttämättä ole järjellisiä muille kuin Jeanille itselleen, mutta lukija voi ne ymmärtää. Ja silti voi ärsyttää.

Tähän väliin pieni ylistyspuhe kirjallisuudelle, jonka innoittajana tämä Unsettled Ground on. Nimittäin muistin jälleen erään syyn miksi rakastan kirjallisuutta ja lukemista: se mahdollistaa omien tunteiden ja asenteiden tutkimisen/pohtimisen turvallisessa ympäristössä.

Tämä kirja herätti minussa syistä, jotka pidän itselläni, yllättävän paljon kaikenlaisia mietteitä – myös sellaisia, joista en ole ylpeä tai joita en missään nimessä sanoisi ääneen. Toisinaan jopa omat asenteet ja ajatukset voivat yllättää ja niitä täytyy ihan jäädä pohtimaan. Mietin, että antaisin jonkin pienen esimerkin, mutta eihän sellaista voi tehdä lyhyesti, koska oma ajatuskulkuni näyttäytyisi todennäköisesti omituisena ja epäloogisena sellaiselle, joka ei minua perin juurin tunne.

Mutta ehkä pari sanaa Dotista, joka ei ehdi olla elävänä kuin muutaman sivun verran. Siten Dotin kuva muodostuu ainoastaan toisten henkilöiden silmin ja on siksikin ristiriitainen. Se on varmasti tietoinen valinta. Jos Dot olisi äitini, en voisi ikinä antaa anteeksi. En perustele tätä. Ehkä ymmärrät, jos luet tämän kirjan.

Ja Jeanie on lopulta aika lailla äitinsä kaltainen… tai kukin lukija tietysti tulkitsee tavallaan, mutta mutta.

Häiritsevä romaani, jossa ei paljon tapahdu mutta kerronan taika, miljöö ja tunnelma vievät mukanaan.

Olen aiemmin lukenut Fullerilta hänen esikoisromaaninsa Our Endless Numbered Days, joka jätti minut kylmäksi. Fullerilta on julkaistu lukuisia romaaneja sen jälkeen ja varmasti luen niitä muitakin. 

Tänä vuonna häneltä julkaistaan romaani nimeltä The memory of Animals, joka vaikuttaa superkiinnostavalta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

Eloonjäämisleikkiä metsässä

Claire Fuller: Our Endless Numbered Days
Fig Tree, 2015
S. 292

Tuntemukseni suljettuani kirjan kannet: Jaahas. Vai niin. Just joo. Höh.
Tuntemuksiani nyt aamulla, kun olen sulatellut lukemaani yön yli: Höh.

En valaistunut unissani eikä yö tuonut alitajuntaani uutta hehkua. Koska sitä ei nyt valitettavasti ole. Minä arvasin tämän kirjan melko alussa ja arvaukseni vahvistui kirjan edetessä. Sitten odotin huipennusta, jota ei tullut. Tämän kirjan pointti ei ole se, mitä tapahtuu vaan miten tapahtuu.

Lontoo vuonna 1985. Kertojana Peggy, joka palaa takautumin ensin vuoteen 1976, joka on käännekohta hänen elämässään. Kyseisenä vuonna Peggyn isä pakottaa hänet mukaansa matkalle, jolla Peggy sitten viipyykin yhdeksän vuotta.

Kotiin jää taitava konserttipianisti-äiti, jonka Peggy luulee kuolleen. Itse asiassa Peggy luulee koko maailmaan "jakautuneen", pyyhkiytyneen pois. Jäljellä on vain kaksi ihmistä: Peggy itse ja hänen isänsä. Kahdeksanvuotias on helppo aivopestä.

Mutta tietenkään maailma ei ole mihinkään kadonnut eikä Peggyn ja isänsä asuttama metsämökki, die Hütte, ja sitä ympäröivä alue ole ainoa asutettu - saati olemassa oleva - alue. Eloonjääneitä on muitakin, Peggy lopulta huomaa.

Ja Peggy palaa kotiinsa: tämä ei ole mikään yllätys, sillä se lukee kirjan sivuliepeessä. Toisekseen romaani alkaa siitä, kun Peggy on palannut takaisin kotiinsa Lontooseen eli lukija saa heti tietää, että yhdeksän vuoden eloonjäämisleikki metsässä päättyi.

Mielenkiintoista, vai mitä. Minua tämä kirja kihelmöi niin (kiitos The Sunday Timesin kulttuuriliitteen, josta kirjan bongasin), että oli pakko ostaa se. Varasin sen ensin kirjastosta, mutta peruin varaukseni kun huomasin olevani jonossa neljässadasjotain.

Mutta mielenkiintoista hei. No, olihan se aluksi. Kuten aiemmin jo totesin, aloin arvailla tapahtumien kulkua ja juonta jo hyvissä ajoin. Sen arvaamiseen ei tarvita mitään henkimaailman voimia, ihan puhdas logiikka riittää. Eipä sekään sinänsä olisi haitannut, jos kirjassa olisi ollut mielenkiintoista tapahtumaa tai ajatuksia.

Ei ollut, minua alkoi hieman puuduttaa kirjan keskivaiheilla. Ei olisi välttämättä tarvinnut mitään kummempia tapahtuakaan, jos olisi ollut tarjolla ajatuksia, oivalluksia, sanomaa. Mutta pinnalliseksi jäävät kaikenlaiset ajatuksentyngät, joita ei edes pahemmin ole.

On vain nälkää ja tylsää arkea. Jos ei ole nälkää, on muuten vain tylsää, pimputetaan äänetöntä pianoa. Pianoa, jossa on vain koskettimet. Peggyn isä on epävakaa, mutta mitäs muuta nyt voi odottaa lapsensa kaappaajalta. Isä jääkin etäiseksi.

Myös Peggy jää etäiseksi: hän vain on. En saa hänestä otetta. Jotkut ovat saaneet, koska tämä kirja on saanut melko hyvät arviot Goodreadsissa. Sieltä kannattaakin lukea hieman positiivisemmat mietteet, minä en nyt pysty parempaan.

Our Endless Numbered Days (hyvä nimi kyllä tälle kirjalle: siitä propsit!) on brittiläisen Claire Fullerin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kirjoitettu ja sinänsä moitteeton kieleltään, miellyttävä lukea. Kenties kuulemme hänestä vielä. Suomeksi tätä kirjaa ei ole käännetty ainakaan toistaiseksi.