Pandemian myötä uusi alku

Deon Meyerin Etelä-Afrikkaan sijoittuvan romaanin Fever voi katsoa kertovan jälleenrakentamisesta (siten se sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27). Miten jälleenrakentaminen onnistuu, onkin sitten toinen juttu.

 

Deon Meyer: Fever
alkuper. Koors, 2016
Hodder&Stoughton, 2017
afrikaansista englanniksi kääntänyt K.L Seegers
s. 530

 

Pandemia (jonkin sortin koronavirus kyseessä) on pyyhkäissyt maapallolta suurimman osan ihmisistä ja eloojääneet yrittävät selviytyä miten kykenevät autioituneessa ja infrastruktuuriltaan rikkinäisessä maassa, jossa heitä ahdistelevat villikoirien lisäksi – ylläri – toiset ihmiset.

Willem Storm on idealisti, hän haluaa rakentaa turvapaikan, jonne kaikki eloonjääneet ovat tervetulleita. Pandemian voi nähdä uutena alkuna, mahdollisuutena ihmiskunnalle (jos sattuu olemaan optimistinen idealisti).

Feverin rakenne on kiinnostava, sillä se on ikään kuin muistelmateos. Sen kirjoittaja on Willem Stormin poika, Nico Storm. Isä ja poika jäävät kahden pandemian aloittaessa “puhdistuksensa”: he viettävät lähes vuoden piilotellen ja eristyksessä ennen kuin Willemin idea turvapaikasta kypsyy toteuttamiskelpoiseksi. Ja löytyy paikka, johon sen voi perustaa.

Lukijalle paljastetaan romaanin ensimmäisessä virkkeessä, että Willem murhataan. Ja että siitä on vierähtänyt jo vuosikymmeniä. Nico on 47-vuotias kirjoittaessaan nämä muistelmat.

I want to tell you about my father’s murder. I want to tell you who killed him, and why. This is the story of my life. And the story of your life and your world too, as you will see.

I have waited for a long time to write about this: I believe one needs wisdom and insight for such a task. I think one has first to get the anger – in fact all the emotions – under control.

Nico on 13-vuotias pandemian alussa. Tapahtumakuvaus kattaa nelisen vuotta eli siihen, kun Willem murhataan. Tapahtumat eivät tässä romaanissa ole kuitenkaan se merkityksellisin osuus, vaan nimenomaan ihmiset, heidän tarinansa, persoonansa. Ja heidän väliset (valta)suhteensa.

Erityisesti tietenkin Nicon suhde isäänsä. Miten pandemia ja sen jälkeiset tapahtumat muokkaavat suhdetta. Miten vähän toisista lopulta ymmärtää – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos jotain yhtään mistään voi oppia, niin ihminen ei muutu. Ihminen on eläin siinä missä krokotiili ja kirahvi ovat eläimiä. Ihminen toimii lajilleen ominaisesti, tavoittelee alati enemmän, on luova ja kekseliäs. Ihminen on eläimistä julmin, koska ihmisen tietoisuuteen liittyy olennaisesti käsitys moraalista. Jonka voi sivuuttaa, jos se on tiellä.

Mitä tehdä uudella alulla? Kaikki ne samat virheet kuin ennen uutta alkua. Siihen ei tarvita kuin muutama väkivaltaa ja sortoa ihannoiva ihminen ja sellaisia on ollut aina ja on yhä. Sillä osa ihmisistä on väkivaltaisia, vallanhaluisia ja ahneita. Niin se vain on ja siksi uusi alku on samalla aina uusi loppu eikä mikään oikeastaan voi koskaan muuttua paremmaksi niin kauan kuin ihminen on vallassa.

Yllä olevat pari kappaletta ovat omia tuntemuksiani ja johtopäätöksiäni kirjasta. Romaanissa voi nähdä toisenlaisiakin kulmia, mutta nämä tukevat omia käsityksiäni. Veikkaan, että lukijan persoonallisuus ja yleinen maailmankatsomus voivat vaikuttaa paljonkin siihen, miten tämän kirjan (kuten tietysti minkä tahansa kirjan) haluaa tulkita, sillä kyseessä ei ole mikään paasaus tai saarna.

Kirjasta löytyisi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa siteerattavaa, mutta koska en jaksanut kesken lukemisen merkitä sivuja muistiin, ei niitä (lainauksia) nyt tähän saada.

Fever on erittäin koukuttava ja kiinnostava, syvällinenkin romaani joka onnistuu yllättämään useamman kerran. Heittäen menee suosikkeihini.

 

Olen aiemmin lukenut Deon Meyeriltä romaanit Kuolema päivänkoitteessa ja Blood Safari.

Ilmastokvartetti #4, Unelma puusta

Maja Lunde: Unelma puusta
alkuper. Drømmen om et tre, 2022
Tammi, 2023
s. 464
suomentanut Katriina Huttunen

 

Norjan Huippuvuoria vuonna 2110 asuttaa pieni määrä ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen, mutta mahtuu mukaan iloa ja perinteitäkin.

Kirjan keskiössä on Longyearbyenissa Huippuvuorilla asuva Tommy, joka tarinan alussa on vain viisivuotias. Turvaa ja vakautta Tommyn elämään tuovat isoäiti ja isä sekä pikkuveljet äidin menehtyessä nuorimmaisen synnytykseen.

Ajat ovat ankaria, mutta eivät niin ankaria etteivätkö voisi pahemmaksi muuttua ja sen saa Tommy perheineen kokea. Voisi kuvitella, että eristyksessä muusta sivilisaatiosta eläminen säilyy muuttumatomana, samankaltaisena päivästä ja vuodenkierrosta toiseen. Niin tuntuu ainakin Tommy oppineen ja sellaiseen sopeutuneen. Suurten muutosten edessä pelottaa ja on vaikea päättää, miten toimia.

Longyearbyenissa sijaitsee siemenholvi, josta ei yhteisön ulkopuolella tiedetä. Toistaiseksi. 18-vuotiaana Tommy perii isoäidiltään siemenholvin vartijan toimen ristiriitaisin tuntein.

Huippuvuorilla sijaitsee oikeastikin siemenholvi. Tulin asiasta tietoiseksi vasta tämän Lunden kirjan myötä, jonka innoittamana googlettelin Huippuvuoria ja tutustuin saariston karttoihin, käytäntöihin ymv.

Unelma Puusta on neljäs eli viimeinen osa niin sanotussa Ilmastokvartetissa. En ole lukenut muita osia, mutta hyvin tämä toimi itsenäisenäkin teoksena. Tämän sarjan voi siten kaiketi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä kirjassa kohdataan Tao, joka on tuttu ensimmäisestä kirjasta eli Mehiläisten historiasta. Kyseinen kirja alkoi kiinnostaa nyt erityisesti, koska se valottanee enemmän Taon tarinaa, josta tietämättömyys ei millään lailla häirinnyt tämän (Unelma puusta) lukemista.

Koska kyseessä on dystopia, jossa keskeistä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille ja luonnolle, olisin kaivannut enemmän ajatuksia ja kannanottoja niihin liittyen. Irrallisia heittoja aiheesta esiintyy, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään – jäävät siten vain pakkopullamaisiksi maininnoiksi, osa kevyiksi saarnoiksi. Painopiste on makuuni liiaksi (ihmisen) selviytymisessä.

Minulle parasta antia tässä kirjassa on miljöö ja Tommyn sopeutumisen, ajatusten ja asenteiden kuvaaminen. Tommy on varsin jähmeä, mutta mitä muuta voi odottaa kun varttuu eristyneisyydessä pienessä kommuunissa eikä vertailukohtia oikein mihinkään ole. Muu maailma on pelkkä fantasia, josta hänelle on kerrottu sitä sun tätä.

Varsinkin kirjan alku imee mukaansa. Lukijaa pidetään pimennossa tietyistä asioista melko pitkään, mutta nuo asiat voi arvata kuta kuinkin oikein tai melko lähelle. Näistä pimennossa pidettävistä asioista muodostuu tarinan jännite, joka ei mielestäni kestä ihan kirjan loppuun asti.

Kokonaisuutena mainio romaani, jonka luki mielellään loppuun asti. Lukenen sarjan muutkin kirjat, kunhan tulee otollinen olo.

Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Unelman puusta kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma. Vaikka Huippuvuorilla on alkanut ilma lämmetä ja jäätiköt sulaa, niin kyllä siellä minun makuuni oli erittäin kylmä.

Kun vaihtoehdot käyvät vähiin

Paul Lynchin Prophet Song alkaa lupaavasti, mutta hiljakseen selviää näkökulman olevan ja pysyvän varsin rajattuna. Minua se ei miellyttänyt. Vika ei ole romaanissa, vaan minussa ja odotuksissani. Täytyyhän Prophet Songin olla mainio teos, koska se voitti Booker-palkinnon viime vuonna.

Takakansi:

On a dark, wet evening in Dublin, scientist and mother-of-four Eilish Stack answers her front door to find the GNSB on her step. Two officers from Ireland’s newly formed secret police are here to interrogate her husband, a trade unionist.

Ireland is falling apart. The country is in the grip of a government turning towards tyranny and Eilish can only watch helplessly as the world she knew disappears. When first her husband and then her eldest son vanish, Eilish finds herself caught within the nightmare logic of a collapsing society.

How far will she go to save her family? And what – or who – is she willing to leave behind?


Prophet Songissa kuvaillaan tilanteita, jollaisia periaatteessa jo on olemassa mutta ei Eroopassa.  Romaanissa keskitytään seuraamaan tapahtumia lähinnä yhden perheen näkökulmasta eikä mitään syitä tai taustoja hallituksen brutaaleille toimille sortaa kansalaisiaan selitetä – ei edes pienesti avata.

Onko romaani hyytävä siksi, koska se sijoittuu Eurooppaan? Tulee siten lähelle ja voisi ikään kuin tapahtua itselle, omalle maalle? Kun on totuttu ajattelemaan, että eihän meillä (paitsi toki tiedostan Irlannin verisen historian ja olen lukenut maan vaikeuksista, ”The Troubles”).

Erityisesti Prophet Songin lopusta tuli mieleeni Melissa Flemingin kirjoittama ”pakolaisteos” A Hope More Powerful than The Sea. Yksittäisten ihmisten tunteet, epätietoisuus ja pelot ovat vastaavia ja ne ajavat ihmisen tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä pääty hyvin. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot, onko niitä edes?

Vaihtoehdottomuus tulee Prophet Songissa hyvin esille. Tai pikemminkin se, kun vaihtoehdot yksi toisensa jälkeen hupenevat ja sitä myötä toivo. Koska vallitsevasta poliittisesta tilanteesta tai mistään muustakaan ei kerrota, jää Prophet Song lähinnä yhden perheen kielellisesti kauniiksi katastrofikuvaukseksi.

Tiedostan olevani tämän nahkean mietteeni kanssa melko yksin, sillä moneen Prophet Song on tehnyt suuren vaikutuksen enkä sitä ihmettele. Mutta minulle tämä teos nyt vain jäi keskinkertaiseksi.

Ihastuneita mietteitä voi lukea Goodreadsista ja löytyypä sieltä jokunen soraäänikin, joten en ihan yksin ole.

Paul Lynch: Prophet Song
Oneworld, 2023
s. 309

Dystooppiset pano-orgiat

Kuvittelin.

The Heart Goes Last -nimestä tulee mieleeni elinkauppa. Maailma ja ihmiset siellä ovat niin toivottomassa tilassa, että kauppaavat vaikka ”turhia” elimiään säilyäkseen hengissä. Absurdia, kyllä. Mutta kaipa ainakin toisen munuaisen voisi hätätilassa myydä. Toisaalta kirjamaailmassa mielikuvitusta käyttämällä myös maksan myyminen tai pernan vuokraaminen voi tulla kyseeseen. Sydämestä luovuttaisiin viimeisenä, koska kukapa haluaisi olla sydämetön.

En tiedä, mistä nämä kuvitelmat revin. Varmaan näin unia ja unohdin, mitä kirjan takakannessa lukee. Tai sitten en muistanut edes lukea sitä – luulin vain lukeneeni.

Oikeasti.

Margaret Atwoodin romaani The Heart Goes Last on dystopia. Eletään levottomia aikoja eikä ole mitenkään tavatonta menettää kotiaan. Näin on käynyt muun muassa Charmainelle ja Stanille, jotka asuvat autossa. Autossakaan ei ole turvallista, koska pitää olla valmis ajamaan pakoon, jos tilanne sitä vaatii.

Kun Charmaine näkee mainoksen ns. Positron-projektista, hän näkee siinä ulospääsyn autosta ja uuden alun. Puoliso Stan ei ole yhtä vakuuttunut, mutta taipuu Charmainen tahtoon osallistua opastetulle tutustumismatkalle Consiliencen kaupunkiin, jossa projektia toteutetaan.

Ehdot ovat selkeät, mutta epämääräiset. Kuukausi elämää Consiliencessä, kuukausi Positronin vankilassa.

On alternating months, residents of Consilience must leave their homes and function as inmates in the Positron prison system. Once their month of service in the prison is completed, they can return to their "civilian" homes.

Turvallisuus ja toimeentulo on taattua koko ajan, joten ei kai tuo nyt niin kamalaa olisi nykytilanteeseen verrattuna.

Kirjan asetelma ja alku ovat kiinnostavia, mutta tarinan edetessä tyyli muuttuu hiljalleen absurdimmaksi ja lopulta ihan pelleilyksi.

Minulla ei ole mitään absurdiutta ja pelleilyä vastaan, mutta kirjallisuudessa huumorin suhteen olen hard to please.

Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olisin halunnut kirjani jollain älykkäämmällä twistillä kuin omituisilla pakkomiellepanetuksilla ja lähes kaiken liittymisellä seksiin muodossa tai toisessa (se on jo niin väsynyttä). Onkin ihan tavanomaista, että tuntemattoman miehen kävellessä huoneeseen nainen on kuumaa muovailuvahaa ja heti valmis seuraamaan miestä panolle ties minne murjuun. Tällaisen on tapahduttava tai juoni ei toimi. Niin helppoa ja laiskaa. Miksei jotain muuta, mietin.

Syvempiä ajatusvirtoja ja teemoja voi romaanissa nähdä, mutta itse en jaksanut niistä innostua. Käsittelytapa överiksi vetämisineen ei toimi minulle tässä kirjassa ja harvemmin muutenkaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jäi hieman hämmentävä olo. Ei kaduta, että kirjan luin koska kyseessä on aika erilainen kirja suhteessa siihen, mitä yleensä luen. Siinä mielessä virkistävää ja kirja varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuutena kuitenkin aika köykäinen kokemus.

Margaret Atwood: The Heart Goes Last (suom. Viimeisenä pettää sydän)
Bloomsbury, 2015
s. 306

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 

*

Voisin kuvitella lukevani lisää Atwoodia. Olen aiemmin lukenut Alias Gracen, The Handmaid’s Talen olen katsonut sarjana (joten sitä ei kiinnosta ainakaan toistaiseksi lukea). Oletko lukenut Atwoodilta jonkin muun teoksen, joka mielestäsi kannattaisi lukea? Nyt saa mieluusti vinkkailla!

Edit. 12.7. klo. 7:30

Lisätty kirjan tietoihin maininta suomennoksesta (unohtui postausta kirjoittaessani)

Joka suuntaan leviävä Saha

Luin pari vuotta sitten Cho Nam-joon romaanin Kim Jiyoung, Born 1982 josta pidin kovasti. Jonkin verran oli siten odotuksia Chon uusimmaan enkkukäännöksen Sahan suhteen, jonka luin yhdessä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa.

Saha on asuinalueen nimi Town-nimisen minivaltion laitamalla. Sahassa asuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, joista suurimalla osalla ei ole edes Townin kansalaisuutta.

Sahalaiset tekevät huonosti palkattuja ja yleensä likaisia töitä, joita muut eivät halua tehdä. Vaikka Sahalla on huono maine, tarkempi kurkistus osoittaa siellä vallitsevien käytöntöjen olevan huomattavasti inhimillisempiä kuin ankarassa Townissa. Sahassa yhteisön jäsenistä pidetään huolta kun taas Townissa asuva voi menettää kansalaisuutensa (tai olla saamatta sitä) lähes millä verukkeella tahansa.

Cho kuvailee varsin tarkasti minivaltion käytäntöjä ja ne valottuvat myös (lähinnä Sahaan päätyvien) henkilöiden elämäntarinoiden ja taustojen myötä. Henkilöitä kirjassa piisaakin ihan ähkyksi asti.

Yksittäiset kohtalot ovat kiinnostavia, mutta jäävät valitettavasti melko irrallisiksi itse tarinasta: niiden tehtävä lienee lähinnä kuvailla Townin hirviöhallintoa, mutta olisin suonut niille suuremman roolin kokonaisuudessa. Tai sitten vähemmän kohtaloita ja keskittymistä niihin keskushenkiöihin, jotka nyt hukkuvat kaiken jalkoihin.

Koko juoni oikeastaan hukkuu lukuisiin sivupolkuihin, joista iso osa ei varsinaisesti johda minnekään.

Ja mikähän se juoni sitten on?

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan:

In a country called ‘Town’, Su is found dead in an abandoned car. The suspected killer is presumed to come from the Saha Estates.
 
Town is a privatised country, controlled by a secretive organisation known as the Seven Premiers. It is a society clearly divided into the haves and have-nots and those who have the very least live on the Saha Estates. Among their number is Jin-Kyung, a young woman whose brother, Do-kyung, was in a relationship with Su and quickly becomes the police’s prime suspect. When Do-kyung disappears, Jin-kyung is determined to get to the bottom of things. On her quest to find the truth, though, she will uncover a reality far darker and crimes far greater than she could ever have imagined.

Koin, että Sun kuolema(kin) on lopulta lähinnä sivuraide kirjassa. Tietenkin se saa aikaan tapahtumien vyöryn, mutta ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu, saa lukija tarpoa siellä sivupoluilla ihan näännyksiin asti ilman vettä. Ja kenkiä.

Ymmärrän, että kirjailija on halunnut tässä dystooppisessa romaanissaan esitellä – ja kritisoida – luomaansa maailmaa, jossa voi helposti nähdä yhtäläisyyksiä tähän meidänkin maailmaan ja aikaan (erityisesti mieleeni tuli Pohjois-Korea ja myös Kiina ja myös Etelä-Korea korruptioineen) ja siihen, miten se toimii.

Kärjistetysti: valta on harvalla ja se harva päättää mielivaltaisesti kaikesta. Kansalaisia pidetään herranpelossa ja pieninkin rike voi syöstä henkilön kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Saha on ns. slummi, jonka ihmiset ovat niin ala-arvoisia yhteiskunnan silmissä, että kaikkien ongelmien katsotaan lähtevän sieltä. Koetaan, että Saha on rikollisten paheiden pesä (ja siksi se pitäisi hävittää) vaikka se lienee oikeasti koko kirjan inhimillisin paikka.

Sivumääräänsä nähden tämä kirja tuntui pitkältä ja kun loppupuolella alkoi havahtua siihen, että moni sivuraide ei johda minnekään, alkoi pettymys nousta pinnalle. Mielestäni tässä olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta valitettavasti kirjailija keskittyi irrallisiin yksityiskohtiin ja kokonaisuus jäi vajavaiseksi.
 

Loppu suorastaan räjäytti tajunnan – pettymyksestä.

Jos kuvailisin kirjaa metaforalla, tekisin sen näin:

Olet jännässä ravintolassa, jossa lautasellesi kootaan kaikenlaista kiinnostavaa, niin että alkaa kuola valua suupielestä. Juuri ennen kuin pääset käsiksi antimiin, lautasesi pöllitään ja heitetään seinään. Plöts. Sinne meni.

Cho Nam-joo: Saha
alkuper. Saha Mansion, 2019
Scribner, 2022
koreasta kääntänyt Jamie Chang
s. 228

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sahan kohtaan 1. Kirjassa on kartta. Kirjan alussa on kartta Saha-asuinalueesta. Se saa luvan kelvata kartaksi.

Miten erottaa aito feikistä tai päinvastoin?

Se on täällä taas: nimittäin klassikkohaaste. Nyt jo kuudestoista kierros käynnissä. Haastetta luotsaa tällä kertaa Kirjaluotsi, jonka blogista voit katsoa haasteen ohjeet. Tästä pääset haastekoontiin, jossa on linkit osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Tällä kertaa lukuun valikoitui Philip K. Dickin scifiklassikko Do Androids Dream of Electric Sheep? jonka luin yhdessä Lauran kanssa.

 

Maapallo on osin tuhoutunut, mutta asumiskelvollinen. Kriteerit täyttäviä ihmisiä patistetaan muuttamaan Marsiin, jonne on perustettu uusi yhdyskunta. Heitä houkutellaan ilmaisilla palvelija-androideilla, jollaisen jokainen saisi käyttöönsä Marsiin muutettuaan.

Rick Deckard on maassa asuva palkkionmetsästäjä, jonka toimenkuva on etsiä androideja ja tuhota ne. Työstä tekee vaikean alati kehittyvä teknologia: androidit ovat niin ihmisen kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa ihmisistä. Deckardilla on käytössään testi, joka hänen tulee suorittaa saadakseen selvyyden onko henkilö androidi vai ihminen.

En ryhdy tässä kirjan juonta puimaan sen syvemmin, vaan tartun muutamiin ajatuspolkuihin, joita kirja minussa herätti. Näitä ovat pääasiassa aidon ja “feikin”/keinotekoisen väliset suhteet ja asenteet.

Aivan kirjan alussa lukija tutustutetaan niin sanottuun mood organiin, josta voi valita itselleen tunteita tai intressejä. Jos on vaikkapa alakuloinen, voi valita itselleen innokkaan olon tai ohjelmoida itsensä haluamaan katsoa telkkaria esimerkiksi kymmenen tuntia putkeen.

Tai voi, kuten Deckardin vaimo Iran, valita itselleen kuusi tuntia itsesyytöksillä kuorrutettua masennusta.

“My Schedule for today lists a six-hour self-accusatory depression,” Iran said.
“What? Why did you schedule that?” It defeated the whole purpose of the mood organ. “I didn’t even know you could set it for that,” he (Rick Deckard) said gloomily.

Mood organ kiehtoo ja häiritsee minua. Jos ihminen käyttää tunteidensa säätelyyn mood organia, mistä hän tietää millainen hän oikeasti olisi. Mitä oikeasti tuntisi. Mistä oikeasti pitää. Tunteethan ovat osa persoonaa siinä mielessä, että ne kertovat mistä pidämme/mikä meitä kiinnostaa ja mistä emme. Mood organin avulla voi siten myös määritellä itselleen tekemistä, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta. Siis aidosti, oikeasti. 

Mutta... Onko oikeastaan merkityksellistä onko tunne aito, jos se tuntuu aidolta. Ja onko sillä väliä, mistä tai miten esimerkiksi onnellisuus tulee, jos sen voi valita nappia painamalla. Onko ihminen (tai hänen tunne-elämänsä) silloin aito. Jos ei ole, onko sillä lopulta väliä.

Tästä pääsemme androideihin. Jos androidi on niin ihmisen kaltainen, ettei eroa edes huomaa ilman erillistä testausta, onko silloin väliä onko kyseessä ihminen vai androidi. Kuitenkin synttejä halveksitaan ja halutaan eliminoida epäaitoina. Mutta eikö ihminen, joka säätelee tunteitaan ns. mood organin avulla keinotekoisesti ole aivan yhtä feikki. Androidit on ohjelmoitu, mutta ihminen joka käyttää mood organia, ohjelmoi periaatteessa itseään.

Tämä ristiriita kiehtoo minua ja uskon, että se on kirjailijan tarkoituskin. Philip K. Dick ei myöskään esitä androideja ääripahoina ja ihmisiä hyvinä, vaan kirjo on laaja. Marsista karanneet androidit, jotka Deckard on saanut tehtäväkseen eliminoida (tai ”retire”, jos käytetään kirjan termiä) eivät varsinaisesti välttämättä ole vaarallisia, vaan yrittävät maankamaralla soluttautua ihmisten pariin ja elää elämäänsä paljastumatta androideiksi.

Soppa sekoittuu entisestään, kun ihmiseksi itsensä olettava alkaa epäillä omaa ihmisyyttään. Entäs jos hän onkin androidi. Entä jos Deckard itsekin on androidi. Tämä kirja todella herättää vainoharhoja ja melko vainoharhaiseksi meininki kirjassa äityykin. Hyvällä tavalla erittäin hämmentävää.

Vielä kirjan nimeä sivuten.

Tärkeä statussymboli ihmiselle on omistaa aito eläin. Aidot eläimet ovat harvinaisia ja hyvin kalliita, joten moni hankkii synteettisen eläimen, jotka nekin ovat niin aidonnäköisiä, että niistä on vaikea suorilta käsin päätellä ovatko ne synttejä vai aitoja. Deckardkin haaveilee aidosta eläimestä, jota pitäisi katollaan muiden nähtävänä. Toistaiseksi on ollut tyytyminen feikkiin.

Koen, että kirjassa kaikki peilautuu sen mukaan, mikä on aitoa ja mikä ei. Huvittavana näen sen, että ihminen itse rakentelee replikoita ihmisistä ja eläimistä, mutta kuitenkin jatkuvasti haikaillaan aidon perään tai yritetään selvittää onko jokin aito. Jos ei feikkiä erota aidosta, onko lopulta väliä onko jokin tai joku aito vai ei. Ja kuinka aito on ihminen, joka ohjelmoi tunne-elämäänsä ja intressejään mood organin avulla.

Do Androids Dream of Electric Sheep? on mielenkiintoinen scifiromaani, joka ei anna vastauksia postauksessa esittämiini retorisiin kysymyksiin, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi ja päätettäviksi. Monitasoinen teos, jossa kussakin tasossa on mielestäni kuitenkin aina kyse siitä mikä on aitoa ja mikä on aidon suhde keinotekoiseen.

Kirja tuntuu teemaltaan yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on julkaistu 1968. Itse asiassa kirjan herättämät pohdinnat ovat hyvinkin ajankohtaisia nykyään. Ehdottomasti on mielestäni ansainnut klassikkoasemansa.

Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
Gollancz 2010 (ensimmäisen kerran julkaistu 1968)
s. 193
kirja on suomennettu nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

 

Pakollinen jälkihuomautus:

Tätä kirjaa ei voine mainita tuomatta esille sen pohjalta tehtyä elokuvaa Blade Runner. Tai pikemminkin kirja toimii elokuvan raamina: yhtäläisyyksiä on, mutta elokuvassa on käytetty melkoisesti taiteellisia vapauksia ja se onkin mielestäni aivan eri teos kuin kirja.

Katsoin Blade Runnerin hiljattain, koska en sitä ole silloin muinoin nähnyt. En koe aiheelliseksi elokuvasta sen enempää tässä jauhaa: ainoastaan totean, että kirja on huomattavasti enemmän makuuni. Blade Runner ei minua juuri säväyttänyt.

Sarjavinkki:

Katsoin viime vuonna (Amazon Primesta) Humans-nimisen sarjan, joka tuli oitis mieleeni DADoESia lukiessani. Jos scifi ja androidit kiinnostaa, suosittelen sarjaa lämmöllä. Itse pidin siitä todella paljon.

Memory of Water / Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja julkaistiin 2012. Memory of Water on Itärannan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio Teemestarin kirjasta. Se julkaistiin Briteissä 2014.

Teemestarin kirja/Memory of Water on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien, mutta en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua. Kun kirjasta tuli puhetta LauraKatarooman kanssa ja hän ehdotti, että voisimme tehdä syrjähypyn lukupiirimme teemasta (joka on siis Aasia), olin innolla mukana.

Ja kyllä kannati syrjähypätä!

 

Emmi itäranta: Memory of Water / Teemestarin kirja
Harper Voyager, 2014
s. 263


On tapahtunut jonkin sortin ekokatastrofi, jonka on oletettavasti aiheuttanut ilmastonmuutos (jonka taas on aiheuttanut ihminen). Juomakelpoisesta vedestä on pulaa ja kuivuus vaivaa muutenkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin jonnekin pohjoisen Suomen tienoille, mutta oikeastaan sijainnilla ei sinänsä ole väliä, sillä ”vanhasta maailmasta” ei ole jäljellä juuri mitään.

Kirjan keskiössä on 17-vuotias Noria Kaitio, joka valmistuu isänsä opettamana teemestariksi. Samalla isä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden: perheen mailla on salainen lähde, jossa on juomakelpoista vettä. Kuivuuden runtelemassa maassa sen arvo on mittaamaton, mutta asia täytyy pitää salassa.

Memory of Water on ehdottomasti tunnelmakirja, joka etenee hyvin maltillisesti kohti väistämätöntä. Itärannan kieli on erityisen kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa mutta ei liian runollista etäännyttääkseen. Tätä kirjaa ei voi selittää, se pitää kokea. Ja koska kirjan juoni on periaatteessa varsin simppeli, on parempi ettei siitä paljon tiedä ennestään.

Itsekin aloin lukea kirjaa melko puhtaalta pöydältä ja se osoittautui lopulta hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut – ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Jos kovasti kaipailee juonenkäänteitä ja nopeaa liikehdintää, en tätä kirjaa suosittele. Itäranta ei myöskään selittele, vaan jättää paljon lukijan päätettäväksi ja tulkittavaksi. Rohkea ja arvostettava piirre.

Kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, Veden vartija. Se saa ensi-iltansa syksyllä 2022. Tästä pääsee katsomaan trailerin. Otaksun, että elokuvaversioon on lisätty äksöniä dramatiikan maksimoimiseksi. Tunnistin muutaman kirjan kohtauksen trailerista joskin omat näkemykseni kirjaa lukiessani olivat erilaiset. Mutta tulkintojahan nämä ja elokuva, vaikka perustuukin kirjaan, on oma taideteoksensa.

Elämää metrotunneleissa

 

Dmitri Glukhovsky: Metro 2033
alkuper. ?
Gollancz, 2010
venäjästä englannintanut Natasha Randall
s. 458

Kirja jota inhosin ja josta pidin. Kirja joka puudutti, mutta kuitenkin koukutti. Paitsi silloin kun puudutti. Kirja, jossa periaatteessa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan tapahdu mitään.

Ristiriitaista.

Sellainen lukukokemus Dmitri Glukhovskyn Metro 2033 oli minulle. Sitä luettiin kauan ja hartaasti, peräti viisi viikkoa, LauraKatarooman kanssa. Mietin, että olisin saattanut jättää kirjan kesken (tosin en olisi ehkä sitä edes aloittanut), ellemme olisi sitä lukeneet kimpassa.

Eli onni, että luimme sen yhteislukuna, koska näin jälkikäteen ajateltuna kirja kuitenkin palkitsi enkä lukemisenkaan lomassa kokenut aikani menevän hukkaan, vaikka se (lukeminen) ajoittain aikamoista tervanjuontia oli.

Metro 2033 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Maailma on tuhoutunut ja ihmisiä elelee Moskovan metrotunneleissa. Ulkoilma on saastunut ja siellä vaanii monenlaiset vaarat. Omituiset eliöt, mutantit, säteily… Ei siis asiaa maanpinnalle ilman suoja- ja asevarustusta.

Osa metroasemista on tyhjillään, osassa on asutusta. Kuten ihmisille on tyypillistä, asemille on syntynyt ”valtakuntia” erilaisine käytäntöineen. Osa asemista on liittoutunut keskenään, osa on itsenäisiä. Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa, mutta tunneleissa piilee omanlaisensa vaarat.

Parikymppinen Artyom asuu isäpuolensa kanssa asemalla nimeltä VDNKh. Elo asemalla on melko rutiininomaista: kullakin on oma tehtävänsä ja paikkansa. Ulkomaailman uhat ovat kuitenkin alati läsnä.

Kun Artyom saa tehtävän, hän ei liiemmin epäröi sitä ryhtyä täyttämään. Tehtävä on niinkin yksinkertainen kuin toimittaa viesti eräälle henkilölle toiselle asemalle. Matka on vaarallinen, mutta Artyomilla tuntuu olevan onni puolellaan, sillä kuin ihmeen kautta aina löytyy joku auttamaan häntä kiperissä tilanteissa.

Metron maailma on sekä kirjaimellisesti että muutenkin synkkä ja pimeä. Miesvaltaisuus alkaa rasittaa (tähän voi olla osasyynä myös se, että olen jostain syystä viime aikoina onnistunut lukemaan useita kirjoja, joissa on lähinnä pelkästään miehiä), samoin ummehtuneet ajatuskaavat joissa ei varsinaisesti ole sijaa naisille (muuta kuin lisääntymiskoneina ja kodinhengettärinä). Miesten ajatuksia ruoditaan, elämäntarkoitusta pohditaan miehisestä näkökulmasta (ensimmäistäkään naisnäkemystä ei kirjassa ole) ja pitkiä monologeja (jotka ajoittain lähentelevät saarnaa) milloin mistäkin esiintyy.

Puuduttavimmiksi koin monen sivun mittaiset jaaritukset milloin uskonnosta, milloin muusta uskomuksesta tai vastaavasta joista suurin osa ei mielestäni juonen kannalta ollut mitenkään oleellisia. Toki ne taustoittavat kirjan maailmaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minun makuuni aivan liian perinpohjaista ja lopulta melko mitäänsanomatonta tyhjäkäyntiä. Metron maailmaa olisi varmasti voinut kuvata kiinnostavammallakin tavalla.

Sillä sellaistakin kirjassa esiintyy: kiinnostavia ajatuksia ja pohdintoja, vertauskuvia ja tarinoita. Alla eräs suosikkini.


”Do you know the parable about the frog in the cream?
Two frogs landed in a pail of cream. One, thinking rationally, understood straght away that there was no point in resistance and that you can’t deceive destiny. But then what if there’a an afterlife – why bother jumping around, entertaining false hopes in vain? He crossed his legs and sank to the bottom. The second, the fool, was probably an atheist. And she started to flop around. It would seem that she had no reason to fail about if everything was predestined. But she flopped around and flopped around anyway… Meanwhile the cream turned to butter. And she crawled out. We honour the memory of this second frog’s friend, eternally damned for the sake of progress and rational thought.”


Kirjan loppu kruunaa kokonaisuuden. Minun kohdallani se pelastaa osan lukukokemuksesta ja nostattaa kirjan arvoa silmissäni. Joku muu voi olla eri mieltä ja saa ollakin.


Tuomio: kannatti lukea ja toki täytyy ne kaksi muutakin trilogian osaa lukea (jotka on jännittävästi nimetty Metro 2034 ja Metro 2035). Mutta täytyypä ensin toipua tästä.

Edit. 4.11.2021 kello 9:25

Metrosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä. Kirjasta on suomennos.

Lihanhimo

Söisitkö ihmislihaa, jos ei muuta lihaa voisi syödä? Jos virus olisi saastuttanut eläimet syömäkelvottomiksi ja tehnyt niistä muutenkin vaarallisia ihmiselle.

Augustina Bazterrican dystopiassa Tender Is the Flesh (suom. Rotukarja) kasvatetaan ihmisiä syötäväksi, koska eläimiä viruksen takia ei voi syödä.

Kirjan keskushenkilö on Marcos, joka työskentelee lihabisneksessä ja sitä kautta lukijalle kuvaillaan melko yksityiskohtaisesti ihmislihan tuotantobisnes. Marcosin yksityiselämän kautta valottuu yleinen maailman tilanne eli miten ihmissyönnistä tuli ”uusi normaali” ja mikä se uusi normaali oikeastaan on.

Uudessa normaalissa ei ole eläimiä. Tai jos on, ne ovat pelättäviä. Saastaisia. Viruksenkantajia. Marcos ikävöi eläimiä, omia koiriaan. Uusi normaali on sen verran tuore, että entinen normaali on muistissa. Marcosilla on tapana käydä autioituneessa eläintarhassa fiilistelemässä lapsuuttaan. Katsomassa entisen elämän raunioita.

Marcos on hyvä työssään, vaikka se herättää hänessä ymmärrettävästi ristiriitaisia tuntemuksia. Kotona on yksinäistä, koska vaimo on erään traagisen tapahtuman takia muuttanut ainakin tilapäisesti äitinsä luokse asumaan.

Sitten Marcos saa lahjan. Oikein laatulihan, FGP:n eli First Generation Pure. Ihminen, joka on kasvanut vankeudessa. Marcos ei osaa päättää, mitä sille tekisi, joten hän telkeää sen vajaan siksi aikaa kun pohtii asiaa. Ja kyllähän ratkaisu löytyy.

Nyt ei enempää juonesta, joka on aika ohut. Olisin kaivannut monipuolisempaa tai -mutkaisempaa juonta, mutta ehkä kirjan tarkoitus onkin vain kuvailla erilaista maailmaa. Kuvailuun nimittäin kuluukin suuri osa kirjasta, kun taas juoni jää oikeastaan sivuosaan.

Kirja on brutaali, joten en suosittele herkemmille. Minua ei tosin juuri heikottanut lukiessani. Lähinnä mietin, miksi lihan syöminen on niin pakkomielteistä, että syödään vaikka ihmisiä kunhan saadaan lihaa. Näin siis, vaikka käsittääkseni kasvipohjaisesta ruuasta ei kirjan maailmassa ole pulaa. Kyse ei siis sinänsä ole siitä, että ihmislihaa syödään hengissä säilymiseksi.

Proteiinia täytyy saada ja sekin kirjassa mainitaan. Mutta kyllähän proteiinia saa muustakin kuin lihasta. Nimim. vegenä jo yli 25 vuotta. Tunnustan siis suoraan, etten tajua lihanhimoa. Siis sellaista, että pitää sitten vaikka ihmislihaa syödä jos ei muuta lihaa saa.

Vain yksi kirjan kohtaus sai sydämeni tykyttämään nopeammin, suutahtamaan. Se liittyi eläinrääkkäykseen.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen romaani, mutta olisin tosiaan kaivannut siihen hieman enemmän muutakin kuin tuotantoprosessin kuvausta. Keskeinen sanoma lienee, että viime kädessä ihminen on ihmiselle ihminen eli ihminen on brutaali – ei vain eläimiä kohtaan, vaan tarvittaessa kaikkea elollista.

Ja niinhän se kyllä on. Sad but true.

Kirjasta on blogannut ainakin Yöpöydän kirjat, josta taisin taannoin kirjan bongatakin.

Tietoja kirjasta:

Agustina Bazterrica: Tender Is the Flesh
alkuper. Cadáver Exquisito 2017
Pushkin Press 2020
espanjasta englannintanut Sarah Moses
s. 219
kirja on suomennettu nimellä Rotukarja

Elämää maan alla

Moni on varmaan kuullut (ja kenties myös lukenut) Hugh Howeyn Siilo-sarjasta. Kyseessä on kolmiosainen dystopiasarja, jonka ensimmäinen kirja on nimeltään Wool (suomennettu nimellä Siilo, käytän jatkossa suomenkielistä nimeä vaikka luin kirjan englanniksi).

Siilo on jälleen eräs oman hyllyn asukki, jonka olen aikoinaan hankkinut ajatuksella luenpa sen ensi tilassa. Minun “ensi tilassa” -käsite on melkoisen laaja, ja se vaihtelee parista päivästä pariin tai pariinkymmeneen vuoteen.

Siilo sopi mainiosti luettavaksi lockdown* -aikana: pääsi pakoon reaaliajan “vankilaa” toiseen vankilaan. Siilo on klaustrofobisia fiilareita synnyttävä romaani, sillä sieltä varsinaisesta siilosta ei pääse edes tunniksi ulkoilemaan, ei paista päivä sisään eikä minnekään. Aherretaan keinovalossa tarkkojen sääntöjen mukaan eikä kyseenalaisteta mitään.

Kunnes kyseenalaistetaan. Siilon sheriffi, Holston, suree vaimonsa kohtaloa. Utelias vaimo pääsi ehkä synkän salaisuuden jäljille ja hänet “päästettiin” ulos. Mitä Holstonin vaimo tiesi? Ja mitä Holston tietää halutessaan ulos. Sillä ulos kyllä pääsee, jos pyytää – ja myös pyytämättä.

Holstonin tapaus sysää kiveä, jonka päällä sammal lepää. Sammal alkaa irrota kivestä pala kerrallaan, kunnes kivi näkyy kokonaan. Näky on karski ja brutaali, kun siitä on valheet irrotettu.

Mutta menin asioiden edelle. Ei sammal kivestä itsekseen irtoa ja mitä kauemmin sammaleella on ollut aikaa juurtua, sitä paksumpaa ja tiukemmassa se on. Eräs siilon nobody-mekaanikko nimeltä Jules päätyy vasten tahtoaan raaputtamaan sammalta. Julesista tulee uusi sheriffi, joka lyhyen tähdenlentonsa aikana ehtii kuoria kiven lähes puhtaaksi.

Olen kryptinen, koska en halua paljastaa mitään. Siilo on parhaimmillaan, kun ei liikoja tiedä. Erityisesti kirjan alku on vetävä ja sopivan mystinen. Kokonaiskuva muodostuu hiljalleen ja Siilon maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Ajoittain koin kohtaukset ja tapahtumat pitkitettyinä: muun muassa portaissa ramppaaminen alkoi käydä hermoilleni, vaikka ymmärrän toki että portaita oli paljon ja niissä kulkeminen vei aikansa. Vähempikin kuvailu olisi kuitenkin riittänyt.

Toisaalta mietin, miten paljon niitä portaita oli kerrosten välillä, jos ei siiloa voinut kulkea päivässä alhaalta ylös tai päinvastoin. Kerroksia oli muistaakseni about 130 ja niiden laskeminen aloitettiin jännästi ylhäältä alas (siilo itsessään oli siis maan sisällä). Kenties aivan turhaa pohdintaa, mutta joskus takerrun lillukanvarsiin ja sotkeudun niihin hieman liiaksikin.

Kiinnostava kirja siis kaiken kaikkiaan ja aion varmaan jossain vaiheessa ne kaksi muutakin osaa lukea. Ne ovat nimiltään Shift (suom. Siirros) ja Dust (suom. Kohtalo). Woolin lopussa on pätkä Shiftin alkua (yleinen tapa täällä kirjasarjojen kohdalla: kirjan loppuun saatetaan laittaa teaseriksi seuraavan kirjan alku, jos siis kyseessä ei ole ensimmäinen painos eli jatko-osa on jo olemassa). Luin siis pätkän Shiftin alkua ja tiedän, että se sijoittuu aikaan ennen juuri lukemani Siilon tapahtumia.

Muita Siilo-sarjan kirjoja minulla ei ole, joten ihan heti en ole jatkamassa sarjan parissa. En halua näitä kirjoja itselleni ostaa, koska ne saa kirjastosta (sitten joskus kun se aukeaa). 

Kirjan tiedot:

Hugh Howey: Wool
Century 2013
s. 537
suomennettu nimellä Siilo

Siilosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat, siellä myös linkkejä muihin blogeihin.


*Täällä lockdown tarkoitti pahimmillaan sitä, että vain kaupassa sai käydä ja kerran päivässä tunnin ulkoilla (kukaan ei tosin tuota aikaa valvonut, joten minun tunti venyi monesti useammaksi tunniksi). Nyt on jo lockdownin purku käynnissä ja maanantaina saivat kaikki kaupat avata ovensa. Kiinni ovat edelleen monet palvelut (kampaamot jne.), kirjastot jne.

Waterstoneskin avasi ovensa ja kävin jo siellä ihastelemassa kirjoja lähes liikutuksen tilassa. Uutuuksia sinne ei ole vielä saatu, koska korona (täällä käytetään yleisesti nimeä Covid19) katkaisi jakeluketjut sun muut.

Kaikki katoaa

Yoko Ogawa: The Memory Police
alkuper. Hisoyaka na Kessho 1994
Harvill Secker 2019
englannistanut Stephen Snyder
s. 274


Joki hehkuu punaisena sen pinnalla ajautuvien terälehtien virratessa kohti merenkurkkua. Ruusut ovat pudottaneet kukintonsa, ne ovat poistumassa saarelta. Ne ovat poistumassa ihmisten mielistä ja muistoista. Ja kun ruusut ovat kadonneet, ei niillä ole enää merkitystä. On kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Vanha mies istuu kivellä, katse viipyy merenrantaan osittain uponneessa lautassa. Se oli joskus miehen koti. Mutta lauttoja ei enää ole, vaikka jonkin saattaa vielä harvakseltaan nähdä. Mitä merkitsee näkeminen, jos ei tunne mitään? Eikä oikeastaan edes enää muista, mikä on lautta. Etäisesti tuttu sana vailla sisältöä, merkitystä.

Ympäriltä katoaa milloin mitäkin. Katoavat esineet poltetaan isoissa kokoissa tai sitten ne vain katoavat kuten ruusut tai hedelmät tai hatut ja kun ne ovat poissa, ne menettävät merkityksensä sillä katoamisen myötä katoaa ihmisiltä muistijälki. Hedelmä? Mikä se on? Elämä palaa raiteilleen ilman hedelmiä. Pian jo tuntuu, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.

Nainen kirjoittaa romaaneja. Eräs on kesken, se on mielenkiintoinen. Romaani kertoo naisesta, joka opettelee konekirjoitusta. Konekirjoittajanaiselta katoaa ääni, mutta onneksi ajatukset voi kirjoittaa. Kunnes ei enää voi…

The Memory Police on dystopia, jossa elämää saarella rytmittävät sattumanvaraisesti katoavat asiat. Maailma ympärillä kutistuu ja samassa rytmissä kutistuu muisti. Se mikä saarelta katoaa, katoaa myös ihmisten mielistä. Paitsi joidenkin onnekkaiden tai ehkä epäonnekkaiden – mene ja tiedä -, jotka itsepäisesti muistavat. Mutta muistaa ei kannata, sillä silloin saapuu muistipoliisi ja vie koko ihmisen.

Minne katoavat asiat? Ja miksi? Minne katoavat ihmiset, jotka eivät unohda? Mitä saarella oikein tapahtuu ja miksi? Minä vastaan sinulle: mitä väliä. Jos et pidä vastauksestani, et ehkä pidä tästä kirjasta. Jos vastaus on sinusta kiinnostava, ymmärrät että kirjan ajatus on ihan muualla ja se on niin suuri, ettei yllä esitetyillä kysymyksillä ole mitään merkitystä.


Kirjan takateksti (tai tämän kirjan kohdalla sivulieve)

Hat, ribbon, bird, rose. To the people on the island, a disappeared thing no longer has any meaning. It can be burned in the garden, thrown in the river or handed over to the Memory Police. Soon enough, the island forgets it ever existed.

When a young novelist discovers that her editor is in danger of being taken away by the Memory Police, she desperately wants to save him. For some reason, he doesn’t forget, and it’s becoming increasingly difficult for him to hide his memories. Who knows what will vanish next?

The Memory Police is a beautiful, haunting and provocative fable about the power of memory and the trauma of loss, from one of Japan’s greatest writers


Virrassa lipuu romaani, josta vesi irrottaa sanoja sieltä toisia täältä, irtoaa kokonaisia lauseita, virkkeitä, paperi vettyy muste liukenee ja lopulta se kaikki valuu mereen ja katoaa. Sellainen on The Memory Police.

Ihana. Koskettava.

Yoko Ogawan teokset blogissani:

The Revenge
Hotel Iris
The Housekeeper and the Professor (suomennettu nimellä Professori ja taloudenhoitaja)
The Diving Pool
The Memory Police (tässä postauksessa)

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.

Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

Itsemurha kaupan

Has your life been a failure? Let’s make your death a success.

Jean Teule: The Suicide Shop
Alkuper. Le Magasin des Suicides 2007
Gallic 2008
Englannistanut Sue Dyson
S. 169


Onko elämäsi perseestä etkä keksi yhtään syytä elää? Ei hätää, tervetuloa itsemurhakauppaan. Sieltä löytyy varmasti kunkin kukkarolle ja tyylille sopiva itsemurhametodi. Putiikinpitäjätkin tappaisivat mielellään itsensä, mutta eivät halua jättää asiakkaitansa pulaan.

Puotia pyörittää perhe Tuvache, johon kuuluu isä, äiti ja kolme lasta. Kaksi lapsista on esimerkillisiä synkistelijöitä, mutta nuorimmainen valitettavan hilpeä. Myyntityötä hieman häiritsee kuopuksen ilostelu masentuneiden asiakkaiden edessä.

Kirja sijoittuu johonkin hamaan tulevaisuuteen jonkin katastrofin jälkimaininkeihin. Kyseessä on siis dystooppinen kertomus makaaberilla huumorilla höystettynä. Puodin tarjoilemat itsemurhametodit ovatkin kiinnostavia ja varsin innovatiivisia, suorastaan kekseliäitä. Kirja lepää melko lailla niiden varassa, sillä muuta sisältöä ei juuri ole.

Kirja on melko ohut, mutta tuntui sopivan runsaalta. Se kulkee joutuisaan kohti loppuaan. Punainen lanka kirkuu sen verran voimakkaana, ettei sitä voi olla huomaamatta. Kirjan loppu onkin napakymppi ottaen huomioon sen (kirjan) tyylilajin.

Ihan hauska kirja, mutta yhtään pidempään en olisi jaksanut tällaista lukea. Kirjaa ei käsittääkseni ole ainakaan toistaiseksi suomennettu.

~~~

The Suicide Shop oli random-ostos: kiertelin charity shopeissa kirjoja tutkimassa ja kirjan nimi pysäytti. Luin kirjan takatekstin ja innostuin enkä voinut jättää sitä puotiin. Alla muutamia muita kirjoja, jotka olen viime aikoina ostanut.

Sayaka Muratan kirjan olenkin jo lukenut ja siitä pidin. Nyt on luvussa Christine Manganin Tangerine (olen sitä kirjastoon odotellut, mutta se osuikin eteeni parilla punnalla, joten ostin omaksi) ja luulen jo selvittäneeni, mistä on kyse. Voin toki olla väärässä ja oikeastaan toivon sitä. Koska jos olen oikeassa, kenties petyn.

Olen viime aikoina kirjoittanut huomattavasti lyhyempiä kirjapostauksia kuin yleensä. Se johtuu siitä, että olen vapauttanut itseni “väkisinanalysoinnista”. Jos en syystä tai toisesta jaksa tai ei huvita ruotia kirjaa syvemmin, en ruodi. Ihana vapaus – ruodin niitä kirjoja, joiden kohdalla se tulee luonnostaan ja biorytmit muutenkin ovat kohdillaan.

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.

Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.

Teinit listii toisiaan

Koushun Takami: Battle Royale
alkuper. バトル・ロワイアル  1999
Haikasoru 2014 (2003)
englannistanut Nathan Collins
S. 627


Battle Royalen ensimmäinen enkkukäännös julkaistiin vuonna 2003. Minä luin vuonna 2014 julkaistun version, jossa on uudistettu käännös. Käsittääkseni kirjaa ei ole suomennettu.

Luen melko vähän dystopioita, joten genre on minulle edelleen melko tuore. Elokuvina olen dystopioita katsellut enemmänkin eli jotkin kirjat (muun muassa Suzanne Collinsin Hunger Gamesit) ovat sitä kautta tuttuja, vaikken ole niitä lukenut. Tämä maininta on pakollinen, koska olen kuullut moitteita siitä, että Collins on matkinut ideansa Takashin Battle Royalesta.

Mielestäni Hunger Games -elokuvat ovat erilaisia kuin Battle Royale -kirja (vaikka paljon yhtäläisyyksiä esiintyykin). Nuo yhdistävät tekijät kuitenkin lienevät yleisiä dystopioissa. Tämän enempää en ota tällaisiin väitteisiin kantaa, koska

a) en ole tosiaan lukenut Collinsin kirjoja ja
b) en ole tarpeeksi selvillä dystopiopista voidakseni tehdä kunnollista vertailua.

Battle Royalen tapahtumat sijoittuvat  Japaniin. Tosin Japani ei ole Japani, vaan Republic of Greater East Asia. Battle Royale on osa ohjelmaa ja se järjestetään vuosittain: kilpailuun valitaan sattumanvaraisesti jokin yhdeksäs luokka, joka lähetetään milloin minnekin tappamaan toisiaan. Taistelu päättyy, kun hengissä on enää yksi henkilö: hän on voittaja.

Shiroiwa Junior High School, luokka 9B: 42 oppilasta - joista 21 tyttöjä ja 21 poikia - lähtevät luokkaretkelle ja päätyvät saarelle, jossa selviää tuo kamala totuus valituksi tulemisesta. Taistelun ohjaaja Kinpatsi Sakamochi kertaa säännöt ja lähettää lapsukaiset matkaan yksi kerrallaan. Kukin osallistuja saa mukaansa pienen repun, joka sisältää muun muassa yhden aseen. Reppuja ei ole nimetty eli on sattumankauppaa, kuka saa mitäkin.

Kartta havainnollistaa hyvin kirjan tapahtumapaikkaa ja siitä on hyötyä lukiessa.

Listiminen voi alkaa ja kyllähän siinä teiniä kaatuu kuin heinää. Brutaalisuusmittari vilkkuu punaisella eli kaipa tälle voi antaa täydet kolme kolmesta (3/3). Veren lisäksi lentää aivokudosta sun muuta materiaalia, ja suolenpätkissä suorastaan uidaan. Tämän kaltainen teurastus ei tosin tunnetasolla juuri hetkauta minua. Tuleepahan vain todettua, että sinne meni sekin tyyppi.

Henkilöitä on paljon, joten hieman täytyy pinnistellä muistaakseen kuka ja millainen kukin on. Iso osa tosin kuolee melko pian häiritsemästä haurasta muistikeskusta, ja muutenkin Koushun Takami esittelee henkilöt siten, että ainakin minun mieleeni jäivät ne keskeisimmät. Lopulta niitä keskeisiä henkilöitä ei olekaan niin monta, etteikö niiden handlaaminen onnistuisi lukijalta. Haastavampaa etenkin alussa oli se, ettei tiennyt (arvailla ja päätellä toki saattoi) keistä kaikista tulee niitä keskeisiä (piti siis varmuuden vuoksi "päntätä" kaikki).

Takami kokee tarvetta valottaa myös pian kuolevien henkilöiden taustoja, mikä on melko turhaa: ei niihin enää ehdi mitään tunnesidettä syntyä, joten ei heidän kuolemiansakaan jaksa surra. Tunnesiteiden rakentaminen olisi pitänyt aloittaa aiemmin eikä vasta sitten, kun ollaan jo heittämässä veiviä, eli vaikka yleensä en kannusta tiivistämään (eli suoremmin sanottuna karsimaan sivuista), niin tämän kirjan kohdalla olisi voinut harkita enemmän, keihin kaikkiin kannattaa panostaa.

Lienee selvää, että tällaisessa asetelmassa luottamussuhteet kärsivät. Voiko siihen parhaaseen ystäväänkään luottaa puhumattakaan niistä luokkatovereista, joiden kanssa ei ole juuri tekemisissä tai joista ei edes pidä? Kuka pelaa peliä ja millä strategialla? Kannattaako pysytellä yksin vai lyöttäytyä yksiin joidenkin kanssa? Jos muodostaa ryhmän, mistä voi tietää ettei joku yhtäkkiä keksi vainoharhaisuuksissaan tai muuten vain puukottaa selkään?

Nämä tällaiset jännitteet henkilöiden välillä ovat mielenkiintoisia, ja kirjaa lukiessa tulee itsekin vainoharhaiseksi. On jännä seurata omia reagointeja: välillä olisi tehnyt mieli vain huutaa tapa nyt äkkiä se äläkä pehmoile tai olisit tarkistanut että se varmasti kuoli, urpo!

Mainiota viihdettä, vaikka en yleensä jaksa ylenpalttista ammuskelua ja tappamista, koska koen sellaisen tylsäksi. Tähänkin olisin kaivannut jotain elegantimpia tappamisia: sellaisia kieroja ansoja vaikkapa, mutta konekiväärin, pumppuhaulikon ja ties minkä rytinällä mennään. Osumia saadaan, mutta silti noustaan ja juostaan kuin Usain Bolt. Noh, sallittakoon nämä kirjallisuudessa niin kuin elokuvissakin (joskaan sellaiset räiskintäelokuvat eivät minua kiinnosta, mutta aion silti katsoa tämän kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka trailerin laitan postauksen loppuun), koska edustavat erästä tyylilajia nekin.

Mikään kaunokirjallinen mestariteos Battle Royale ei ole, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan. Minut kirja koukutti totaalisesti ja yllättikin useita kertoja, vaikka paikoin esiintyi myös ennalta-arvattavuutta. Eli joskus sai mitä tilasi, joskus ei. Näin toiminnalliset kirjat eivät yleensä ole makuuni, mutta Battle Royale on poikkeus ja täytti herkullisesti tämän vuoden action-kiintiöni.

Sen sijaan syntyi mielihalu lukea enemmän dystopioita eli jos saisi sen Hugh Howeyn Siilon joskus luettua. Tai vaikkapa ne Sergei Lukyanenkon Partio-kirjat, kun kerran ovat omassakin hyllyssäni.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34 eli kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Juu en varmaan ole elänyt enkä elä.

Empty Zone - taiteellinen dystopia

Jason Shawn Alexander: Empty Zone vol. 1
Conversations with the dead
Image Comics, 2015
S. ei ole merkitty enkä jaksanut laskea
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomen kielelle

Tämä laitos pitää sisällään Empty Zonen numerot 1-5, enempää niitä ei käsittääkseni olekaan. Kyseessä on kokonaisuus, jota ei voi mitenkään ymmärtää, ellei lue kaikkia numeroita.

Empty Zone on dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat maapallolle kahdenksankymmentä vuotta maailmanlaajuisen sähkökatkon jälkeen. Lukijan eteen läväytetään melko synkkä ja karu maailma, jossa ihmiset selviytyvät kuka mitenkin.

Corinne White, entinen sotilas, piehtaroi syyllisyydessä painajaisten riivaamana. Viina maistuu ja huumeetkin. Lopulta menneisyys on kohdattava, koska sen "haamut" on vapautettava. Enpä kerro juonesta enempää. Melko hyytävä se on, mutta en tiedä kuinka omaperäisenä se näyttäytyy dystopiaa paljon lukeville.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta (tai oikeammin graafisesta romaanista) erityisesti sen taiteellisuuden takia: pelkästään kannen ja pikaisen selaamisen perusteella lainasin sen kirjastosta. Empty Zone sisältää verta, irtoavia raajoja ja seksiä, joten herkimmille sitä en suosittele.

Kotona koneen ääressä googlettelin Jason Shawn Alexanderia ja opin, että hän on varsin monipuolinen taiteilija. Pidän hänen tyylistään kautta linjan eli seurantaan menee. Kiinnostaisi lukea myös Abe Sapien, jonka Alexander on kuvittanut (mutta ei ymmärtääkseni kirjoittanut).

Suosittelen dystopiasta ja brutaalista taiteesta kiinnostuneille. Vaaleanpunaiset villakoirat voivat mennä kotiinsa.

Kuvat luonnollisesti Empty Zone -kirjasta.

Kone vastaan ihminen?

Bernard Beckett: Genesis
Quercus 2009
(New Zealand, 2006)
S. 185

Genesis päätyi sattumalta luettavakseni. Anna (Matkalla mikä-mikä-maahan) haastoi bloginsa lukijat ehdottamaan luettavaa itselleen.

Lueskelin Annan saamia vinkkejä ja jostain syystä Annamin ehdottoma Bernard Beckettin Genesis jäi päähäni. Kun sitten tutkin kirjaston hyllyjä, pomppasi Genesis naamalle.

Oli pakko napata kirja mukaan, vaikka suoraan sanottuna sen takateksti ei houkutellut. Onneksi en antanut sen (takatekstin) häiritä; olipa nimittäin sellainen kirja, että pyöri sukat jalassa vielä monta päivää lukemisen jälkeenkin.

Anaxilla on edessään neljä tuntia kestävä tentti, jonka aikana hänen on onnistuttava vakuuttamaan kuulustelijat sopivuudestaan akatemiaan. Anax on melko luottavainen, sillä hän on saanut valita aiheensa itse - ja toki hän hallitsee sen! Vai hallitseeko kuitenkaan?

Tunnit vierähtävät Anaxin valitsemaa historiallista henkilöä, Adam Fordea, analysoidessa. Ja spekuloidessa. Lukijalle paljastuu hiljalleen tämän legendaarisen Adamin tarina. Minulla ei ollut hajuakaan kirjan alussa, miksi Adam Fordea pidettiin niin merkittävänä.

Olin aluksi kauhuissani tajutessani kirjan sijoittuvan kokonaan tutkintahuoneeseen. Mietin tuleeko minulle klaustrofobinen fiilis lukiessani kirjaa, jossa ei varsinaisesti liikuta minnekään. No ei tullut - päinvastoin! Sitä paitsi hologrammien avulla historiallisia kohtauksia tuotiin hyvinkin elävästi lukijan silmien eteen - ei haittaa, vaikka nekin olivat pääosin vankilasta.

Tämä kirja oli minulle täydellinen yllätys. Se johdatti pohtimaan tekoälyn olemusta - se johdatti pohtimaan ihmisyyttä. Ja ennen kaikkea näiden eroavaisuuksia. Tai samankaltaisuutta.

Dialogimuotoinen kerronta toimii mainiosti, koska se antaa lukijalle tilaa keskittyä sanomaan. Vaikka kirjassa on vakava perusvire, se sisältää silti huumoria. Juuri sellaista sarkastista, jopa nenäkästä huumoria, josta pidän.

"I've been waiting for a chance to talk to you."
"Do you mind if I don't listen`"
"Not at all. It lessens the chance of interruption."

Hihitin tätä kirjaa lukiessani. Tulin myös vainoharhaiseksi ja aloin epäillä oikeastaan kaikkien motiiveja. Spekuloin tapahtumia Anaxin siivellä ja keksin omia teorioitani. Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua - saati Anaxia - siihen, mitä oli tulossa.

Tämän kirjan luettuani tuli sellainen olo, että aloitanpa lukemisen alusta (en kuitenkaan aloittanut, vaikka varmasti luen tämän kirjan joskus uudelleen). Hyvin harva kirja saa minussa aikaan tällaisen reaktion. Aion ostaa Genesiksen omakseni; se on sellainen kirja, jonka haluan omistaa.

~~~

Kirjan on lisäkseni lukenut jo mainitsemani Annami. Yhdyn täysin rinnoin hänen mietteisiinsä. Kun loppuratkaisu alkoi olla käsillä, luin kappaleet moneen kertaan koska halusin pitkittää kirjaa. En ollut vielä valmis ottamaan vastaan (kirjan) totuutta.

Genesis veti muutenkin minut sen verran sanattomaksi, etten kykene kirjoittamaan siitä enempää, vaikka kirjassa olisikin hyvinkin paljon, mihin tarttua. Mutta toisaalta - yllätä itsesi ja lue tämä!

*

Lisäys jäkikäteen 25.2. 2014

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen. En tajunnut aiemmin, että tämä kirja sopii hyvin kyseiseen haasteeseen.

Parantaja

Kansi: Nils Olsson/Katslosa design

Antti Tuomainen: The Healer
(Parantaja 2010)
Harvill Secker 2013
Kääntänyt Lola Rogers
S. 246

Luen kirjat mieluiten alkuperäiskielellä (käytännössä Suomi tai Englanti eli aika suppea on kielitaitoni mitä tulee kokonaisten romaanien lukemiseen) ja etenkin suomalaiset kirjat haluaisin lukea suomen kielellä.

Aina se ei onnistu, joten päätinpä kokeilla suomalaisen kirjan lukemista englanniksi käännettynä.

Koekaniiniksi valikoitui Antti Tuomaisen The Healer eli Parantaja. Bongasin Tuomaisen sattumalta kirjastossa ja innostuin heti. En ole yhtäkään Tuomaisen kirjaa aiemmin lukenut, vaikka minulla on jopa hyllyssä yksi hänen kirjansa (Veljeni vartija, jota en siis ole vielä[kään] lukenut).

Aluksi tuntui oudolta lukea englanniksi kuvauksia kotoisasta ja minulle rakkaasta Helsingistä. Tosin Helsinki ei ole kirjassa ihan sellainen kuin se oli tai on nyt. Ilmastonmuutoksen seurauksena kadut tulvivat ja vettä sataa kuin esterin pepusta.

Elämä on kaaosmaista taistelua ja pärjäämistä. Poliisi on resurssipulan takia voimaton selvittelemään pahimpiakaan rikoksia; ne kirjataan kyllä ylös, mutta harvemmin niihin ehditään sen kummemmin paneutua.

Kaiken tämä kaaoksen keskellä katoaa kuin vesi viemäriin, jälkiä jättämättä ja ääneti, toimittaja Johanna Lehtinen. Runoilija-aviomies, Tapani, ryhtyy selvittelemään rakkaansa kohtaloa. Se ei olekaan mikään helppo tehtävä, sillä johtolankoja ei tunnu löytyvän millään.

Lisäksi kaupungissa mellastaa Parantajaksi nimetty sarjamurhaaja. Onko Parantajalla jotain tekemistä Johannan katoamisen kanssa? Ja jos on, niin mitä. Tapanin on kaivettava johtolankansa melko syvältä, jos mielii löytää vaimonsa.

Kirjan tunnelma on viipyilevän apea, melankolinen, synkkä, ajoittain pohdiskelevakin.

"I remember wondering which was worse: complete certainty that the worst has happened, or fear, building up moment by moment. A sudden collapse, or slow, crumbling disintegration."

Minua synkkyys eikä harmaus häirinnyt, ei huumorin puute eikä muukaan. Nautin kirjan hitaahkosta temposta; ei aina tarvitse kiirehtiä. Joskus voi vain hengittää kirjan tahdissa ja roikkua elämänrippeissä; kulkea tutuilla kaduilla, jotka ovat muuttuneet vieraiksi, pelottaviksi.

Ja lopulta yllättyä. Iloisesti vai miten? Enpä kerro.

Palaan vielä käännökseen (varoitus: sisältää mutuhuttuista amatööripohdintaa!), josta en löydä moittimista. Käännös on taiten tehty eikä sitä edes ajattele lukiessa. Toisaalta Suomea ja suomen kieltä taitamattomalle saattaa kirjassa esiintyvät kadut tuottaa päänvaivaa. Katuja kun ei ole suomennettu, vaan oletus on, että lukija tietää milloin on kyseessä katu.

Esimerkiksi Fredrikinkatu on Fredrikinkatu - ei Fredrik Street/Avenue.  Aleksis Kiven katu - ei Aleksis Kivi Street/Avenue. Tiedän, ettei katuosoitteita aina käännetä, mutta mietin kannattaisiko ne kuitenkin kääntää harvinaisempien kielten ollessa kyseessä. Tai sitten lisätä kirjaan loppuun pieni sanasto. Toisaalta katunumerot on merkitty kirjassa kadun eteen, joten kenties se on riittävä vihje brittilukijalle.

Summa summarum: Pidin kovasti ja aion lukea lisääkin Tuomaista. Toivottavasti hänen kirjojaan käännetään enemmänkin englanniksi, jolloin ne ovat helpommin minunkin saatavilla.

Edelleen, lukisin varmasti suomenkieliset kirjat mieluiten suomeksi, mutta olen iloinen siitä, että on rinnalla myös enkkumahdollisuus, koska muuten voisi jäädä kokonaan lukematta.

Parantajan on lukenut lisäkseni ainakin Elina, Annami, Annika ja Kirsi.

~~~

Luin Parantajan viime vuoden puolella, mutta olen hieman jäljessä lukumietteitteni kanssa. Tarkoitukseni oli myös tehdä koostepostaus lopuista edellisen vuoden haasteista (Mental Cases ja Mieleni on rajaton), mutta se siirtyy nyt jonkin verran.

Olen haalinut tälle(kin) vuodelle muutamat haasteet, joihin aion osallistua. Teen niistä koosteen (toivottavasti) vielä tällä viikolla.

Oikein lukuisaa vuotta 2014!

Tulevaisuuden Big Brother

Kansi: Gavin Morris

Amélie Nothomb: Sulphuric Acid
(Acide Sulfurique, 2005)
Kääntänyt ranskasta Shaun Whiteside
Faber and Faber 2007
S. 127

Mikään ei riitä, ei ole tarpeeksi. Kansa haluaa leipää ja sirkushuveja; vai ehkä sittenkin lammaspaistia ja sirkkeliä?

 Ihra valuu suupielestä telkkaria katsellessa. Televisiossa pyörii "Concentration", joka onkin varsinainen kuolemanleiri.

Vangit tekevät työtä ja elävät niukasti. Ohjelmaan palkatut tavisvartijat kiusaavat vankeja mielihalujensa mukaan. Silloin tällöin vankien joukosta valitaan pari onnetonta, jotka häädetään leiriltä. Kuulostaako tutulta? No, sehän on tulevaisuuden Big Brother.

Erona toki on, että osallistujat (vangit) eivät itse hakeudu ohjelmaan, vaan heidät kaapataan sinne. Häädön jälkeen ei lampsita ulos leiriltä, vaan hirtehisesti sanottuna hirteen. Kirjassa ei mainita, miten häädetyt teloitetaan, mutta jalat edellä sieltä leiriltä ulos tullaan.

Mielenkiintoinen tulevaisuusnäkymä ihmisten inhimillisyyden rappeutumisesta. Tuotantoyhtiötä kiinnostavat ainoastaan kassavirrat ja katsojaluvut. Niiden eteen voi tehdä - ja tehdään - mitä tahansa.

Harmi vain, että kirja jää pinnalliseksi löpinäksi ilman sen kummempaa moraalista pohdintaa, joka olisi ehdottomasti kuulunut tällaiseen kirjaan. Nyt kirja oli vain summa sattumuksia ja kohtauksia. Ymmärtäisin ratkaisun, jos kirja olisi kerrottu yleisön näkökulmasta. Ei ollut.

Keskeisiä henkilöitä ovat vartija Zdena ja vanki Pannonique - ja erityisesti heidän suhteensa. Tai suhteettomuutensa. Molemmat henkilöt jäävät pinnallisiksi ja erityisesti vartija Zdenan motiivit ovat suorastaan naurettavia. Ainut vain, ettei naurattanut. Ei kyllä itkettänytkään.

Odotin jotain suurta tapahtuvaksi, odotin jotain käännekohtaa tai kliimaksia. Turhaan. Mitään ei tapahtunut: ei oivalluksia eikä oikein muutakaan. Pelkkää lätinää ja pieniä konflikteja vankien kesken, mutta nekin jäivät pinnallisiksi muutaman lauseen höpinöiksi.

Samoin kaikki henkilöt jäivät pinnallisiksi. Minulle oli yhdentekevää, kuka häädetään teloitukseen, kuka jää. Olisipa voinut edes vihata jotain henkilöä, mutta sitäkään onnea ei suotu. Kaikki olivat latteita ja tasapaksuja tai jos eivät olleet, ei se ainakaan lukijalle välittynyt.

Harmillista, sillä aihe olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Nyt jäi hieno idea pelkäksi laimeksi sopaksi, josta puuttui kaikki muu paitsi liemi. Latkin liemen silti loppuun asti, eikä tullut edes mieleeni jättää jämiä lautaselle, sillä halusin tietää loppuratkaisun. Hyvää kirjassa oli se, ettei sen tapahtumia voinut ennakoida eli siinä mielessä se kyllä onnistui koukuttamaan.

Olen aiemmin lukenut Nothombilta kaksi kirjaa: Antikristan ja Fear and Trembling'in (suom. Nöyrin palvelijanne), joista molemmista pidin.

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Kaipa keskitysleirin tiloja voi pitää kiinteistönä?

Pelko ihmisessä

Kansi: Safa Hovinen

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava 2013
S. 284
Arvostelukappale

"Kun mä ajattelen Pilviä, tuntuu siltä kuin ruuvi kiertyis päässä yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja se terä alkais painaa jo aika paljon jo. Mä en enää voi vaan olla. Mä en voi olla enää ollenkaan, kun mä ajattelen Pilviä. Mun on saatava se sieltä pois. Mä haen sen sieltä pois."

16-vuotiaalla Pilvillä on todettu P-influenssa. P-influenssan saaneet henkilöt suljetaan luoliin, eristetään muusta väestöstä.

Yllä oleva sitaatti (ylimääräisine sanoineen: kirjan olisi voinut oikolukea vielä kerran, sillä tämä ei ollut ainoa kömmähdys) on Petrin ajatuksista. Petri on Pilvin veli.

Kirjassa on kolme kertojaa: Pilvi, Petri ja Tuomas. Tuomas on Pilvin entinen poikaystävä. Useamman kertojan ratkaisu toimii, sillä eri kertojien kautta kokonaistilanne valottuu lukijalle: mitä tapahtuu sisällä luolissa, mitä ulkomaailmassa, jossa P-influenssaa pelätään kuin ruttoa, ja influenssaan sairastuneiden lähiomaisetkin saavat osansa ennakkoluuloista - rasismi kukoistaa.

Mikä P-influenssa lopulta sitten on? Sitä ei kukaan varmasti tiedä: ainoastaan P-influenssan aiheuttamat fyysiset muutokset ihmisessä ovat jotenkin selvillä - ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Koska kyseessä on uusi tauti, ei siitä ole riittävästi tietoa. Sitä ei ole voitu vielä tutkia tarpeeksi. Tai jos onkin, niin tutkimustulokset ovat vain harvojen tiedossa.

Kirjan asetelma on siis varsin mielenkiintoinen, minut se houkutteli spekuloimaan (tykkään arvailla ja märehtiä lukiessani) lisää. Pelko ihmisessä on selkeästi kirjasarjan avaus, se taustoittaa ja kuvaa tilannetta P-influenssan alettua levitä, ja tutustuttaa keskeisiin henkilöihin. Kirjan loppukin kielii jatkosta.

Pelko ihmisessä on kirja nuorille tai nuorille aikuisille. Kirja on kauttaaltaan puhekielinen sisältäen jonkin verran mm. englannista väännettyjä (laina)sanoja.

"Jokainen, jolla on epäilyksiä, siirtyy toimintakärjestä syrjään, ettei atakin vauhti hidastu."

Minä en lämpene niille, ne ärsyttävät jopa. Toisaalta nuoret kaiketi kokevat asian eri tavalla ja heillehän kirja onkin suunnattu. Kolu on siis varmasti valinnut oikean kielen kohderyhmälleen eikä hänen tarvitsekaan ottaa huomioon kuivaa kolmekymppistä, joka haluaa lukea kirjansa kirjakielellä.

Tosin jos Kolu kirjoittaisi tästä kirjasta toisenlaisen version, vaikkapa jonkun vanhemman henkilön näkökulmasta (kirjakielellä), lukisin varmasti ilolla vaikka useammankin kirjan aiheesta. Huomaan nimittäin alkavani kiinnostua dystopiasta yhä enenevässä määrin, ja siitä on oikeastaan kiittäminen juuri nuortenkirjallisuutta: ne ovat olleet minulle hyvä väylä tutustua kyseiseen genreen.

Taikakirjainten Raija on lisäkseni lukenut tämän kirjan. Nyt kirjan luettuani yhdyn hänen mietteisiinsä. Tosin itse koin Tuomaksen ihan kiinnostavana, vaikkei hänestä oikein ottanut selvää onko kyseessä lintu vai kala. Mutta sepä lienee tarkoituskin.