Brinkin muistoksi

André Brink kuoli 6.2. Hän olisi täyttänyt 29.5.2015 tasan 80-vuotta. Kirjailijan tuotantoa muistaen kotimaiset kirjabloggaajat julkaisevat tuona syntymäpäivänä Brink-aiheisia tekstejä. Kursiivi Tuijatan André Brinkin muistoksi -haasteen aloituspostauksesta. Siellä on myös lista osallistujien blogeista.

Tarkoitukseni oli lukea jokin Brinkin romaani ja kirjoittaa siitä. Nyt kävi kuitenkin niin, että en lukenut, vaikka hyllyssä olisi useampikin lukematon Brinkin romaani. Onneksi kirjat eivät katoa, vaan niitä voi lukea myöhemminkin. Brink jää elämään meille lukijoille kuoltuaankin.

André Brink on merkittävä kirjailija minulle, sillä hänen romaaninsa taisivat olla ensimmäisiä, joiden myötä tutustuin Etelä-Afrikkaan ja Afrikan mantereeseen noin yleensäkin. Voin siten pitää Brinkin romaaneja suurena inspiraationa ja sysääjänä tutustua kyseiseen maahan ja lopulta koko maanosaan.

Iso pala sydämestäni sykkii Brinkille ja vaikka nyt kenties onkin myöhäistä, niin haluan kiittää häntä johdatuksesta, jota olen hänen romaaniensa myötä saanut.

Olen lukenut kahdeksan Brinkin romaania. Erityisesti hänen apartheidia käsittelevät kirjansa ovat lähellä sydäntäni.

Kirjoitin Sateen enteistä näin:

Pidän hänen (Brink) tyylistään olla osoittamatta sormella. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia, koska ne eivät ole mitään kaikkia miellyttäviä superihmisiä. Brink kuvaa mielestäni hyvin ympäristön vaikutuksia yksilötason asenteisiin.

Mielestäni tuo pätee kaikkiin (lukemiini) Brinkin kirjoihin. Brink kirjailijana on ikään kuin sivullinen, tarkkailija. Hän ei valitse puolia, vaan kuvaa mustia ja valkoisia heidän nahkoistaan käsin ja siinä hän onnistuu. Lukija saa - tai joutuu - itse vetää johtopäätöksensä: tai olla vetämättä.

Brink ei siis tarjoile valmiiksi pureksittuja mielipiteitä ja tarinoita, vaan jättää tulkitsemisen lukijoille. Monet moraaliset pohdinnat olen käynyt Brinkin kirjoja lukiessani, sillä kun riisuu ihon, me olemme sen alla kaikki samanlaisia. Perspektiivi voi muuttua kokonaan, kun ei määrittele ihmistä värin perusteella.

Ajatuksia herättävin Brinkin romaani tässä mielessä on kaiketi Myrskyinen hiljaisuus.

Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita. Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan.

On yksi romaani, joka ei tehnyt minuun kummoista vaikutusta. Kyseessä on Pirunlaakso, joka ei käsittele apartheidia. Muistan silti yhä kirjan omituisen tunnelman ja siitä muodostamani mielenmaiseman sekä kolmitissisen naisen. Voi olla, etten ihan ymmärtänyt kirjaa. Tai sitten en vain enää muista. Yhtä kaikki, vaikka se kirja ei ollut minua varten, sen tunnelma oli väkevä.

Kaikista koskettavin ja rakkain (tähän mennessä) lukemistani Brinkin kirjoista on Hiljaisuuden tuolla puolen. Sekään ei käsittele apartheidia, mutta siinä on muuten niin syvä teema, että sen julma kauneus raatelee vieläkin sisuskalujani. Rankkaisin sen erääksi parhaimmaksi lukemistani kirjoista. Olen jopa nimennyt erään blogini tuon kirjan mukaan: The Other Side of Silence. Nyttemmin tuo blogi kulkee nimellä Elegia's Silence.

Olen lukenut kaikki Brinkini suomeksi ja hyllyssä odottelee vielä muutama lukematon suomen kielellä. En jaksa aina lukea englanniksi ja tiedän kokemuksesta, että monia Brinkin romaaneja suomentanut Seppo Loponen on taitava kääntäjä. Hänen suomennoksiaan on ilo lukea: kiitos siis myös hänelle, että on mahdollistanut minulle ja monille muille suomalaisille Brinkin lukemisen.

Lisäys 30.5.2015.

Muut Brink-aiheisen postauksen 29.5. kirjoittaneet:

Tuijata, kulttuuripohdintoja
Kirjakaapin kummitus
P.S. Rakastan kirjoja

Hiekkalinna

André Brink: Hiekkalinna


Brink on eräs lempikirjailijani. Suuri osa hänen kirjoistaan sijoittuu Etelä-Afrikkaan ja käsittelee usein tavalla tai toisella apartheidia.

Tämäkään kirja ei ole poikkeus, vaikka tässä kuitenkin painottuu enemmän se mystinen ja spiritiuaalinen puoli Afrikasta.

Kirjassa on kaksi tasoa: nykyisyys ja sukupolvet.

Sukupolven naisten tarinoita kertoo kuolemaa tekemä Ouma Kristina, joka on pyytänyt Lontoossa asuvan tyttärentyttärensä luokseen Etelä-Afrikkaan kuulemaan suvun tarinaperinnön voidakseen kuolla rauhassa.

Hiekkalinna on tavallaan kirja, joka koostuu useista tarinoista ja nimenomaan suvun naisten tarinoista. Luonto ja tietty henkisyys on voimakkaasti läsnä jokaisissa tarinoissa.

Joku voisi ajatella kirjan hipovan jopa fantasiaa, mutta itse näkisin kyseessä olevan ehkä enemmänkin nimenomaan se henkisyys, joka on leimallista yhä nykyään Afrikan heimoille.

Enemmän kuin fantasiana näkisin ns. yliluonnolliset kohtaukset symbolisina. Se, miten tuota symboliikaa sitten kukin tulkitsee, on asia erikseen. André Brink ei siinä lukijaa juuri ohjaa, vaan jättää aika paljon lukijan oman päättelykyvyn ja mielikuvituksenkin varaan.

Brinkiä on kehuttu siitä, että hän on osannut taitavasti kuvata naisena olemista tässä kirjassa, joka siis kertoo lähes yksinomaan naisista. Toki kirjassa on miehiäkin, mutta he ovat sivuosassa.

Minusta naiskuvaus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole sen merkittävämpi kuin jonkun muun miehen kirjoittama kirja, jossa naiset ovat pääosassa.

Joissakin kohdin naiseuden käsittely tuntuu jopa hieman huvittavalta. Kuukautisille on annettu aika suuri merkitys. Itse mietin, kuinka suurta osaa kuukautiset lopulta kuitenkaan naisen elämässä merkitsevät. Itse en edes ajattele niitä.

Toki näkökulmani on länsimainen ja yleensähän siihen ei silloin liity mitään riittejä ja toisaalta kuukautisten merkitys on eri, jos haluaa lapsia, mutta niitä on vaikeuksia saada.

Näitä teemoja ei kuitenkaan kirjassa käsitelty, vaan vauvaa pukkasi maailmaan kuin liukuhihnalta.


Muitakin pieniä naiseutta korostavia yksityiskohtia kirjassa esiintyi: esimerkiksi vaatteiden vaihtaminen useita kertoja ennen päivän asun valitsemista. Minusta nuo maininnat olivat hieman väkinäisiä sivulauseita. Ikään kuin kirjoitettu vain muistutukseksi siitä, että henkilö on nainen.

Mutta summa summarum, mielenkiintoinen kirja ja pidin siitä kovasti. Ei kuitenkaan parasta Brinkiä joskaan ei huonointakaan häneltä lukemistani kirjoista.

Lisään tähän loppuun listan lukemistani brinkin kirjoista. Nimeä klikkaamalla pääset suoraan postaukseen, jossa olen kirjasta kirjoittanut.

Sateen enteitä
Myrskyinen hiljaisuus
Hiljaisuuden tuolla puolen
Tuokio tuulessa
Valkoinen, kuiva kausi
Kovan valon maa
Pirunlaakso (en ole koskaan kirjoittanut siitä mitään, valitettavasti. Mutta en tykännyt kirjasta)

Sateen enteitä

-->Olen lukenut aika paljonkin viime aikoina, mutta en ole jaksanut kirjoittaa kirjoista mitään. Tämän blogin on tarkoitus olla lukupäiväkirja myös minulle itselleni muistaakseni, mitä kaikkea olen lukenut.

Siksi minulla on pakkomielle saada ulos edes pari sanaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

André Brink: Sateen enteitä

Suurin osa Brinkin kirjoista sijoittuu tavalla tai toisella Etelä-Afrikkaan ja eräs keskeinen teema on apartheid. Tämä kirja ei tee siinä poikkeusta.

Brink on eräs suosikkikirjailijani. Pidän hänen tyylistään olla osoittamalla sormella. Hänen henkilöhahmonsa ovat uskottavia, koska ne eivät ole mitään kaikkia miellyttäviä superihmisiä. Brink kuvaa mielestäni hyvin ympäristön vaikutuksia yksilötason asenteisiin.

Martin Mynhardt on menestyvä liikemies, joka omistaa kaivoksia. En varmaankaan pitäisi Martinisita, jos hän osuisi kohdalle tosielämässä tai tietäisin hänestä vain ns. kovat faktat.

Näiden faktojen alla asuu kuitenkin ihminen, joka uskoo asiaansa ja jolla on näkemykset siitä, miten rotuerottelusta voitaisiin pitkällä tähtäimellä vapautua.

Siitä en tosin ole varma oliko Martinin halu tasa-arvoisuuteen aitoa, mutta ainakin hän oli perustellut (jos ei muille, niin itselleen) ne tavat, joilla apartheidista voidaan hiljalleen luopua.

Martinin rakas ystävä edustaa edustaa ajatuksiltaan toista ääripäätä. Hän haluaa maltillisuuden sijasta toimintaa apartheidin kukistamiseksi. Tästä syntyy syvä kuilu ystävysten välille ja asia johtaa toisiin.

Miten yksi viikonloppu sitten voi saada aikaan käänteen Martinin elämässä? Miksi kaikki luhistuu juuri silloin?

Täytyy palata ajassa taaksepäin ja niin Martin tekeekin. Kertomalla tarinansa hän yrittää selkiyttää ajatuksiaan ja tutkiskella omaa osuuttaan tapahtumaketjuissa sekä moraaliaan.

Tämä kirja jäi elämään mieleeni pitkäkäsi aikaa sen lukemisen jälkeenkin. André Brinkin kirjoilla on useimmiten sellainen vaikutus ainakin minuun.

Orjakapina Kapin kupeessa

-->

En ole lakannut lukemasta, mutta minulla on ollut motivaatio-ongelmia luettujen kirjojen listaamisessa. Toisinaan tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Se ei johdu kirjoista, vaan jonkinlaisesta sisäisestä tylsistymisestä.

Brinkiä en kuitenkaan voi ohittaa hiljaa, sillä hänen Etelä-Afrikasta kertovat kirjat ovat mielenkiintoisia, koskettavia, sanomarikkaita.

Andre Brink: Myrskyinen hiljaisuus

Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan. Apartheid kukoistaa (joskin ilmassa on murroksen merkit) ja se onkin kirjan keskeinen teema, kuten Brinkin useissa teoksissa. Eletään vuotta 1825, mutta oikeastaan tapahtumavyöry on saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin.

Mentyään naimisiin Nicolaas perii isältään maatilan. Hän saa mukaansa myös Galantin, jonka kanssa hän on varttunut koko lapsuutensa. Galant on orja eikä Nicolaasin ja orjan suhde ole mutkaton. Sitä rasittaa tasaveroisen tuntuinen lapsuus ja nykyisyyden baas-orja –asetelma.

Nicolaas ei ole luonteva isännänroolissaan niin kuin ei myöskään Galant orjanroolissaan. Galantia ajaa eteenpäin vimmainen vapaudenkaipuu ja itsensä etsiminen. Kumpikaan ei koskaan enää kohtaa toistansa, ei ymmärrä ajatuksien eri raiteita.

Molemmat arvioivat toisen käytöstä yleisten odotusten ja mallien mukaan. Siinä he kuitenkin menevät metsään ja ymmärtävät toisensa niin väärin kuin voi ymmärtää. Ikään kuin he puhuisivat eri kieltä ymmärtäen vain sanan sieltä täältä ja sekin tulkitaan – kuten inhimillistä on – omien odotusten, pelkojen ja olettamusten kautta.

Galant tappaa isäntänsä ja siinä sivussa kuolee muutama muukin valkoinen. Miten kapinaan päädyttiin, on pitkä tarina. Sitä ovat omalta osaltaan kertomassa useita henkilöitä – niin mustia kuin valkoisia.

Brinkin ratkaisu useasta kertojasta toimii erinomaisesti. Emme näe vain toista – valkoista tai mustaa – kantaa, vaan molemmat. Sinänsä kirja on aika surullinen, sillä kenenkään kohtalo tai elämä ei ole eikä ole oikeastaan koskaan ollutkaan järin onnellinen. Voisi sanoa, että vähiten ajattelevat ja osaansa tyytyvät ovat niitä onnellisimpia.

Kirja alkaa syytekirjelmällä, joka voisi periaatteessa olla referaatti kirjasta. Pitäisin sitä itse kuitenkin alkusoittona, joka valmistaa orkesterin täyteen soittoon. Yksinään se nimittäin jää vain ontoksi soinnuksi, josta puuttuu melodia.

Tämä kirja menee suosikkeihini.

Hiljaisuuden tuolla puolen

En ole lopettanut lukemista, vaikka kieltämättä olen junnannut saman kirjan parissa jo aika kauan.

Se ei johdu siitä, että kirja olisi tylsä, mutta minulla on ollut keskittymisvaikeuksia ylipäätään lukea mitään. Mutta eiköhän se tästä pian muutu.

Perustan nyt uuden kategorian (suosikkini), jossa kerron kirjoista, jotka ovat tavalla tai toisella tehneet minuun todella suuren vaikutuksen.



André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen

Matkustaessaan Afrikkaan Hans Woermannilla tammikuussa 1902 Hanna saattoi olla kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden tai jopa kolmenkymmenen ikäinen (ei varmaan vanhempi, sillä naisten valintaehtoihin kuului lapsensaanti-ikä, jotta heistä olisi hyötyä siirtomaassa). Kotikaupunki Bremen. Sen verran tiedettiin, mutta ei yhtään enempää.

Eteläafrikkalainen kirjailija tutustuu historiallisiin dokumentteihin ja lähtee purkamaan salaperäisen, sukunimettömän Hannan arvoitusta. Tiedon rippeistä ja omasta huikeasta mielikuvituksestaan hän sepittää runollisen seikkailuromaanin, jossa neitsyestä tulee koston enkeli.

Kirjan takakansi kertoo hyvin suppeasti teoksen raamin ja lähtökohdan, ei muuta, ei mitään. Todellisuudessa kirjaa voi alkaa ymmärtää vasta sitä lukemalla. Ja kun lukemisen aloittaa, on vaikea lopettaa.

Kirja on ajoittain hyvin brutaali, toisaalta taas kauniskielinen ja jopa hetkittäin syvällinen. Karkeus ja raakuus sulautuvat vaivatta ja ristiriidatta kauniiseen kieleen. Tämä on kirja minun mieleen: uskomattomat (silti voisivat olla uskottavat) tapahtumat, historian läsnäolo ja hyvin kaunis kielellinen ilmaisu tekevät vaikutuksen.

Juoni on voimakas, ja se tuodaan kauniisti esille. Herkkähermoisille ja ilolinnuille en ehkä kirjaa suosittelisi, sillä siellä ei lannetta juuri vatkata eikä maailmaa syleillä. Silti koin itse kirjan olleen optimistinen kaikessa julmuudessaan. Hiljaisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.

---

Minulla oli muuten taannoin kuvablogi, jonka nimesin juurikin tämän kirjan mukaan: The other side of silence. Luin tämän kirjan elokuussa 2006 ja edelleen se palaa mieleeni kummittelemaan. Aion lukea sen joskus uudelleen.

---
Edit. 26.10. kello 19:03.

Vanhassa blogissani on arvostelut muista lukemistani Brinkin kirjoista:

Tuokio tuulessa
Kovan valon maa
Valkoinen kuiva kausi