 |
| Kirjan kansi: Timo Numminen |
Otava 2014
S. 236
Arvostelukappale
Aavikon tyttäret on sukuromaani ennen kaikkea somaliperheen äideistä ja tyttäristä. Tai äidistä ja tyttärestä. Aihealaa voi vielä rajata kuvaamaan Somaliassa nimenomaan maalla/aavikolla asuvien paimentolaisten elämää noin 1950-luvulta alkaen.
Aavikon tyttäret on sikäli merkittävä teos, että se on ensimmäinen somalitaustaisen suomalaisen kirjoittama romaani. Suomalaista kirjassa on vain kieli ja hyvä niin. Nura Farah keskittyy romaanissaan kuvaamaan tavallista paimentolaisarkea: arjen myötä paikallinen kulttuuri avautuu lukijalle.
Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tietokirja, vaan fiktiivinen romaani. Kirjan keskiössä on Khadija, joka kasvaa kirjan aikana aikuiseksi naiseksi. Khadijan äidillä, Fatimalla, on suuri vaikutus tyttäreensä ja hänen elämäänsä. Farah kuvaa koskettavasti äidin ja tyttären vaikeaa ja ristiriitaistakin suhdetta.
Kirjassa on useita kiinnostavia henkilöitä. Minua kiehtoi Luulin kohtalo, samoin Khadijan ja Luulin välinen suhde. Kirjan miehet eivät olleet niin kiinnostavia kuin naiset kylän suldaania lukuun ottamatta. Toisaalta miehet ovat kirjassa enemmänkin sivuosassa ja lähinnä massana, joten se selittänee vähäisemmän kiinnostukseni.
Farah tarttuu kirjassaan moniin kiisteltyihin aiheisiin mm. tyttöjen ympärileikkaukseen (huom: odotettavissa ei ole mitään sensaatiomaista kauheuksilla mässyttelyä), useiden vaimojen pitämiseen, naisen asemaan jne. Farah ei kuitenkaan valitse puolia, vaan kirjassa tulee esille tapahtumien ja henkilöiden kautta useita eri näkökulmia. Mitään lopullista naulaa ei Farah siis arkkuun iske, vaan antaa lukijan itse päättää - tai olla päättämättä. Farah on tarjoilija, joka tuo runsaan vadillisen herkkuja ja jättää sitten ruokailijan syömään ja makustelemaan ruokaa rauhassa.
Pidin kirjan rakenteesta, jossa kukin luku on otsikoitu. Nykyään sellaiseen törmää enää harvoin, joten ratkaisu oli piristävä poikkeus. Ensimmäinen luku on nimeltään Ujous on sinun aseesi. Ase mihin? No, sepä selviää lukemalla - ja samalla selviää paljon muuta.
Otsikoidut luvut toimivat muutenkin: Aavikon tyttäret on kuin mosaiikki, jonka kukin palanen on osa suurempaa kokonaisuutta. Kun on kirjan lukenut, saattaa katsella mosaiikin välkehdintää päiväntasaajan auringon ampuessa siihen kovaa valoaan.
Farahin kieli on melko yksinkertaista, ajoittain töksähtävää. Se hieman häiritsi alussa, mutta siihen tottui. Nyt jo mietin, että mitäs sitten: ei kaikkien kirjojen tarvitse olla samasta puusta veistettyjä. Kielen ajoittainen "kankeus" ei kuitenkaan mitenkään latistanut lukukokemustani, joten niin... niin. Voisin lukea lisää Farahilta ja vaikka samalla tyylillä. Olisin voinut lukea tätäkin kirjaa vielä kauemmin: niin hyvin viihdyin sen maisemissa.
Minulle tämä kirja ei periaatteessa tarjonnut kovin paljon uutta tietoa, sillä aiheet joihin Farah viittaa (klaanit, sukupuut jne.) ovat minulle ennestään tuttuja mm. Ayaan Hirsi Alin kirjasta Infidel sekä Richard Dowdenin kirjasta Africa, Altered States, Ordinary Miracles, jota en ole lukenut vielä(kään) kokonaan, mutta Somaliaa käsittelevän osuuden kylläkin.
Farahin kirja vahvisti joitakin jo olemassa olevia käsityksiäni, mutta kyllä se tarjoili toki tietyssä määrin uuttakin - ennen kaikkea liittyen tapaan ajatella, kokea ja nähdä asioita. Farahin kirjassa on sitä samaa "afrikkaista henkisyyttä", josta pidän - ja jota arvostan - kovasti afrikkalaisessa kirjallisuudessa.
Toivottavasti Farah jatkaa kirjoittamista. Uskon, että hänellä olisi varmasti vielä paljon tarinoita ja aiheita takataskussaan. Sellainen tunne minulle tuli katsoessani Aamun kirjan, jossa Farah oli vieraana.
Aamun kirjassa ei spoilata kirjaa, joten sen voi hyvillä mielin katsoa, vaikka ei olisi kirjaa (vielä) lukenutkaan. Minä katsoin ohjelman jopa kaksi kertaa, koska ihastuin Farahin elinvoimaiseen esiintymiseen ja hänen ajatuksensa ovat kiinnostavia.
Aavikon tyttäret on lisäkseni lukenut ainakin Taika ja Mari A.
