Shit is real

Kävin jokunen päivä sitten kirjastossa ja tavoistani poiketen lainasin useamman kirjan kuin yleensä. Siis peräti neljä, huh huh. Ennestään minulla oli lainassa kolme kirjaa. Tämä on minulle paljon kotioloissa. Jännä huomata, miten eri tavalla ihminen toimii kotinurkissa ollessaan ja sitten reissussa. Suomessahan lainasin yhdellä käynnillä kirjaston suunnilleen tyhjäksi, jos saan hieman liioitella.

Esittelen nyt kaksi juuri lukemaani lainakirjaa.

Saksalaisen Aisha Franzin sarjakuvaromaani Shit is Real keikisteli sarjishyllyssä näyttävästi esille aseteltuna, joten sen nimi osui silmääni ja heti tietenkin kiinnostuin. Poikaystävä on dumpannut Selman melko röyhkeästi ja siitä alkaa Selman syöksykierre masennukseen, yksinäisyyteen ja kenties jopa jonkin asteiseen hulluuteen.

Sarjakuvassa todellisuus ja fantasia menevät iloisesti (tai no, ei niin iloisesti) sekaisin ja pakko tunnustaa, etten ihan aina osannut erottaa, mitkä tapahtumat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja ja missä kohdin kyseessä on todellisuus, mutta vain hieman vääristyneesti kuvattuna/koettuna. Se ei oikeastaan haittaa, koska tarinasta saa silti selkoa. Lopussa pilkistelee valoakin, eli ei tämä ihan toivoton tarina ole.

Piirrosjälki on selkeää ja ja sivut ilmavia. Erittäin lukija- ja katselijaystävällinen siis. Dialogeja ja teksiä kirjassa on melko vähän eli tarina nojaa vahvasti kuvitukseen. Kuvitus on mustavalkoinen ja se toimii mainiosti: en edes kaipaisi värejä tähän tarinaan, vaikka yleisesti ottaen preferoin värillisiä sarjakuvaromaaneja (silloin harvoin kun niitä tulee luettua).

Kirjan tiedot:

Aisha Franz: Shit is Real
Drawn & Quarterly 2018
Saksasta englannistanut Nicholas Houde
S. 287


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. sarjakuvaromaani.

Khaled Hosseini: Sea Prayer
Bloomsbury 2018
Kuvitus Dan Williams
S. (ei ole merkitty kirjaan enkä jaksanut laskea, mutta about 50)
Kirja on suomennettu nimellä Meren rukous


Tämän kirjan isnpiraationa toimi Alan Kurdin tarina ja kirja on omistettu kaikille mereen hukkuneille pakolaisille.

En aio kirjan tarinasta kertoa mitään, koska siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Sen sijaan kirjan niukkasanaisuus kehystettynä kauniilla kuvituksella toimii ja luo koskettavan kokonaisuuden. Komea ja taiteellinen muistokirjoitus menehtyneille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

Olen aiemmin lukenut Hosseinilta Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake
Otava 2014
(alkuper. A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story, 2013)
(Kääntänyt Sami Heino)
S. 416
Arvostelukappale

Kuvittelin, että Yhdeksän tornin linnake on fiktiivinen romaani, mutta ei se olekaan. Kirja on Qais Akbar Omarin muistelmateos. No sehän sopii minulle ihan yhtä lailla.

Afganistan on (sota)uutisten lisäksi minulle tuttu lähinnä Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa (en ole blogannut siitä) ja Leijapoika.

Omarin kirja jatkaa Hosseinin viitoittamaa tietä valottamalla melko runsaasti ihan tavallisten ihmisten arkea, ajattelua ja kulttuuria Afganistanissa.

Omar kirjoittaakin kirjan kiitossanoissaan:

"Toivon, että tämä kirja saa ihmiset kiinnostumaan monikerroksisesta afgaanikulttuurista, joka on niin odottamattomasti ja niin monista vääristä syistä joutunut maailman huomion kohteeksi."

Kyllä, niin minäkin toivon. Minua tosin kiinnosti jo ennestään, joten siksi tiesin että ehdottomasti haluan tämän kirjan lukea. Eikä tarvinnut pettyä: Omar kuvaa lämmöllä Afganistania ja sen kulttuuria, selittää sisällissotien taustoja ja niiden luomaa (pakko)kulttuuria.

Kirja etenee kronologisesti ja lukija kulkee Omarin rinnalla pitkän matkan niin ajallisesti kuin kilometreissäkin. Onnentäyteinen ja turvallinen lapsuus vaihtuu sota-ajan kaaokseksi: taustalla häilyy jatkuvasti epätietoisuus ja pelko, määrittelemätön uhka.

Omarin elämässä on paljon tärkeitä ihmisiä. Eräs niistä on hänen isoisänsä, jota Omar ihailee ja rakastaa syvästi.

"Elämä on uhkapeliä", hän (isoisä) sanoi ikään kuin puhuen lähinnä itselleen. "Saatat hävitä tai saatat voittaa. Jos etsit elämän tarkoitusta, voi olla, ettet löydä sitä ja häviät. Toisaalta saatat löytää sen ja voittaa."

Hän katsoi kaikkialla ympärillämme levittäytyvää sodan surkeutta. Lähes jokaisesta talosta kadullamme oli jäljellä enää rosoisia, romahtaneita seiniä.

Suku on laaja käsite eikä se suinkaan välttämättä tarkoita verisidettä. Auttamishalu sekä lähimmäisenrakkaus ja -arvostus ovat todella vahvasti läsnä kulttuurissa.

"Koiranne oli nälkäinen eilen illalla, joten annoin hänen vähän järsiä jalkaani." Vitsailin kätkeäkseni häpeäni.
Vanhus nauroi ja vastasi: " Sinun olisi pitänyt koputtaa ovelleni. Olisin antanut sinulle paljon enemmän kuin viisi granaattiomenaa."
Isä sanoi vanhukselle: "Se oli minun syyni: pelkäsin, että emme olisi lainkaan tervetulleita tähän kylään, etenkään yöaikaan. Sodan puhjettua kaikki ovat alkaneet pelätä toisiaan."
"Pitää paikkansa, mutta nyt tunnen teidät, ettekä ole enää muukalaisia. Olemme yhtä perhettä", vanha mies sanoi.

Kirjan kieli on pohtivaa ja runollistakin, toisinaan hyvin napakkaa ja virtaviivaista kuten vaikkapa yllä olevassa esimerkissä. Pidin kovasti kirjan tyylistä ja olin iloissani, kun mukana vilahteli mullah Nasruddinin tarinoita. Ihastuin niihin jo Leijapojassa ja nyt niitä oli kerrottu tässäkin kirjassa muutama.

Nasruddinin Tarinat ovat usein humoristisia ja yksinkertaisia, lyhyitä. Omar selittää kertomiensa tarinoiden lisäksi niiden merkitykset, mikä tuo syvyyttä niihin (tarinoihin). Mullah Nasruddinin tarinat voi periaatteessa ymmärtää ilman selityksiäkin, mutta ei ehkä niin kuin afganistanilaiset ne tulkitsevat.

Tämä on jälleen sellainen kirja, joka avaa silmiä - ja ymmärrystä. Vaikka kirja on myös surullinen ja haikea (brutaalikin joissakin kohdin, mutta kauheuksilla mässäilyä ei ole havaittavissa), sen pohjavire on optimistinen. Pidän tällaisista pohdiskelevista kirjoista, koska ne avaavat ikkunan kokonaan toisenlaisiin ajatusmaailmoihin (ja kulttuureihin).

~~~

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen kuulkaa nyt sotamies eli ensimmäinen nimike on ansaittu!

~~~

Kannen kuva: UPI photo / Mohammad Kheirkhah. Kannen suunnittelu: Stuart Wilson

For you, a thousand times over

Khaled Hosseini: The Kite Runner
(Suom. Leijapoika)
Bloomsbury 2003
S. 324

Hosseinilta julkaistaan toukokuussa (ainakin täällä, Suomesta en tiedä) uusi kirja, And the Mountains Echoed. Senpä takia päätin vihdoin lukea the Kite Runnerin pois jaloista.

Leijapoika on lojunut hyllyssäni ja olen kartellut sitä siksi, että siinä on hävyttömän pieni fontti. Paras tapa pelotella minut pois kirjan parista onkin pieni fontti yhdistytettynä täyteen tupattuihin sivuihin.

Tästä samaisesta syystä minulta jäi taannoin Tervon Layla ostamati: ainakin pokkariversio oli liian ahdas edes silmäiltäväksi. Harmi, sillä Layla kiinnostaisi minua kovasti.

Leijapoika (käytän jatkossa kirjan suomennettua nimeä) on ennen kaikkea tarina ystävyydestä ja lojaalisuudesta. Kolikon kääntöpuolella kulkee petos ja katkeruus, pelkuruuskin.

Amir elää etuoikeutettua elämää Kabulissa isänsä ja palvelijoidensa kanssa. Palvelija-Alin poika, Hassan, on Amirin lojaali ystävä. He kasvavat yhdessä, vauvoina olleessaan heitä ruokkii sama rinta. Heitä yhdistää äidittömyys.

Mutta Amir ei koskaan ajattele Hassania ystävänä, vaikka heidän yhdessäolonsa täyttää ainakin minun silmissäni kaikki ystävyyden kriteerit. Heidän välillään on kuilu: Hassan on Hazara ja palvelija. Hazarat ovat pohjasakkaa Kabulissa ja sen saa tuta Hassan, ja Amirkin viettäessään aikaa Hassanin seurassa.

Amir on 12-vuotias, kun hänen elämänsä muuttuu. Ehkä pitäisi sanoa, kun hän muuttaa elämänsä, sillä enemmänkin tuo kohtalokas päivä muuttaa Hassania ja hänen elämänsä. Amir ei osaa käsitellä tapahtumaa, ei omia tunteitaan. Niinpä hän vajoaa alhaisiin temppuihin ja niin lopulta käy kuin hän tavoittelikin. Mutta siitä saa maksaa kalliin hinnan.

Leijapoika herätti minussa monenlaisia tunteita ja kyllä - päädyin itsekin pohtimaan Amirin valintoja ja tekoja. Minusta Amirin valinnat ovat kauhistuttavia, mutta toisaalta eletään ankaria aikoja, Amir on vasta nuori poikanen. En voi tuomita, vaikka ajoittain olisin halunnut.

Kirjassa on kuvattu hyvin Amirin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta. Amir ei koskaan tuntenut olevansa riittävän hyvä isälleen. Vasta paljon paljon myöhemmin hän saattaa nähdä asioita toisenlaisessa valossa.

Minulta ainakin lähti matto jalkojen alta pari kertaa, sillä en osannut odottaa tietynlaisia käänteitä. En, vaikka periaatteessa näin jälkikäteen katsottuna ne näyttäytyvät selkeinä.

Leijapoika on kauttaaltaan melko synkkä ja melankolinen kirja. Sellainen kirja, joka jää päähäni asumaan. Kun lopulta juuri mikään ei olekaan sitä, miltä näyttää. Kun kaiken toivon keskellä asuu epätoivo ja suru.

Tunnustan, että silmäni sumenivat kirjan lopussa. Ne olivat kyyneliä, jotka kumpusivat haikeudesta, kaikesta menetetystä, kaikesta surusta. Niin paljon valui hukkaan.

Minua kiehtovat kirjat, joissa pääsee tutustumaan eri kulttuureihin, näkemään asioita eri kulmista. Vaikka Leijapoika on fiktiivinen romaani, sen sivuilla saa kokea raapaisun Afgaanikulttuuria.

En ollut aiemmin kuulluut Mullah Nasruddista. Alla lainaus Wikipediasta:

"He is considered a populist philosopher and wise man, remembered for his funny stories and anecdotes. He appears in thousands of stories, sometimes witty, sometimes wise, but often, too, a fool or the butt of a joke."

Nasruddin (tämä kirjoitusmuoto esiintyy Leijapojassa, joten käytän sitä) esiintyy tässäkin kirjassa muutaman vitsin verran.

"Agha, did you hear what Mullah Nasruddin did when his daughter came home and complained that her husband had beaten her?"

I could feel him smiling in the dark and a smile of my own formed on my face. There wasn't an Afghan in the world who didn't know at least a few jokes about the bumbling mullah.

"What?"

"He beat her too, then sent her back to tell her husband that Mullah was no fool: If bastard was going to beat his daughter, then Mullah would beat his five return."

~~~

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka odottelee minua nauhoitteena. Se tuli taannoin telkkarista, mutten halunnut katsoa sitä ennen kuin olen lukenut kirjan.

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika (Rakkaudesta kirjoihin) ja Pihi nainen.

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

*

Lisäys 19.3. kello 11:15 (UK time)

Lisäsin kommentteihin muutaman mietteen Leijapoika-elokuvasta, jonka katsoin mieheni kanssa sunnuntaina.