Verta, hikeä ja kyyneleitä Lagosissa

Hiljaista on pidellyt sekä blogissa että lukurintamalla. 

Aloin viikkoja sitten lukea Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous, mutta jäin jumittamaan sivulle 75, josta alkaa kirjan toinen osa. On todettava, että nyt on totaalisen väärä hetki kyseiselle kirjalle, joten tuskin luen sitä ihan heti loppuun. En ole vielä poistanut kirjanmerkkiä, koska kenties jatkan siitä mihin jäin. Joskus. En tiedä, milloin joskus on. Ehkä kun joskus tulee, poistan merkin ja aloitan alusta.

Huom: minulla ei ole mitään lukujumia tai vastaavaa. Olen iltaisin liian väsynyt jaksaakseni lukea kovin kauan. Päiväsaikaan harvemmin luen, on muita asioita.

Loppuun olen sen sijaan saanut luettua nigerialaisen Leye Adenlen Lagosiin sijoittuvan trillerin Easy Motion Tourist. Kyseinen opus osui silmiini taannoin jossain charityssä ja sen verran vaikutti kiintoisalta, että korjasin matkaan.

Leye Adenle: Easy Motion Tourist
Cassava Republic Press, 2016
s. 327

 

Guy Collins on brittijournalisti, joka aluksi ilokseen (myöhemmin surukseen) lähetetään Lontoosta Lagosiin tekemään juttua lähestyvistä vaaleista. Vaaliasioiden sijaan Guy päätyykin kesken baari-illan todistamaan järkyttävää näkyä: silvottu nainen löydetään ojasta ja Guy kuskataan poliisiasemalle yhtenä epäillyistä.

Putkareissu jää onneksi lyhyeksi, sillä pelastava enkeli, Amaka, onnistuu puhumaan Guyn ulos sellistä. Vaan kuka on kaunis, mutta varsin nenäkäs Amaka ja miksi hän haluaa auttaa Guyta?

Takakannessa verrataan kirjaa Tarantinon elokuviin:

With Easy Motion Tourist’s astonishing cast, Tarantino has Landed in Lagos. This page-turning debut crime novel pulses with the rhythm of Nigeria’s mega-city, reeks of its open drains and sparkles like the champagne quaffed in its upmarket districts. 

Suurimman osan tai kaikki Tarantinon elokuvat nähneenä ymmärrän mitä vertauksella haetaan, mutta toteutus jää mielestäni aika kauas Tarantinon usein superkärjistetyistä ja persoonallisista henkilöistä.

Samoin dialogit ovat korkeintaan keskinkertaisia Tarantinon vastaaviin verrattuna.

Tämä kohtaus oli hauska, vaikka se ei ehkä välity ilman laajempaa kontekstia. Amaka istuu baarissa ja tarkkailee miestä, jonka epäilee sotkeutuneen prostituoitujen brutaaliin kohteluun. Paikalle saapuu mies häiritsemään Amakan tarkkailua.

“...Do you mind if I sit here?”
He had a British accent…
“So what do you do?”
“I said you could sit next to me, not talk to me.”
“Someone seems to be in a bad mood today.”
--- She turned to the man by her side.
“Let me get this”, she said, “a girl tells you she doesn’t want to talk to you, and of all the possible explanations you think she must be in a bad mood?”
“Well I...”
“Well what? You just felt like saying something stupid?”
“You’re a feisty one, aren’t you?”
“Hey, I’m only trying to buy you a drink.”
“I’ve got mine.”
“OK, I’m sorry if I came on strong.”
“You didn’t. You came on weak.”
 

Valitettavasti Amakan rooli (ja persoonakin) romaanissa jää lopulta aika pieneksi, vaikka onkin merkittävä. Nenäkkyys latistuu matkan varrella, samoin särmä. Muutkin kirjan henkilöhahmot jäävät ohuiksi ohikulkijoiksi (jopa Guy, joka on kirjan keskeisin henkilö), joita kuvataan lähinnä yhden ominaisuuden kautta. Ehkä olisi kannattanut päästää mopo irti ja vetää henkilöt kunnolla överiksi.

Lagos sen sijaan on erittäin kiinnostava ja miljöökuvaus on mielestäni oikein onnistunutta.

Voin helposti kuvitella tämän kirjan episodimaisena elokuvana, mutta en usko että jaksaisin katsoa sitä. Silti sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

Easy Motion Tourist aloittaa sarjan, jossa on tällä hetkellä kolme osaa. Tämä ensimmäinen kirja päättyy cliffhangeriin, vaikka on muutoin sellainen kokonaisuus, että voi lopettaa sarjan lukemisen tähän, jos ei jaksa enempää.

Voisin lukea toisenkin kirjan (When Trouble Sleeps), jos se osuu eteen, mutta ei ole kovin suurta hinkua sen pariin päästä.

1. Easy Motion Tourist
2. When Trouble Sleeps
3. Unfinished Business

Mielipide selkokielellä: Ihan koukuttava, viihdyttävä ja nopeasti etenevä toimintatrilleri, jossa väkivallalla (mm. ammuskelua ja hakkaamista) on merkittävä osuus.

Pakkoavioliittoromaani toisen maailmansodan aikaan

Olen lukenut jonkin verran nigerialaisten (erityisesti naisten) kirjoittamia romaaneja. Yhteistä niille on, että iso osa on Nigerian ulkopuolella asuvia nigerialaisia. Mietin että olisi kiinnostavaa lukea nykykirjallisuutta Nigeriasta, kun kirjailija asuu Nigeriassa. Olisiko kuvasto jollain tapaa toisenlainen?

Toisaalta olen ymmärtänyt artikkeleita ja haastatteluita lukemalla, että nigerialaisen kirjailijan on helpompi saada teoksensa julkaistuksi jossain muualla (kuin Nigeriassa) ja myös siten saavuttaa laajempi yleisö teokselleen. Guardian on käsitellyt aihetta (laajemmin Afrikan osalta) muun muassa tässä jutussa.

Foluso Agbajen romaani The Parlour Wife on Lagosiin sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan teemoja ovat kolonialismi ja järjestetty avioliitto. Agbaje on itse käsittääkseni varttunut  Briteissä ja asuu Lontoossa.

Lagos, 1939. Toinen maailmansota muhii alkutekijöissään ja Brittien valtaama Nigeria vedetään siihen mukaan. Nigerialaisia miehiä värvätään armeijaan ja muut kansalaiset saavat kunnian toimia muunlaisena apuna – esimerkiksi maksaa veroja brittihallinnolle jotta saadaan sotavaroja.

Toisaalla aloitettu sota muuttaa monen elämän Lagosissa. Eräs heistä on Kehinde, joka saa heittää unelmansa roskakoriin ja alistua kolmanneksi vaimoksi vanhempiensa valitsemalle varakkaalle miehelle, Baba Topelle. Tosin näin kenties olisi käynyt joka tapauksessa, ilman mitään sotaakin.

Kehinden kaksoisveli Taiwo sen sijaan alkaa haaveilla Brittien ilmavoimiin osallistumisesta. Kehindeä Taiwon suunnitelmat riepovat erityisesti siksi, että Taiwo voisi jatkaa opiskelua toisin kuin Kehinde, joka joutuu mielestään luopumaan kaikesta. Avioliitto päättää melko lailla naisen oman tahdon, mikäli sitä (omaa tahtoa) on saanut aiemminkaan olla.

Kehinden ja Taiwon vanhemmat lienevät edistyksellisemmästä päästä, sillä Kehindekin sai käydä koulua niinkin pitkälle kuin ehti käydä. Yleisestihän tyttöjen koulutukseen ei viitsitä panostaa, koska heidät lähetetään vaimoiksi jonnekin ja elämänpolkuna on siten lähinnä lisääntyä ja hoitaa lapsia ja kotia (ja palvella aviomiestä).

Kiinnostavaa (ja koskettavaakin) tässä romaanissa on Kehinden ja Taiwon välinen dynamiikka. Siinä missä Kehinde on tottunut (kasvatettu?) miellyttämään, on Taiwo itsepäinen ja uskaltaa tehdä omia päätöksiä, uhmata vanhempiaan. Kehinde kokee Taiwon omapäivyyden itsekkyytenä. Taiwo yrittää omalla tavallaan puskea Kehindeä rohkaistumaan ja ”ottamaan oma elämä käsiinsä” siinä onnistumatta.

Tai, kyllä hän tavallaan onnistuukin, mutta se vaatii aikaa ja etäisyyttä. Siihen tarvitaan onnenkantamoisia, joiden turvin Kehindekin uskaltaa venyttää rajoja. Hän ei nimittäin alistukaan kiltiksi kotivaimoksi, vaan alkaa miehensä Baba Topen selän takana hommailla omiaan muun muassa LMWA:n (Lagos Market Women’s Association) hyväksi.

Sodan vaikutukset tavallisten lagoslaisten arkeen tulevat kuvatuksi ja tämä näkökulma on niinikään kiinnostava. Jostain syystä tarina silti matelee ja on lopulta muilta puitteiltaan melko köykäinen ja tietyiltä osin makuuni vähän turhankin ilmeinen ja imelä.

Mahdollisesti olen lukenut liikaa näistä pakkoavioliitoista, kun tuntuvat esiintyvän yhden sun toisenkin nigerialalisen kirjailjan teoksissa, mikä ei sinänsä ole ihme kun aihe varmasti kuuma peruna siellä on ollut ja on paikoin edelleen.

Pitäisi tutustua enemmän (nigerialaisten) miesten kirjoittamiin romaaneihin. Nykykirjailijoista tulee mieleeni Femi Kayode, joka kirjoittaa trillereitä. Niistä olen tykännyt.

Yhteenveto ja mielipide pähkinänkuoressa: Melko viihteellinen ja helppolukuinen romaani, joka sisältää sellaisia ”harlekiinimaisia” piirteitä, joita en oikein jaksa. Toisaalta ripaus syvällisyyttäkin löytyy ja niistä pohtivista puolista pidin. Kaiken kaikkiaan ihan luettava romaani, mutta tuskin jättää kummoista muistijälkeä pidemmäksi aikaa.

Foluso Agbaje: The Parlour Wife
One More Chapter, 2024
s. 370

 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Vaiennettu saa äänen

Luin joulukuussa 2020 Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice, josta pidin kovasti. Luontevaa oli siten ottaa Darén kirjalle kirjoittama jatko-osa, And So I Roar, lukuun.

Koska Louding Voicen lukemisesta oli aikaa useampi vuosi, eivät kaikki tarinan yksityiskohdat olleet enää mielessä. Sillä ei ollut merkitystä: muistin riittävästi ja jatko-osaa lukiessa palautui oleelliset kohdat mieleen.

Abi Daré: And So I Roar
Sceptre 2024
s. 373

14-vuotias Adunni on edelleen Lagosissa, jonne hän päätyi kotiapulaiseksi sadistiselle matamille. Muutoksen tuulet ovat kuitenkin ilmassa, sillä Adunni on hyväksytty kouluun.

The Girl With the Louding Voicesta tuttu Ms Tia (joka on ollut merkittävänä tukena Adunnille) saa tässä And So I Roar -romaanissa oman äänen.

Adunnin koulusuunnitelmat uhkaavat romuttua alkuunsa, kun “menneisyys” palaa Ikatin kylästä Lagosiin ja vaatii Adunnia palaamaan kotiseudulleen. Ms Tia, joka painiskelee omien demoniensa kanssa, tekee erikoisen päätöksen yrittäessään auttaa Adunnia.

Enpä olisi arvannut mihin suuntaan ja millaiseksi tarina muotoutuu. Se on tietysti hyvä asia, mutta kun koko asetelma valkeni minulle, ei se oikein innostanut. Tämä siksi, että tarina tallaa paikallaan eikä etene minnekään (toisteisuuden takia) kuin vasta melko lopussa. Sanoisin, että tyhjäkäyntiä ja turhaa horinaa on uskomattoman paljon.

On myös sivuraiteita, jotka eivät johda minnekään. Ilmastonmuutos on saatu ympättyä tarinaan mutta se jää lähinnä pinnalliseksi saarnaksi. Yhteys tarinaan kyllä on, mutta melko keinotekoinen ottaen kokonaisuuden huomioon.

Tuntuu, että Abi Daré on halunnut tunkea kaikki asiansa tähän romaaniin: on naisten ja tyttöjen asema (mikä ehdottomasti on se keskeisin ja perusteellisin aihe romaanissa), takapajuisten pikkukylien erilaiset traditiot versus Lagos ja muu edistyksellisyys, silpominen, jo mainittu ilmastonmuutos jne. Epäkohdat marssitetaan näyttämölle alleviivaustussin kanssa.

Tarina saa trillerimäisiä piirteitä edetessään, mikä nostaa kirjan jännitettä mutta valitettavasti se ei oikein kanna – mielestäni tarpeettoman pitkityksen ja jahkailun takia.

Ikävää olla näin negatiivinen, mutta odotin enemmän koska The Girl With the Louding Voice oli niin vaikuttava. Pidin kyllä tästäkin romaanista eli ei tullut mieleen sitä kesken jättää. Toisaalta nyt jälkikäteen mietin, olisinko varsinaisesti missanut mitään, vaikka olisinkin jättänyt. Sitten toisaalta kirjan kielellinen tyyli miellytti ja kantoi läpi teoksen.

A good education can never be good
enough when you have a bad name.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Orpojen sisarusten tarina

Lola Jaye: Orphan Sisters
Ebury Press, 2017
s. 371


Nuoripari Adanya ja Tayo haaveilevat elämästä Englannissa. Tayo lähteekin Lontooseen ja Adanya jää pariskunnan kahden lapsen, Lanan ja Mayn, kanssa Nigeriaan odottamaan sopivaa hetkeä seurata miestään.

Otollinen hetki tulee ja Adanya tyttärineen matkustaa Lontooseen. Eletään 1950-lukua ja rasismi rehottaa. Kirjailija kuvaa yleistä ilmapiiriä, jossa rasismi on niin ”normaalia”, ettei sitä valtaosa ihmisistä juuri edes ajattele. On itsestäänselvää, ettei johonkin majataloon mustia päästetä. Tai tietenkään emme vuokraa mustille asuntoja, mutta joskus joku voi vinkata jonkun, joka vuokraa jne.

Kirjailija ei selitä, vaan kuljettaa lukijaa. Hän ei myöskään maalaa kaikista (valkoisista) ihmisistä läpipaskoja rasisteja, vaan harmaan sävyjä on. Kun rasismi on yhteiskunnassa normi, ei ihminen välttämättä edes tajua ajatella omia tekojaan saati ajatusmallejaan siitä (syrjinnän/rasismin) näkökulmasta.

Elämä asettuu uomiinsa ja perhe sopeutuu ja nauttiikin elostaan. Sitten Tayo kuolee eikä Adanya jaksa, ei saa itseään kasattua. Siskokset Lana ja May sekä vielä ihan vauva, Tina, päätyvät lastenkotiin.

Lanan toive on saada pidettyä sisarukset yhdessä, että heillä olisi edes toisensa. Se alkaa kuitenkin näyttää melko vaivalloiselta, koska he ovat alaikäisiä ja täysin toisten armoilla.

Kirjassa kuljetaan pääasiassa vuoroin Lanan, vuoroin Mayn kengissä. Tarina on tietyssä mielessä juonivetoinen ja koukuttava, myös joissakin kohdin koskettava. Snadisti havaitsen imelyyttäkin, mutta annan sentimentaalisuuden anteeksi, koska siinä ei ryvetä. On paljon surua, mutta on myös iloa ja toivoa. Aina on toivoa.

Olen aiemmin lukenut Lola Jayelta The Attic Childin, se oli enemmän makuuni kuin tämä The Orphan Sisters, vaikka kyllä tästäkin pidin. Tarkistelujeni mukaan Lola Jayen kirjoja ei ole suomennettu.

Lola Jaye on syntynyt Lontoossa, hänen vanhempansa ovat Nigeriasta. Lolan oma lapsuus on erikoinen, siitä voi lukea tästä Dailymailin jutusta. En yleensä lue Dailymailia, mutta googletus toi tämän Jayen kiinnostavan haastattelun, jonka haluan tähän linkittää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä.

*

Raikasta uutta viikkoa, kuvassa eräs lempipaikkani läheisellä järvellä kuvattuna viime viikolla.

Klassikkohaaste XX: The Joys of Motherhood

Buchi Emecheta ja erityisesti hänen romaaninsa The Joys of Motherhood on putkahdellut esiin silloin tällöin siellä täällä ja jäänyt kummittelemaan mieleeni. On syntynyt halu lukea kyseinen romaani, mutta kirjan nimi on työntänyt luotaan pois (äitiys keskeisenä aiheena ei kiinnosta, mutta tiesin romaanin olevan muutakin kuin äitiyttä).

Viimeksi törmäsin viittaukseen The Joys of Motherhoodista Ukamaka Olisakwen romaanissa Ogadinma. Tuolloin päätin, että kyllä nyt vihdoin otan lukuuni tuon Emechetan romaanin ja luen sen vaikkapa klassikkohaasteeseen. Ja sitten tosiaan luin.

Tämä onkin jo kahdeskymmenes klassikkohaaste – olen iloinen, että tämä haaste on säilynyt hengissä näin kauan ja toivon sille pitkää ikää jatkossakin! Tätä kierrosta emännöi Tuulevi, jonka blogista (Tuulevin lukublogi) voit lukea haasteen säännöt. Koontipostauksessa on linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
Heinemann, 1979 (minulla painos vuodelta 2008)
s. 254
Suomennettu nimellä Nnu Egon tarina

 

Romaanin nimi on ironinen. Ei-ironinen nimi voisi olla vaikkapa The Horrors of Motherhood. Nnu Ego ei ehdi äitiydestä nauttia, sillä kyseessä on lähinnä tehtävä, joka on saatava suoritettua kunnialla. Nnu Egon aviomies on vässykkä, joka taitaa lähinnä paksuksi panemisen ja rahan pihtaamisen.

Lagos, vuosi 1934. Kirja alkaa kohtauksella, joka saa 25-vuotiaan Nnu Egon haluamaan tappaa itsensä päästäkseen eroon Chistään*. Nnu Egon Chi on orjanainen, joka pakotettiin samaan hautaan (eli kuolemaan) ”emäntänsä” kanssa.

Miten tähän on tultu ja miten tästä jatketaan? Täytyy palata ajassa taaksepäin, sillä henkilön tarina alkaa jo ennen syntymäänsä. Kuka on Nnu Ego ja mitä Ibuzasta (Igbojen** asuttama maalaiskaupunki, jossa vanhat perinteet yhä kukoistavat) kotoisin oleva nainen tekee Lagosissa (jossa eri kulttuurit ja etniset ryhmät sekoittuvat ja saavat vaikutteita länsimaisesta kulttuurista Brittien hallinnoidessa maata)?

Emecheta kuvaa taiten erilaisten perinteiden ja uusien vaikutteiden kohtaamista ja myös törmäämistä toisiinsa. Miten sopeutua erilaiseen ympäristöön ja miten ympäristö vaikuttaa omiin asenteisiin vai vaikuttaako lainkaan.

Voiko itsepäisesti elää ”modernissa” ympäristössä traditioiden mukaan, kun ympäristö ei niitä tue joskaan ei varsinaisesti kumoakaan. Mutta vaikka oma kupla olisi vahva ja sitkeä, ei sen sisälle voi sulkea lapsiaan, jotka näkevät ja kuulevat kaikenlaista – imevät ympäröivästä kulttuurista ajatuksia ja asenteita.

Suhtautuminen lapsiin on tietyssä mielessä kaavamaista, sillä lapsilla on omat asemansa perheessä – toisilla merkittävämmät kuin toisilla. Lasten tehtävä on kasvaa asemaansa eikä ”sooloilla”: tulee tehdä niin kuin määrätään eikä kuvitella voivansa elää ja tehdä niin kuin haluaa.

Erityisesti vanhimman poikalapsen rooli on perinteisesti ennalta määritelty: poikalapset ovat nimenomaan vanhuudenturva. Esikoispoikaan panostetaan, koska hänen odotetaan myöhemmin tukevan vanhempiaan taloudellisesti, jotta vanhemmat saavat vuorostaan levätä, eläköityä.

Nnu Egon vanhimmalla pojalla on muuta mielessä ja se tuottaa harmia ja päänvaivaa lopulta koko perheelle: systeemi lakkaa toimimasta, jos sen merkittävin osa temppuilee.

Tyttölapset ovat hieman turhia eikä heihin kannata panostaa, koska heidät naitetaan muihin perheisiin eikä heistä siten saa hyötyjä kuin korkeintaan myötäjäisten muodossa, jos sellainen traditioon kuuluu.

Nimestään huolimatta The Joys of Motherhood on muuta kuin "äitiyskirja". Se on pikemminkin Nnu Egon elämäntarina, jossa elämänpolku on melko lailla valmiiksi kirjoitettu ja olemassaolon määrittelee äitiys.

Paljon muuta ei Nnu Ego ole: hän on äiti, vaikka romaanissa lapset loistavat poissaolollaan. Ei siis esiinny juuri mitään lapsiperhekuvailua sun muuta lasten touhua (mistä olen kiitollinen), koska ei Nnu Egolta liikene aikaa lapsilleen. Hänen pitää keskittyä tienaamaan jostain elantoa ja luovimaan vaikeissa olosuhteissa. Ystävyyssuhteet muihin naisiin jäävät pinnallisksi, koska ei ole aikaa tai jaksamista.

Romaanissa voi nähdä moderneja tuulahduksia. Eräässä kohdin Nnu Egon poika tuohtuneena kysyy, miksi vanhemmat ovat tehneet niin paljon lapsia, kun varaa heidän elättämiseen ei ole. Lisääntyminen on itseään toistava kierre: pakko lisääntyä, koska (poika)lapset ovat vanhuudenturva. Toisekseen lapset ovat myös miehen mitta: mitä enemmän lapsia, sen arvostettavampaa on miehen miehuus. On siementä kylvetty, wow.

Jos haluaa ajatella nykyaikaa ja ratkaisua tällaiseen kierteeseen, jossa nainen ei ehdi muuta kuin olla raskaana, täytyy kääntää katse tyttöihin. Noihin turhiin lapsiin, joita ei kannata liikaa koulussa istuttaa Sehän on yleisesti tiedossa, että koulutus parantaa tyttöjen/naisten asemaa ja avaa heille muunlaisia mahdollisuuksia kuin toimia synnytyskoneina aviomiehilleen. Ja tietysti luotettavan ehkäisyn saatavuus.

Mielenkiintoinen, runsas ja perusteellinen romaani, joka tuntui sivämääräänsä pidemmältä. En sano tätä negatiivisessa mielessä, vaan huomiona siitä, miten näinkin lyhyeen kirjaan on saatu näin paljon eri aiheita ja kulmia. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka mielestäni on kestänyt aikaa hyvin ja sopii luettavaksi tässä meidänkin ajassa. Lukeminen oli tosin ajoittain kohtuullisen raastavaa, kun vain odotti, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu. 

*Chi 

**Käytän postauksessani sanaa Igbo, vaikka Emecheta käyttää heimosta sanaa Ibo. Tästä voi lukea perustelut valinnalleni.

Tietoa Buchi Emechetasta Fembion sivulla.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Raivarit tulilla (eli kirja, joka tuohduttaa)

Haluatko turhautua ja saada raivarit? Ei, en kehota lukemaan laatulehtien kommenttiosioita, vaan tartu vaikkapa Ukamaka Olisakwen romaaniin Ogadinma / Or, Everythin Will Be All Right (Indigo Press 2020, s. 249). Olen melko varma, että sitä lukiessa mieli synkistyy (etenkin jos olet nainen) ja alkaa muutenkin turhauttaa. Kun turhautumispiste on saavutettu, alkaa vituttaa.

Poikkeuksellisesti kirjoitukseni sisältää muutamia mietoja spoilereita. Eivät mielestäni ole merkittäviä kokonaisuuden kannalta. Mutta ole varoitettu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Nigeriaan, aluksi Kanoon ja sitten Lagosiin. 17-vuotiaalla Ogadinmalla on unelma: hän haluaa päästä yliopistoon. 

Ogadinman isä toivoo tyttärensä pääsevän kunnon yliopistoon Nsukkaan, mutta sitä varten tarvitaan hieman apua. Mahdollisesti eräs asianajaja nimeltä Chima voi auttaa ja hänen puheille isä lähettää Ogadinman.

Tapaaminen ei suju niin kuin olisi voinut kuvitella ja sillä on kauaskantoiset seuraukset. Tunnollinen ja tottelevainen Ogadinma antaa Chiman tehdä mitä lystää, koska mikäpä hän on miehelle vastaan sanomaan ja leijuuhan ilmassa lupaus yliopistoon pääsemisestä. Isäkin varmasti pettyisi, jos ei Ogadinmaa onnista.

Yliopistoon pääsemisen sijasta Ogadinma tulee raskaaksi. Eikä Chima sitten lopulta voikaan (yllättyneitä ovat...?) auttaa asiassa eikä se kai koskaan ollut Chiman aie. Sen verran Chima toki auttaa, että antaa Ogadinmalle rahat aborttiin.

Tuohtunut isä lähettää häpeää tuoneen Ogadinman veljensä perheen hoteisiin Lagosiin. Ogadinma ei varsinaisesti ymmärrä miksi hänet sinne lähetetään ja mitä hänen on siellä tarkoitus tehdä. Mutta eipä huolta – joku muu on ilmeisesti senkin miettinyt valmiiksi ja nyt vain odotellaan, että shit hits the fan – again.

Tämä kirja osoittautui hyvin toisenlaiseksi kuin sen sivuliepeestä käsitin. Sivuliepeessä muun muassa lukee (viitataan aikaan, kun Ogadinma on jo lähetetty Lagosiin ja hän tapailee Ngozi-tädin yllyttämänä tädin omaa veljeä, hmmm):

When their whirlwind romance descends into abuse and indignity, Ogadinma is forced to channel her independence and resourcefulness to escape a fate that appears all but inevitable.

Tätä itsenäisyyttä ja kekseliäisyyttä saa kyllä melko kauan odotella. Alistuvaksi kasvatettu Ogadinma ei tietenkään yhdessä yössä muutu, paitsi ihan kirjan lopussa tapahtuu erityisen suuri yhtäkkinen harppaus itsekunnioitukseen ja muutokseen.

Kaiken sen jälkeen mitä Ogadinma on taipunut ottamaan vastaan hipihiljaa, on vaikea käsittää miten hän yhtäkkiä nouseekin pitämään puolia – eikä edes omia puoliaan. Sitä on vaikea sulattaa, vaikka se aiheuttaa tietysti aikamoisen helpotuksen huokauksen. Että joko nyt vihdoin stoppi miesten perseilylle, kun ei se näemmä lopu, jos ei itse sitä lopeta.

Ja samaan aikaan tunnen itseni hirvöksi. Siis minä olen tuohtunut Ogadinmalle, jota on käytetty hyväksi useita kertoja useilta eri tahoilta, jota on pahoinpidelty ja alistettu jne. Tuohtumus johtuu siitä, että Ogadinma antaa kaiken tapahtua, mutta sitten tarkemmin ajatellen – mitä muuta hän oikeastaan voi?

kirja oli joissakin kohdin niin raskasta luettavaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa. Ja huom: kyse ei ole kirjan tyylistä että reposteltaisiin tai kuvailtaisiin epämieluisia asioita pikkutarkasti. Ei todellakaan. Kirja on kielellisesti taiten ja omaperäisesti kirjoitettu, todellinen helmi siis sillä saralla.

Mutta Ogadinman alistamista ja alistumista tekee tiukkaa lukea. Kerta toisensa perään ja uudelleen ja uudelleen. Onneksi Ogadinmalla on ystävä, joka yrittää tukea ja auttaa, ja lopulta Ogadinma on valmis ottamaan avun vastaan.

Mitäs miehet? He tekevät, mitä tekevät. On ihan mukavia miehiäkin, mutta yleinen asenne tuntuu olevan naisen näkeminen omaisuutena. Samoin nainen on yleensä syypää kaikkeen: vaikka nyt esimerkiksi miehen ihan itse tekemiin typeriin päätöksiin.

Moni kirjan mies on ignorantti vässykkä tai aikuinen koliikkivauva. Variaatioita kyllä esiintyy ja niiden kautta yleinen asenneilmapiiri ja erilaiset tavat/suhtautumiset tulevat näkyväksi. Täytyy muistaa, että eletään 80-lukua ja pelkästään maan sisällä on paljon eri traditioita ja kulttuureja. Se tulee hyvin ilmi tässä romaanissakin.

Esimerkiksi Ngozi-tädin poika Nnanna on huomattavasti sisartaan Ifeomaa maltillisempi ja rauhallisempi. Mutta Ifeoma onkin rääväsuu, jonka käytöstä Ogadinma ihmettelee: miten ihmeessä Ngozi antaa tyttärensä sanoa vastaan? Konsepti on Ogadinmalle melko käsittämätön.

Luulen, että taustalla on Ngozin tapa yrittää suojella ja valmistaa Ifeomaa aikuisuuteen: hän toivoo tyttärensä varttuvan itsetietoiseksi ja -varmaksi nuoreksi naiseksi, joka ei jää miesten (eikä naisten) polkemaksi – niin kuin Ogadinma (jota Ngozi itsekin polkee). Lopulta kuitenkin niin sanotusti vapaan kasvatuksen saanut osoittautuu konservatiiviseksi. Onko se ihme? Eipä kai, kun ei ole tarvinnut kokea samaa kuin alistettu nainen. On helppoa olla konservatiivi ja vahva, kun on saanut elää vapaasti suojattua elämää.

Tässä kirjassa olisi vaikka miten tarttumapintaa aina miljööstä henkilöhahmojen moninaisuuteen. Todella vaikuttava, vaikka saikin aikaan voimakkaita turhautumisen ja suuttumuksen tunteita. Siksipä sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Ogadinmassa viitataan useita kertoja Buchi Emechetan klassikkoromaaniin The Joys of Motherhood, joka on roikkunut lukulistallani iäisyyden. Ogadinman myötä heräsi nyt erittäin voimakas kiinnostus saada se vihdoin lukuun. Jospa lukisin sen tammikuun klassikkohaasteeseen viimeistään, jos en jo ennen sitä.

Ogadinman lisään suosikkeihini, koska olihan se nyt melkoinen lukukokemus eikä vähiten kirjailijan kielellisen tyylin takia.

Ukama Olisakwen Kirjailijasivut.

Ei ulospääsyä umpikujasta?

Femi Kayoden toinen romaani Gaslight johdattaa lukijan takaisin Lagosiin, jonne Pihilip Taiwo perheineen on asettunut yhdysvalloissa pitkään asumisen jälkeen. Muuton aiheuttamaa ”kulttuurishokkia” (sitaatit, koska kyseessä ei varsinainen shokki, vaan yleisesti muutokseen liittyvät kokemukset ja tuntemukset) käsiteltiin edellisessä romaanissa Lightseekers (suom. nimellä Pimeän jäljillä).

Gaslightissa elämä on asettunut uomiinsa ja arki rullaa helpommin. Paitsi perheen tyttären kohdalla, joka nyt hieman vartuttuaan on alkanut kaivata takaisin Yhdysvaltoihin. Taustalla on surulliset, mutta valitettavan yleiset syyt.

Taiwojen perhe-elämän kuvaaminen on aidosti kiinnostava sivujuonne. Se on kuitenkin tosiaan sivujuonne ja pääpaino kirjassa on selvittää, mitä tapahtui piispa Jeremiah Dawodun vaimolle Folasadelle: nainen kun katoaa eräänä päivänä eikä ihan jälkiä jättämättä.

Syyttävät katseet kohdistuvat piispaan, joka vakaasti kieltää osallisuutensa vaimonsa katoamiseen. Ei ole kuulemma ensimmäinen kerta, kun vaimo lähtee omille teilleen ”rauhoittumaan”.

Philip Taiwoa ei varsinaisesti tapaus kiinnosta, mutta hän päätyy ottamaan sen tutkintaansa sisarensa pyynnöstä. Taiwon sisar on jäsen kyseisen piispan seurakunnassa ja on piispan vaimon Folasaden ystävä.

Folasade ehtii olla kateissa muutamia päiviä ennen kuin hänen ruumiinsa löydetään läheisestä järvestä. Katoamistapausta täytyy alkaa tarkastella mahdollisena murhana. Mutta kuka on murhaaja?

Pidin Gaslightista jopa enemmän kuin Kayoden esikoisesta Lightseekersistä. Tarina etenee maltillisesti säilyttäen silti kiinnostavuuden. Tosin jos preferoi toimintaa ja jatkuvia käänteitä, ei tähän kannattane tarttua. Itse en sellaisia kaipaa ja käänteitä tässä oli ihan riittävästi makuuni.

Ensimmäisestä kirjasta tuttu Chika on mukana tässäkin romaanissa ja minua viehättää Philipin ja Chikan ystävyys ja heidän ajoittain sarkastinenkin sanailu.

Britaalisuusmittari: 1/3, muutama lyhyt brutaalihko kuvaus jotka eivät nekään yksityiskohtaisia.

Mielipide pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon Gaslightista, joita voin kuvata adjektiiveilla uskottava, koskettava, voimakas, surullinen (huom. mikään itkuvirsi teos ei ole). Nyt viimeistään Kayode nousi silmälläpidettäväksi kirjailijaksi. Toivottavasti hän jatkaa tätä sarjaa!

Femi Kayode: Gaslight
Raven Books, 2023
s. 378



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Femi Kayode on nigerialainen, mutta hän asuu perheensä kanssa Namibiassa.

Avioliitossa yksi ihminen liikaa

 

Ore Agbaje-Williams: The Three of Us
Jonathan Cape, 2023
s. 189

 

 

Meillä kolmella viitataan aviopariin ja heidän ystäväänsä Temiin (Temi on ainoa, jonka nimi tulee ilmi romaanissa). Tai pikemminkin aviovaimon parhaaseen ystävään, sillä aviomies ei voi sietää Temiä. Mutta eipä huolta: ei Temikään voi sietää aviomiestä.

Kyseessä on yhdenpäivänromaani, jossa kukin kolmesta saa suunvuoron. Kerronta etenee kronologisesti kertojan vain vaihtuessa.

Aviovaimo aloittaa. Temi on tulossa kylään ja se tarkoittaa viinin lipittämistä ja jutustelua. Lähinnä Temin jutustelua. Siinä ohessa paljastuu, miten aviovaimo ja Temi ovat tutustuneet ynnä muuta taustoitusta.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua, kun jo minäkin inhoan Temiä. En haluaisi hänen kaltaistaan ystävää eikä onneksi tarvitsekaan. On vaikea käsittää, miksei aviovaimo pistä rajoja ystävälleen.

Itse en sietäisi varsinkaan sitä, että ystävä piikittelisi mieheni kustannuksella. Se kaiketi hämmentää aviovaimoakin, mutta ei ilmeisesti niin paljon, että hän asialle mitään tekisi – muuta kuin hihittelee mukana varsinkin silloin kun aviomies ei ole läsnä, mutta muutenkin.

Se on hämmentävää, koska saan kuitenkin vaikutelman, että aviovaimo on onnellinen avioliitossaan ja rakastaa miestään. Aviovaimosta jää vaikutelma, että hän haluaa miellyttää molempia ja välttelee konflikteja. Eräänlainen tossukka.

Temin saadessa suunvuoron varmistun siitä, etten tosiaan pidä hänestä. Hän on kontrolloiva ja miellän hänet jopa ilkeäksi.

Aviomies vaikuttaa muuten melko tavanomaiselta uraohjukselta, mutta jossain määrin snobilta ja aavistuksen sovinistiselta. Aviomiehen äiti painostaa lastenhankintaan, mutta etenkään aviovaimo ei ole järin innostunut asiasta, mutta suostuu. En tiedä miksi: varmaan sovun ja sukurauhan nimissä. Aviomiehelle asia tuskin on kynnyskysymys, koska mitäpä se (lapsen saaminen) hänen elämäänsä juuri vaikuttaisi. Itse asiassa lapsia saisi ilmeisesti tulla runsaastikin.

Tämä on omituinen kirja enkä nyt tarkoita tätä mitenkään eritysen hyvällä tavalla. Minusta on outoa, että aviovaimo lähtee kesken viinin lipittämisen miehensä työpaikalle. Miksi ihmeessä. En ymmärrä miksi aviovaimo sietää ystävänsä tempauksia, en ymmärrä miksei aviomies heitä Temiä pellolle. En ymmärrä, miksei puhuta suoraan yhtään mistään. En ymmärrä, miksi aviovaimo taipuu kaikkeen. Ehkä hänen olisi hyvä saada olla yksin ja tutustua itseensä ja siihen, mitä aidosti haluaa elämältään.

Ehkä en ymmärrä, koska haluan oman elämäni tyylillä NO ADDED DRAMA, koska itseni kanssa eläminen on ihan tarpeeksi dramaattista ilman lisädraamailua. Lisäksi olen saanut ihan riittävän ison siivun toisten draamoista ja olen tullut vedetyksi toisten draamoihin, joten yritän pysytellä niistä erossa, mikäli vain mahdollista.

Huomio: minun ei tietysti tarvitsekaan ymmärtää mitään. Toisaalta olisi mukavaa, jos olisi enemmän eväitä ymmärtää. Mutta ehkä asia on niinkin simppeli, että aviovaimo on tossu ja ystävä on kontrollifriikki määräilijä, joka haluaa asioiden olevan ennallaan eli siten ennen kuin aviovaimo avioitui. Aviomiehellä on myös ihanteensa sen suhteen, mitä vaimoltaan salaa toivoo, vaikkei toiveita ääneen sanokaan.

Aviomiehen ja Temin jäätävää sanailua toisilleen on samaan aikaan sekä huvittavaa että kiusallista seurata. Itse heittäisin nuo kaikki kolme pellolle tai lähtisin itse niin kauas kuin pippuri kasvaa ellen vielä kauemmas.

En erityisesti pitänyt tästä kirjasta, koska pääsääntöisesti koin sen latteana. Odotin jotain huipennusta tai käännekohtaa, mutta sellaista ei varsinaisesti tule. Paitsi ihan lopussa, mutta se ei varsinaisesti enää pelasta mitään.

Kirjassa on muutama kiinnostava kohta ja kieli paikoin riemukasta. Kokonaisuus jää silti vaisuksi, vaikka aihe on mitä raflaavin. Harmi.

Tästä tuli erittäin subjektiivinen miete, mutta sallin sen itselleni koska miksipä en sallisi. Tällaisia fiiliksiä tämä kirja nyt herätti eli sentään herätti jotain, vaikka punaista lankaa en varsinaisesti löytänyt enkä oikein muutakaan pointtia.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.

Ei pestä likapyykkiä julkisesti

Ai saatana. Niin tekee mieli todeta useitakin kertoja, kun lukee Aiwanose Odafenin Nigeriaan sijoittuvaa romaania Tomorrow I Become a Woman.

Sitä myös miettii, miten yksi valinta määrittelee melko lailla koko elämän suunnan: se minne lähdetään ja miten luisutaan pois polulta mutavyöryn mukana. Joku jää polulle seisomaan, katsoo ilmeettömänä haparoivia käsiä jotka etsivät oksaa johon tarttua. Oksaa joka hidastaisi pudotusta. Sellaista ei löydy. Kuuluu tömähdys, kun ruumis osuu maahan.

Mutta silmät eivät painu lopullisesti kiinni. Hitaasti sitä nousee istumaan ja siitä huterille jaloilleen. Obianujua ei voi lakaista pois: niin kuin pöly, hän aina palaa ja sehän onkin tarkoitus. Pakko palata, koska ei anneta lähteä. Lopulta hän palaa, mutta ei samalle polulle. Ja sitten löytyy niitä käsiäkin, jotka kannattelevat.

 

Elokuu 1978. Obianuju tapaa komean nuorukaisen Chigozien. Goziessa tuntuu olevan kaikki kohdallaan: hän on karismaattinen, kristitty ja ennen kaikkea Igbo. Siinä mies, jonka Obianujun äiti hyväksyisi tyttärelleen mieheksi, sillä tietenkään kuka tahansa ei kelpaa.

Mitä väliä, vaikka Uju itse epäröi.

Tässä kohdin tekisi mieli todeta, että mitä väliä on millään mitä nainen haluaa, kunhan noudattaa sosiaalisia ja perinteisiä koodistoja ja asettaa miehen jalustalle, jota palvoa ja palvella.

Naisen elämänpolku on avioitua, saada lapsia (mielellään poikia) ja palvella miestään. Tehdä niin kuin mies sanoo, myötäillä ja tukea miestä. Vapautta on sen verran kuin miehelle sopii ja se tietenkin vaihtelee avioliitosta riippuen. Mutta keskeinen periaate on sama: mies päättää.

Tarina  käsittää ajallisesti parisenkymmentä vuotta ja useita sukupolvia eli se tarjoaa kiinnostavan läpileikkauksen erityisesti siihen, mitä muutoksia asenteissa (liittyen mm. naisen ja miehen rooleihin avioliitossa) tapahtuu tuota aikana.

Ujun äiti on erittäin kiinni traditioissa ja uskomuksissa, ja hänen kuten muidenkin ajattelua ohjaa jähmeä kaavamaisuus, josta ei voi poiketa. Sitä on saatanallista seurata, samoin kun sitä miten lapset kasvatetaan sukupuolensa perusteella annettuihin rooleihin. Tämä on ollut – kuten kaikki varmasti tiedämme – arkea ihan länsimaissakin (länsimailla tarkoitan nyt lähinnä useita Euroopan maita ja kulttuureita).

Tomorrow I Become a Woman ei ole kuitenkaan pelkästään avioliittoromaani. Se on myös vahva kertomus naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Kirjassa käsitellään myös naisten kouluttautumista ja haaveita. Ei suinkaan kaikkia miellytä valmiit roolit ja raamit, joihin pitäisi sulloutua. Niitä vastaan on vain hyvin vaikea taistella, mutta jokunen onnistuu.

Kulttuuri ei ole mikään stabiili tila, joka pysyy aina samana. Se ei ole pysynyt länsimaissa samana eikä se pysy muuallakaan. Aika muokkaa asioita ja asenteita, jopa traditioitakin ja yleensä edistyksellisempään ja tasa-arvoisempaan suuntaan miinus jotkin kommunistiset valtiot ja diktatuurit, joissa ei edistystä pääse tapahtumaan.

Kirjassa sivutaan myös Biafran sotaa (eli Nigerian sisällissotaa) ja sen kauaskantoisia vaikutuksia ihmisiin. Heimojen välillä on ristiriitoja eikä esimerkiksi Ujun äiti hyväksyisi tyttärelleen toisen heimon edustajaa mieheksi.

Todella runsas ja tunteita herättävä kirja, joka on erittäin koukuttava. Tunneskaala vaihtelee ilosta ja lämmöstä suoranaiseen raivoon. Pidin todella paljon Odafenin kirjoitustyylistä. Sanonnat/sananlaskut ovat kiintoisia ja jotkin luvuista on nimetty niillä.

Nyt on niin voimakas teos kyseessä, etten osaa tehdä sille oikeutta vaikka mitä kirjoittaisin, joten lopetan tähän. Tämä kirja menee heittäen suosikkeihini.

Huomio: tämä ei ole mikään tirkistely-kauhistelu-nyyhkytarina, vaan kertomus ihmisistä, erityisesti naisista ja erityisesti eräästä Obianujusta. Kirja perustuu löyhästi kirjailijan tietämiin todellisiin henkilöihin.


Aiwanose Odafen: Tomorrow I Become a Woman
Scribner, 2022
s. 401

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23. Kirja on iso. Kirja ei ole fyysiseltä kooltaan sen isompi kuin moni muukaan, mutta sijoitan kirjan sisällön perusteella tähän kohtaan. Koska kuten sanonta kuuluu: sisin on tärkein.

Juuria selvittelemässä

Olen lukenut viime aikoina ja luen edelleen. Nyt on vaihe, kun koen suurta vaikeutta saada ajatuksiani ulos, koska ne karkailevat kuin ketun aitauksessa hätyyttelemät kanat.

Tuorein lukemani romaani on Chibundu Onuzon Sankofa, joka jätti omituisen jälkimaun jota voisin kuvailla vaikkapa sanoilla “jaahas”, “vain niin”, “sillä lailla”, “selvä”.

 

Anna on mustan isän ja valkoisen äidin “rakkauslapsi”. Suhde syntyy Briteissä eikä se kauan kestä, sillä isä häipyy maisemista jo ennen Annan syntymää eikä äiti ole halukas puhumaan Annalle tämän isästä. Kun Annan äiti sitten menehtyy, jo keski-ikäiseksi ennättänyt Anna saa jäämistöstä käsiinsä isänsä vanhat päiväkirjat.

Alkaa tutustumismatka juurille.

Annan oma avioliitto on kariutumassa ja tytär jo omillaan, joten Annalla on hyvin aikaa kaivella menneisyyttä. Selviää, että Annan isä on ollut läntisessä Afrikassa sijaitsevan (kuvitteellisen) Bamanan valtion presidentti ja diktaattori.

Ja hän on yhä elossa. Ei muuta kuin tapaamaan.

Tarina herättää pohtimaan omia juuria ja taustaa, ulkopuolisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunnetta. Anna on elänyt aikuisikänsä lähinnä miehensä siipien suojassa antaen puolison tehdä tärkeimmät päätökset.

Rasismi ja ennakkoluulot.

Anna on Bamanassakin ulkopuolinen eikä sitä epäröidä tuoda esille. Paikallisilla on omat käsityksenä (ennakkoluulot, oletukset) siitä, millaisia obronit ovat.

Sankofa on kiinnostava teos, mutta kokonaisuus jää minun makuuni latteaksi. Ehkä perimmäinen sanoma on, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itseään ja paikkaansa elämässä. Tai ainakin etsimisen voi aloittaa myöhemmälläkin iällä.

Tarinassa on melko paljon rönsyjä, joille en näe perustetta. Esimerkiksi Annan tyttären syömishäiriö tuntui melko turhalta sivujuonteelta.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja pääsääntöisesti melko sujuvasti etenevä romaani, joka loppupuolella saa jopa hieman trillerimäisiä piirteitä.

Chibundu Onuzo: Sankofa
Virago 2021
s. 291

Chibundu Onuzo Wikipediassa.

Motiivia etsimässä

Okriki*, Nigeria. Kolme opiskelijaa piestään ja murhataan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Tapaus kuvataan ja se leviää pitkin somea. Vaikka tekijät ovat tiedossa, kammottavan tapauksen yllä leijuu kaikenlaisia spekulaatioita siitä, miksi pojat murhattiin.

Femi Kayode: The Lightseekers
Raven books, 2021
s. 410
 

Philip Taiwo perheineen asuu Lagosissa. Asettuminen Nigeriaan vuosikausien Yhdysvalloissa asumisen jälkeen on hieman nihkeää. Nigeria on Taiwon kotimaa, mutta se tuntuu vieraalta. Tämä seikka on mainittava, koska asetelma on merkittävä: The Lightseekers on nimittäin kulttuurisen ja tapojen kuvausten osalta runsas. Huom. ei mitään sormella osoittamista eikä alleviivaamista saati jankutusta, vaan kuvaus sulautuu tarinaan yhtä luonnollisesti kuin maininki kulkee meressä.

Mainitsen tämän heti alkuun, koska uskoisin että kulttuureista kiinnostuneelle lukijalle tämä on oiva valinta. Lisäksi kirja on tärkeä muistutus siitä, miten monimuotoista kulttuuri on. Usein kuulee sanottavan, että kiinnostaa lukea afrikkalaisesta kulttuurista. Ei ole olemassa mitään afrikkalaista kultttuuria niin kuin ei ole olemassa mitään eurooppalaista kulttuuria. Pelkästään Nigeriassa puhutaan yli viittäsataa eri kieltä, tämä ihan huomiona.

Takaisin kirjaan.

Erään murhatun pojan isä ottaa yhteyttä Taiwoon ja pyytää tätä selvittämään poikansa kuolemaan johtaneita syitä. Kolmoismurha on tiedossa ja myös sen tekijät, mutta surevaa isää vaivaa kysymyksistä suurin: miksi? Miksi juuri minun kunnollinen poikani? Isä ei usko poikansa olleen varas, kuten paikalliset Okrikissa väittävät.

Philip Taiwon osaamisalaa on tutkiva psykologia (investigative psychology) ja siksi murhatun pojan isä uskoo Taiwon olevan juuri oikea henkilö etsimään vastauksia. Vastentahtoisesti Taiwo suostuu ottamaan toimeksiannon vastaan.

Ja taas välihuomautus. Kirjailija Femi Kayode itse on kliininen psykologi (clinical psychologist) ja se näkyy kirjassa: onhan kirjan kertojan, Philip Taiwon, osaamiskenttä osin sama kuin kirjailijan. Ja tämä taas positiivisena huomiona, jota varmasti psykologiasta kiinnostuneet arvostavat. Ja miksipä ei hyödyntäisi omaa laajaa tietämystään kirjassaan.

Huomio termeistä: olen lisännyt englanninkieliset termit sulkuihin käyttämieni suomennosten jälkeen, koska en ole sataprosenttisen varma oikeista suomenkielisistä termeistä.

Mihinkäs jäimme. Tuntuu nyt olevan paljon asiaa kirjan vierestä. Se johtuu siitä, että tämä kirja herätti todella paljon ajatuksia ollen samalla hyvin viihdyttävä. Viihdyttävyys kirjallisuudessa onkin mielenkiintoinen asia, koska ihmisiä viihdyttävät niin erilaiset asiat.

Minua viihdytti The Lightseekersissa erityisesti Taiwon ja hänen ”autonkuljettajansa” Chikan välinen suhde ja siihen liittyvä jännite. Suhde on ajoin muodollinen, kireä, hauska, ystävällinen, lempeä, arvostava, etäinen, läheinen… Eikä Chika ole oikeasti mikään autonkuljettaja, mutta eipä siitä enempää.

Viihdyttävää kirjassa on myös nimenomaan kulttuurinen kuvaus, miljöö ja moni muukin henkilöhahmo. Tietynlainen vakavuus, pohdinnat jne. Yleisesti ottaen viihdyn kirjojen parissa, jotka sisältävät paljon pohdintaa ja jotain erilaista suhteessa itseeni. Nautin jos opin jotain uutta lukiessani. En lue samastuakseni, enemmän kiinnostaa kohdata uusia näkökulmia, ajatuksia, mitä tahansa.

Tarina etenee aika verkkaisesti, mutta pinnan alla kytee jatkuvasti ja jotain pientä on alati vireillä. Luvut on nimetty (mikä aina ihastuttaa minua!) ja ne ovat melko lyhyitä, joten kirjaan voi tarttua helposti pitkin päivää muun toiminnan ohessa ja niin teinkin. Kuljetin kirjaa mukana ulkonakin ja jäin sitä lukemaan sinne sun tänne.

Brutaalisuusmittari: 1/3 Luonnollisesti kirjassa tapahtuva kolmoismurhatapaus on brutaali, mutta sitä käsitellään imperfektissä eikä siinä ryvetä. Tapauksesta on kulunut yli vuosi Taiwon alkaessa tonkia sen motiiveja. Muutama muukin ruumis tulee, mutta väkivaltaisuuksia ei jäädä yksityiskohtaisesti kuvailemaan ja niissä viipymään. Joku toinen ehkä päräyttäisi mittarin kakkoselle, mutta mielestäni nimenomaan käsittelytyylinsä takia ykkönen on tarpeeksi. Subjektiivisia kokemuksia nämä, joten mittari on vain suuntaa antava ja kenties suuntakin on väärä.

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu, olisi kyllä mahtavaa jos suomennettaisiin. Minuun tämä kolahti todella lujaa ja lisäänkin sen suosikkeihini.

Femi Kayoden kiintoisan haastattelun voi lukea (englanniksi) tästä. Siinä kerrotaan Kayoden taustasta ja selviää, että jatkoa Lightseekersille on luvassa! Haastattelu ei sisällä spoilereita kirjasta eli sen uskaltaa lukea kirjaa lukematonkin.

*Okriki lienee kuvitteellinen paikka, ainakaan googletus ei tuottanut tulosta. Sen sijaan Okrika löytyy ja kirjan Okriki sijaitsee niinikään liki Port harcourtia, mihin osa kirjan tapahtumista sijoittuu.

 

Kirjan sivuliepeessä sijaitseva takakansiteksti. Voikohan enää puhua ”takakansiteksteistä”, kun niin usein se teksti on sivuliepeessä. Ehkä pitäisi alkaa käyttää sanaa esittelyteksti.

When three young students are brutally murdered in a Nigerian university town, their killings - and their killers - are caught on social media. The world knows who murdered them; what no one knows is why.

As the legal trial begins, investigative psychologist Philip Taiwo is contacted by the father of one of the boys, desperate for some answers to his son's murder. Philip is an expert in crowd behaviour and violence, but travelling to the sleepy university town that bore witness to the killings, he soon feels dramatically out of his depth.

Years spent first studying, then living in the US with his wife and children mean he is unfamiliar with many Nigerian customs ans no one involved in the case seems willing to speak out.

The more Philip digs, and the more people he meets with a connection to the case, the more he begins to realise that there’s something even more sinister than he feared concealed somewhere in this community.

Jos kukaan ei näe sinua, oletko silti olemassa sellaisena kuin olet?

Nigerialaisen Akwaeke Emezin esikoisteos Freshwater kiinnosti minua sen julkaisun aikoihin, mutta jokin haroi vastaan. Kirja päätyi mentaaliselle ehkä luen ehkä en -listalle. Kyseisellä listalla on varsin paljon kirjoja, joista jotkut joskus siirtyvät lukulistalle, jotkut heitän mentaaliseen roskakoriini.

Ehkäilylistalle on moni unohtunut ja sinne unohtui Freshwaterkin ja tällä välin Emezi onkin ehtinyt kirjoittaa toisen kirjan. Se on nimeltään The Death of Vivek Oji (Faber 2020, s. 244) ja se harppasi suoraan (mentaaliselle) pitääpä lukea ensi tilassa -listalle ja nyt kävi niin että ihan oikeasti luinkin sen ensi tilassa.

The Death of Vivek Oji on kirja, jota en oikein osaa sanallistaa mitenkään. Siksi kirjasta kirjoittaminen on viivästynyt. En tiedä, mistä aloittaisin. Ehkä heti kirjan alusta eli Vivek Ojin ruumiista, joka lojuu vanhempiensa talon terassilla. Äiti löytää ainokaisensa ruumiin ja on haljeta surusta.

Mutta tämä ei ole kertomus Vivekin äidistä, vaan Vivekistä. Vivekistä, joka näytetään lukijalle lähinnä eri kertojien silmin. Vivek itse saa kovin vähän ääntänsä kuuluviin.

I’m not what anyone thinks I am. I never was. I didn’t have the mouth to put it in to words, to say what was wrong, to change the things I felt I needed to change. And every day it was difficult, walking around and knowing that people saw me one way, knowing that they were wrong, so completely wrong, that the real me was invisible to them. It did’t even exist to them. So: If nobody sees you, are you still there?

Ja nyt ei ole kyse mistään Instagramista sun muusta somesta tai yleensä siitä, että haluaa tulla nähdyksi somessa. Että haluaa huomiota itselleen, mutta vain tarkoin määrittelemistään lähtökohdista. Haluaa huomiota sellaisena kuin ei ehkä ole tai on vain osittain. Hus, pois. Tässä kirjassa ei käsitellä somehuomiota eikä mitään siihen liittyvää.

Miksi edes mainitsen somen, kun kirjassa ei sitä käsitellä? Koska en halua vahingossakaan ohjata ajatuksia siihen suuntaan ja If nobody sees you, are you still there? voi helposti antaa vaikutelman, että siitä on kyse.

Ei siis ole, vaan tarpeesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ihan vaikka ei itsekään olisi varma, millainen on. Onko minuutta olemassa, jos ei kukaan (muu) sitä näe. Lakkaako jokin sisin ja olennainen osa itseä olemasta, jos kukaan ei sitä näe?

The Death of Vivek Oji on kertomus identiteetistä. Siitä ettei mahdu muottiin eikä ehkä edes omaan kehoonsa. Kuinka itseään täytyy pitää piilossa, koska ympäristö ei osaa suhtautua toisenlaisuuteen (onko tämä edes sana, hmm – en silti halua käyttää sanaa ”erilaisuus”). Vai osaisiko, jos annettaisiin mahdollisuus? Ehkä jossakin toisessa ajassa. Ja rakkauskertomus – sitäkin tämä on potenssiin sata (huomio, ei mikään siirappimiina todellakaan).

On nimittäin eräs (muutamakin), joka näkee ja ymmärtää. Vivek ei ole täysin yksin, vaikka jopa lähimmät yrittävät suojella häntä. Miltä? Itseltään vai muilta? Vai pitääkö suojella muita, koska he eivät kestäisi nähdä, eivät halua nähdä? Mutta ei voi sulkea lintua häkkiin ilman että lintu menettää vapautensa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, paikanimellä ei ole merkitystä.

Komea, karu ja koskettava romaani. Vahva suositus kauniista kielestä ja ajatuksista, identiteetistä ja sukupuolista kiinnostuneille. Kirjasta on tulossa suomennos toukokuussa nimellä Vivek Ojin kuolema. Asiasta mainitsi minulle kirjastopostaukseni kommenttiosiossa Miljatski ja tarkistin asian vielä googlettamalla. Mahtavaa!

Oikeus valita ei ole itsestäänselvyys

Nigeriasta tuntuu tulevan paljon kirjailijoita. Vaan onko tuo ihme, sillä Nigeriassa on noin 200 miljoonaa asukasta (ja se on väkiluvultaan seitsemänneksi suurin valtio maailmassa). Silmiini (eli kyseessä on mutuhuttu ja empiirinen kokemus) on viime aikoina pistänyt erityisesti naiskirjailijoiden runsas määrä. Se on hienoa!

Luinkin vastikään nigerialaisen Abi Darén romaanin The Girl With the Louding Voice. Se on jälleen hyvä muistutus siitä, miten kaikille tytöille ei todellakaan kouluttautuminen ole itsestäänselvyys. Kyse ei ole siitä, etteivätkö tytöt haluaisi kouluttautua, vaan siitä ettei se ole usein ole mahdollista. Tässä ei lie kenellekään mitään uutta.

Daré on omistanut kirjansa äidilleen, joka on professori ja joka kannusti tytärtään opiskelemaan. Äiti opetti Darén näkemään, miten tärkeää kouluttautuminen on.

The Girl With the Louding Voicen kertoja on eloisa Adunni, joka asuu isänsä ja kahden veljensä kanssa Ikati-nimisessä kylässä maaseudulla. Adunnilla on unelmia ja haaveita, jotka liittyvät opiskeluun. Mutta elämä ei mene niin kuin unelmissa.

Adunnin isä myy tyttärensä kolmanneksi vaimoksi vakaravaiselle miehelle kohentaakseen omaa rapistunutta elintasoaan. Adunni on vasta 14-vuotias ja näyttää siltä, että hänen elämänsä on päätetty hänen puolestaan: ole vaimo, ole hiljaa ja synnytä lapsia, mielellaan poikia koska sellainen aviomieheltä puuttuu. Ensimmäinen vaimo kun julkesi synnytellä vain tyttöjä.

Mutta Adunnia ei niin vain vaienneta. Vaaditaan tosin traaginen tapahtuma sysäämään Adunni uusille raiteille, mutta lopulta hän päätyy Lagosiin kotiapulaiseksi rikkaalle pariskunnalle, jonka lapset ovat lentäneet jo pesästä.

Elämä kotiapulaisena ei ole ruusuista, mutta Adunni jaksaa taas unelmoida ja toivoa. Hän ei enää ole aivan yksin ja saa lopulta apua odottamattomalta taholta.

Aivan upean mahtava romaani, joka on pullollaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöitä. Tarinassa on useita tasoja ja teemoja, joita jäin itsekseni pohtimaan. Mitään ei silti ole liikaa, vaikka kirja tuntuu melko runsaalta. Ja värikkäältä.

On pakko mainita kirjan kieli ja tyyli, joka tuotti minulle aluksi päänvaivaa. Ei sillä, etten ymmärtäisi, vaan… Well, kertojana on Adunni, jonka englanti on puutteellista. Tarkoittaa sitä, että kirja on kieliopillisesti virheellinen ja tyyliltään siksi naiivi.

Tosin Adunni on itsekin oikeastaan vielä lapsi. Hän on säilyttänyt viattoman mielensä, vaikka hänen ruumiinsa on ikään kuin häpäisty ja käytetty. Adunni on kuin oksa, jota painetaan veden alle mutta otteen irrotessa, oksa ponnahtaa aina takaisin pinnalle.

Kun kirjan kieleen tottuu (ja se käy lopulta aika nopeasti), siitä alkaa nauttia. Hyvin aito ja omaääninen – niin kuin kirjan kaikki henkilöt. Aivan mahtava lukuelämys, vahva suositus! Jos tarinan synkkyys arveluttaa, huoli pois – kirjassa on paljon toivoa ja toiveikkuutta, tarina ei murskaa alleen.

Ja itse Adunni, voi jestas miten pulpahteleva ja kupliva, kuin vasta jään alta paljastunut virtaus joka juoksee ensimmäistä kertaa vapaana.

“My mama say education will give me a voice. I want more than just a voice, Ms. Tia. I want a louding voice,” I say. “I want to enter a room and people will hear me even before I open my mouth to be speaking. I want to live in this life and help many people so that when I grow old and die, I will still be living through the people I am helping.”

Tietoja kirjasta:

Abi Daré: The Girl With the Louding Voice
Sceptre 2020
s. 312

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu

Musta Sunnuntai

Kirjan takakansitekstit ovat (minulle) tärkeitä, koska niiden perusteella joko kiinnostun tai en kiinnostu kirjasta. En ole ihminen, joka valitsee kirjan lukuun pelkän nimen/kannen tai muun vastaavan perusteella.

Paitsi joskus usein olen kyllä valinnut lukuun kirjoja ihan vain kirjailijan koti/synnyinmaan perusteella. Samoin olen saattanut huomata kirjan sen kannen tai nimen takia, mutta se ei yksistään riitä siihen, että kirja pääsee lukulistalleni vaikka käteeni pääsisikin ainakin hetkeksi.

Yllä oleva alustus on aasinsilta, joka johtaa Tola Rotimi Abrahamin romaaniin Black Sunday (Canongate 2020, s. 276).

 

Tärkeä huomio: pidin kirjasta.

Kirjan takakansi sen sijaan on melkoisen harhaanjohtava: se maalaa kuvan kaksosista ja antaa ymmärtää, että kirja käsittelee elämää lähinnä heidän näkökulmistaan.

Hieman yllättävästi Black Sundayssa onkin neljä kertojaa eikä kirjan painopiste varsinaisesti ole kaksosissa.

Bibike ja Ariyike ovat nämä kaksoset. Heillä on kaksi nuorempaa veljeä (ei kaksosia) Andrew ja Peter, jotka ovat kirjan kaksi muuta kertojaa. Kullakin sisaruksista on omanlaisensa rooli perheessä.

Bibiken ja Ariyiken kaksosyhteyttä ei juuri kuvata, vaan lukijan tulisi se itse muodostaa. Että hei, koska kyseessä on kaksoset niin tokihan heillä on jokin syvempi henkinen yhteys kuin vain identtinen ulkonäkö. Koin, että identtinen kaksosuus on melko turha detalji, koska sitä ei sinänsä hyödynnetty kirjassa. Bibike ja Ariyike olisivat voineet olla ihan vain siskoksia.

Lagos 1996. Sisarukset elävät melko mukavaa elämää. Heidän vanhempansa käyvät töissä ja ruokaa on pöydässä. He omistavat talon, jossa asuvat ja lapset on puettu hyvin. Sitten perheen äiti saa potkut töistä ja toimeliaan isän bisnekset menevät reisille kerta toisensa jälkeen. Lopulta lapset dumpataan isoäidilleen ja perhe hajoaa.

Tarina etenee neljän sisaruksen näkökulmin vuosia harppoen. Ehkä juuri kerrontatyylin takia se (identtinen) sisarsuhdekin jää vain sivujuonteeksi? Tämä ei sinänsä kirjaa ”huononna”, mutta se tuli yllätyksenä, koska ennakkoasenteeni oli toisenlainen kirjaan tarttuessani. Ja sitten kirja paljastui painopisteeltään melko toisenlaiseksi kuin olin odottanut.

Itse näkisin kirjan painopisteen olevan siinä, miten tytöt ja naiset ovat monesti pelkkiä (seksi)välineitä miehille. Ja sitten toisaalta, miten naiset käyttävät miehiä edistääkseen omaa asemaansa tai elintasoaan. Eivät varmasti käyttäisi, jos olisi parempia vaihtoehtoja, mutta aina ei ole.

Koska veljetkin saavat äänensä kuuluviin kirjassa, painottuu sekin miten pojat varttuvat tässä seksistisessä kulttuurissa. Näin jälkikäteen mietin, onko tarkoituksellista (todennäköisesti on) että suunnilleen kaikki kirjassa esiintyvät tytöt/naiset ovat kokeneet tai kokevat jonkin sortin seksuaalista sortoa. Tämä ei silti tarkoita, että KAIKKI kirjan miehet/pojat ovat sortajia - ainakaan tietoisesti ja varsinkaan siis pojat. Miehet kyllä tietävät mitä tekevät.

Aluksi koin Bibiken kiinnostavimpana kertojana, mutta tarinan edetessä aloin kallistua Ariyiken puolelle. Ariyike löytää voimaa uskosta ja kirkosta, erityisesti pastori Davidista tulee hänelle tärkeä henkilö. Myös Andrew’n ja Peterin osuudet ovat mielenkiintoisia.

Koska kirjan rakenne on hajanainen, jää paljon kertomatta. Aluksi tyyli arvelutti, mutta nyt koko kirjan luettuani ymmärrän kirjailjan päätöksen: ei kaikkea tarvitse kertoa ja selittää juurta jaksain niin kuin ei elämää yleensäkään voi.

Ja ihminen on mitä on ja kun on ollut tarpeeksi kauan, ei uskalla (tai jaksa) enää muuttua. En kerro, keneen sisaruksista tällä viittaan.

Mutta elämä jatkuu ja sitä elellään kukin tahoillamme.

Black Sunday on sellainen kirja, joka paranee mitä enemmän aikaa kuluu sen lukemisesta. Teos on vahvasti feministinen ja veikkaan, ettei tämä romaani ihan heti poistu mielestäni. Edelleen palaan pohtimaan joitakin sen kohtauksia: kääntelen niitä mielessäni ja mietin, miten monin tavoin voi lukemaansa tulkita.

Pelkästään kirjan nimi on hyvin monitulkintainen. Itse löysin mieleiseni tulkinnan sille kirjan viimeisestä virkkeestä.

Aikuisten satu

Odafe Atogun: Wake Me When I'm Gone
Canongate 2017
S. 199

Paikat ja niiden nimet eivät ole tärkeitä tässä kirjassa, mutta oletan että olemme Nigeriassa koska kirjailija on nigerialainen ja asuu Nigeriassa.

Ese asuu miehensä ja lapsensa kanssa kylässä, jossa perinteillä on suuri merkitys: ne (traditiot) ovat tavallaan lakeja, joita tulee noudattaa. Taikauskoiset papit määräävät lait ja kylän johtajan tehtävä on huolehtia, että niitä noudatetaan ja julistaa tarvittaessa asianmukaiset rangaistukset.

Kun Esen mies kuolee, Eselle kerrotaan että lesken pitää avioitua puolen vuoden kuluttua miehensä kuolemasta tai hän menettää lapsensa huoltajuuden. Lapsen huoltajuus annetaan enolle. Huostaan annettuja lapsia kohdellaan yleisesti ottaen huonosti ja heitä piestään.

Ese ei ole kiinnostunut avioitumaan, mutta ei tietenkään halua luopua pojastansakaan. Esen suku on katkaissut välit Eseen jo aikoja sitten, koska Ese ei suostunut avioitumaan kylän johtajan kanssa. Ese on siis pulman edessä: miten toimia saadakseen pitää lapsensa joutumatta naimisiin kammottavan kylän johtajan kanssa, jolla jo ennestään on läjä vaimoja.

Tätä kirjaa voi lukea kriittisenä ja kantaa-ottavana tarinana, jossa kyseenalaistetaan vanhat - ja usein julmat erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvat - perinteet, tavat ja uskomukset. Vaikka kirjan traditiot tuskin ovat todellisia, niitä voi verrata yhä joissakin paikoissa/kylissä/heimoissa olemassa oleviin brutaaleihin traditioihin, jotka ovat olemassa "koska näin on aina ollut". Perinteitä puolustetaan vetoamalla jumalien vihaan sun muihin katastrofeihin (esim. sokeutumiseen), jotka kohtaavat ihmistä, jos hän ei perinteitä noudata.

Toinen tapa lukea kirjaa on ottaa se vastaan aikuisten satuna ja sivuuttaa sen mahdollinen kriittinen sanoma. Wake Me When I'm Gone on kuin maaginen satu, jossa tapahtuu melko paljon ja nopealla tempolla. Juonivetoinen romaani valmistaa lukijaa lopun opetukseen. Sellainenhan saduissa usein on. Ja happy end.

Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, mutta ajoittaiset coelhomaiset "elämänviisaudet" hieman häiritsivät lukukokemustani. Mikä on onnellisuuden salaisuus? Se selviää lukemalla kirjan. Itse olin oksentaa suuhuni. Sori. Mutta annan anteeksi yksinkertaistukset, koska lukukokemus oli niin erilainen ja huomaan, etten jaksa enää pillastua moisista. Joko olen tullut vanhaksi tai sitten ei vain kiinnosta enää.

Ei kiinnosta mikään, oikeastaan. Maailmani taitaa olla muuttunut taas mustaksi. Noh, sellaista se on. Herättäkää minut sitten, kun olen poissa.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kukaan ei tätä minulle henkilökohtaisesti suositellut, mutta kirja oli nostettu erilliselle pöydälle, johon kirjastovirkailijat laittavat suosittelemiaan kirjoja.

Mätänevä rakkaus

Kansi: Rafaela Romaya

Ayòbámi Adébáyò: Stay With Me
Canongate 2017
S. 296


Stay With Me:ssa on useita teemoja, jotka eivät minua kiinnosta: lapsen "pakkomielteinen" haluaminen (siis äitiys/isyysmerkityksessä, ei pedofiilisessa mielessä - tosin sekään ei kyllä hirveästi kiinnosta) ja rakkaus noin niin kuin alkuun.

Jos nämä olisivat romaanin ainoat teemat, jäisi romaani minulta lukematta. Aavistelin (ja ihan oikeassa olin) kuitenkin, ettei Stay With Me:ssa ole pelkästään tällaisesta kysymys.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, pääasiassa Ilesa-nimiseen kaupunkiin, mutta muuallakin käydään. Rakkaudesta kaikki alkaa: Akinin ja Yejiden välisestä rakkaudesta. Kyseessä on melko tavanomainen nuorten salamarakastuminen, joka lopulta johtaa avioliittoon. Rakkaus kukoistaa ja ehkä olisi saanut kukkia ja asettua uomiinsa rauhassa, ellei Akinin äiti olisi sotkeutunut asiaan.

Lapsenlapsia on tultava, mielellään heti ja pian ja mielellään ensin poikia. Sitten saa tulla mitä vain. Lasta ei vain kuulu ja tilanne turhauttaa eniten juuri isoäitiä. Akin suostuu vihdoin ottamaan toisen vaimon (ensimmäinen petos), koska ajattelee taikauskoisen äitinsä siitä rauhoittuvan. Harmi vain, ettei Akin tule maininneeksi asiasta vaimolleen Yejidelle. Yejide oli tehnyt selväksi jo ennen avioitumistaan Akinin kanssa, että polygamy ei ole hänen juttunsa.

Luonnollisesti Yejide ei voi sietää toista vaimoa, Funmia. Yejidea rauhoittaakseen Akin on hankkinut Funmille erillisen asunnon eikä hän (Funmi)  tule asumaan heidän kanssaan. Ohut välirauha ei kauan kestä, vaan tilanne mutkistuu mutkistumistaan ja tauastalla vainoaa lapsenlapsia haluava isoäiti.

Akinin tahto alistuu äidin tahdolle, omaa tahtoa ei ehdi ajatella. Sillä kai rakkautta voisi olla ilman lapsiakin? Miksei anneta aikaa sopeutua, selvittää tilannetta. Vaihtoehtoa ei voi edes ajatella, koska painostus on niin suurta ja vie kaiken tilan. Mutta monesti asioita ymmärretään vasta kun ne on jätetty taakse - on niin helppo nähdä vuorelta, mutta yritäpä nähdä solasta.

Stay With Me on monitasoinen romaani ja yllätyin, miten toiminnallinen ja runsas se on, vaikka sivuja on hädin tuskin kolmesataa. Kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa: jo heti alussa saamme tietää, että Yejide ja Akin ovat eronneet (eivät paperilla, mutta noin muuten). Miten siihen on päädytty, onkin sitten toinen juttu. Mitä tapahtui rakkaudelle? Mätänikö se toisten odotusten ja rakkaimman petollisuuden alle. Oliko mitään rakkautta koskaan olemassakaan? Ja miten se lapsi: tuliko sellaista koskaan?

Vastaukset saapuvat kysymyksiin, mutta samalla tarina monimutkaistuu. Tietyltä osin osasin ounastella oikein, mutta osa tapahtumista tuli ihan puskista. Kun luulin, etten enää voi yllättyä, yllätyin silti. Ovelaa ja koukuttavaa. Miellytti myös se, että näkökulmia on kaksi: sekä Yejiden että Akinin. Ne asiat, joita ei kerrota, voi lukija päätellä itse - esimerkiksi liittyen siihen rakkauteen.

Stay With Me:ssa sivutaan Nigerian sotilaallisia vallankaappauksia vuosilta 1985-1993, mutta mielestäni melko pinnallisesti. Politiikka tulee liki lähinnä television ja ystävien kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Ihan mielenkiintoista, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että ne on ympätty kirjaan vain siksi, että ne olisivat kirjassa.

Paitsi että toisaalta niiden voisi ajatella kuvaavan juuri sitä arkea ja ilmapiiriä, jota Nigeriassa silloin elettiin. Kenties niiden tarkoitus on myös painottaa sitä, että kirjan henkilöt ovat tietoisia (niin kuin ovatkin) ja ajattelevat muutakin kuin itseään (toisin kuin esim. Hanya Yanagiharan romaanissa A Little Life, jossa ei sanallakaan mainita mitään maailman tapahtumista ja siksi henkilöistä välittyi kuva, että he rypevät vain omissa navoissaan, mitä he kyllä tekevätkin).

Eli muutan mieltäni: poliittiset kuvaukset ja ajatukset tuovat syvyyttä Stay With Me:hen ja sen henkilöihin.

Loppuhehkutus: pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa on useita mielenkiintoisia henkilöitä. Minun oli suorastaan vaikea laskea sitä käsistäni. Luin sitä joka käänteessä ja jopa ulkona kävellessä (tänne on muuten ulkolukukelit saapuneet: tälle päivälle on luvattu peräti 21 astetta). Kirja siis kulki tiiviisti mukanani, todellakin stay with me. Heitän sen suosikkini-kategoriaan.

Toivottavasti Stay With Me suomennetaan! Jos se sattuu voittamaan Baileys-palkinnon, niin toivoa kaiketi on.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Vaimojen salatut elämät

Lola Shoneyin: The Secret Lives of Baba Segi's Wives
Serpent's Tail 2010
S. 245
Ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi


Kirjalla on pitkä, mutta sataprosenttisesti sisältöään kuvaava nimi. Nappivalinta suorastaan. Matkustakaamme Nigeriaan, joka on kirjan tapahtuma- ja kirjailijan kotimaa.


The Secret Lives of Baba Segi's Wives (ihanasti rimmaa) on avioliittoromaani. Avioliitossa on aviomiehen eli Baba Segin lisäksi neljä vaimoa. Ihan normaalikäytäntö joissakin kulttuureissa. Lukuisa määrä vaimoja voi viestiä miehen vauraudesta tai ainakin miehen halusta korostaa vakavaraisuutta tai/ja jotain muuta arvokkuutta. Runsas määrä lapsia on myös toivottavaa.

Baba Segille lapsia on siunaantunut seitsemän kolmesta vaimosta. Neljäs vaimo, Bolanle, tuottaa päänvaivaa, koska hän ei tule raskaaksi. Se on järkyttävä takaisku Baba Segille, joka nimenomaan haluaa levittää siementänsä. Bolanlessa on muutakin vikaa: hän on koulutettu nainen, joka osaa lukea ja kirjoittaa.

Baba Segi on näennäisesti talonsa jumala (vaimot kutsuvat häntä my lordiksi), joka pitää langat käsissään ja vaimot ruodussa; tekee kaikki päätökset ja määrää muutenkin kaikesta. Oven sulkeuduttua Baba Segin takana ensimmäinen vaimo pyörittää huushollia ja siinä sivussa yrittää hallita muitakin vaimoja. Baba Segi on autuaan tietämätön, mitä talossa tapahtuu hänen olleessaan poissa. Kullakin vaimolla tuntuu olevan - ja onkin - omat missionsa tässä avioliitossa.

Lola Shoneyin on tehnyt Baba Segistä huomattavan irvokkaan ja suorastaan koomisen hahmon, mutta samalla jollakin oudolla tavalla sääliä herättävän. Baba Segi on yksinkertainen ja vanhanaikainen, mutta ei varsinaisesti ilkeä eikä pahansuopa. Suuri osa kirjan mieshenkilöistä on hieman yksinkertaisia ja tahdottomia. Mietin haluaako kirjailija pelleillä miesten kustannuksella ja jos kyllä, niin se hänelle sallittakoon. Ei haitannut minua ollenkaan.

Kirjan naiset ovat huomattavasti monitahoisempia ja itsetietoisempia. Baba Segin vaimot (ehkä Bolanlea lukuun ottamatta) ovat ponnistaneet tiensä melko karuista olosuhteista ja avioliittoa vauraan miehen kanssa voi pitää ansiona (tai ainoana vaihtoehtona). Ensimmäiselle ja kolmannelle vaimolle se ei riitä, toinen vaimo taas on mitä on: hyväsydäminen, mutta melko omissa maailmoissaan.

Bolanle pilaa vaimojen näennäisen rauhan ja saa aikaan talossa melkoisen myrskyn ja juonittelun. Vaimojen salatut elämät alkavat rapistua ja paljastua hiljaksiin toistenkin silmille, mutta sitä ennen ehtii tapahtua kaikenlaista ja kirjan juoni saa suorastaan trillerimäisiä piirteitä. Kevyt ote ja humoristinen asenne säilyy kuitenkin läpi kirjan. Brutaalisuusmittari ei värähtele: sijoittaisin sen peräti nollaan.

Lukemista häiritsi repaleinen rakenne: on minä-kertojaa ja kerrontaa kolmannessa persoonassa. Eri kertojat on helppo tunnistaa eli ei ongelmia sen suhteen. Sen sijaan minua häiritsi aikavajoaminen ja -hyppely: oli toisinaan hieman työlästä ymmärtää, missä ajassa liikutaan (tämä siis etenkin muisteloiden kohdalla).

Olisin kaivannut selkeämpää siirtymistä ajasta toiseen: nyt tuntui että näiden aikatasojen välillä joutui kompuroimaan ja varomaan, ettei kaadu.  Lopulta aina selvisi, mistä on kyse, mutta en pidä siitä että minut kampataan. Pidän helposti kulkevasta tekstistä, sellaisesta joka valuu, liukuu tai juoksee mutta ei saa kivittää, kiitos.

Bongasin tämän kirjan Ompun blogista (tersuja!) 17.4. 2016 ja pistin oitis tilaukseen, koska halusin tietenkin lukea kirjan heti. Nyt on koittanut heti.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Kalamiehet

Chigozie Obioma: The Fishermen
Pushkin One, 2015
S. 301
Julkaistaan elokuussa suomeksi nimellä Kalamiehet


Nigeria, Akure.
Kun kotka ei liitele pesänsä yläpuolella, vahdi että kaikki on kunnossa ja liihota tarvittaessa apuun voi tapahtua mitä tahansa. Jos ei kotka ole paikalla, ei falkonieerista ole paljon hyötyä. Tarvitaan molemmat.

Mutta kotka häipyy komennukselle jättäen falkonieerin pärjäämään pytonkäärmeen, sienen, etsintäkoiran (searchdog) ja koin kanssa. Tiivis pesä repeilee vallattomien poikasten kehitellessä kiellettyjä leikkejä kotkan pistävän silmän poissaollessa.

Joki on erityisen vaarallinen eikä sinne saa mennä. Sinne tietenkin mennään, sillä sellaisia pytonit, sienet, etsinätkoirat ja koit ovat.

"On the other hand, I want you all to know that even though what you did was wrong, it reflected once again that you have the courage to indulge in something adventurous. Such adventurous spirit is the spirit of men. So, from now onwards, I want you to be a different kind of fishermen."

Pytonin johdolla tullaan kalastajiksi ja kuullaan paikallisen sekopään ennustus. Se on kuin siemen, joka alkaa itää pytonissa. Siemenestä tulee verso, verso kasvaa ja alkaa tartuttaa. Ennustus alkaa toteuttaa itseään, vaan voiko verson vielä kitkeä ennen kuin se leviää kaikkialle, kaikkiin?

The Fishermen on tarkkasilmäinen (mutta suodattuu vain yhden veljen kautta) ja lämmin kuvaus sisarusten - tässä lähinnä veljesten - välisistä keskinäisistä suhteista ja heidän persoonallisuuksistaan. Toissijaisena, mutta tärkeänä, tulee muu perhedynamiikka.

Eikä tästä romaanista, jossa hypellään ajasta toiseen, tapahtumia puutu. Nuo toiset ajat ovat muistoja, muistikuvia, ja ne sulautuvat luontevasti tarinaan ja avaavat merkityksiä lukijalle tarjoillen samalla pienen palasen Nigerian kulttuuria ja lähihistoriaa.

Obioman kieli on kaunista, selkeää ja ajoittain tyylikkään vertauskuvallista; sellaista, joka kertoo riittävästi, mutta jättää tilaa lukijan omille ajatuksille ja päätelmille. Jokainen virke on tärkeä, ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä tässä kirjassa.

Tämä on juuri sellaista kieltä, josta minä pidän. Ei keinotekoisia vertauskuvia, jotka eivät tarkoita mitään (tyyliin hän oli kaunis kuin lastulevy) - en voi sietää sellaisia. En pidä tyhjästä kielestä. Minä haluan, että kieli joko kertoo tai antaa älyllistä tulkittavaa.

Tämä on kirja, joka kestäisi usemmankin lukukerran. Onneksi tulin taannoin ostaneeni kirjan omaksi. Nyt vain ihmettelen, miksi minulla kesti näin kauan ottaa se lukuun! Ja muuten, The Fishermenissä viitataan Chinua Acheben romaaniin Things Fall Apart (suom. Kaikki hajoaa), mistä tulikin mieleeni että pitäisi lukea se uudelleen.

"What I want you to be is a group of fishermen who will be fishers of good dreams, who will not relent until they have caught the biggest catch. I want you to be juggernauts, menacing and unstoppable fishermen."


Ps. Fishermenissä puhutaan asioista oikeilla nimillä; veljeksillä on nimet, heidän vanhemmillaan on nimet. Kaikilla on nimet, jopa sekopäällä. Mutta minä en tiedä, miten kertoisin tästä kirjasta siten, että tekisin sille riittävästi kunniaa. Siksi käytin kirjassakin käytettyjä vertauskuvia - lue ja ylläty.

Miltä tuntuu olla musta?

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Fourth Estate 2013
S. 482


Tätä kirjaa olen odottanut kuin illallista ravintolassa. Odotukseen on liittynyt pelkoa, sillä Chimamandan mukaan kirja kertoo rakkaudesta ja minulla on "rakkausromaanivamma".


"It is about love. I wanted to write an unapologetically old-fashioned love story."


Ihan turhaan pelkäsin: Americanah on niin paljon muutakin kuin rakkautta. Oikeastaan rakkaus on sivujuonne, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Kirjan keskiössä ovat Ifemelu ja Obinze, joiden teinirakkaus roihahtaa lukiossa. Elämä ei kuitenkaan aina kuljeta samoihin paikkoihin eikä sitä muutenkaan voi käsikirjoittaa etukäteen, vaikka toivoa toki voi.

Nigeria kärvistelee sotilaallisen diktatuurin vallassa ja opettajat kouluissa lakkoilevat harva se viikko. Opiskelu on siten melko hankalaa ja monet pyrkivätkin pois Nigeriasta opiskellakseen tai työllistyäkseen muualla. Näiden mukana lähtee myös Ifemelu Amerikkaan Obinzen vielä jäädessä Lagosiin.

Nuoripari lupaa pitää yhteyttä, mutta välimatka ja uuden kulttuurin tuoma hämmennys uhkaa hukuttaa Ifemelun. Ei ole helppoa löytää paikkaansa uudessa maassa.

Kirja käsittelee vuoroin Ifemelun, vuoroin Obinzen elämää. Obinze päätyy myöhemmin Lontooseen ja vielä myöhemmin takaisin Lagosiin. Ja menestyy elämässään taloudellisesti.

Henkilöitä kirjassa on melko runsaasti, mikä yleensä rasittaa minua. Tässä kirjassa ei. Chimamandasta voisivat monet henkilögallerian paisuttelijat ottaa oppia.

Chimamanda näet osaa esitellä henkilöt siten, että ne jäävät mieleen eikä siihen tosiaankaan tarvita mitään kymmenen sivun jaaritteluja: muutama rivi riittää. Taikasana on mielenkiintoiset, pienet yksityiskohdat, jotka väkisinkin jäävät päähän ilman turhia ponnisteluja lukijalta.

Tämä on suuri kirja, joka on täynnä asiaa, täynnä mielipiteitä. Suurennuslasin alla ovat nigerialaisuus ja amerikkalaisuus, jotka molemmat saavat humoristisella tavalla kylmääkin kyytiä osakseen.

Later Ginika said: "You could have just said Ngozi is your tribal name and Ifemelu is your jungle name and throw in one more as your spiritual name. They'll believe all kinds of shit about Africa."

Bloggaajien kannalta mielenkiintoista on, että Ifemelu aloittaa blogin pitämisen. Blogi kertoo lähinnä siitä, mitä on olla musta ei-amerikkalainen Amerikassa.

Minulle tuli ajoittain tunne, että Chimamanda on rakentanut kirjaansa vahvasti siten, että hän pääsee kertomaan ajatuksia(an) ja kokemuksia(an) siitä, millaista on olla musta valkoisten kansoittamassa maassa. Mitä ennakkoluuloja, ongelmia ja puhdasta rasismia rotu voi saada toisissa aikaan.

Oli miten oli, en laske sitä miinukseksi. Itse asiassa täytyy ihan nostaa hattua Chimamandalle, että hän on tarttunut tähän kuumaan perunaan. Jotkin kirjan keskustelut ovat tavallaan väittelyitä, joissa näitä rotuasioita puidaan. Koin ne erittäin mielenkiintoisina, vaikka ne leimaavatkin kirjaa jopa siinä määrin, että rohkenen  väittää tämän olevan rakkaustarinan sijasta enemmänkin rotu- ja kulttuuriromaani.

Vaikka ihonväri hiuksia myöten (hiusosuudet ovat muuten äärettömän mielenkiintoisia!) on läsnä lähes jokaisella sivulla, tapahtuu kirjassa toki muutakin. Eli huoli pois sen suhteen, että joutuisi lukemaan lähes viisisataa sivua horinaa ihonväristä. Keskustelut ja mietteet on upotettu hienosti itse tarinaan ja kirja pitää koukussa alusta loppuun.

Tämä on sellainen kirja, jonka jälkeen tuntee itsensä hieman viisaammaaksi - tai jos ei viisaammaksi, niin ainakin tietoisemmaksi. Lisää Chimamandaa minulle, kiitos!


Americanah ilmestyy syyskuussa suomeksi käännettynä nimellä Kotiinpalaajat.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

Novelleja Nigeriasta ja nigerialaisuudesta

Chimamanda Ngozi Adichie: The Thing Around Your Neck


Olen lukenut Chimamandalta kirjat Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Molemmista pidin kovasti enkä vähiten niiden afrikkakuvauksen takia.

Minua kiehtoo minne tahansa Afrikan mantereelle sijoittuvat kirjat. Minua kiehtoo se toisenlainen maailma ja etenkin toisenlapa tapa ajatella ja nähdä.

Olen melko huono lukemaan novelleja, vaikka niistä pidänkin. Jostain syystä romaani kuitenkin vie aina voiton. Jos minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan, jää joku niistä yleensä roikkumaan. Se joku on yleensä ne novellit tai sarjakuvat.

Niinpä haastoin itseni ennen joulua olemaan aloittamatta yhtäkään romaania enää tänä vuonna. Sen sijaan olen lukenut kaikenlaista muuta kirjallisuutta. Tämä siis eräs niistä.

Täytyy tunnustaa, että sormeni ovat suorastaan syyhynneet romaanien kimppuun, mutta olen pitänyt pääni. Vielä olisi pari päivää tätä vuotta jäljellä, joten saatan ehkä sortua.

The Thing Around Your Neck sisältää kaksitoista novellia. Tapahtumat sijoittuvat vaihdellen joko Pohjois-Amerikkaan tai Nigeriaan.

Afrikkalainen henkisyys ja kulttuuri on kuitenkin läsnä jokaisessa novellissa: afrikkalaisuus onkin kirjan kattava teema. Ihan sama, missä asumme tai olemme, kannamme kotimaata, sen tapoja ja kulttuuria, ymmärrystä, mukanamme.

Törmäyksiltä ei voi välttyä. Esimerkiksi The Arrangers of Marriagessa nuori nainen Chinaza muuttaa New Yorkiin vaimoksi nigerialaiselle miehelle. Mies ihannoi Amerikkaa ja haluaa sulautua sen kulttuuriin. Hän haluaa muuttaa myös vaimonsa mahdollisimman amerikkalaiseksi.

Kirjan nimikkonovelli The Thing Around Your Neck kuvaa niinikään kulttuurien yhteentörmäystä - hieman eri näkökulmasta tosin. Kaikki tarinat ovat hyvin erilaisia ja silti tietyllä tapaa samanlaisia. Mistään toistosta ei kuitenkaan ole kyse.

Kertoo aika paljon, että kutakin novellia lukiessani pidin juuri parhaillaan lukemaani parhaana. Nyt kun olen lukenut kaikki, en todellakaan osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki olivat parhaita omalla tavallaan. Tietynlainen sumuinen melankolisuus kulkee mukana läpi kirjan sen (kirjan) olematta kuitenkaan masentava.

Pidän Chimamandan tyylistä kirjoittaa. Se on kaunista ja henkevää, mutta Chimamanda ei onneksi sorru kielellä konstailuun. Siihen ei olekaan tarvetta, sillä itse tarinat ja ajatukset tarvitsevat tilaa: ne herättävät ajatuksia ja tunteita ihan tarpeeksi ilman koukeroista kielenkäyttöäkin.

Aion jatkossa yrittää lukea enemmän novelleja. Päätin haastaa itseni lukemaan ensi vuoden aikana vähintään seitsemän novellikokoelmaa ja sekalaisesti muita yksittäisiä novelleja esim. netistä.

Eräs pakko saada ja äkkiä novellikokoelma on One World Anthology: A Global Anthology of Short Stories. Siinä on mukana myös yksi Chimamandan novelli.