(tilapäinen) Uskonpalautus ihmiskuntaan

Painaako turhautuminen ja yleinen maailmatuska harteita lysyyn? Siihen on olemassa lääke – nimittäin Michiko Aoyaman liikuttava (mutta ei imelä) romaani What You Are Looking for Is in the Library.

Yritin lukea Aoyaman kirjan vajaa vuosi sitten, mutta jätin sen kesken heti alkuunsa. En enää muista miksi, mutta ilmeisesti aika oli väärä. Nyt aika oli enemmän kuin oikea ja kirja todellakin tuli tarpeeseen.

Michiko Aoyama: What You Are Looking for Is in the Library
alkuper. お探し物は図書室まで, 2020
Doubleday, 2023
japanista englannintanut Alison Watts
s. 250

 

Sayuri Komachi on kirjastovirkailija pienessä tokiolaisessa kirjastossa. Hänellä on voimakas intuitio siitä, mitä kukin lainaaja voisi tarvita. Hänen suosituslistalta löytyy aina jokin näennäisen random-teos, joka tulee lainaajalle yllätyksenä.

Romaanin rakenne huolestutti aluksi, sillä se on novellimainen (eli minulle vähän turn off ja mahdollisesti syy, miksi se jäi muinoin kesken) käsittäen viiden eri henkilön tarinat. Kukin henkilöistä on jokseenkin hukassa omassa elämässään. Erilaisista syistä johtuen he päätyvät kirjastoon ja Komachin puheille. Komachi ei tosin paljon suullansa puhu, mutta paljonpuhuva voi olla muutenkin.

Ensimmäisenä kirjastoon päätyy 21-vuotias vaatemyymälässä assistenttina työskentelevä Tomoka, joka kokee olevansa tuuliajolla. Tokioon maalta muuttaminen oli Tomokan unelma ja Tokiossa hän haluaa pysyä, mutta elämä tuntuu kulkevan sivuraiteilla eikä assistentin työ ole se, mistä hän unelmoi. Tomoka ei itsekään tiedä, mitä haluaa. Kunnes sitten päätyy kirjastoon...

Tomokan osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista, mutta seuraavassa luvussa estradille astelee 35-vuotias Ryo, jolla on unelma mutta ei mahdollisuutta toteuttaa unelmaansa. Hänkin päätyy omaa reittiään kirjastoon ja Komachin puheille.

Ja arvaa mitä? Ryon osuuden luettuani harmistuin. Olisin halunnut jatkaa hänestä lukemista. Näin kävi lopulta joka ikisen kirjan henkilön kohdalla.

Onneksi kenestäkään ei tarvitse luopua, kukaan ei katoa kokonaan. Lukija kuulee muiden henkilöiden suilla huhuja heidän elämästään – siitä, millaisia valintoja tekivät, millaisille reiteille päätyivät. Tässä saa lukija kokea oivalluksen ja ilon tunteita. Myötäiloa ja huojennusta.

What You Are Looking for… on yllätyksellinen ja pohdiskeleva romaani. Se on toiveikas ja lohdullinen olematta siirappinen. Varsinainen uskonpalautus ihmiskuntaan (ainakin siihen asti, kun totuus taas murskaa utopiat alleen). Sivumääräänsä suurempi teos, jonka lisään suosikkeihini.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 kohdan 47 kaveriksi eli kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä. Se toinen lukemani kirja on Seishū Hasen The Boy and the Dog, jossa on muuten samantyyppinen “novellimainen” rakenne kuin tässä Aoyaman kirjassa.

Luonnollinen puuhamaa

Törmäsin Anna Nolaniin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lukiessani kotipaikkani paikallislehteä Keswick Reminderia. Nolanista tuntuu olevan siellä juttu lähes joka numerossa. Keswick Reminder on ainoa lehti, jonka ostan säännöllisesti. Se on kerran viikossa perjantaisin ilmestyvä paikallislehti.

Anna Nolan on puolalainen kielitieteilijä, joka on asunut Briteissä aika kauan. Pahoittelen epämääräistä aikamäärettä, mutta edes googlettaminen ei tuottanut tarkempaa tulosta (enkä jaksanut alkaa kaivella kovin perusteellisesti, koska asia ei liene niin oleellinen). Hän on kuitenkin asunut Lontoossa ehkä vuosikymmenen (työskennellyt mm. BBC:llä ja opettanut englantia) ja sittemmin muuttanut Keswickiin ja asunut siellä (eli täällä) noin 26 vuotta.

Nolan julkaisi ensimmäisen varsinaisen teoksensa eli Lakeland Larks, Laughter and Lunacies tänä vuonna kesäkuussa (heti syyskuussa julkaistiin jatko-osa nimeltä More Lakeland Larks, Laughter and Lunacies). Kyseessä on muistelma, joka melko tarkasti rajautuu Nolanin elämään Keswickissä ja erityisesti “haikkaamiseen” (hiking) ja vaeltamiseen.

Kiinnostuin Nolanin kirjasta tietysti paikallisuuden takia ja myös siksi, että sen kirjoittaja ei ole natiivi. Vaikka Nolan on käsittääkseni asunut yli puolet elämästään Briteissä (ja hankkinut kansalaisuuden), hän silti vitsailee olevansa “muualta tullut”. Juuret istuu vahvassa eikä niitä niin vain millään paperinpalasella pyyhkäistä pois eikä ole tarvekaan. Voi vaalia ja helliä kaikkia puolia itsessään.

Nolan tuokin läpi teoksen esille omaa “muukalaisuuttaan” ja puolalaisuuttaan humoristisella tyylillä ja (minun näkökulmastani) hyväntahtoisesti Brittilää ja vähän brittejäkin pilkaten. Mietin, että vakavampi natiivi saattaisi pahastua, mutta toisaalta kirjaa ei ole suunnattu vakaville ihmisille.

Lisäksi teos on hyvin paikallinen kaikkine haikkauskuvauksineen ja muine kommelluksineen. Jos ei ole Lake Districtiin sidettä tai tuntemusta (tai ei tunne aluetta) ei tästä kirjasta välttämättä saa paljon irti. Nolan nimittäin mainitsee detaljeja (kuten dösäreittejä ja -linjoja, joita ei osaa enää edes ole), jotka tuskin kiinnostavat muita kuin paikallisia.

Julkinen liikenne on Nolanille tärkeä, sillä hänellä (eikä puolisollaan) ole ajokorttia eikä siten tietenkään autoa. On melko haastavaa heittää kaikki 214 Wainwrightia käyttäen vain julkisia (tiedän, koska teen itse samaa).

Mistä on kyse?

“Summiting all of the Wainwrights is a popular form of peak bagging in the Lake District...” (lainaus Wikipediasta)

Nolan kertoo mehevimmät seikkailut omista “bägäämisistään” ja niitä oli kiinnostava lukea, koska merkittävä osa (olen toistaiseksi tehnyt vähän yli puolet Wainwrighteista ja ison osan useita kertoja joko eri tai samoja reittejä kulkien) kukkuloista on minulle tuttuja ennestään ja pystyn tuomaan mieleeni monet reitit, joihin hän viittaa.

Sen sijaan ihmettelen Nolanin holtittomuutta. Lähdetään muun muassa lumisateessa reiteille, joita ei tunneta ja kartanlukutaito Nolanilla tuntuu olevan vähän niin ja näin (kompassia ei osaa sanojensa mukaan käyttää, mikä olisi kyllä melko oleellinen taito jos käyttää paperikarttaa).

Kerran Nolan on joutunut soittamaan Mountain Rescuen pelastaamaan itsensä, kun oli eksynyt Skiddaw’n (fell tässä lähellä – olen tehnyt sen useita kertoja) rinteille lumisateeseen ja orastava hypotermia kolkutteli ovella.

 

Nolan haikkasi alkuaikoina pääasiassa yksin. Myöhemmin hän sattumusten kautta päätyi perustamaan u3a-vaellusryhmän, jossa toimii oppaana. Lyhenne u3a tulee sanoista University of the Third Age ja sillä viitataan pääasiassa eläkkeellä (tai osa-aikaeläkkeellä) oleviin henkilöihin. Vauhti hidastuu iän myötä, mutta ei sen tarvitse loppua!

Kylmäsi kyllä lukea tapauksista (vaikka mitään onnettomuuksia ei Nolanin mukaan ole sattunut), joissa Nolan on johtanut ryhmänsä väärille reiteille. Hän varmasti tuntee suurimman osan fellseistä kuin omat taskunsa (itsekin tunnen nykyään aika monet), mutta kyllä pitäisi osata suunnistaa paskassa säässä ja nimenomaan silloin. Itse en uskaltaisi hänenlaisen oppaan matkaan edes lähteä eikä onneksi tarvitse, koska tykkään mennä itsekseni.

Kokonaisuudessaan Lakeland Larks on ihastuttava muistelo, jonka Nolan on höystänyt riimillisillä runoilla. Nolanin kupliva persoonallisuus paistaa naantalinaurinkona läpi teoksen, jonka lukeminen tuntuu kuin katsoisi musikaalia. Mahtava kokonaisvaltainen elämys, jollaista en varsinaisesti muista kokeneeni minkään muun kirjan kanssa. Lisäksi teos on ikään kuin rakkauskirje Lake Districtille.

Poljenta teoksen runoissa on usein melko samantyyppinen, joten joku voisi moittia monotomisuudesta. Minua tuo tahditus kuitenkin viehätti, koska kyseessä ei kuitenkaan ole runoteos: muuta kaunokirjallista osuutta on niin paljon, että esiintyy vaihtelevuutta.

Anna Nolan: Lakeland Larks, Laughter and Lunacies
The Book Guild Ltd, 2024
s. 186

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.

 

Kuvituksena mitäpäs muuta kuin ottamiani kuvia Lake Districtiltä. Kaikki nämä kuvat ovat viime viikon tiistailta.

Palkokasvit lautaselle eikä nenään

Heti alkuun varoituksia: teksti sisältää kiroilua ja kärjistyksiä eikä liity kirjoihin, mutta kirjoituksiin kylläkin.

Suomessa julkaistut ravitsemussuositukset ovat saaneet somen jyrähtämään. Asia (eli ne suositukset) eivät minua varsinaisesti kiinnosta, koska voinen todeta etten kuulu kohderyhmään. Kyseiset ravitsemussuositukset on nimittän tarkoitettu sekasyöjille. Tästähän ja -kin voisi tietysti pahoittaa mielensä, kuten tähän aikakauteen on sopivaa, mutta ei kiinnosta.

Ravitsemussuositusten pohjalta käyty ”keskustelu” kävi kuitenkin hermoilleni. Ja silti lueskelin somekommentointia aiheesta oikein monena päivänä ja eri paikoissa. Virhe.

Mikä minua alkoi ärsyttää? Miksi triggeröidyin niin kovin, että pitää nähtävästi postauskin tehdä. Tässä vaiheessa en muuten vielä tiedä julkaisenko tämän vai purkaudunko vain omassa poterossani (näyttää siltä, että julkaisen).

Pitkällisen pohdinnan perusteella löysin useamman eri ärsykkeen. Listaan ne alle. Ja muuten, jos sinulla meni lihapulla nenään ravitsemussuositusten takia, kannattaa kysyä itseltään miksi. Jos siis ihan oikeasti kiinnostaa oman reaktion juurisyyt.

Tässä minun trigger-lista:

1. Lihaa ei saa enää syödä! Nyt kielletään jo lihan syöminen!

Ihan aluksi: kyseessä on SUOSITUS, jossa ei ole kielletty yhtään mitään. Kukaan ei tule sinne sinun kotikeittiöön tutkimaan, mitä siellä valmistetaan ja syödään.

Tässä ärsyttää aikuisten ihmisten heittäytyminen avuttomiksi uhreiksi, jotka kokevat, että heille ylhäältä päin sanellaan mitä SAA syödä ja mitä EI. Hei, kukaan ei ole sanellut yhtään mitään. Ignoraa se SUOSITUS ja syö mitä huvittaa – veikkaan, että niin suurin osa tekee muutenkin.

2. Vitun veget

Ravitsemussuositukset, joissa on LIHAA JA MAITOTUOTTEITA. Miten ihmeessä siitä tuli yhtäkkiä vegejen pilkkarinki?

Kommentoinnissa on nähtävissä sama vanha laulu, jossa ei vain kasvissyöntiä pilkata vaan myös kasvissyöjiä. Ei ole somekanavaa, jossa ei vähintään yksi (yleensä huomattavasti enemmän) siirtäisi RAVITSEMUSSUOSITUS”KESKUSTELUA” koskemaan vegejä. Mitä ne veget edes syö, mistä saavat proteiinia. Miksi kieltää itseltään ruokia. Ruokauskovaiset.

Ja tämä on oikeastaan se kohta, joka minua rasittaa eniten. Saa lukea (tosin ihan vapaaehtoisesti luin ja tuohduin) ne samat tölväisyt ja väheksynnät ja vittuilut, joita on kuullut ysäriltä lähtien, vaikka kyseessä on sekaruokavaliota noudattavien ravitsemussuositukset, joilla ei vittu pitäisi olla mitään tekemistä vegejen kanssa. Miksi ihmeessä täytyy ryhtyä ivaamaan?

Tämä on myös se kohta, jossa huomaan että monien (huom: ei ole sama asia kuin kaikki – tämä tiedoksi siltä varalta, että on ongelmia luetun ymmärtämisessä) henkilöiden ravitsemustietous on kotoisin tyyliin 90-luvulta ellei jopa aiemmilta ajoilta eikä sitä ole päivitetty ikinä sen jälkeen.

Ei, vaikka koko ruokakulttuuri Suomessa on muuttunut niistä ajoista. Lisäksi eri elintarvikkaisiin ja ravitsemukseen yleensä liittyvät tutkimukset ovat lisääntyneet ja paljon uutta tietoa on saatu.

Aiheeseen (ravitsemussuosituksiin siis, ei vegejen ivaamiseen vaikka se toinen aihe tuntuukin tässä olevan) liittyvistä kommenteista en ole voinut muuta kuin päätellä, että mikään ei ole muuttunut: edelleen ihmetellään, mistä mukamas saa proteiinia, jos ei mätä lihaa naamaan. Tämä oli suuri ihmetyksen aihe ysärillä ja nähtävästi yhä vaan edelleen. Joskus/usein se on naamioitu huoleksi ja ehkä oikeasti sitä onkin, mutta pääsääntöisesti se on vähättelyä ja toisen mitätöintiä. Sanavalinnoista ja kysymyspatterista kyllä huomaa aika pian, kummasta on kyse.

Jos henkilöllä on peruskäsitys ihmisen ravitsemuksesta tai hän edes ymmärtää, mitä proteiini on, hänen ei tarvitse olla huolissaan. Someommentoinnista päätellen ani harva tätä ymmärtää. Minulle se on selkeä viesti siitä, että aika iso aukko täytyy olla ravitsemustietoudessa, jos kokee tarvetta kantaa huolta vegen protujen saannista tai siitä, ettei itse saa riittävästi proteiinia, jos ei lapa lihaa suuhun kaksin käsin päivittäin.

3. Ilmastonmuutos

Miksei ilmastonmuutosta voisi ottaa huomioon ravitsemuksessa? Itse asiassa jossain vaiheessa niin lienee pakko tehdäkin. Onko epämukavaa? Me kaikki ihmiset saastutamme kukin tavallamme – toiset ilolla ja riemuiten mitään ajattelematta, toiset asioita myös pohtien.


4. Lihaa imitoivat kasviperäiset valmisteet

Jos kerran haluaa olla vege, niin miksi pitää sitten syödä jotain lihaa matkivia valmisteita. Eikö kelpaa kasvikset? Tämä on yleinen öyhötys, johon tietysti sai törmätä tässäkin aiheessa.

Olen mietiskellyt samaa muinoin, koska en ole kohderyhmää. Ja kas, se onkin avainsana. Merkittävä kohderyhmä on nimenomaan sekasyöjät, jotka haluavat vähentää lihan kulutustaan kukin mistäkin syystä, olkoot ne syyt eettiset tai terveydelliset tmv.

Monelle ne ovat tuki lihansyönnin vähentämisessä/lopettamisessa, kun ovat ihan itse tällaisen päätöksen tehneet. Nostan hattua, respect! Jos ei kiinnosta eläinten (kaltoin)kohtelut, saastuttaminen tai mikään muukaan vastaava, ei se silti ole mielestäni syy pilkata toisten valintoja. Paitsi joillekin tietysti tuntuu olevan, mutta se kertoo enemmän jostain muusta kuin pilkan kohteesta.

Sitten on tietysti myös pitkään vegenä olleita, jotka iloitsevat alati laajenevasta vegevalikoimasta. Osa ”lihaa imitoivista” tuotteista ei maistu lihalta (ja lihahan maistuu siltä, miten sen maustaa – tuskin kukaan maustamatonta lihaa syö), vaan niitä käytetään kuin lihaa. Siinä on iso ero.

Prosessoinnista: Suunnilleen kaikkia tuotteita on prosessoitu, kysymys on siitä miten ja kuinka paljon. Ei prosessointi ole aina huono asia. Lukemalla ostamansa tuotteen ravintosisältötiedot voi päätellä aika paljon, mutta ei kaikkea.

Esim. juustosta on tehty paljon tutkimuksia. Kannattaa lukea vaikkapa tästä (ja googlaa itse lisää ja valitse lähteesi) ja tsekata onko ravitsemustietous senkin osalta edelleen jossain viime vuosituhannella (lukemieni kommenttien perusteella aika monella on).

Kun kyseessä on SUOSITUKSET, olisi aika outoa, jos niissä suositeltaisiin haitallisiksi todettuja tuotteita esim. alkoholia tai makeisia. Niitähän ei listalla esiinny, mutta eiköhän suuri osa ainakin jompia kumpia vedä naamariin. Minä ainakin vedän.

Etenkin punaisesta lihasta on olemassa useita tutkimuksia ja näiden tutkimusten valossa olisi melko omituista SUOSITELLA syömään sitä jättiläismääriä. Lihan kulutus on yli tuplaantunut muutamissa vuosikymmenissä. Ennen syötiin huomattavasti enemmän kasviksia, joka monille yleisen kommentoinnin perusteella tuntuu nykyään tarkoittavan kurkkua, tomaattia ja salaatinlehteä. Hmm.

Moni myös nauraa ruokaan liittyville tutkimuksille ja vähättele niidenkin merkitystä. En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Niin että olisiko parempi, ettei tutkita ollenkaan? Ehkä olisi kuitenkin parempi, että ei lue (moni ei selkeästi luekaan) niitä, jos ei kuitenkaan aio niitä ottaa tosissaan tai edes pohtia tuloksia järkevästi, vaan tavoitteena on ainoastaan tuohtua ja dissata niitäkin. What’s the point.

Minä

En koe jääväni mistään paitsi, vaikken syö lihaa. Itse asiassa ruokavalioni on suorastaan räjähtänyt käsiin, kun on niin paljon kasvikunnan tuotteita, joita mättää naamariin. En ajattele, mitä voin poistaa ruokavaliosta, vaan mitä voin siihen lisätä. Ja miten voi luopua jostain, mitä ei muutenkaan halua: ihan käsittämätön yhtälö.

Alun perin siirtymiseni kasvisruokaan ei ollut eettinen (kyseessä syömishäiriö, jolloin lautaselta lähti suunnilleen kaikki muukin), mutta myöhemmin eettiset syyt astuivat mukaan kuvioon. Tuolloin aloin myös perehtyä paremmin ravitsemusoppiin, aineenvaihduntaan ja ruuansulatukseen ymv. Seuraan suurella mielenkiinnolla erityisesti kasvissyöjien ravitsemukseen liittyviä aiheita ja tutkimuksia – liha ei kiinnosta, koska se ei ole osa ravintoympyrääni.

Vegeilyni katson alkaneen ollessani 18-vuotias, vaikka jo sitä ennen söin hyvin vähän lihaa (en ole koskaan erityisesti pitänyt suurimmasta osasta lihoja, en edes lapsena). Minulle päivämäärät eivätkä ajankohdat ole kuitenkaan tärkeitä, joten mitään selkeää päivämäärää ei ole.

En ole koskaan paasannut syömisistäni enkä tee sitä nytkään. Valitettavasti monet muut ovat kokeneet aiheelliseksi tuntea suurta huolta syömisistäni, mutta nykyään ajattelen etteivät vain ymmärrä riittävästi ravitsemuksesta, joten eläkööt epätietoisuudessa. Jos jotain oikeasti kiinnostaisi, voisin keskustella (kasvis)ruuasta. Harvemmin ketään oikeasti kiinnostaa, heitä huolettaa lähinnä ne iän ikuiset proteiinit ja satunnaisesti jokin muu hivenaine.

Olen kasvissyöjä, jonka ruoka voi sisältää maitotuotteita (juusto, jogrutti) päivästä riippuen 0-10 prosenttia (minulla on maksimikiintiö maitotuotteissa per päivä). En ole mikään pyhimys enkä ole koskaan sellaista esittänyt. Ja voi olla, että vuoden kuluttua syön jotenkin toisin. On nimittäin normaalia, että ihminen syö hieman eri tavoin eri ikäkausina. Ainoastaan se on varmaa, että lihaa en ala syödä ikinä.

Minua ei myöskään kiinnosta toisten selittelyt, miksi syövät lihaa tai yleensä mitään. Koska vittuako se minulle kuuluu? En ole luonteeltani aktivisti, mutta arvostan aktivismia: mikään ei olisi ikinä muuttunut (eikä muutu), ellei meillä ole aktivisteja ihan asiassa kuin asiassa tai siis tietysti tarkoitan nyt hyvissä asioissa. En esimerkiksi tarkoita aktivismia, jossa tuetaan sortoa tai alistamista jne.


Ruokarauhaa itse kullekin! Olispa kiva, kun ei tarvitsisi enää ikinä nähdä silmissään niitä väsyneitä vege”vitsejä” ja muuta vähättelyä, mutta siinä tapauksessa pitäisi poistua kokonaan somesta ja ehkä koko maapallolta. Mikä on kyllä ihme juttu, koska vegeys alkaa olla jo sen verran yleistä, että luulisi ettei se enää herätä niin kuumia tunteita.


Tulipas pitkä lätinä. Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti. Minua tämän aiheen ulostaminen nähtävästi helpotti, joten ihan sama lukeeko tätä kukaan, koska sain nyt mielenrauhan ja tuli kevyt olo. Case closed.

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini: koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

Historiallinen sukutarina

Minulla on nähtävästi jokin historiallinen (luku)vaihe päällä (se meni tosin jo ohi), kun taas pukkaa historiallista romaania. Aiheetkin nähtävästi sivuavat toisiaan, sillä kuten Cecile Pinin romaanissa Wandering Souls myös Janika Ozan kirjassa A History of Burning käsitellään eräänä merkittävänä teemana pakolaisuutta.

Janika Oza: A History of Burning
Vintage 2023
s. 392

A History of Burningin tapahtumat sijoittuvat laajalle aika-akselille (1898-1992) käsittäen useamman sukupolven kokemuksia. Tarina alkaa vuodesta 1898 Länsi-Intiassa Gujaratissa, mutta siellä ei kauan viivytä. Köyhissä oloissa elävä 13-vuotias Pirbhai saa yllättäen työtarjouksen ja kuvittelee siten voivansa auttaa perhettään. Vanhimpana poikana hänellä on velvollisuuksia.

Vähänpä Pirbhai tiesi, mihin itsensä laittoi. Ja mistäpä olisi tiennyt, kun ei kerrottu. Hyvästit jää jättämättä Pirbhain astuessa laivaan, joka lipuu Afrikkaan.

Pirbhai päätyy Ugandaan rakentamaan rautatietä. Sinne hänet värväsivät britit, jotka tuohon aikaan perseilivät Intiassa ja haalivat työvoimaa muun muassa sinne Ugandaan (jossa myös perseilivät) rautatietä rakentamaan.

Tarina etenee harppauksin siirtyen näkökulmasta ja ajasta toiseen. Pirbhai on tarinan alku, josta siirrytään luontevasti hänen tulevaan vaimoonsa Solaniin, Solanin kautta heidän poikaansa Vinodiin jne. Osaan henkilöistä palataan useamman kerran, osaan ei. Mutta kaikkien elämät ovat koko romaanin ajan enemmän tai vähemmän toisiinsa kiinnittyneet. Onhan kyseessä sukuromaani.

Romaanissa tulee hyvin esille se, miten aika ja maailmantilanne vaikuttaa kuhunkin henkilöön eri kautena. Vinodin tyttäret kokevat Ugandan levottomuudet, kun Idi Amin astuu valtaan ja määrää aasialaiset poistumaan maasta. Ajankohta toi mieleeni taannoin lukemani Neema Shahin romaanin Kololo Hill.

Pidän Janika Ozan tyylistä ja tarinan helposta kulusta. Tapahtumia tarkastellaan aika monen henkilön kautta, joista muutamien osuudet ovat mielestäni jokseenkin merkityksettömiä. Olisin mieluummin keskittynyt vähempään määrään perusteellisemmin. Toisaalta Janika Oza osoittaa olevansa taitava kirjoittamaan kiinnostavia henkilöitä, joista haluaisi lukea enemmän.

Eräs silmiinpistävä piirre tarinassa on avioliittojen järjestäminen järkisyistä: naitetaan tytär, koska ei ole varaa ruokkia kaikkia. Naitetaan tytär, jotta saadaan hänet esim. “siirrettyä” toiseen, turvallisempaan maahan. Vaikka kyseessä ovat järkiliitot, ne voivat onnistua. Tai olla onnistumatta. Suhde tällaisiin naittamisiin (jotka varsin yleisiä ovat olleet ja esiintyyhän niitä edelleen joissakin maailmankolkissa) muuttuu tietysti eri sukupolvien ollessa kyseessä.

Yhteenvetona sanon, että mainio kirja joka piti otteessaan ja sitä luki mielellään. Ajan kuvaus ja miljööt ovat eritysen kiinnostavat.

Ei karavaani yhtä koiraa kaipaa

Luin kirjan, jota lukiessa mietin kolmannelta sivulta lähtien jättäisinkö kirjan kesken. Sitten mietin asiaa jokaisella sivulla kirjan loppuun asti enkä edelleenkään tiedä, miksi luin kirjan loppuun. Ilmeisesti siksi, että olin jostain lukenut, että kirja palkitsee lukijansa lopussa. Jäin palkinnotta.

Kerron vasta postauksen lopussa, mikä kirja on kyseessä (lunttaa toki, jos et malta odottaa), koska huomaan, ettei kirjoitukseni varsinaisesti käsittele kyseistä kirjaa, vaan asenteitani ja kokemuksiani, persoonallisuuttani.

Kirja on lajityypissään varmasti mainio, jos sattuu olemaan kohderyhmää (minä en ole).

Olen yrittänyt eritellä, miksi koin kirjan niin tylsäksi. Kyllä, oli leuat revetä sitä lukiessani. Jopa mietin, että melkeinpä mieluummin selaisin (jos olisi pakko valita: onneksi ei ole) ex-Twitteriä eli X:ää. Huom: en ole koskaan ollut järin aktiivinen Twitterissä, vaikka minulla sinne tunnus on. Viimeisin päivitykseni lienee parin vuoden takaa.

En ole koskaan jaksanut kiinnostua kyseisestä alustasta enkä monista muistakaan. Ehkä siinä on syy, miksen jaksanut tätä repaleista tajunnanvirtaista romaania, jossa aihe vaihtuu kuin vastikään sotattu pöytäliina ökyravintolassa. Koen hektisyyden kuivakkaana eikä siinä auta, vaikka miten hienosti sanoja pyörittelisi ja esittäisi.

Useiden somealustojen (ja tämän kirjan) ongelma on samantyyppinen: fiidiin tulee mitä tahansa paskaa ja jos nyt vahingossa kiinnostuu jostain ja alkaa lukea, parin sekunnin kuluttua asia katoaa silmistä koska toki fiidin pitää päivittyä kolmentoista tai viiden sekunnin välein. Tuoretta paskaa vanhan tilalle. Tämän kirjan kohdalla: mitään ei käsitellä kunnolla eikä edes puolivillaisesti tai mitenkään. Sanat ainoastaan näyttäytyvät ohi kulkiessaan kuin pellet sirkuksessa.

Vaikka tunnistan aihehyppelyn ja jatkuvan aaltoilun uutisvirrassa plus tyhjästä taiotut kohut (paitsi että en tunnista kaikkia, koska en a) seuraa riittävästi somea, koska b) ei kiinnosta) sun muut älyvapaat ilmiöt, eivät ne minua kosketa. Käy nimittäin niin, että jos sellainen (KOHU) uhkaa tulla liian lähelle näkökenttääni, en kaiva poppareita kaapista ja ala mussuttaa, vaan se on adios muchachos ja poistun paikalta. Ei vaan vittu kiinnosta.

Laatulehdet pitävät kyllä huolen, ettei niistä pääse kokonaan eroon, sillä sieltähän monet jutut haetaan ja osa naamioidaan uutisiksi plus hyppysellinen lietsontaa ja Bon Appetit – liity toki joukkoon tai peukuta edes vierestä pliide.

Minua ei kiinnosta olla osa eikä edes tietoinen joka ikisistä kissanristiäisistä, joissa joku yleensä ristiinnaulitaan. Siihenhän riittää “väärä” mielipide eli ei ole samaa mieltä jonkun tärkeän tai yleisesti hyväksytyn (ihmisen/asian/ilmiön) kanssa.

Onneksi voi valita kanavansa ja jossain määrin tietoisuuden tasonsa. En koe jääväni mistään paitsi, vaikka en ole tietoinen kaikista somekohuista ja muusta skeidasta, joiden tietämisen en usko vaikuttavan elämäni laatuun yhtään mitenkään. Tai jos vaikuttaa, niin hyvällä tavalla, otaksun. En myöskään koe jääväni mistään paitsi, vaikka en esitä mielipiteitäni (uskokaa tai älkää, niistä ei ole puutetta) joka paikassa tai missään.

Keskustelua on vaikea löytää, koska kukaan ei keskustele: on tärkeämpää kertoa, mitä mieltä ollaan ja pitää olla. Jos ei ole, niin itkun pitkut ja paskapommi päähän. Ei siinä mitään keskusteluja hei tarvita. Ollaan tässä hyviä ihmisiä kuitenkin. Niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Muut voi suksia vittuun tai viedä saunan taakse.

En yleensä lue Goodreadsin kirja-arvosteluja, mutta tämän kirjan kohdalla etsin yhden tähden arvioita nähdäkseni, miksi muut eivät tälle lämmenneet. Ahaa-elämys: kenties syy on juuri se, etten pelleile riittävästi somessa. Pitäsköhän aloittaa (NOT)?

Patricia Lockwoodin kirjan No One Is Talking About This (Bloomsbury 2021, s. 208) koin kuolettavan tylsäksi, koska se edustaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei minua kiinnosta. Haluan vielä painottaa, etten väitä kirjaa huonoksi – se ei vain puhuttele minua millään tasolla ja syyt siihen näkyvät tässä kirjoituksessani.

Kyllä se karavaani kulkee ilman minuakin ja minun tärkeitä mielipiteitäni.

Lue sinä tämä kirja, kenties saat siitä jotain muuta irti!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Lukisko X:ää vai lähtiskö ulos? Kas siinäpä ei pulmaa.

Kahdesti karkuun Pohjois-Koreasta

Kuinkahan kauan Pohjois-Korean on mahdollista olla olemassa sellaisena kuin se nyt on. Asia pompsahtaa mieleeni säännöllisin väliajoin ja nyt jälleen. Syynä tähän on vastikään lukemani pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin muistelmateos.

 

Jihyun Park ja Seh-lynn Chai: The Hard Road Out – One Woman’s Escape from North Korea
Harper North, 2022
s. 1990
ranskasta englanniksi kääntänyt Sarah Baldwin-Beneich

 

Jihyun Parkin onnistui paeta Pohjois-Koreasta peräti kaksi kertaa. Joku voisi sanoa, että siihen tarvitaan jo roppakaupalla onnea, mutta voi sanoa niinkin että tarvitaan roppakaupalla epäonnea, että joutuu sieltä kaksi kertaa pakenemaan.

The Hard Road Out on hieman erilainen kuin muut pohjoiskorealaisista loikkareista lukemani teokset. Kirjan on kirjoittanut yhdessä Parkin kanssa eteläkorealainen Seh-lynn Chai ja kirjassa sivutaan pohjois- ja eteläkorealaisten suhdetta toisiinsa – sekä ihmisinä että “maatasolla”. Korean jakautuminen kahdeksi on ollut traumaattinen kokemus koko maalle/kansalle.

Kirjassa on muutamia kappaleita, joissa Chai kuvailee Parkin ja hänen tapaamisia (kirjan kirjoittamisen tiimoilta) ja niitä jännitteitä, joita niihin ja kirjan kirjoittamiseen etenkin alussa liittyi.

Parkin kuvaus lapsuudestaan noudattelee melko lailla samoja uria kuin muiden pohjoiskorealaisten kuvaukset elämästään Pohjois-Koreassa. Ja miksipä ei. Eihän siellä yksilöllä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa yhtään mihinkään. Lähinnä toimitaan niin kuin pakotetaan siinä pelossa, että naapuri tai kuka tahansa käräyttää, jos vähänkin poikkeaa linjasta.

Parkin äidin onnistuu pyörittää salabisneksiä vuosien ajan ja siten pitää perhe edes jotenkin ruuassa. 1990-luvun suuri nälänhätä Pohjois-Koreassa tietysti koskettaa heitäkin ja tilanne huononee myös bisnesten saralla.

On surullista, miten perhe hajoaa. Miten läheiset tekevät valintoja ja päätöksiä, jotka tuntuvat käsittämättömän julmilta. Mutta mitä muuta voi tehdä siellä puun ja kuoren välissä.

Ensimmäisestä pakokerrasta Pohjois-Koreasta Kiinaan Park maksaa kalliin hinnan: hänet pakkonaitetaan (myydään) kiinalaiselle farmarille ja hän joutuu eroon sisarestaan ja äidistään (jotka asiasta tietoisia ovat ja Parkin kohtalo päätyä naitetuksi on osa pakosuunnitelmaa).

Liitosta farmarin kanssa syntyy lapsi, jonka Park joutuu jättämään Kiinaan jäätyään kiinni ja saadessaan palautustuomion takaisin Pohjois-Koreaan.

Monien vaiheiden kautta Parkin onnistuu myöhemmin paeta uudelleen ja ensitöikseen hän etsii käsiinsä lapsensa – ja kaappaa hänet.

Parkin tie ulos Pohjois-Koreasta ja jatkuvasta pelosta ja piilossa elämisestä saa lopulta onnekkaan päätöksen hänen saadessaan turvapaikan Isosta-Britanniasta.

Jos on lukenut kirjallisuutta/artikkeleita tai yleisesti Pohjois-Koreasta, ei The Hard Road Out välttämättä tuo kuvastoon mitään uutta. Toisaalta ihmisen elämäntarinan supistaminen joksikin yleiseksi, tiettyä kuvastoa vahvistavaksi “ilmiöksi” kuulostaa varsin alhaiselta. Jokaisen ihmisen tarina (ja ihminen itsessään) on uniikki, vaikka tarinoissa/kohtaloissa kuinka paljon samoja piirteitä esiintyisikin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Lasken tässä nyt kääntäjän kolmanneksi tekijäksi, sillä ilman kääntäjää ei minun olisi ollut mahdollista lukea tätä teosta.

 

*

Lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta (sekä faktaa että fiktiota) löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.

Venepakolaiset

 

Cecile Pin: Wandering Souls
4th Estate, 2023
s. 240



Vietnam, 1978. 16-vuotias Anh valmistautuu katoamaan kahden nuoremman veljensä, Thanhin ja Minhin, kanssa yön pimeyteen. Matka on ennalta järjestetty, veneellä lähdetään. Kohteena tuo mahdollisuuksien maa, Yhdysvallat.

Yhdysvaltoihin on lähtenyt muuta sukua aiemmin ja tarkoitus on siellä jälleen yhdistyä. Loput Anhin perheestä (vanhemmat ja nejä muuta sisarusta) lähtee matkaan myöhemmin.

Mitään yhdistymistä ei tapahdu, jotkin alukset eivät koskaan saavu satamiinsa. Käy niin kuin käy, elämä ja tulevaisuus siirtyy toisten käsiin. Sillä pakolainen voi suunnitella niin paljon kuin haluaa, mutta vakuuksia saati valtaa ei ole. On liikaa asioita, joihin ei voi varsinaisesti vaikuttaa.

Pakolaisleireissä vietetyn ajan jälkeen Anh veljineen päätyy vihdoin – ei Yhdysvaltoihin, vaan –  Britteihin ja on aika – ja pakko – yrittää rakentaa uutta alkua. Takaraivossa takoo katumus: miksi piti lähteä, miksei vain voinut jäädä, niin perhe olisi vielä elossa ja koossa.

Wandering Souls on kertomus pakolaisuudesta ja ennen kaikkea sisarusten väleistä ja siitä, miten eri tavoin he tapahtumat kokevat. Tai oikeastaan, miten eri tavoin he reagoivat tilanteeseen. Siitä, millaiset roolit kullekin tavallaan lankeaa. Vanhimpana Anh kokee kantavansa vastuun veljistään, mutta vuosien vieriessä ja iän karttuessa roolit luonnollisesti muuttuvat – elleivät ne jää päälle.

Nimenomaan Anhin on vaikeinta luopua vanhimman roolistaan: ymmärtää, että sisarukset(kin) varttuvat, alkavat tehdä itsenäisiä päätöksiä. On päästävä katumuksen ja orastavan katkeruuden yli.

Kiinnostava ja monelle taholle kurkotteleva romaani, joka kattaa pitkän ajan sivumääräänsä (240) nähden eikä siitä syystä ulotu ainakaan minun iholleni. Episodimaiset luvut täydentävät toisiaan, mutta kosketus jää uupumaan.

Romaanin lopussa Anh on monen lapsen äiti, joten pikakelauksen tuntua esiintyy. Olen ymmärtänyt, että tarina pohjaa Cecilen oman äidin (Cecilen äiti on vietnamilainen, isä ranskalainen) vaiheisiin eli inspiraatio kirjaan kumpuaa sieltä.

Romaanin tyylissä ei sinänsä ole mitään moittimista, se on vivahteikas ja vaihteleva, kauniisti kirjoitettu. Itse vain preferoin perusteellisempaa kerrontaa etenkin, jos on näinkin lyhyt romaani kyseessä. Vaan ehdottomasti kannatti kyllä lukea tämä ja pidin lukemastani.

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):

The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.

Lukukuulumiset

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa ylhäällä eli vuorilla. Pitkien ja fyysisten päivien päätteeksi on mukava romahtaa sänkyyn lukemaan.

Kerron nyt vain lukukuulumiseni patikkakuvilla höystettynä.

 

Sain vihdoin käsiini (eli ostin) ja luettua Keigo Higashinon Kyoichiro Kaga -dekkarin The Final Curtain, joka oli uusi noin vuosi sitten. Yleensä luen Higashinon kirjat ensi tilassa, mutta nyt kesti päästä ensi tilaan.

The Final Curtain on mainion kiero romaani, mutta siinä esiintyy myös ärsyttäviä piirteitä. Yleensä en sellaisiin yksityiskohtiin jaksa takertua, mutta tällä kertaa meni osittain kuppi nurin ja täytyy pohtia tätä asiaa. Sen takia en ole kirjasta blogannutkaan, koska mietin vielä onko asialla oikeasti merkitystä vai olenko vain nipo.

Sori kryptisyys, selittänen asian kunhan saan postauksen kirjasta joskus tehtyä.

Kyoichiro Kaga -sarja

Malice
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Higashinolta julkaistaan joulukuussa englanniksi romaani Invisible Helix, joka jatkaa Detective Galileo -sarjaa.

Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade

Luettuna, mutta bloggaamatta on vielä Cecile Pinin romaani Wandering Souls, joka on melko tiivis historiallinen sukutarina. Palaan siihenkin toiste.

Kuolemanjärvi

Aloin lukea Qiu Xiaolongin ns. Chen Cao -sarjaa Kirjaimia-blogin Lauran kanssa keväällä 2021. Nyt olemme edenneet jo sarjan seitsemänteen osaan, joka on nimeltään Don’t Cry, Tai Lake (Mulholland Books 2015, s. 262)

Chen Cao lähtee Shanghaista lomailemaan prameaan resorttiin liki Tai-järveä, mutta kuten arvata saattaa ei lomailusta tule mitään. Varsinainen ylläri se tuskin Chenille (saati lukijalle) on, sillä ei ole olemassa ilmaisia lounaita lomista puhumattakaan.

Dekkarin aihe on valitettavan ajankohtainen eli saastuttaminen. Kirkasvetinen Tai-järvi on muuttunut lähinnä viemärivettä muistuttavaksi rehevöityneeksi lammikoksi eikä se tunnu kuin harvoja eli luonnonsuojelijoita kiinnostavan. Yrityksille on edullisempaa dumpata saasteet järveen kuin käsitellä niitä muulla tavoin. Tuotto on tärkeämpää kuin puhdas luonto.

Tuli mieleeni täkäläinen Windermere-järvi, jonne paikallinen vesiyhtiö aina silloin tällöin pullauttaa sitä itseään eli paskaa “vahingossa” ja milloin milläkin verukkeella. Windermere sijaitsee luonnonsuojelualueella Lake Districtin kansallispuistossa. Oh irony.

Takaisin Chenin pariin. Tai-järven rannalla sijaitsevan (saasteita järveen vapauttavan) yrityksen johtaja on murhattu. Luonnollisesti Chen sotkeutuu asiaan alkamalla vaivihkaa selvitellä tapausta. Nimittäin Who knows, koska ei ole ilmaisia lomia, on todennäköistä että Chenin lomalla on jokin salainen agenda jota ei Chen tiedä itsekään. Vaan ei hätää, Chen on poliisi joten eiköhän hän saa sen (lomansa mahdollisen motiivin) selville itse tai ainakin suunnilleen sinne päin.

On aina lodullista palata Chenin pariin, Xiaolongin kirjat ovat tuttuja ja turvallisia joissa tutuksi tulleet henkilöt uskollisesti odottavat. Ei turhaa raakailua, vaan painopiste on rikosten ja kaikenlaisen muun selvittelyssä, runoilussa ja syömisessä. Syömisasiat eivät minua kiinnosta, mutta pienissä erissä kuten näissä kirjoissa ne menettelee.

Helmet lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus.

Chen Cao -sarjan kirjat (suluissa suomennos, jos kirjasta sellainen on):

1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid 

 *

 

Aloin “opiskella” mandariinia jokunen aika sitten löytäessäni sattumalta kiinnostavalta kuulostavan podcastin Spotifysta. Kyseessä on Coffee Break Chinese. Muitakin kieliä on tarjolla, mutta ajattelin nyt ensin käydä läpi Kiinan eli tarkemmin mandariinin kielen.

Tavoitteeni ei ole oppia mandariinia, vaan minua kiinnostaa lähinnä kielen rakenne ja muut ominaisuudet, joista jotain (aika vähän) tiesin ennestään. Vaikka en koskaan opi kyseistä kieltä, avaa sen perusteiden ja rakenteen ymmärtäminen ikkunan kulttuuriin: sillä kieli on osa kulttuuria ja itse asiassa se miten kieltä käytetään, antaa raamit myös ajattelulle. Juuri tätä ymmärrystä haluan syventää ja se kiinnostaa minua.

Lisäksi liikun niin paljon, että alkaa kohta olla pulaa kuunneltavista podcasteista. Kuuntelen podcasteja ainoastaan liikkeessä ollessani, en koskaan kotona. Olen nirso eli minulle ei kelpaa mikä tahansa kuunneltavaksi enkä myöskään aio alkaa kuunnella äänikirjoja. Minulla on ihan erilaiset preferenssit ja intressit podcasteihin ja nekin vaihtelevat kausittain.

Lavastuksia ja roolisuorituksia

Arttu Tuomisen Lavastaja (Wsoy 2024, s. 320) on kuudes eli päätösromaani ns. Delta-sarjalle. Melkoinen päätös onkin, mutta ei mennä asioiden edelle.

 

Aiemissa Delta-sarjan kirjoissa on selvitettävän rikoksen ohella “valokeilaan” noussut joku kirjojen keskeinen henkilö Porin poliisista. Esimerkiksi edellisessä kirjassa eli Vapahtajassa erityistä huomiota sai Susanna Manner.

Lavastajassa valokeilaan päätyvät kaikki lukijalle ennestään erityisen tutut poliisit: Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja Susanna Manner. Tämän kirjan kohdalla voi puhua ihan konkreettisesta valokeilasta, sillä Lavastajalla on kunnianhimoinen projekti, johon kullekin poliisille on kirjoitettu oma roolinsa.

“Näytelmä” polkaistaan käyntiin, kun poliisin tietoon tulee tapaus, jossa koko perhe löydetään surmattuna kotisohvaltaan televisiota katsomassa. Lavastus on taiten tehty ja se olisi idyllinen, ellei koko perhe koiraa myöten olisi kuollut.

Tapaus tuntuu käsittämättömältä, mutta pian poliisi löytää (uusien ruumiiden lisäksi) vihjeitä joiden avulla alkaa keriä vyyhtiä auki. Vihje johtaa toiseen välillä vähän liiankin mukavasti. Onko se sattumaa vai ohjaileeko joku ulkopuolelta poliisin tutkimuksia?

“Näytösten” (kirja on jaettu seitsemään osaan ja nimetty antiikin Kreikan käsitteiden mukaan ensimmäisen osan nimen ollessa Poiesis) välissä lukijaa puhuttelee – ja myös ajatuksia ohjailee – muuan Harri, jota Lavastajaksi voimme kutsua. Harri kujeilee lukijan kanssa, vihjailee menneestä ja tulevasta, vähän itsestäänkin, haluaa lukijan tietävän vähän muttei liikaa, asettaa ennakko-odotuksia siitä, mitä tapahtuu. Mutta tapahtuuko niin?

Taiten rakennettu romaani, joka kiihtyy loppua kohden alkaen käydä suorastaan ylikierroksilla. Lavastaja on Delta-sarjan surrealistisin romaani, mutta riittävän uskottava omassa maailmassaan.

Kirjan lopusta on käyty paljon spekulaatiota ja minulla on siitä oma käsitykseni, jota en aio blogiini kirjata, koska en halua spoilata juonta enkä toisaalta OHJATA ketään taipumaan omalle tulkintakannalleni (kuitenkin, jos olet lukenut kirjan ja haluat keskustella sen lopusta kanssani, voit mailata minulle: s-postiosoitteeni on sivun oikeassa yläreunassa).

Sillä loppu on tulkinnanvarainen.

Makustelin sitä muutaman päivän ennen kuin päädyin siihen tulkintaan, mihin päädyin. Luonnollisesti pidän omaa tulkintaani “oikeana” (sikäli kun tällaisiin mitään oikeaa tulkintaa on paitsi tietysti kirjailijalla itsellään), koska lukijana minulla on oikeus tulkita miten haluan ja käytän mielelläni tätä oikeutta.

Itse asiassa eräs syy, miksi rakastan kirjaillisuutta on juuri se, että saan tulkita ja päättää itse (tietokirjat tietty asia erikseen, mutta kun on kyseessä fiktio). Toki kirjailija voi ohjata (ja usein ohjaakin) ajatuksia tiettyyn suuntaan, mutta mitä epämääräisempi johdatus on kyseessä, sitä enemmän jää lukijalle tilaa spekuloida ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Lavastaja tosiaan vaatii sulattelua, mutta mitä kauemmin sulattelin, sitä enemmän aloin kirjasta pitää. Mahdottoman ovela ja mielestäni mainio päätös Delta-sarjalle! Olisin kyllä voinut sarjan parissa jatkaa pidempäänkin, mutta arvostan Tuomisen taitoa rakentaa kokonaisuuksia, jotka joskus päättyvät. Lavastaja menee heittäen suosikkeihini.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Ehkä ei herkimpien kannata tätä lukea. Murhatavat ovat melko brutaaleja, vaikka niitä (murhia) ei tekijän näkökulmasta kuvailla. Tutkimuksissa tietysti asiaa käsitellään.

Delta-sarja julkaisujärjestyksessä:

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja
6. Lavastaja

Lavastajan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Oli muuten ensimmäinen tänä vuonna julkaistu kirja, jonka luin.

Paskin idea koskaan

Kiinnostaako kieroilu, valehtelu ja selkään puukottaminen?

Tätä ja paljon muuta ihmissuhdemättöä tarjoilee Jane Fallon romaanissaan Worst Idea Ever (Penguin Books 2021, s. 392).

Tapahtumapaikkana on Lontoo eli entinen asuinkaupunkini. Kiva käydä siellä kirjallisin siivin, vaikka itse romaani oli mitä oli.

Georgia on lastenkirjailija, joka on niittänyt kohtuullista menestystä Wilbur the Wallaby -kirjasarjallaan. Yhtä hyvin ei ole menestynyt Georgian ystävä Lydia (niinikään kuvittaja ja taitava sellainen), joka työskentelee samalla alalla eri roolissa eikä ole saanut itse julkaistua mitään.

Kun Lydia perustaa nettikaupan, jossa myy muun muassa piirtämiään taidepostikortteja, haluaa Georgia tehdä jotain tukeakseen ja kannustaakseen ystäväänsä. Niin syntyy Patricia, joka alkaa seurata Lydiaa Twitterissä – Lydian ensimmäinen ihka oikea (feikki)fani!

Paskin idea ever, voi tosiaan sanoa. Etenkin siinä vaiheessa, kun Lydia tukeutuu Patriciaan ja alkaa avautua yksityisviestein hänelle asioista. Myös sellaisesta, joka liittyy Georgiaan. Georgia ymmärtää, että on aika viheltää peli poikki ja deletoida Patricia, mutta ei saa aikaiseksi niin tehdä. Uteliaisuus vie voiton: ja sillä on melkoiset seuraukset.

Worst Idea Everissa pyöriskelee sellaiset draamat, joita lukiessa minulle tuli sekä kiusallinen että turhautunut olo. Molemmat nämä tunteet ovat erittäin epätavallisia minulle suunnilleen minkään lukmani kirjan kohdalla. En muista, milloin olisin kiemurrellut näin kiusaantuneena kuin tätä kirjaa lukiessa. En varmaan ikinä.

En kaipaa tällaisia tuntemuksia ja ihmissuhdedraamailun osuus tässä romaanissa on niin korkealla, että oma sietorajani ylittyi potenssiin sata. Huom: se ei tarkoita, että että tämä romaani on huono. Se tarkoittaa vain sitä, että oma toleranssini ylittyi. Genressään tämä on varmasti mainio teos!

Toki olin tietoinen, että Worst Idea Ever luokitellaan chick litiksi ja olen lukenut Jane Fallonilta muutaman muunkin kirjan eli kirjailija on minulle ennestään tuttu. Itse asiassa kun noin kerran vuodessa tai parissa haluan lukea kevyen chicklitmäisen romaanin, valitsen yleensä nimenomaan jonkin Jane Fallonin romaanin. Aion tehdä niin jatkossakin eli en ilmeisesti oppinut tästä lukukokemuksesta mitään.

Toisaalta, Jane Fallon kirjoittaa sujuvasti ja etenevästi (koukuttava romaani!) sekä rakentaa henkilöhahmonsa melko huolella joten lukukokemus on varsin eloisa. Henkilöt ovat kompleksisia ja moniulotteisia eivätkä usein kovin pidettäviä joskaan eivät täysin inhottaviakaan.

Jane Fallonilta on julkaistu 13 romaania:

Getting Rid of Matthew (postaus täällä)
Got You Back
Foursome
The Ugly Sister (postaus täällä)
Skeletons (postaus täällä)
Strictly Between Us
My Sweet Revenge
Faking Friends
Tell Me a Secret
Queen Bee
Worst Idea Ever (tässä postauksessa)
Just Got Real
Over Sharing



Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Worst Idea Everin kohtaan 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Pandemian myötä uusi alku

Deon Meyerin Etelä-Afrikkaan sijoittuvan romaanin Fever voi katsoa kertovan jälleenrakentamisesta (siten se sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27). Miten jälleenrakentaminen onnistuu, onkin sitten toinen juttu.

 

Deon Meyer: Fever
alkuper. Koors, 2016
Hodder&Stoughton, 2017
afrikaansista englanniksi kääntänyt K.L Seegers
s. 530

 

Pandemia (jonkin sortin koronavirus kyseessä) on pyyhkäissyt maapallolta suurimman osan ihmisistä ja eloojääneet yrittävät selviytyä miten kykenevät autioituneessa ja infrastruktuuriltaan rikkinäisessä maassa, jossa heitä ahdistelevat villikoirien lisäksi – ylläri – toiset ihmiset.

Willem Storm on idealisti, hän haluaa rakentaa turvapaikan, jonne kaikki eloonjääneet ovat tervetulleita. Pandemian voi nähdä uutena alkuna, mahdollisuutena ihmiskunnalle (jos sattuu olemaan optimistinen idealisti).

Feverin rakenne on kiinnostava, sillä se on ikään kuin muistelmateos. Sen kirjoittaja on Willem Stormin poika, Nico Storm. Isä ja poika jäävät kahden pandemian aloittaessa “puhdistuksensa”: he viettävät lähes vuoden piilotellen ja eristyksessä ennen kuin Willemin idea turvapaikasta kypsyy toteuttamiskelpoiseksi. Ja löytyy paikka, johon sen voi perustaa.

Lukijalle paljastetaan romaanin ensimmäisessä virkkeessä, että Willem murhataan. Ja että siitä on vierähtänyt jo vuosikymmeniä. Nico on 47-vuotias kirjoittaessaan nämä muistelmat.

I want to tell you about my father’s murder. I want to tell you who killed him, and why. This is the story of my life. And the story of your life and your world too, as you will see.

I have waited for a long time to write about this: I believe one needs wisdom and insight for such a task. I think one has first to get the anger – in fact all the emotions – under control.

Nico on 13-vuotias pandemian alussa. Tapahtumakuvaus kattaa nelisen vuotta eli siihen, kun Willem murhataan. Tapahtumat eivät tässä romaanissa ole kuitenkaan se merkityksellisin osuus, vaan nimenomaan ihmiset, heidän tarinansa, persoonansa. Ja heidän väliset (valta)suhteensa.

Erityisesti tietenkin Nicon suhde isäänsä. Miten pandemia ja sen jälkeiset tapahtumat muokkaavat suhdetta. Miten vähän toisista lopulta ymmärtää – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos jotain yhtään mistään voi oppia, niin ihminen ei muutu. Ihminen on eläin siinä missä krokotiili ja kirahvi ovat eläimiä. Ihminen toimii lajilleen ominaisesti, tavoittelee alati enemmän, on luova ja kekseliäs. Ihminen on eläimistä julmin, koska ihmisen tietoisuuteen liittyy olennaisesti käsitys moraalista. Jonka voi sivuuttaa, jos se on tiellä.

Mitä tehdä uudella alulla? Kaikki ne samat virheet kuin ennen uutta alkua. Siihen ei tarvita kuin muutama väkivaltaa ja sortoa ihannoiva ihminen ja sellaisia on ollut aina ja on yhä. Sillä osa ihmisistä on väkivaltaisia, vallanhaluisia ja ahneita. Niin se vain on ja siksi uusi alku on samalla aina uusi loppu eikä mikään oikeastaan voi koskaan muuttua paremmaksi niin kauan kuin ihminen on vallassa.

Yllä olevat pari kappaletta ovat omia tuntemuksiani ja johtopäätöksiäni kirjasta. Romaanissa voi nähdä toisenlaisiakin kulmia, mutta nämä tukevat omia käsityksiäni. Veikkaan, että lukijan persoonallisuus ja yleinen maailmankatsomus voivat vaikuttaa paljonkin siihen, miten tämän kirjan (kuten tietysti minkä tahansa kirjan) haluaa tulkita, sillä kyseessä ei ole mikään paasaus tai saarna.

Kirjasta löytyisi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa siteerattavaa, mutta koska en jaksanut kesken lukemisen merkitä sivuja muistiin, ei niitä (lainauksia) nyt tähän saada.

Fever on erittäin koukuttava ja kiinnostava, syvällinenkin romaani joka onnistuu yllättämään useamman kerran. Heittäen menee suosikkeihini.

 

Olen aiemmin lukenut Deon Meyeriltä romaanit Kuolema päivänkoitteessa ja Blood Safari.

Lukuhaastekatsaus

Katsaus Helmet-lukuhaasteen avoimiin kohtiin. Lähinnä selkeytykseksi itselleni, koska pian täytyy etsiä täsmälukemista, jos haluan haasteen kaikki kohdat täyttää. Tosin eivät ne täyty eikä se minua haittaa.

Kohta 12 eli Lastenrunokirja ainakin jää avoimeksi. Bongasin tähän kohtaan kyllä herttaiselta vaikuttavan kirjan Ankin blogista, mutta se juna meni jo. Olisi Suomessa pitänyt. Lapsille suunnatut kirjat eivät pääsääntöisesti minua kiinnosta paitsi vanhat, omasta lapsuudestani tutut satukirjat.

 

Muut avoimet kohdat ja pohdintaa niihin liittyen:
 

15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

Ehkäpä jokin runo- tai novellikokoelma, jossa on useita eri kirjoittajia. Tosin itseni tuntien en saa aikaiseksi lukea novelleja. Jokin tietokirja voisi myös tulla kyseeseen, jos löytyy sopiva.

16. Kirjassa on valokuvia

Tähän löytyy tarvittaessa useampikin lukematon teos omasta hyllystä. Alun perin piti tähän kohtaan sijoittaa Caleb Femin valokuvia sisältävä runoteos Poor, mutta se jäi minulta kesken noin puolivälin paikkeilla (piti palauttaa kirjastoon). Ehkä luen sen joskus loppuun. Tuskin tänä vuonna.

18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru

Jaa-a, pitää kyttäillä kansia ja nimiä. Omassa hyllyssä on Hernan Diazin Trust, jonka kannessa on nainen. Naisella on yllään muutama koru, joten sopisi tähän kohtaan. Olen aiemmin lukenut Diazilta romaanin In the Distance.

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

Jäänee avoimeksi.

21. Kirjasta on tehty TV-sarja

Tähän sopisi vaikkapa Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale, jota en ole saanut luettua. Osin siksi, että katsoin sarjan ensin. Ei tosin tunnu siltä, että saan sitä tänä vuonna luettua. Täytyy miettiä jokin muu teos tähän.

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Tähän on tyrkyllä paljon kirjoja ihan omasta hyllystä, muun muassa Kotaro Isakan Three Assassins ja Keigo Higashinon The Final Curtain (sijoittuvat Tokioon).

26. Kirjan nimessä on sana kirja

Tähän kävisi ikuisuuden hyllyssäni maannut Salvador Dalin Neron päiväkirja. Olen sitä vuosien saatossa selaillut, mutta en lukenut kokonaan. Se sopisi myös kohtaan 16 (kirjassa on valokuvia).

31. Kirjassa on vammainen henkilö

Täytyy etsiä, näitä ei sattumalta yleensä eteen kävele. Paitsi joskus.

33. Kirjassa muutetaan maalle

Ei tule nyt mieleen mitään eli täytyy tutkailla asiaa.

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

Tätähän ei voi tietää ennen kuin lukee sellaisen kirjan.

39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

Löytyy täsmäkirja varmasti helposti esim. selaamalla Goodreadsin tägejä ja valitsemalla sieltä jonkin kirjan. Ongelma kohdallani on, ettei minulle kirjan valitsemiseksi luettavaksi riitä kriteeriksi jonkun henkilöhahmon seksuaalinen suuntautuminen. Minulla on ihan toisenlaisia kriteerejä luettaville kirjalle.

Minulle on aivan sama onko joku bi, pan, gay, hetero, whatever. Ei varsinaisesti kiinnosta. Joo, unpopular opinion mutta minkäs teet kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Vaikea käsittää, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut toisten seksuaalisista suuntautumisista. Ihminen on enemmän kuin yksi piirre. Plus rakkausromaanit eikä chick lit kiinnosta ja jos nyt seksuaalinen suuntautuminen edellä luettavaa etsii, otaksun että sellaisia (ihmissuhdemättö)piirteitä romaanissa on.

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

Ajattelin tähän kohtaan Heli Laaksosen teosta Luonnos ja sama enkuksi The Nature of Finnish Nature. Minulla on molemmat kirjat ja siitä kiitän blogiystävää (terkut Arja!) ja kirjailijaa itseään!

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Omasta hyllystä tähän sopii Henry Scott Stokesin kirjoittama elämäkerta Yukio Mishimasta (The Life and Death of Yukio Mishima). Nyt täytyy enää jännittää syntyykö tänä vuonna fiilistä lukea se.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä

Olen tähän toisen kirjan jo lukenut (Seishū Hase: The Boy and the Dog). Alison Watts kääntää japanista englanniksi. Hyllyssäni lojuu Wattsin kääntämänä Michiko Aoyaman romaani What You Are Looking For Is in the Library.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024

Täytyy lukea joku uutuus (en ole kovin montaa tänä vuonna julkaistua kirjaa lukenut: itse asiassa piti ihan tarkistaa – en ole lukenut yhtäkään). Tähän on tarjolla ainakin Arttu Tuomisen Lavastaja, ellei se katoa postissa.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Tänä on helppo, kun vähän luovii.

 Lukuisaa viikonloppua!

Prinssin tragikoominen itkuvirsi

Prinssi Harryn muistelmateos Spare julkaistiin massiivisen kohun ja mainoskampanjan saattelemana tammikuussa 2023. Seurasin melko tiiviisti kirjan ympärillä pyörivää mediashow’ta, luin paljastuksia, siteerauksia, arvosteluja ja kritiikkejä kirjasta.

Itse kirjaa en ole vielä lukenut, mutta toki minulla on siitä alustava mielipide, jota en aio tässä kertoa (sen aika on sitten joskus, kun olen kys. kirjan lukenut).

Sen sijaan olen lukenut Spare-teoksesta kirjoitetun parodian, jonka on kirjoittanut Bruno Vincent. Kirjan nimi on Spare Us! A Harrody (Abacus, 2023). Bruno Vincent on kunnostautunut muun muassa Viisikko-parodioita kirjoittamalla eli on ns. tuttu kirjailija minulle ennestään.

Spare Us! on piikikäs, mutta lopulta melko lempeä parodia, joka irvii yltäkylläisyydessä ja vauraudessa varttuneen prinssin “ekan maailman ongelmia” ja kyvyttömyyttä nähdä itsessään vikoja, vaikka ne tarjoiltaisiin eteen hopealautasella.

Tämä näkyy etenkin suhteessa mediaan: on vedetty huumeita, mutta kun media siitä kirjoittaa (koska totta kai se kirjoittaa), niin itkettää kovin. Iso paha media! Haluan vain yksityisyyttä, mutta hei olis tämä podcast, Netflix-sarja, kirja, haastattelut (tarkoin valituissa) keskusteluohjelmissa jne.

Lisäksi “Harrodyssa” prinssimme arvostelee (muiden tekemiä) sisäpiirin paljastuksia unohtaen täysin, että tekee itse aivan samaa. Muiden tekemänä ihan kamalaa, mutta kun itse niin tekee, se onkin oikeutettua. Itsekritiikki: zero point.

Kirja on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, kuten muistelot yleensä ovat. Tyyli on kepeä ja naiivi kuin käytöstä poistettu aivosolu. Osa jutuista nauratti hivenen, osa ei.

Kokonaisuutena aika laimea, mutta ihan lukemisen arvoinen. Ehkä olisi toiminut paremmin, jos olisi lukenut varsinaisen muistelmateoksen ensin: silloin olisi mahdollisesti voinut tunnistaa suoraan ne kohdat, joita teoksessa parodioidaan. Toisaalta jos on Harry-uutisensa lukenut, niin kyllä ne voi muun kontekstin kautta ymmärtää (itse tosin tässä tapauksessa preferoisin suoraa "lähdettä" eli teosta, jonka pohjalta tämä parodia on kirjoitettu).


…Alas, it was no use crying over spilled milk.
I could not cry, anyway, no more than my uncle Andrew could sweat.

Heh.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjan nimessä on alaotsikko. Ei ehkä alaotsikko perinteissä muodossa, mutta alaotsikko kuitenkin.

Toisten sekä oman elämänsä tulkki

Katie Kitamura: Intimacies
Vintage, 2021
s. 225

Nimettömäksi jäävä kertoja työskentelee Haagissa Kansainvälisessä tuomioistuimessa tulkkina. Kyseessä on vuoden pesti, jota on ehkä mahdollista jatkaa. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Kertoja (joka muutti New Yorkista) on Haagissa asumiensa kuukausien aikana alkanut tottua kyseiseen kaupunkiin, vaikka kokee itsensä siellä vieraaksi. Eräs kirjan teemoista voikin olla vieraus, muukalaisuus.

Kertojan sulkee ulkopuolelle muun muassa kielimuuri, sillä hän ei taida hollantia niin hyvin, että kykenisi sillä kielellä osallistumaan keskusteluihin.

Onneksi Haagissa asuu kansainvälistä ja kielitaitoista porukkaa niin ei kertojamme sentään ole yksin jäänyt. Hyvä ystävä Jana on erityisesti auttanut kertojaa sopeutumisessa. Ystävyys ei ole ihan kompleksiton tai jos onkin, niin kertoja silti näkee siinä (vai Janassa...) komplekseja.

Kertoja on nimittäin pohdiskelija ja tarkkailija, joka luotaa jatkuvasti ympäristöään ja tekee havaintoja, arvuuttelee toisten käyttäytymistä ja motiiveja ja sitten omiaankin. Näiden havaintojen ympärille tarina rakentuu edeten rauhallisesti kohti jonkinlaista itsetuntemusta ja päätöstä siitä, miten elämäänsä elää.

Mielenkiintoisen ja keskeisen lisän tarinaan tuo kertojan työn kuvaus – etenkin kun kuvataan erästä tiettyä (rikos)oikeusistuntoa, jossa kertoja työskentee tulkkina. Tämä kyseinen tapaus ei niinkään muuta kertojaa, mutta avaa hänet näkemään itsensä toisessa valossa. Tämä on merkittävä oivallus.

Sitten on komea Adriaan, jota kertoja on tapaillut jokusen kuukauden. Adriaanilla on erohanke vaimostaan kesken ja hän on ollut siitä avoin kertojalle. Kunnes ei enää olekaan.

Intimacies on nimensä mukaisesti melko intiimi ja seikkaperäinen romaani erityisesti kertojan ajatuksista ja siitä, miten hän maailmaa hahmottaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja sen yllä leijuu alati jonkin sortin epämääräisyys ja -tietoisuus, joista tarinan jännite syntyy.

Intimacies sopii luettavaksi pohdiskelijoille tai sellaiseen lukumielentilaan, kun ajatteleminen on romaanissa merkityksellisempää kuin juoni.

Pidin tästä romaanista, mutta en varsinaisesti vaikuttunut eikä kirjan loppu miellyttänyt minua (mikä tietysti kertonee enemmän minusta kuin varsinaisesti mistään muusta). Tunnelmassa ja tyylissä on samaa kuin aiemmin lukemassani Kitamuran romaanissa A Separation, josta en olekaan nähtävästi blogannut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Kirjan kansi on tupaten täynnä kehuja, joista suurin osa toisten kirjailijoiden. Lasken nämä lukusuosituksiksi.

Ilmastokvartetti #4, Unelma puusta

Maja Lunde: Unelma puusta
alkuper. Drømmen om et tre, 2022
Tammi, 2023
s. 464
suomentanut Katriina Huttunen

 

Norjan Huippuvuoria vuonna 2110 asuttaa pieni määrä ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen, mutta mahtuu mukaan iloa ja perinteitäkin.

Kirjan keskiössä on Longyearbyenissa Huippuvuorilla asuva Tommy, joka tarinan alussa on vain viisivuotias. Turvaa ja vakautta Tommyn elämään tuovat isoäiti ja isä sekä pikkuveljet äidin menehtyessä nuorimmaisen synnytykseen.

Ajat ovat ankaria, mutta eivät niin ankaria etteivätkö voisi pahemmaksi muuttua ja sen saa Tommy perheineen kokea. Voisi kuvitella, että eristyksessä muusta sivilisaatiosta eläminen säilyy muuttumatomana, samankaltaisena päivästä ja vuodenkierrosta toiseen. Niin tuntuu ainakin Tommy oppineen ja sellaiseen sopeutuneen. Suurten muutosten edessä pelottaa ja on vaikea päättää, miten toimia.

Longyearbyenissa sijaitsee siemenholvi, josta ei yhteisön ulkopuolella tiedetä. Toistaiseksi. 18-vuotiaana Tommy perii isoäidiltään siemenholvin vartijan toimen ristiriitaisin tuntein.

Huippuvuorilla sijaitsee oikeastikin siemenholvi. Tulin asiasta tietoiseksi vasta tämän Lunden kirjan myötä, jonka innoittamana googlettelin Huippuvuoria ja tutustuin saariston karttoihin, käytäntöihin ymv.

Unelma Puusta on neljäs eli viimeinen osa niin sanotussa Ilmastokvartetissa. En ole lukenut muita osia, mutta hyvin tämä toimi itsenäisenäkin teoksena. Tämän sarjan voi siten kaiketi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä kirjassa kohdataan Tao, joka on tuttu ensimmäisestä kirjasta eli Mehiläisten historiasta. Kyseinen kirja alkoi kiinnostaa nyt erityisesti, koska se valottanee enemmän Taon tarinaa, josta tietämättömyys ei millään lailla häirinnyt tämän (Unelma puusta) lukemista.

Koska kyseessä on dystopia, jossa keskeistä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille ja luonnolle, olisin kaivannut enemmän ajatuksia ja kannanottoja niihin liittyen. Irrallisia heittoja aiheesta esiintyy, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään – jäävät siten vain pakkopullamaisiksi maininnoiksi, osa kevyiksi saarnoiksi. Painopiste on makuuni liiaksi (ihmisen) selviytymisessä.

Minulle parasta antia tässä kirjassa on miljöö ja Tommyn sopeutumisen, ajatusten ja asenteiden kuvaaminen. Tommy on varsin jähmeä, mutta mitä muuta voi odottaa kun varttuu eristyneisyydessä pienessä kommuunissa eikä vertailukohtia oikein mihinkään ole. Muu maailma on pelkkä fantasia, josta hänelle on kerrottu sitä sun tätä.

Varsinkin kirjan alku imee mukaansa. Lukijaa pidetään pimennossa tietyistä asioista melko pitkään, mutta nuo asiat voi arvata kuta kuinkin oikein tai melko lähelle. Näistä pimennossa pidettävistä asioista muodostuu tarinan jännite, joka ei mielestäni kestä ihan kirjan loppuun asti.

Kokonaisuutena mainio romaani, jonka luki mielellään loppuun asti. Lukenen sarjan muutkin kirjat, kunhan tulee otollinen olo.

Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Unelman puusta kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma. Vaikka Huippuvuorilla on alkanut ilma lämmetä ja jäätiköt sulaa, niin kyllä siellä minun makuuni oli erittäin kylmä.