Ostin Aravind Adigan romaanin The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) joskus muinoin sen ollessa melko tuore. Aloin sitä jopa joskus lukea, mutta jätin saman tien kesken. Jostain syystä koin silloin kirjan sekavana. Nyt kun luin kirjan, en osaa sanoa mistä tuo tunne johtui. Ilmeisesti jostain muusta kuin kirjasta eli tuttuun tapaan omasta päästäni. Ystäväni aika ei ehkä tuolloin ollut puolellani.
Nyt oli.
Valkoinen tiikeri (luin kirjan englanniksi, mutta käytän postauksessani suomenkielistä nimeä) on kirja, joka sai minut lukemisen lomassa ja sen jälkeen googlettelemaan ennätyspaljon erilaista tietoutta Intiasta. Kirja on todella runsas, vaikka jälkeenpäin ajatellen siinä ei paljon tapahdu.
Tosin siinä tapahtuu elämä ja elämässä ajatellaan, koetaan, hahmotetaan asioita. Ja muututaan. Ja sehän on paljon se.
Kirjan kertoja on Munna. Munna tarkoittaa poikaa eli ei ole nimi laisinkaan. Mutta muuta nimeä ei Munnalla ole ennen kuin hänen opettajansa nimeää hänet Balramiksi.
Balramin isä on riksataksin vetäjä. Siis todellakin vetäjä eli kyseessä on vanhanaikainen riksa (ei siis esim. ns. fillari-riksa), jota vedetään perässä. Nykyään ne on kielletty, mikäli lukemiini uutisiin on uskominen.
Köyhyys periytyy eikä kastista tai ”yhteiskuntaluokasta” noin vain siirrytä toiseen – paitsi korkeintaan alaspäin. Balramin perheellä (joka käsittää koko suvun) on tiukkaa ja siksi Balramkin otetaan pois koulusta ja pistetään töihin teekauppaan.
Mutta Balram onnistuu karkaamaan ”kanahäkistä” (kirjassa ”rooster coop”) ja hänestä tulee menestyvä yrittäjä. Kanahäkkivertaus on osuva ja avaava. Olisin mielelläni siteerannut kyseisen kohdan tähän postaukseeni, mutta en merkinnyt lukemisen ohessa sivua muistiin enkä jaksa etsiä sitä (vähän etsin, mutta ei löytynyt enkä viitsi koko päivää tähän käyttää). Siispä totean: lue kirja, niin tiedät. Ja jos olet jo lukenut, niin tiedät.
Koska Balram kertoo tarinaansa takautuvasti kirjeitse Kiinan (silloiselle) pääministerille Wen Jiabaolle, lukija tietää monia asioita jo ennen kuin ne tapahtuvat. Esimerkiksi ihan kirjan alussa jo selviää, että Balram murhaa työnantajansa Ashokin. Sitä on vaikea käsittää ennen kuin se tapahtuu.
Sillä Balram on kiintynyt Ashokiin, jolle hän on autonkuljettaja ja yleispalvelija. Ashok on erilainen kuin muut, vaikka lopulta ei olekaan. Lukijan silmät avautuvat samassa tahdissa Balramin silmien kanssa. Se on häiritsevää, koska näin länsimaisena Intiassa vallitsevan korruption laajuutta on vaikea sulattaa puhumattakaan äärimmäisen köyhyyden näköalattomuudesta. Mikä vastakohtaisuuksien maa ja lähinnä ikävällä tavalla (välihuomio: lueskelin muutamia artikkeleita liittyen korruptioon Intiassa).
Balram on kertojana sekä räväkkä ja räävitön että pehmeä ja mietiskelevä. Hän ei ole murhaaja sen enempää – tai vähempää – kuin kukaan muukaan. Balram ei ole sen moraalittomampi kuin kukaan muukaan. Köyhän henki ei ole edes pysähtymisen arvoinen asia. Sen sijaan rikkaan henki vastaa tarvittaessa vaikka kokonaisen (köyhän) suvun henkeä.
Intialaisena Aravind Adiga tietänee, mistä kirjoittaa ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, niin harvemmin mitään kulttuurisia kuvauksia ja käytäntöjä on ihan tuulesta temmattu. Yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Totuus – siinä missä todellisuuskin – muodostuu sirpaleista.
Tämän paremmin en osaa Valkoista tiikeriä kuvata. Se pitää kokea itse. Todella vaikuttava romaani, mutta ei taida sopia sellaiselle, joka ei kestä naisten poissaolon loistetta tai naisten läsnäoloa lähinnä esineinä – pantavina esineinä. Minäpä lisään kirjan suosikkeihini.
Jo aiemmin mainitsin, että Valkoisen tiikerin pohjalta on tehty elokuva, joka on katsottavissa (myös Suomen) Netflixissä. Sulattelen kirjaa jokusen viikon ja sitten katson sen.
Balramin räväkkyys muuten tuo hieman mieleeni Indra Sinhan romaanihenkilön Animalin. Sekä Balram että Animal ovat jutustelevia ja varsin suorasukaisia. Siinä missä Valkoisen tiikerin Balram kirjoittaa tarinansa, Animal's Peoplen Animal sanelee omansa nauhalle.
Entä mistä kirjan nimi, Valkoinen tiikeri, juontuu? Lue kirja, niin tiedät. Se selviää jo aika alussa.
Valkoisesta tiikeristä on blogannut muun muassa Johanna (Kirjoihin kadonnut), jonka blogissa hekumoin että otan kirjan uudelleen lukuun "piakkoin" (oli vuosi 2013, heh).
tietoja kirjasta:
Aravind Adiga: The White Tiger
Atlantic Books, 2008
s. 321
suomennettu nimellä Valkoinen tiikeri
Tuttua tuo, että sekavuuden tunne voikin tulla omasta päästä :) Tämä kirja kuulostaa kiinnostavalta. En ole tainnut lukea kovin paljon Intiasta kertovia kirjoja, paitsi nuorena luin joitain Nina Banerjee-Louhijan romaaneja, joista muistan tykänneeni, mutta muuta en enää muistakaan. Pitäisi joskus palata niihin. Tuo, että naiset ovat pelkkiä pantavia esineitä, ei kylläkään kuulosta kovin houkuttelevalta...
VastaaPoistaKerran ennen blogiaikaa luin muuten kirjan, jonka suomalainen kirjoittaja lähti lähetystyöhön Intiaan, ja hänelle tuli siellä niin raju kulttuurishokki, ettei minulle jäänyt siitä kirjasta mieleen mitään muuta kuin se, miten kamalaa Intiassa on! Sen jälkeen ehkä menetin kiinnostukseni Intiaa kohtaan, mutta ehkä nyt jo voisin antaa Intialle uuden mahdollisuuden :)
Juu, jännä miten oma pää voi olla joskus niin sekava ettei sinne vaan mene mikään jakeluun, ilmeisesti :D En nimittäin todellakaan voi ymmärtää, miksi koin Valkoisen tiikerin joskus muinoin muka sekavana. Noh, sellaista se on sekavan pään kanssa :D
PoistaMinäkään en kovin paljon ole intialaista kirjallisuutta lukenut. Tuskin olisin tätä Valkoista tiikeriä saanut otettua lukuun, ellei oltaisi valittu sitä lukupiirikirjaksi. Eli tosi hyvä juttu tämä kimppaluku! Jännitti kyllä kovasti kirjan aloittaminen, koska oli se edellinen epäonnistunut aloituskerta mielessä.
Naisilla on hyvin vähän osuutta tässä kirjassa, ovat lähinnä sivujuonteita. Mitään varsinaista kaltoinkohtelua ei tarvitse lukea. Mutta eipä naisten asema Intiassa noin yleisesti ottaen kovin hääppöinen ole. Matkaa tasa-arvoisuuteen on paljon.
Kannattaa antaa intialaiselle kirjallisuudelle mahdollisuus! Minua tosin alkoi nyt kiinnostaa, että mikähän tuo kirja mahtaa olla, jonka luit muinoin. :D
Kimppaluvussa on kyllä ideaa. Itse en ole koskaan kokeillut; voisi olla jännä uusi kokemus.
PoistaSe kirja oli Olivia Nikkasen Kemistin tie ihmeelliseen Intiaan. En muista mitään yksityiskohtia, mutta muistan vain sen yleisvaikutelman, että intialaiset olivat kauheita, kaikki oli kauheaa ja koko Intia kaatui päälle ihan täysillä! :) En tiedä, halusiko kirjoittaja todella antaa noin rankan kuvan kaikesta, mutta se minulla jäi päällimmäiseksi :) Ehkä on olemassa toisenlaisiakin Intia-kokemuksia ja -kirjoja?!
Googlettelin pikaisesti tuota Nikkasen kirjaa. Paljon ei juttua löytynyt. Ehkä hän tosiaan koki todella suuren kulttuurishokin ja se sitten heijastui hänen kirjaansakin. :D En kyllä usko, että Intia ihan noin kaamea on - ainakaan kaikki ihmiset siellä. Mutta toki voi olla vaikeaa kohdata ja käsitellä niin toisenlaista kulttuuria. :D
PoistaKirjaa en ole lukenut, mutta tuo leffa oli huikea! Luulen, että plussana oli se, etten ole lukenut kirjaa. Joltain kuulin, että leffa vaikutti laimealta, katsojan odotukset olivat olleet korkealla kirjan lukemisen jälkeen.
VastaaPoistaVaan, kirja on kirja ja leffa on leffa. Kaksi ihan eri asiaa.
Totta, täytyy pitää mielessä, että kirja ja elokuva ovat eri teoksia. Minulla ei suuria odotuksia sen leffan suhteen ole: eniten kiinnostaa miljöö ja yleinen cinemaattisuus. Yritän siis painaa kirjan pois mielestäni sitten, kun sen katson – saas nähdä onnistuuko. :D
PoistaMikä otsikko;D Muistan lukeneeni tästä kirjasta joskus, jossain, todennäköisesti englanniksi, ja nyt taas herätti kiinnostuksen.
VastaaPoistaOtsikot on tärkeitä, pyrin välttelemään pelkän kirjan tai kirjailijan nimeä otsikkona :D
PoistaValkoinen tiikeri on kirjamaailmassa jo melko ”vanha” kirja, mutta voitti aikoinaan palkintoja. Nyt kirja on noussut esille tuon samannimisen elokuvan takia, joka sekin voitti jotain palkintoja. Eli siksi saa nyt taas näkyvyyttä.
Meille kirja valikoitui lukupiiriin jo ennen kuin tiesin tuosta elokuvasta, joten ihan kiva sattuma!
Tuo otsikko on tosi mainio.
VastaaPoistaSe on kumma, miten sama kirja voi tuntua aivan erilaiselta lukuhetkestä toiseen.
Minä luulen, että nyt ei ole minun kohdallani sopiva hetki tälle kirjalle. Sen verran olen väsynyt ja loman tarpeessa, että mitään vähänkään sekavaa ei voi edes ajatella. Tarvitsen selkeitä linjoja ja onnellisia loppuja. Ehkä sitten kesäloman jälkeen... (en mainitse vuotta ;-)
Niin on, näin on käynyt minulle useammankin kerran eli ensimmäisellä yrittämällä ei mene mikään jakeluun ja on pakko vain jättää kesken alkuunsa. Sitten jonain toisena aikana sitä vain lukee kirjan eikä voi kuin ihmetellä, miksi se jäi aiemmin kesken. :D Tämä kirja ei siis ole lainkaan sekava, mutta varsin rikas ja yksityiskohtainen kyllä. Ja vaatinee kyllä sopivan mielentilan lukemiselle. Jos kokee olevansa loman tarpeessa, niin ehkä tämä ei tosiaan sovellu luettavaksi. Kovin onnellinen ja pirteä tämä ei ole, vaikka räväkkä kylläkin.
PoistaLienenköhän ikinä lukenut intialaista kirjallisuutta? Tämän voisi ehkä lukea joskus. Tosin tuo naisten asema kirjassa vähän hirvittää.
VastaaPoistaNaisten asema tässä kirjassa näkyy kenties eniten niin, ettei naisia juuri näy (vaikka heistä puhutaan kyllä). Tässä kirjassa ei nimittäin ole yhtäkään keskeistä naishenkilöä. Eli siinä mielessä tämän kyllä voi lukea.
PoistaLuin tämän silloin julkaisuvuonna, ja olin vaikuttunut. Jostain Adigan kirjasta (olikohan tämä?) jäi mieleen intialaisten alkoholiliikkeiden hierarkia ja se todennäköisyys, jolla tulee sokeutumaan laittomalla metanolilla. Kiitos myös leffavinkistä, voisin kokea tämän uudelleenkin.
VastaaPoistaTässä käsitellään kyllä alkoholin hankkimista ja eri maiden alkoholeja ja sitä mikä on parasta. Sokeutumisuhkaa laittoman metanolin litkimisestä en muista.
PoistaElokuva kannattanee katsoa omana teoksenaan ja unohtaa kirja. Voi kyllä olla vaikeaa, jos kirja on yhä tuoreessa muistissa.
Aika vähän olen Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta lukenut, viime aikoina Perveen Mystryn tutkimuksina joissa Intia eri uskontoineen näkyy runsaasti. Seuraavan osan suomennosta odotellessa :) Tämä on mulle nykyarjessani todennäköisesti liian rankkaa ja vakavaa tyyliltään.
VastaaPoistaTämä kirja ei tyyliltään ole ollenkaan vakava, pikemminkin veijarimainen. Eli vaikka kirjassa esiintyy sortoa ja ahdistusta, niin rennon rempseän tyylinsä takia sen alle ei muserru. Ja periaatteessa lukija tietää jo kirjan alussa, että Balramin ei käy ainakaan kovin huonosti, koska hänen on onnistunut perustaa oma bisnes.
PoistaSujata Masseyn kirjoista olen kuullut, mutta en ole niitä lukenut.
Tämän kirjan olen nähnyt aika ajoin (Booker-palkinto helpottaa näkyvyyttä ja leffat yms tietty kanssa) mutta ei ole oikein ikinä tullut otettua selvää mistä on kyse...Intia ei minuakaan ole oikein miljöönä houkutellut vaikka sieltä onkin tullut luettua joitain kirjoja (ja sellaisen kuvan kyllä olen saanut että kulttuurishokki on helppo saada). Laitetaan harkintaan.
VastaaPoistaJa se on kyllä tuttu havainto että ainakin joissain kirjoissa lukufiilis kyllä vaikuttaa, jossain vaiheessa aloitettu kirja tuntuu tervanjuonnilta ja hyytyy kolmenkymmenen sivun jälkeen, ja jonkun ajan kuluttua uusi yritys tempaakin mukanaan.
Jos pitäisi tämä kirja survoa pähkinänkuoreen, niin sanoisin kirjan kertovan Balramin tarinan hänen omalla suullaan siitä, miten hän päätyi köyhistä oloista ensin autonkuljettajaksi ja sitten perusti oman bisneksen.
PoistaHyvin poliittinen romaani ja kulttuurikuvaukseltaan runsas (mutta ei missään nimessä mitenkään tietokirjamainen). Minuun tällainen tyyli upposi. En ole itsekään jostain syystä kovin kiinnostunut Intialaisesta kirjallisuudesta enkä tiedä edes miksi. Sinänsä omituista, koska ne muutamat intialaisten kirjoittamat kirjat jotka olen lukenut, ovat kaikki olleet omalla tavallaan hyviä.
On kyllä jännä, miten eri tavalla voi saman kirjan (alun) kokea riippuen siitä milloin sen lukee.
Aika usein sekavuus lukiessa taitaa olla sekavuutta enemmänkin korvien välissä kuin kirjassa 😀 Kerroit tästä niin kiinnostavasti, että alkoi kiinnostaa. Tosin alkoi kiinnostaa myös tuo Netflix-elokuva. Sen uskaltaa ainakin luvata katsovansa, luettavien kirjojen pinot taas alkavat huojua siihen malliin, että en lupaa mitään. Tosin kuten tästäkin postauksesta opittiin, hyvät kirjathan eivät vanhene.
VastaaPoistaJuu, monesti juuri noin. :D Ja tosiaan, kirjat eivät vanhene eli uusintayritys on aina mahdollinen – vaikka sitten about kymmenen vuoden kuluttua :P
PoistaMinulle käy helposti niin, että jos katson kirjan pohjalta tehdyn elokuvan tai sarjan ensin, en kovin helpolla saa enää itse kirjaan tartuttua. Näin kävi The Handmaid’s Talen kohdalla eli aloin katsoa sarjaa ennen kirjan lukemista (kirja on lojunut hyllyssäni ikuisuuden) eikä kirja nyt enää oikein jaksa kiinnostaa. Vaikka periaatteessa eri teokset on kyseessä. Mutta ei se mitään, ei tässä lukeminen lopu kesken :D
Luin tämän Bangkokin lukupiirissäni, kun tämä oli juuri ilmestynyt. Meistä moni oli käynyt Intiassa, tosin minä vain lentokentällä eli sitä ei lasketa. Silti kirja oli minusta ja myös niiden paremmin Intiaa tuntevien lukupiiriläisten mielestä aivan mahdollinen tapahtumakuvaus. Sama hierarkia on vaikkapa Thaimaassa, vaikka siellä onneksi on paljon vähemmän väkeä ja paljon puhtaampaa. Mutta tuloerot ovat valtavat ja korruptio kukoistaa. Hyvä kirja.
VastaaPoistaJuu, en epäile lainkaan kirjan autenttisuutta. Olen vain hyvin varovainen, jos en tunne maata ja kulttuuria kovin hyvin. Tosin tämän kirjan myötä tuli otettua melko lailla selvää erilaisista asioista: ja sepä onkin mahtavaa kirjallisuudessa, että usein kirja voi sysätä tutkimaan mitä erilaisempia asioita!
Poista