Pilaantunut rakkaus

Kansi: Nitesh Mohanty

Sudha Murty: Mahashweta
Penguin, 2005
S. 154
Kirjaa ei ole käännetty suomeksi


Mahashweta on intialaisen näytelmän nainen, joka on korviaan myöten rakastunut Pundarikaan. Tämä näytelmä on keskeisenä sivujuonteena intialaisen Sudha Murtyn rakkausromaanissa.


Varakkaan perheen naimaton lääkäri, Anand, kuulee sattumalta toisesta huoneesta kantautuvat vuorosanat, jotka Mahashwetaa näyttelevä nainen lausuu. Anand ei tosin tiedä, että kyseessä on harjoitus.

"Like Rohini to Chandra, like Lakshmi to Narayana, am I to him. Just as the creeper depends on a tree, emotionally I depend on him. I cannot live without him, and for his sake, I am ready renounce everything. Let society say anything it wishes. I do not care..."

Anand kuvittelee (itserakkaasti), että sanat kertovat jonkun tunteista häneen: joku on salaisesti ihastunut häneen! Myöhemmin selviää, että kyseessä on näytelmän repliikki, mutta Anand ihastuu näytelmässä Mahashwetaa esittävään Anupamaan.

Ja tokihan Anand saa mitä haluaa, eikä Anupamallakaan ole mitään sitä vastaan: hänkin on menettänyt sydämensä Anandille. Anandin nyrpeä äiti ei innostu Anupamasta tämän köyhän maalaistaustan takia. Hän kuitenkin lopulta antaa vastentahtoisen siunauksensa avioliitolle.

Ja kaikki menee niin pieleen kuin voi mennä ja koko karseuden kruunaa valkoinen läntti, joka ilmestyy Anupaman jalkaan. Kyseessä on leukoderma, joka on anopille yksi syy lisää vihata Anupamaa.

Lääkäri-aviomies Anand on Englannissa täydentämässä opintojaan, kun Anupaman, jonka oli tarkoitus lentää Anandin perässä Englantiin, leukoderma todetaan. Hän tietää, ettei Anupamalla ollut leukodermaa ennen häitä, vaikka Anandin äiti niin väittää. Anand kuitenkin vaikenee ja siten sinetöi tuoreen vaimonsa kohtalon.

Jessus mikä vässykkä ja pelkuri. Joskus toisen ihmisen sortamiseen ei tarvita edes sanoja. Anandin rakkauden voisi ajatella koskettavan kaikkea, mikä kiiltää. Vaimo ei enää tunnukaan järin hohdokkaalta - varsinkaan, jos valkoiset läntit ilmestyvät näkyville paikoille, kasvoihin... Hyi hyi, pois mokoma, pilalla on.

Anupama menettää oikeastaan kaiken, minkä varaan on elämänsä rakentanut. Hän menetti suuren osan jo naidessaan Anandin ja loput sen jälkeen. Ja minkä takia? Eipä minkään. Mutta Anupama on sitkeä nainen. Hänet voi lyödä maahan, mutta hän nousee ylös. Hän rakentaa elämänsä uudelleen, mutta rakkaus aviomieheen ja tämän petos muuttaa hänessä jotain lopullisesti.

Mahashweta on yllättävän juonivetoinen pienoisromaani, ja tämä ei missään nimessä moitteena. Vaikka tuossa yllä kerroin näennäisesti paljon juonesta, jätin silti suurimman osan kertomatta. Tapahtumia ja käänteitä ei ns. juosta läpi - ne ajatellaan ja pohditaan, lähinnä Anupaman näkökulmasta.

Järin yllättävä (ei tosin myöskään häiritsevän ennalta-arvattava) tämä romaani ei ole, mutta se on mielenkiintoinen kurkistus Intialaiseen elämänmenoon (joo, tiedän että Intia on laaja maa ja maan sisällä on paljon kulttuurisia eroavaisuuksia, mutta tämä on nyt yhdenlainen kertomus) ja tapoihin.

Kirjan tyyli on hivenen naiivi, ja jotkin dialogit kuin paperista "luettuja" esitelmiä vaan eipä tuo minua haitannut. Pääpiirteissään kirjan kieli on kaunista ja ajatukset kiinnostavia, joita tekee mieli jäädä pohtimaan itsekin. Anupama on harvinainen persoonallisuus ainakin minun silmissäni. Hän on ihminen, jota voisi kutsua läpeensä hyväksi. Tiedän, että sellaisia on. Pakko olla.

Mikään kynnysmatto Anupama ei kuitenkaan ole, eikä muutenkaan tahdoton hiirulainen. Ehkä voimansa onkin juuri siinä, että hän kykenee antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Ja se ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei hän muistaisi, mitä on tapahtunut ja miten tapahtumat ovat häneen vaikuttaneet ja  häntä muuttaneet.

Vähän itketti kirjan päätyttyä.