Nemesis

Olen saanut luettua kirjan eli vaihteeksi on tarjolla blogiin muutakin sisältöä kuin listoja ja koosteita, vaikka eipä niissäkään mielestäni mitään moittimista ole. Lähes kaikki kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvä oheistoiminta on mielestäni mukavaa.

Lukuaikaani vei joulu- ja vuodenvaihdepyhien aikana tavanomaista runsaampi television tuijottelu. Erikoisin katselukokemus oli Netflixin tuottama interaktiivinen elokuva Black Mirror Bandersnatch, jossa katsoja voi valita annetuista vaihtoehdoista, miten päähenkilö-Stefan toimii missäkin tilanteessa. Ehdin tosin katsoa hyvän aikaa elokuvaa ennen kuin tajusin, että voin vaikuttaa valintoihin. Luulin, että ruutuun ilmestyvät vaihtoehdot olivat päähenkilön eli Stefanin sisäistä pohdintaa tmv.

Ja sitten takaisin kirjoihin. Tämän vuoden saa kunnian korkata Jo Nesbø dekkarillaan Nemesis.

Olen varsin myöhäisherännäinen tämän Harry Hole -sarjan kanssa, mutta onneksi kirjat eivät sinällään vanhene. Nähtävästi pidin viime vuoden kokonaan taukoa Nesbøsta, mutta tänä vuonna tilanne (mahdollisesti) korjautunee udeammankin kirjan voimin.

Nemesis on Harry Hole -sarjan neljäs osa. En olekaan nähtävästi kolmannesta osasta eli Punarinnasta blogannut. Noh, Punarinta oli osin melko puuduttava. Siinä oli minun makuuni liikaa sotatannerta.

Nemesiksessä seurataan kahta rikostapausta: pankkiryöstömurhaa ja yksityishenkilön kuolemaa, jonka aluksi oletetaan olevan itsemurha, mutta Harry Holea epäilyttää – erityisesti siksi, että Hole tunsi uhrin ja oli vieraillut hänen luonaan kuoliniltana. Alkoholiongelmaisen Holen muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet, joten hän joutuu hieman epäilemään itseäänkin.

Tämä on nyt oikeastaan ensimmäinen Hole-kirja, jossa minulle syntyy Harryyn jonkinlainen ”tunneside”. En ole aikaisempien kirjojen kohdalla (paitsi Torakoissa kyllä hieman "ihastuin") ollut järin innostunut hänen henkilöhahmostaan, joka oli muuten oikeastaan syy, miksi taannoin otin Torakat lukuuni: halusin tietää, mistä Harry Hole –hehkutuksessa on kyse.

En ole vieläkään täysin vakuuttunut missä määrin jaksan innostua norjalaisesta alkoholisti-poliisista, mutta ainakin toistaiseksi totean, että jatkoon menee. Sitä paitsi kirjan taustalla kulkee koukuttava kestojuoni, josta haluan lukea lisää. Myös moni kirjan henkilöhahmoista on kiinnostava, joten sekin puoltaa sarjan lukemisen jatkamista.

Tiettyä dekkareille ominaista kliseisyyttä ilmenee (muun muassa poliisin läheisiä vaarassa jne.), mutta toisaalta myös kiinnostavaa pohdintaa. Juoni on yllättävän monihaarainen, mutta pysyy hienosti kasassa. Väkivaltaa esiintyy, mutta ei mitään suolenpätkissä liukastelua eikä yksityiskohtaista raakuuksien kuvailua.

Kaiken kaikkiaan pidin ja Nemesis peittoaa Punarinnan mennen tullen. Itse asiassa Punarinta lienee syy siihen, miksi piti ihan vuoden tauko pitää tästä sarjasta.


Kirjan tiedot:

Jo Nesbø: Nemesis
alkuper. Sorgenfri 2002
Vintage 2008
Norjasta englannistanut Don Bartlett
S. 695
Suomennettu nimellä Suruton


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis (tässä postauksessa)
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

~~~

Nemesiksellä korkkaan myös kuukauden kieli -haasteen osaltani alkaneeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Nemesiksen kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Tässä kirjassa etsittiin molempia.

Feikkiperhe ja Helmet-kooste

Vuosi vetelee viimeisiään ja niin myös Helmet-lukuhaaste. Tänäkin vuonna haasteesta jäänee muutama kohta täyttämättä, vaikka hieman yritin kiriä lopussa. Sain jopa valittua (melkein) jokaiseen kohtaan kirjan ja haalimaan kirjat käsiini, mutta enpä usko ehtiväni niitä lukea enää tänä vuonna. No, vuosi se on ensi vuosikin. Ei se niin vakavaa ole.

Viimeinen lukupanokseni Helmet-lukuhaasteeseen on kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin. Luin siihen Miyuki Miyaben dekkarin Shadow Family, jossa leikitään perhettä netissä ja sitten vähän livenäkin. Pelinä siis roolipeli.

Miyuki Miyabe: Shadow Family
Kodansha 2004
Alkuper. R.P.G, 2001
Englannistanut Juliet Winters Carpenter
S. 203


Perheleikki menee pilalle, kun yksi (leikki)perheenjäsen sekä eräs perheeseen kuulumaton nuori nainen murhataan. Tokion poliisi tutkii asiaa ja löytää yhteisen tekijän murhien välillä. Tutkimusten yhteydessä löydetään myös tuo internetissä perustettu ”uusperhe” ja motiivia aletaan etsiä siltä suunnalta.

Shadow Familyn tapahtuvat sijoittuvat lähes kokonaan kuulusteluhuoneeseen eli nyt ei juoksennella ympäri Tokiota johtolankajahdissa, vaan kökötetään kiltisi suunnilleen samassa paikassa läpi kirjan. Mielenkiintoinen tyylivalinta, jonka ymmärtää vasta kirjan kokonaan luettuansa. Syyllisen arvasin melko aikaisin, mutta en kaikkea siihen liittyvää. Kirjan jännite siis kestää hyvin ja muutama odottamaton käännekin tapahtuu lopussa.

Sen sijaan kirjan poukkoilevuus erityisesti alussa hämmensi. Jouduin välillä miettimään, missä ajassa nyt liikumme, mutta aina sen lopulta ymmärsi ja kirjan tyyliin/rakenteeseen tottui pian. Jokin, jota en nyt osaa edes tarkemmin määritellä, teki silti kirjan lukemisesta jokseenkin raskaan.

Kirjan asetelma on minusta aivan superkiinnostava ja olisin toivonut, että sillä olisi revitelty oikein kunnolla. Aineksia nimittäin olisi löytynyt vatkaukseen ja veivaamiseen, kunnon syvänmerensukellukseen ja monimuotoiseen draamaan. Shadow Family tuntuukin oikeastaan pikakelaukselta, joka on kursittu kasaan massiivisesta aineistosta. Harmillista, sillä tästä syystä mihinkään kirjan henkilöihin ei synny mitään tunnesidettä: he ovat vain värittömiä paperinukkeja, joille on kyllä maalattu kasvot, mutta ei sydäntä. Eikä persoonaa.

Sen verran ovelaa juonta ja ajattelua tässä silti oli taustalla, että saatan kokeilla jotain muutakin Miyaben romaania.

~~~

Palaan vielä hetkeksi Helmet-haasteeseen, jonka julistan osaltani nyt loppuneeksi. Sain haasteeseen luettua 45 kirjaa eli viisi jäi nyt uupumaan. Ja ne viisi ovat


10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitseman kirja

Tähän kohtaan valitsin Maijan suositteleman kirjan, Jenny Lawsonin Let’s Pretend This Never Happened. Kirja on minulla parhaillaan lainassa kirjastosta ja olen lukenut siitä pari ensimmäistä sivua ja tutustunut kirjan rakenteeseen ja selaillut sitä. Vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hieman liian ”hauskalta” makuuni ainakin toistaiseksi. Koska kirjasta ei ole varauksia, aion pitää sitä itselläni ainakin muutaman uusinnan verran odotellessani sopivampaa mielentilaa sen lukemiselle.


18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Piti lukemani tähän Luca D’Andrean The Mountain (suom. Rotko) ja lainasinkin kirjan kirjastosta ja yritin lukea. Jätin sen kesken melko alussa, kun ei napannut sitten millään.


20. Taitelijaelämäkerta

Tähän kohtaan oli itse asiassa tunkua ja omasta hyllystäkin olisi löytynyt useita tarjokkaita, mutta en silti saanut luettua mitään. Voi voi.


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Piti lukea unkarilaisen Sándor Márain Embers, joka asuu kirjahyllyssäni mutta aina joku kiilasi edelle ja nyt ei enää ehdi. Ensi vuonna!


45. Palkittu tietokirja

Unohdin perehtyä aiheeseen eli etsiä nimenomaan palkittuja tietokirjoja. Hupsista.


Tästä pääset katsomaan listan lukemistani kirjoista. Jos nyt jostain syystä vielä saan jonkin kirjan haasteeseen luettua, niin lisään sen sinne.


Katsaus tulevaan

- Olen lukenut Mia Kankimäen inspiroivan teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja yritän kirjoittaa siitä vielä tämän vuoden puolella.

- Perinteinen MIELEENPAINUVIMMAT (eivät siis välttis parhaat) TEOKSET 2018 -postaus tulossa tämän vuoden puolella

- Tammikuun alussa postaan jo perinteeksi muodostuneen lukuvuosikatsausen.

 Tunnelmallista joulun aikaa teille kaikille ihanille!

Ps. Jos kiinnostaa yllä olevan kuvan alkuperä, niin se löytyypi toisesta blogistani, kas tässä suora linkki.

Esittelyssä Keigo Higashino

Keigo Higashino on eräs japanilainen lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki kahdeksan englannistettua romaania ja toivon, että kääntämistä jatketaan (käännettävää nimittäin piisaa vielä).

Tuorein käännös on marraskuulta ja se on nimeltään

Keigo Higashino: Newcomer
Alkuper. Shinzanmono 2009
Little Brown 2018
Englannistanut Giles Murray
S. 342


Newcomer on ns. Kyoichiro Kaga -sarjan kahdeksas osa. Sarjasta on aiemmin käännetty englanniksi vain Malice, joka sarjan neljäs kirja. Nämä kirjat seisovat kuitenkin vankasti omilla jaloillaan, joten ei haittaa vaikkei saakaan lukea sarjaa järjestyksessä. Lisäksi muistaakseni kolmas osa sarjasta on novellikokoelma: tällainen tuntuu olevan yleistä (mutua) japanilaisten dekkarisarjojen kohdalla.

Newcomerin kohdalla on muutamia viittauksia (eivät häiritse lukemista/lukemisen ymmärtämistä) johonkin edelliseen sarjan kirjaan. Kaga on nimittäin alennettu “paikallispoliisiksi” (Tokyo Metropolitan Policesta) jonkin selkkausen takia ja siitä osin kirjan nimikin: Kaga on “newcomer” uudella toimialueellaan.

“Newcomer” on myös Mineko Mitsui, joka ei kauan ehdi asua uudella asuinalueellaan ennen kuin hänet murhataan. Murhaa selvittelee Tokion poliisi ja Kaga, koska murha tapahtuu prefektuurissa, jossa Kaga työskentelee. Voisi kuvitella, että Kaga on katkera, mutta ei hän ole: hän antaa ylempiarvoisten tutkia rauhassa ja keskittyy itse näennäisesti epäolennaisilta vaikuttaviin yksityiskohtiin ollen varsin perusteellinen.

Tämä dekkari on kuin palapeli, joka on yleistä lukemilleni Higashinon dekkareille (tätä ei pidä ymmärtää niin, että Higashinon dekkarit ovat kaikki samanlaisia – eivät ole, vaikka tiettyä tunnistettavuutta esiintyykin). Tässä palapelimaisuus ulottuu kirjan rakenteeseen asti, joka aluksi tuo mieleeni jopa novellit: kukin luku on nimittäin otsikoitu ja melko omanlaisensa kokonaisuus etenkin alussa. Tapahtumat ja henkilöt kuitenkin limittyvät ihastuttavallakin tavalla toisiinsa ja henkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia.

Raakuutta ei ole juuri lainkaan eli brutaalisuusmittarin lukeman voi määritellä pyöreäksi nollaksi. Newcomer on kenties sympaattisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Nokkelan ja hieman nenäkkään kuoren alla Kyoichiro Kaga itse on empaattinen ja käsittää poliisin työn muuksikin kuin vain murhien tai muiden rikosten selvittelyksi. Voi olla ihan sopivaa sanoa, että Newcomer sisältää opetuksen – tai opetuksia. HUOM: Mistään lässytyksestä ei silti ole kyse.

Kirjan alussa on sisällys- ja henkilöluettelo, joten jos japanilaisten nimien muistaminen tuntuu vaikealta, niin henkilöluettelosta voi luntata.

Keigo Higashino kirjoittaa muutakin kuin dekkareita. Lisäksi useiden hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuva tai tv-sarja (aikeissani on katsoa ne, jotka saan käsiini englanninkielisen tekstityksen kera). Higashino on varsin suosittu Japanissa ja hän on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.


Journey Under the Midnight Sun on olevinaan dekkari, mutta mielestäni se on paljon muutakin – ehkä eniten omaperäinen ja mystinen trillerimäisiä piirteitä sisältävä kasvutarina.

Naoko on maaginen romaani menetyksestä ja surusta. Se on kirja, joka sai minut itkemään holtittomasti, mutta myös nauramaan.


Keigo Higashinolta englannistetut dekkarit:


Galileo-sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

The Devotion of Suspect X
Salvation of A Saint
A Midsummer’s Equation


Kyoichiro Kaga -sarja, voi lukea missä järjestyksessä tahansa

Malice
Newcomer (tässä postauksessa)


Itsenäinen trilleri

The Name of the Game is a Kidnapping
 

 ~~~

Keigo Higashinon kirjoja ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Mitäpä jos vaan kuolisit ja kevyttä pohdintaa "lukuitsetunnosta"

Joidenkin kirjojen lukeminen pitää aloittaa useita kertoja ennen kuin niiden lukeminen kokonaan onnistuu. Tietenkin voisi suosiolla sivuuttaa koko kirjan, mutta jos itse tiedostaa ettei syy ole kirjassa, niin voipi kokeilla toiste uudelleen.

Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.

Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!

Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.

Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko  kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.

Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.

Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.

Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.

The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!

Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.

Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.

Kirjan tiedot:

Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper.  ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428

Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.

Leipuri tulee, ruhot uuniin!

Eiköhän ryhdytä leipomaan. Nyt eivät kuitenkaan paistu ihan perinteiset piparkakkuset, vaan paloitellut imisruhot. 



HUOM. lisätty spoilerivaroitus 5.10 klo. 18.38 (Suomen aikaa): Jos et ole lukenut kirjasarjan aiempia kirjoja, mutta olet aikeissa lukea, ei välttämättä kannata jatkaa lukemista tämän pidemmälle.

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
S. 350


Janne Rautakorven lähipiiristä alkaa kuolla ihmisiä. Ensin uuniin päätyy entinen esimies Eero Kataja, mikä järkyttää koko Porin poliisilaitosta. Näyttää siltä, että Leipuri on palannut vuosien hiljaiselon jälkeen.

Eläkkeelle jäänyt Janne Rautakorpi kutsutaan avustamaan poliisia Katajan murhatutkimuksessa. On luultavaa, ettei murha jää viimeiseksi eikä se jääkään. Ei kulu kauan kun seuraava ruumis paistuu uunissa Leipurille ominaisella lorulla allekirjoitettuna.

Kirjasarjan edellinen romaani, Silmitön, jätti jälkeensä uhkaavan tunnelman, joka koski erityisesti konstaapeli Liisa Sarasojaa. Nyt tuo uhka muuttuu todelliseksi. Se repii Sarasojaa, jonka menneisyyden tahra on nostettu lööppeihin.

Kuka on Leipuri? Sitä ei lukija vielä tiedä, mutta kirjan enteilevä nimi lunastaa lupauksensa ja Leipurin muotokuva alkaa hahmottua. Ohessa sukelletaan Janne Rautakorven menneisyyteen – ja sortumispisteessä olevaan muistilabyrinttiin.

Leipuri on Arttu Tuomisen ns. muistilabyrintti-kirjasarjan neljäs ja viimeinen kirja. Aiemmissa kirjoissa (lista kirjoituksen lopussa) on viitattu Leipuriin, mutta se on aina jäänyt taustalle. Se lienee tarkoituksellista, sillä tämä kirjanelikko tuntuu kokonaisuudessaan huolella suunnitellulta – se on palapeli, joka on nyt vihdoin valmis. Tai muistilabyrintti, joka romahti.

Leipurin rakenne on mielenkiintoinen ja vahvasti koukuttava. Jotakin uhkaavaa häälyy taustalla koko ajan, jotakin joka sai ainakin minut peräti vainoharhaiseksi ja epäilemään yhtä sun toista kirjan henkilöä ties mistä, ja samaan aikaan koin valtavaa epäuskoisuutta. Eihän tämä voi näin mennä... Eikä se ehkä mennytkään. Tai sitten meni.

Aivan mahtava päätöskirja tälle sarjalle. Olisin kyllä mielelläni lukenut näiden taiten rakennettujen henkilöhahmojen tutkimuksia jatkossakin, mutta kaikelle on aikansa ja on hienoa, että jotkut osaavat lopettaa ajoissa. Kaiken ei kuuluu kestää ikuisesti. Olen ymmärtänyt, että Tuominen kirjoittaa edelleen, joten mielenkiinnolla odotan hänen tulevia tuotoksiaan!

Brutaalisuusmittari: 2/3 – verta lentää ja osia irtoaa eli ajoittain melko brutaali meininki. Ei siis verta ja suolenpätkiä vieroksuville eikä niille, jotka eivät kestä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa edes ajatustasolla.

Loppuun vielä eräs havainto. Mietin viitsinkö sitä edes mainita, mutta mainitsen nyt, koska tämä ilmiö kiinnostaa minua. Kirjan mieshenkilöistä Tuominen käyttää lähes poikkeuksesta sukunimeä, kun taas naishenkilöiden kohdalla etunimeä. Dialogien kohdalla asian voisi jotenkin ymmärtää, mutta itse kerronnassa se särähtää silmään.

Tässä kaikki sarjan kirjat – kannattaa lukea järjestyksessä!

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste
3. Silmitön
4. Leipuri (päätösosa)


Kirjasta on blogannut muun muassa Annika ja Mikko.

~~~

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa. Tulkitsen nyt hieman laveasti tätä kohtaa. Tuomisen kirjassa tärkeässä roolissa on varsinaisesti loru, mutta se saa luvan käydä runosta.

Palm Beach Finland - hullunhauska dekkari

Sijaitsen edelleen täällä maaseudulla kaiken ulottumattomissa. Luulin, että ehtisin täällä lukea enemmän, mutta enpä ole ehtinyt. Aurinkoiset säät (juu, niitä on täällä piisannut) aiheuttavat minussa levottomuutta ja pakonomaisen tarpeen olla liikkeessä.

Koska en koe tarvetta pakottaa itseäni aloilleni, on lukeminen jäänyt vähemmälle. Ei se minua haittaa: kaikelle on aikansa.

Viimeksi luin Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandin, joka oli melko lailla sellainen kuin odotinkin. Olin lukenut, että kirja on tyyliltään samanlainen kuin Tuomaisen aiempi romaani Mies joka kuoli ja näin tosiaan on. Palm Beach Finlandia ja Miestä joka kuoli yhdistää överihuumori -ja henkilöhahmot.

Tervetuloa Palm Beach Finlandiin, jossa aurinko ei paista liikaa eikä tarvitse kärvistellä hikisenä rannalla. Paikan omistaja Jorma Leivo sai ideansa rantaresorttiin Thaimaassa lomaillessaan: hieno kohde, mutta liian kuuma. Ja kaukana.

Kun erään paikallisen talosta löytyy ruumis eikä murhaajaa saada kiinni, lähetetään Helsingistä matematiikanopettajaksi "naamioutunut" poliisi tutkimaan tapausta. Tapahtumien kulku on alusta alkaen lukijalle selvä, joten tehtäväksi jää vain lukea. Kevyttä ja hauskaa, kilttiä ja veijarimaista.

Vaikka kirjassa kuollaan ja saadaan ns. turpaan, se säilyttää kepeytensä. Sopii siis herkille ja huumorinhaluisille. Varsinainen hyvänmielenkirja.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
S. 332

~~~

Tällä hetkellä luen Alex Schulmanin muistelmateosta Unohda minut (Nemo 2017, suom. Raija Rintamäki). Kirja käsittelee lähinnä Alexin äidin alkoholismia Alexin näkökulmasta sekä poikana että aikuisena.

En aio blogata kirjasta, vaikka periaatteessa haluaisin. Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa). En aio avata syitäni, vaan jätän kirjan käsittelyn tähän.

Horoskooppimurhat Tokiossa

The Tokyo Zodiac Murders on puhdasverinen rikospähkinä, joka kutsuu lukijan mukaan ratkaisemaan murhia, joita on yhteensä seitsemän. Murhat liittyvät toisiinsa, sillä kaikki murhatut ovat sukua keskenään.

Soji Shimada: The Tokyo Zodiac Murders
alkuper. Senseijutsu Satsujiniken 1981
Pushkin Vertigo 2013 (ensimmäinen enkkupainos 2004)
S. 316
Kirjaa ei ole suomennettu


Tokio 1936. Erakkoluonteinen taiteilija Heikitchi Umezawa läydetään studiostaan kuolleena eikä kyseessä ole itsemurha. Omituisen tapauksesta tekee se, että ovi on lukittu sisältäpäin. Umezawa jättää jälkeensä ”testamentin”, jossa hän muun muassa kertoo, miten aikoo luoda Azothin. Azothin luominen vaatii viiden naisen murhaamisen ja heiltä tiettyjen ruumiinosien ottamisen Azothin rakentamista varten. Näin tapahtuukin, juuri niin kuin ”testamentissa” lukee.

Aika kuluu eikä murhaajaa koskaan löydetä.

Tokio 1979. Vielä yli neljänkymmenen vuoden jälkeen tapaus puhuttaa. Murhia on tässä välissä yrittänyt ratkoa yksi jos toinenkin, tuloksetta. Tapaus kiinnostaa myös kuvittaja ja amatöörietsivä Kazumi Ishiokaa, joka innostuu uudelleen murhan selvittämisestä saatuaan sattumalta uutta tietoa murhiin liittyen vieraillessaan ystävänsä luona. Ystävä on astrologi ja ennustaja nimeltään Kiyoshi Mitarai.

Murhat käydään läpi perinpohjaisesti (horoskooppimerkeillä on niissä tärkeä osuus: siitä kirjan nimi) ja siinä sivussa paljastuu monenlaisia ihmiskohtaloita. Muodostuu hyvin rikas ja yksityiskohtainen kokonaisuus, jonka perusteella murhien pitäisi olla ratkaistavissa. Kirjailija itse saapuu paikalle sivulla 231 ilmoittamaan, että lukijalla on nyt kaikki johtolangat käsissään ja niiden perusteella murhat on ratkaistavissa.

Minusta ei olisi etsiväksi: sain ratkaistua murhat vasta sivulla 269 ja veikkaan, että siinä vaiheessa moni muukin ne kykenee ratkaisemaan, ellei jo aiemmin ole.

The Tokyo Zodiac Murders on hyvin perinteinen arvoitus/mysteeridekkari, jossa ei oikeastaan millään muulla ole merkitystä kuin itse murhien ratkaisemisella. Olisin mielelläni tutustunut paremmin Ishiokaan Ja Mitaraihin, sillä heidän ystävyyssuhteensa on kiehtova – samoin heidän persoonistaan olisi voinut kasvaa vaikka mitä. Mutta se ei ole kirjan pointti eikä oleellista muutenkaan.

En täysin innostu näin selkeästi rikospähkinämäisistä kirjoista enkä ehkä olisi lukenut tätä juuri nyt, jos olisin tiennyt, millainen tämä kirja on. Onneksi en tiennyt. Tokyo Zodiac on hyvin koukuttava ja sisältää runsaasti kaikkea kiinnostavaa ”sälää”, vaikka joissakin kohdin jankkaaminen/toisteisuus hieman rasitti.


Brutaalisuusmittari: 1/3 Jostain syystä oletin, että tämä olisi erityisen brutaali kirja, koska murhat ovat melko raakoja. No ei ole eli herkimmätkin voivat tähän tarttua.

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on

Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.

Kissasarjamurhaaja vaanii kulman takana

Akif Pirinçci: Felidae
Alkuper. Felidae 1989
Fourth Estate 1993
Saksasta englannistanut Ralph Noble
S. 262

Francis on nyrpeä, koska hän ei voi sietää muuttamista. Purkinavaaja tekee kuitenkin tällaiset päätökset, joten eipä auta kuin naama rusinalla muuttaa mukana. Uusi koto on melkoinen murju, joka remppataidottoman purkinavaajan on tarkoitus kunnostaa.

Tutustuessaan uusiin kotikulmiinsa Francis törmää kissanraatoon. Selkeästi on joku murhannut kissan, sillä jo päällepäin näkee, ettei kyseessä ole luonnollinen poismeno eikä edes onnettomuus.

Selviää ettei ruumis ole ainoa laatuaan, vaan kissoja on murhattu useampi lyhyen ajan sisällä. Nahistelun lomassa ja sekopäisten unien sulautuessa todellisuuteen Francis ryhtyy tutkimaan murhatapauksia saaden paikallista apua tutkimuksiinsa.

Felidaen kertojana toimii itse Francis, joka on varsin yrmeä ja sarkastinen kissa. Kirja onkin sangen erikoinen liemi, jossa huumorin mustat kukkaset ja draamaturkin irtokarvat kelluvat rinnakkain verenpunaisen hyökyaallon silloin tällöin keinuttaessa kattilaa. Murhien taustalta paljastuu hurja tarina ja kirjan edetessä tunnelma hieman vakavoituu.

Ansiokas ja omaperäinen kissadekkari, mutta minua jäi häiritsemään Francisin - ja muidenkin kissojen - ihmismäisyys. Esimerkiksi monissa kohdin kissat puhuivat itsestään/lajistaan käyttäen termiä "people". Koin sen epäloogisena kirjan asetelmaan nähden (kirjassa käytettiin kissanpennuista myös sanaa "baby" eikä "kitten", mikä niinikään särähti silmääni), vaikka tiedostan toki kys. sanan monimerkityksellisyyden. Silti jokin toinen termi olisi mielestäni ollut sopivampi. Sen sijaan noin yleisesti kirjan kieli on kutkuttavan vivahteikas ja raikas.


Felidae avaa kahdeksanosaisen sarjan, josta ensimmäinen eli tämä on suomennettu nimellä Felidae - Kuka murhasi kissan? Ainakin toisesta osasta löytyy myös enkkukäännös, muista osista ilmeisesti ei (varaan oikeuden olla väärässä).

Jos ihmettelet, miksi olen kategorioinut tämän kirjan myösTurkkiin, se johtuu siitä että Akif Pirinçci on turkkilaissyntyinen.

Sijoitan Felidaen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin. Juu, todellakin on - niitä löytyy sekä elävänä että kuolleena.

Vaimo kuoli, mitäs nyt

Vaihteeksi ihan kirjajuttuakin eikä vain tilastoja ja listauksia. Nyt matkustetaan Tokioon ja kuljetaan ajassa taaksepäin aina 1970-luvulle asti. Olen syntynyt 1976, joten sattumalta tämä kirja kolahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit. Haaste on nyt siis korkattu ja ihan yrittämättä vieläpä.

Seicho Matsumoto: A Quiet Place
alkuper. Kikanakatta Basho 1975
Bitter Lemon 2016
Englannistanut Louise Heal Kawai
S. 235

Tsuneo Asai saa suru-uutisia kesken työmatkan: hänen vaimonsa Eiko (joka on Tsuneon toinen vaimo edellisen kuoltua vuosia aiemmin) on äkillisesti menehtynyt sydänkohtaukseen eräässä putiikissa. Tsuneo palaa luonnollisesti heti takaisin Tokioon. Vaimon kuolema ei sinänsä ole yllätys, sillä Eikolla on aiemminkin ollut sydänvaivoja. Lääkärin kehotuksesta Eiko on kuitenkin vältellyt kaikenlaista kiihtymistä eikä sydän ole oireillut aikoihin.

Tsuneota vaimon kuolema jää vaivaamaan, joten hän haluaa nähdä paikan, missä Eiko kuoli. Tekosyyksi (joka kyllä Japanissa on ihan oikeakin syy, mutta tässä kirjan tapauksessa ei välttämätön) kelpaa anteeksipyyntövierailu putiikin omstajan luokse. Anteeksi Tsuneo aikoo pyytää Eikon kuolemasta aiheutunutta vaivaa. Eikon sisar tulee opastamaan Tsuneon oikeaan paikkaan.

Tsuneo ei pahemmin vaimoansa sure ja siihen on syykin: avioliitto ei ollut rakkausliitto, vaan lähinnä kahden ihmisen "symbioosi". Tsuneo viihtyy paremmin töissä, ura ja arvostus ovat tärkeitä. Niitä (työn kuvausta ja hierarkioita, kohteliaisuusnormeja) tässä kirjassa käsitelläänkin melko paljon. Käsitellään myös sitä, miten hauraissa kantimissa kaikki työllä ja hiellä ansaittu voi olla ja onkin.

Epäilyksen siemen on alkanut itää Tsuneon mullassa. Ehkä Eiko ei elänytkään niin tavallista elämää kuin oli antanut ymmärtää. Mistäpä sitä mies tietäisi, mitä vaimo päivän aikana puuhastelee. Oikeastaan Tsuneo ei ollut edes kiinnostunut vaimonsa tekemisistä aiemmin: kiinnostus heräsi vasta vaimon kuoltua. Pakkomielteinen selvitystyö tuottaa lopulta tulosta ja syntyy kitkeriä ajatuksia - myös ajatus kostosta.

Olen vissiin lukenut sen verran paljon japanilaista kirjallisuutta, että arvasin melko hyvin ennakkoon, mistä milloinkin on kyse. Tai sitten kirja vain on selkeä ja kuka tahansa olisi päätynyt samoihin aavistuksiin kuin minäkin.

Toisaalta varsinainen "rikosjuoni" ei kenties olekaan se oleellisin asia tässä kirjassa, vaan kaikki ne muut seikat, jotka tapahtumien kulkuun vaikuttivat. Runsas yhteiskunnan, hierarkoiden ja ihmisten psykologinen kuvaus korostuu tässä kuten aiemmin lukemassani Matsumoton romaanissa Inspector Imanishi Investigates.

Toisteisuutta ei kirjasta puutu: moni asia kerrotaan kahteen kertaan hieman eri sanoin. Oletan sen kuuluvan asiaan, koska tyyli on selittelevä (vai perusteleva, hmm). Vähemmästäkin tajuaisi, tekee mieleni sanoa ja nähtävästi sanonkin. Mutta mutta, olen törmännyt tähän samantyyppiseen "selittelyyn" muussakin japanilaisessa kirjallisuudessa, joten oletan (mutua!) sen olevan osin kulttuuri- tai tyylisidonnaista (siis ominaista tietynlaiselle kirjallisuudelle tiettynä aikana).

Brutaalisuusmittari: 0/3, kirja ei myöskään ole jännittävä. Jännite syntyy muista tekijöistä.

Pidin tästä kirjasta, koska pidän noin yleisesti ottaen kirjallisuudesta, jossa kulttuuri ja sen kuvaus on hyvin vahvasti läsnä (tätä kirjaa en todellakaan suosittele niille, joita sellainen ei kiinnosta). Siksi tykkäänkin lukea kirjallisuutta, joka sijoittuu eri kulttuureihin ja eri aikakausiin (en jaksa aina "tätä päivää", sitä näkee muutenkin ihan tarpeeksi).

Kaipaan erilaisuutta suhteessa itseeni, kaipaan erilaisia näkökulmia ja ajatuksia. Oletan, että nämä intressini näkyvät blogissanikin: ainakin kun katselin edellisvuoden luettuja, niin melko laajaa kulttuurista hajontaa on "tutun ja turvallisen", jolle myöskin on paikkansa, rinnalla.

Erilaisuus ei ole uhka, se on kiinnostavaa!

Silmitöntä vihaa ja silmättömiä kaloja

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017
S. 424
Janne Rautakorpi -sarjan kolmas osa.

Aiemmat osat (tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä):

1. Muistilabyrintti
2. Murtumispiste

Silmitön palaa siinä mielessä sarjan juurille, että ensimmäisen osan eli Muistilabyrintin tapaan punaisena lankana on ympäristö ja luonnonsuojelu.

Solumare Oy haluaa aloittaa merisoran nostamisen Porin edustan vesistöstä ja lupa-asiat on saatu kuntoon. Harmia aiheuttavat kuitenkin paikalliset kalastajat ja ympäristöaktivistit, jotka vastustavat hanketta.

Solumare järjestää yleisötilaisuuden, jossa kertoo hankkeesta ja pyrkii vakuuttamaan, ettei siitä ole haittaa kalastajille eikä ympäristölle. Merenpohjasta on otettu näytteitä eikä mitään ympäristöriskejä ole, Solumaresta vakuutetaan. Tilaisuus päättyy kaaokseen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan.

Kalastaja löytää pyydyksestään silmättömiä kaloja. Epäillään, ettei merenpohjasta ole otettu kattavasti näytteitä, vaan ruoppaus on vapauttanut pohjasta sinne hautautuneita myrkkyjä. Työkyvyttömyyseläkkeellä edelleen oleva Janne Rautakorpi palkataan avustamaan tutkimuksia apunaan Venäjällä vankilasta vastikään vapautunut aktivisti Venla Jokinen. Jokinen on mielenkiintoinen persoona, jota lusiminen karuissa oloissa on sekä karaissut että muuttanut.

Ympäristöteema kiinnostaa minua erityisesti ja se (lähinnä merenpohjan ruoppaaminen ja soran ottaminen sieltä) kantaa hyvin läpi kirjan. Kerronnan painopiste on nykyajassa, mutta henkilötaustoitustakin on. Esimerkiksi sokean professori Martti Hannuksen tarina, joka avautuu hiljalleen lukijalle, on koskettava ja sillä on vaikutuksia nykyaikaankin.

Konstaapeli Lisa Sarasojan menneisyydessä saattaa olla tahra. Lisäksi petturin varjo kulkee kannoilla kuin aave, jonka voi aistia muttei nähdä. Jotakin kamalaa on muhimassa ihan nurkan takana.

Kiittelin jo Murtumispisteen kohdalla Tuomista mielenkiintoisten henkilöhahmojen rakentamisesta ja saman voin jälleen sanoa. Tuomisen henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Kärjistystä tietenkin on, mutta se sopii fiktioon: kyseessä ei ole mikään dokumentti. Pidän myös kirjan tarjoamista moraalisista pohdinnoista, joissa ei osoitella sormella. Lukija saa itse tulkita ja päättää (tai olla päättämättä).

Silmitön jättää lukijan kuilun partaalle, sillä odottamatta tapahtuu töytäisy. Kivet rapisevat jalkojen alla kadoten alas rotkoon. Luulen, että pian on aika kohdata Leipuri. Silmittömän jälkeen on tähän Rautakorpi-sarjaan tulossa vielä yksi romaani. Saadakseni kaiken irti sarjan päätösromaanista (jonka nimi saattaa olla tai olla olematta Leipuri) aion lukea Muistilabyrintin ja Murtumispisteen uudelleen ennen sitä. Haluan olla terässä ja skarppina jättäessäni hyvästit Rautakorvelle ja tälle koko sarjalle.

Mutta huoli pois - elän ymmärryksessä, ettei Tuominen suinkaan lopeta kirjoittamista, vaikka tämä sarja seuraavaan kirjaan päättyykin. Sitten tulee mahdollisesti jotain ihan muuta.


Maailmankaikkeuden turhin olento oli ihminen, joka käytti maapalloa kaivoksenaan. Ryösti ja raiskasi koneineen, poltti ja tuhosi. Perusteli kaiken Jumalalla, jota kukaan ei pystynyt todistamaan. Ihminen oli evoluution erehdys, syöpäkasvain, joka nyt kävi Äiti Maan kimppuun sisältäpäin.


Brutaalisuusmittari: 2/3. Oikeasti tämä kirja ei ole mielestäni mitenkään raaka, mutta siinä on yksi kohta (ei sisällä mässäilyä), jonka takia nostin mittarin varmuuden vuoksi kahteen. Muuten se saisi olla yksi. Toki nämä ovat pitkälti makuasioita, mutta esim. Tuomisen edelliseen kirjaan verrattuna tämä on hyvin väkivallaton. Ei siis veressä liukastelua eikä lentäviä sisäelimiä.

~~~

Silmittömästä on blogannut muun muassa Jonnan lukunurkkaus, Amman lukuhetki, Luetut, Kirjat sopat ja sähellykset.

Vankilapappi draaman syövereissä

Ennen kotiinpaluuta ehdin heittää pikaisen kirpparikierroksen Suomessa. Saalis oli melko aneeminen eli ainoastaan yksi kirja (en viitsi enää roudata "turhaan" kirjoja eli kirjan pitää aidosti kiinnostaa minua, että viitsin sen ostaa). Tämä yksi kirja on kuitenkin sellainen, joka on muhinut alitajunnassani jo lähes kymmenen vuotta.

Kyseessä on Helena von Zweigbergkin kirja Rakkaus viiltää syvältä (Karisto 2003, alkuper. Kärleken skär djupa sår / suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). Von Zweigbergkin nimi on jäänyt mieleeni  vuodelta 2008, kun luin hänen esikoiskirjansa Kun Jumala sulki silmänsä. Melko vahva oli siis lukuelämys ollut, kun kirjailijan nimi syöpyi mieleeni: muistijälki aktivoitui heti hänen nimensä bongatessani.

Rakkaus viiltää syvältä -kirjassa seikkailee esikoisesta tuttu vankilapappi Ingrid Carlberg, jonka persoonaa ruodin taannoisessa bloggauksessani. Ingrid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että kuitenkin pidettävä. Hän yrittää olla hyvä ja armollinen, mutta se on vaikeaa hänelle. Väittäisin jopa, että erityisen vaikeaa enkä koe, että Ingrid on järin taitava tulkitsemaan ihmisiä. Jotkut ovat, jotkut vain eivät ja Ingrid vain ei.

Toisaalta Ingridin epäluuloisuutta ja tietynlaista (henkisen) vallan tarvetta voi jossain määrin selittää hänen lapsuudentraumoillaan: Ingridiä on kiusattu ja halveksittu monin tavoin koulussa ja kyllähän sellainen jättää jäljet itsetuntoon. Ingrid ymmärtää omien ajatustensa ongelmallisuudet ja ristiriitaisuudet ja pyytää apua Herralta. Ingridin sisäistä kamppailua onkin kiinnostava seurata, sitä paitsi hän on henkilönä mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen.

Kirjan nimi - Rakkaus viiltää syvältä - saisi minut normaaliloissa juoksemaan karkuun.  Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään romanttinen rakkauskertomus vaan rikosromaani. Ja oikeastaan myös dekkari. Naisvankilaan on vastikään teljetty kaunis Tanja, joka on tuomittu heroiinin salakuljetuksesta. Tanja kiistää syyllisyytensä väittäen, että joku on pannut huumeet hänen laukkuunsa. Hän anelee Ingridiä ottamaan yhteyttä poikaystäväänsä, joka on katkaissut välit häneen (Tanjaan) tapauksen takia.

Ingrid veivaa, mitä tehdä: mikä on sallittua ja mikä ei ja siinä sivussa hän pui omia tunteitaan ja suhdettaan Jumalaan (ja muihin ihmisiin). Hän päättää kuitenkin auttaa Tanjaa ja tulee lopulta vedetyksi mukaan melkoiseen draamaan, josta ei osaa astua ulos.

Ingridin yksityiselämäkin saa dramaattisia piirteitä, mutta myös hyvää ja kaunista tapahtuu. Pitkäaikainen ystävyys Andersin kanssa kehittyy hiljalleen suhteeksi, joka kasvattaa sekä Ingridiä että Andersia. Molemmat ovat hämmentyneitä orastavan rakkauden edessä.

Tämä kirja sisältää paljon ihmissuhteita ja niihin liittyvää (minusta mielenkiintoista) pohdintaa ja sillä on keskeinen merkitys juonessa. Nyt ei siis ole kyseessä mikään äksönpainotteinen spurtti, jossa henkeäsalpaavat tapahtumat vyöryvät sivu toisensa jälkeen päälle. Ihan hyvä, koska minä en ole kovin vauhdikkaiden käänteiden ystävä. Pidän maltillisesta menosta, jossa joutaa ajatellakin. Lisäksi kirjassa on useampikin mielenkiintoinen persoona Ingridin lisäksi. Tylsää hetkeä ei siis tämän kirjan parissa tullut, vaan itse asiassa yllätyin miten paljon pidin tästä.

Brutaalisuusmittari: 1/3 ruumiita tulee, mutta tekoja ei sen kummemmin kuvata eikä niissä ryvetä. Jännitys syntyy pikemminkin väkivallan uhasta kuin sen kuvailemisesta. Lapsia ei tapeta eikä kiduteta.

Nyt kun von Zweigbergkin nimi on iskostunut päähäni, se tuskin sieltä poistuu seuraavanakaan kymmenenä vuotena. Opin Goodreadsista, että tätä Ingrid-sarjaa (kirjat voi muuten mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa) on suomennettu vielä kolmaskin osa ja se on nimeltään Joka häpeää kantaa (alkuper. Hon som bar skammen). Että jospa senkin sitten lukisi, jos/kun se kävelee vastaan.

Minulla on muuten hyllyssäni vielä eräs Zweigbergkin kirja (Tulivuoren partaalla), jonka olen roudannut tänne joskus kahdeksan vuotta sitten. Se ei ole Ingrid-sarjaa, vaan avaa Anna ja Mats -sarjan, jonka toista osaa (Anna och Mats bor inte här längre) ei tosin vissiin ole (voin olla väärässä) suomennettu. Joo, minusta tuli nyt vähän fani.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kiihkeää murhaselvittelyä Istanbulissa

Esmahan Aykol: Hotel Bosphorus
alkuper. Kitapçı Dükkânı (2001)
Bitter Lemon Press 2011
Turkista englanniksi kääntänyt Ruth Whitehouse
S. 246


Etsiskelin erityisesti alkuvuodesta luettavaa Hdcanisin perustamaan Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, jossa "tavoitteena on lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani." Lue haasteesta enemmän täältä.

Esmahan Aykolin Hotel Bosphorusin ostin nimenomaan tätä haastetta silmällä pitäen: tuskin olisin muuten kirjaan charity-puodissa kiinnittänyt huomiota. Eräs näiden haasteiden iloista onkin juuri se, että ne avaavat etsimään luettavaa eri kriteerein ja silloin voi käteen tarttua ties minkälaisia vonkaleita.

Turkkilaisen Aykolin esikoisdekkari sijoittuu Istanbuliin. Saksalaissyntyinen Kati Hirschel pyörittää Istanbulissa rikoskirjallisuuteen keskittyvää kirjakauppaa, jollaista ei toista kaupungissa ole. Kati on melko räiskyvä 43-vuotias (sinkku)nainen, jolle on kehittynyt omat rutiininsa vuosien varrella.

Katin lapsuudenystävä ja näyttelijä, Petra, saapuu Saksasta Istanbuliin kuvausryhmineen ja ystävykset tapaavat pitkästä aikaa. Kun kuvausryhmän ohjaaja löytyy hotellihuoneestaan murhattuna, ryhtyy utelias Kati selvittelemään tapausta: onhan Petra eräs epäillyistä.

Hotel Bosphorus on hauska dekkari, jossa kulttuuriset stereotypiat kukkivat ja saavat kyytiä. Istanbulin ilma väreilee kuumana kuin poliisin sykkivä kalu Katin napaa vasten. Juu, tässä kirjassa on hieman (oikeasti hieman eli ei paljon, vaan melko vähän) muutakin sutinaa kuin murhan selvittelyä. Kati sotkeutuu paikalliseen mafiaankin tai oikeastaan mafia sotkeutuu Katiin. Saatoin hieman hihitellä epäuskottavuudelle, mutta oikeastaan nekin (kohtaamiset mafian kanssa) olivat hauskoja.

Tämä kirja on omituinen sekoitus dekkaria ja chick litiä. Ihan luettava ja humoristisen kevyt kirja, joka ei jännitä ja jossa on vain nimeksi väkivaltaa. Minua tässä kirjassa kiehtoivat nimenomaan miljöö ja kulttuuri, joiden takia lukukokemus oli varsin raikas ja eloisa. Rikosjuoni on melko köykäinen, mutta kyllä tämä kokonaisuudessaan varsin viihdyttävä oli.

Erikoista: kirjailija puhuttelee lukijaa useita kertoja. Se saattaa ärsyttää joitakin, minusta se oli aika hauskaa.

Hotel Bosphorus on ensimmäinen osa ns. Kati Hirschel -sarjaa. Sarjasta on käännetty englanniksi kolme kirjaa ja ne ovat

1. Hotel Bosphorus
2. Baksheesh
3. Divorce Turkish Style

Saatan jatkaa sarjan lukemista, jos osuu muut osat eteeni. Kirjastostamme ei näitä kirjoja saa, joten on ostettava omaksi. Näitä tuskin on suomeksi käännetty, en jaksa edes tsekata. Sori.

~~~

Kirja sopii myös muuttoliikkeessä-haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42 (esikoisteos).

Torakat

Jo Nesbø: Cockroaches
Alkuper. Kakerlakkene 1998
Vintage 2013
Englannistanut Don Bartlett
S. 437
Suom. Torakat
Harry Hole -sarjan 2. kirja


Olen kuullut Nesbøn Harry Hole -dekkareista paljon hyvää, joten ajattelin nyt vihdoin kokeilla itsekin voidakseni langettaa tuomion.

Torakat otin kyllä lukuun ikään kuin vahingossa (minulla oli taas suuria vaikeuksia päättää, mitä luen koska yhtäkkiä mikään ei taas kiinnostanutkaan, vaikka ostin jopa muutaman kirjan virkistämään mieltäni): piti lukea vain vähän alusta, koska kiinnosti Thaimaa miljöönä, mutta jäinkin koukkuun.

Torakoissa liikutaan siis Thaimaassa, pääasiassa Bangkokissa. Norjan Thaimaan suurlähettiläs löytyy murhattuna rähjäisestä motellista. Harry Hole lähetetään tutkimaan tapausta tiukkojen ohjeiden saattelemana: kaikenlaista hälyä ja skandaalia pitää välttää ja tutkinta tulee hoitaa nopeasti ja hienovaraisesti yhteistyössä paikallisen poliisin kanssa. 

Well, perhaps it's just the sort of job Harry needs right now, Møller hoped.
"Sorry we have to deprive you of such an important man," Asklidsen said. PAS Bjarne Møller had to stop himself bursting into laughter.

Pitkän lennon uuvuttama känninen Hole saapuu hikiseen Bangkokiin ja tapaa thaimaalaisen murhatutkintaryhmänsä. Ja ei muuta kuin keissin kimppuun, joka tutkimusten edetessä mutkistuu ja muuttaa muotoaan. Tapauksen nopea selvittäminen ja lakaisu maton alle ei näytä onnistuvan, sillä taustalla kytee muunlaisia, epämääräisiä uhkia.

Torakoissa on paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja vaikka perustunnelma on synkähkö, se on maustettu kuivalla huumorilla, sarkasmilla ja tilannekomiikalla. Lakoniset dialogit saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Oli siis oikein positiivinen yllätys tämä.

Jos nyt jostain pitää kitistä, niin lopun actionpläjäykset latistivat hieman tunnelmaani. Minua eivät siis raakuus, veressä liukastelu ja ammuskelu ällötä, vaan pikemminkin tylsistyttää. Olen tässä mielessä hidastempoinen ihminen enkä tosin kyllä innostu actionleffoistakaan. Mutta onneksi pläjäys oli (tietenkin ennalta-arvattavasti) lopussa eikä koko romaani ollut sellaista tykitystä.

Torakoissa on lukuisia viittauksia Lepakkomieheen, joka on sarjan ensimmäinen kirja. Se ei häiritse lukemista, vaan taustoittaa Holen persoonaa ja uteloittaa mieltä. Tietenkin käväisi mielessä olisiko pitänyt sittenkin lukea se (Lepakkomies) ensin. Jostain luin, että Hole-sarjan lukemisen voi aloittaa varsin hyvin vasta kolmannestakin kirjasta eli Punarinnasta (jolla aion sarjan lukemista jatkaa sitten kun jatkan). Torakat halusin lukea nimenomaan sen takia, että sijoittuu Thaimaahan.

Punarinnasta vielä: Torakoiden lopussa oli Punarinnan ensimmäinen luku. Enkunkielisissä (sarja)pokkareissa joskus tehdään niin, että kirjan loppuun laitetaan maistiainen tulevasta kirjasta. Luin sen ja varsinainen teaser se oli. Ihastuin sen verran Holen hahmoon, että jatkanen sarjan lukemista melko pian, joka tosin minun kirjamaailmassani tarkoittaa mitä tahansa viikon ja vuoden väliltä.

Torakoista on kirjoittanut muun muassa Mikko/Iltaluvut.


Kunpa kaikkiin kirjasarjoihin painettaisiin tällainen! Iso kiitos kustantajalle: helpottaa huomattavasti sarjan hankkimista, kun ei tarvitse muistaa järjestystä ulkoa, mitä en kyllä muistaisikaan joten jäisi helposti lukematta ihan vain siksi.

Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies
2. Torakat (tässä postauksessa)
3. Punarinta
4. Suruton
5. Veritimantit
6. Pelastaja
7. Lumiukko
8. Panssarisydän
9. Aave
10. Poliisi
11. Jano

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Edit. 10.5. Nyt vasta tajusin, että Torakoilla voin myös osallistua Kukko kainalossa -haasteeseen eli nyt on sekin sitten korkattu.

Blue Light Yokohama

Voitin jokunen viikko sitten Goodreadsin arvonnassa kirjan, jonka olin merkinnyt tämän vuoden kiinnostavat uutuudet -listalleni. Tarkoitukseni oli postata lista tänne blogiinkin, mutta jäi postaamatta. Eräs syy (laiskuuden lisäksi) postaamattomuuteen oli se, että luonnollisesti kaikki kirjat ovat enkunkielisiä eli UK:n uutuuksia. Ne tuskin kiinnostavat monia suomalaisia, koska Suomessa on omat uutukaisensa.

Minulta on joskus kysytty, miksen pidä kirjablogia englanniksi. Vastaus siihen on yksiselitteinen: minä haluan edes pienen keitaan, jossa voin ympäriöidä itseni suomen kielellä, jota rakastan (myös kielenhuollon kannalta se on tärkeää). Tästä syystä en juuri lue enkunkielisiä kirjablogejakaan: luen lähes kaiken (uutiset, kirjat, lehdet jne.) muutenkin englanniksi, olen englannin kielen ympäröimä. Olen vetänyt rajan blogiini.

Arvonnassa voittamani kirja on Nicolás Obregónin dekkari nimeltä Blue Light Yokohama (Michael Joseph 2017, s. 432).

Kiinnostuin kirjasta sen nimen takia: nimi on tuttu, koska (japanilaisella laulajalla) Ayumi Ishidalla on samanniminen kappale, josta pidän kovasti (kuuntele biisi tästä). Kävi ilmi kirjan saatuani, että kirjan nimi viittaa kyseiseen biisiin. Odotukseni olivat melko korkeat, mutta ne rämähtivät alas ja hajosivat pirstaleiksi. Harmillista. Kerron myöhemmin miksi.

Kirjan tarinan synty on mielenkiinoinen. Se kumpuaa todellisesta murhatapauksesta, joka ei koskaan selvinnyt. Mies murtautuu taloon ja tappaa koko perheen. Sen jälkeen murhaaja hengailee noin yksitoista tuntia uhriensa talossa muun muassa syöden jäätelöä ja surffaillen netissä. Sitten hän häipyy eikä häntä koskaan saada kiinni.

Obregón on kirjoittanut Blue Light Yokohamaan  vastaavan tapauksen, jonka ympärille juoni rakentuu. Kirjan murha on tosin brutaalimpi (suolenpätkillä ei mässäillä, joten sopii herkemmillekin), sillä perheen isältä revitään sydän rinnasta, ja seinään jätetään kummallinen symboli. Tapausta ryhtyy tutkimaan vastikään Tokioon siirron saanut Kosuke Iwata, joka kantaa sisällään rikkinäistä menneisyyttä. Jotakin tosi kauheaa murhatapaus sisältää, sillä sitä aiemmin tutkinut poliisi, Hideo Akashi, tekee itsemurhan.

Varsin herkullinen asetelma kaikin puolin. Minulle ongelmaksi muodostui henkilöhahmojen länsimaalaisuus. Vaikea kuvitella että juuri rekrytty, alempiarvoinen poliisi tuosta noin vain lompsahtaa sisään esimiehensä toimistoon ja rojahtaa pyytämättä istumaan. Kiroilee ja kukkoileekin vielä, fuckit vain sinkoilevat. Haloo, ollaan Japanissa - ei missään New Yorkissa. Itse asiassa lähes kaikki kirjan henkilöt kiroilevat: aika uskomatonta, että voi haistattaa ylempiarvoisilleen ja yleensäkin kaikille.

Kyseessä toki on fiktio eli kirjailijalla on oikeus ja taiteellinen vapaus ilmaisuun. Itse arvostan kulttuurikuvauksissa autenttisuutta. En ole Japani-asiantuntija, mutta jonkin verran maasta ja sen kulttuurista tiedän (koska olen sitä hieman opiskellutkin). Se, että heittelee paikannimiä ja kuvailee metroasemia ja -linjoja, ei tee kirjasta hengeltään japanilaista.

On haastavaa kirjoittaa itselle vieraasta kulttuurista uskottavasti. Toisia mahdollinen epäautenttisuus ei häiritse. Minua se häiritsee. Törmäsin vastaavaan ristiriitaan lukiessani Jackie Copletonin romaania A Dictionary of Mutual Understanding. On valtava riski sijoittaa kirja maahan, jonka kulttuuria ja erityisesti arkea ei täysin ymmärrä. Hatunnosto rohkeudesta.

Obregónin kuvaama poliisilaitos (ja henkilöt) on valovuosien päässä esimerkiksi Hideo Yokoyaman romaanista Six Four, jossa ei tarvitse heitellä paikannimiä muistuttamaan, missä maassa ja kulttuurissa ollaan: se näkyy kaikessa, ihmisissä (ja heidän välisissä suhteissaan) erityisesti. Ja ihmisethän ovat pitkälti kulttuurinsa tuotteita. Obregónin romaani tuo hierarkioiltaan ja ihmisten käytöksen osalta mieleeni jotain ihan muuta kuin japanilaisuuden.

Nyt on korvikekahvin maku suussa. Ja miksi juoda korviketta, kun voi juoda aitoa. Minun makuuni Blue Light Yokohama on amerikka siirrettynä Japaniin. Sitä ei pelasta edes taustalla alati soiva Ayumi Ishida. Anteeksi.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, jotka haluavat vetävän tarinan ja käänteitä, salaisuuksia, hieman seikkailua. Tältä osin kirja on varsin onnistunut ja yllätyksellinen.  Minun ongelmani oli se, etten päässyt yli epäjapanilaisuudesta.

Goodreadsista voi lukea erilaisia (ja suopeampia) arvioita/mielipiteitä tästä kirjasta. Uudistaessani jokin aika sitten blogini ilmettä lisäsin myös otsikkokuvaan tekstin "Mielipiteitä kirjoista ja joskus vähän muustakin", sillä siitä on blogissani kyse: subjektiivisista mielipiteistä. Ja mielipiteitä maailmaan mahtuu eikä minun kanssani tarvitse olla samaa mieltä - eivät nämä ole mitään ainoita totuuksia ja julistuksia. Yleensäkin eri mieltä oleminen on ihan normaalia: toivoisin, ettei sitä nähdä niin kauhistuttava asiana kuin joskus tuntuu.

Itse aloitin (tarkalleen ottaen vuonna 2005 - kyseessä ei ollut kirjablogi) bloggaamisen osittain siksi, että uskaltaisin kertoa mielipiteeni, myös ne negatiiviset (joo, minun piti sitä ihan opetella). Minulle on myös tärkeää perustella mielipiteet - kaikki mielipiteet, ei vain negat. Sellainen olen ja se näkyy kaiketi blogissanikin.

Minulle negatiivinen mielipide vaikkapa kirjasta ei ole lyttäys. Lyttäys on sellainen "onpa paska kirja, huonosti kirjoitettu, miksi tuollaista sontaa edes julkaistaan." Tuollaisia kirjajuttuja minua ei kiinnosta edes lukea saati kirjoittaa. Jätän sellaiset omaan arvottomuuteensa.

Kirja sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Kryptinen minimiete: Lemaitre, Alex

Irene oli varsin messevä avaus - ja toki itsenäinen romaani myös - Camille Verhœven -sarjaan, joten vetäisin Alexin melkein heti sen perään. Ja ymmärrän nyt, miten Alexin lukeminen ennen Ireneä spoilaa melko pahasti (vaikkakaan ei ihan kokonaan) Irenen. Minulla oli onni, että sain lukea Ireneni puhtaalta pöydältä.

Pierre Lemaitre: Alex
Alkuper. Alex (2011)
Maclehose Press 2013
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 354

Niin monin tavoin voi kahlehtia, tulla kahlehdituksi. Avaan ikkunan, mutta vastassani on puiset luukut. Minulla on tahtoa, mutta ei voimaa. Olen hiillos, joka kytee. Kerran leimahdan liekiksi asti, mutta sammutuspeite asettuu päälleni, tukahduttaa. Kyytipojaksi saan vettä väkevämpää: että varmasti sammuu.

Väärin. Minä kyden, edelleen. Ei olisi kannattanut jättää hiillosta. Pieni vire oikeasta suunnasta ja hiillos kasvaa liekiksi. Minä määrään, miten tätä peliä pelataan.

Justice in not always black and white.

Sanoisin, sairaan hyvä kirja.

Helmet-lukuhaaste: Kirjassa selvitetään rikos (24)

Alexista on blogannut muun muassa Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä.

Sisäelimiä sun muuta suolenpätkää

Lemaitre on hyppinyt silmilleni useammassakin paikassa, muun muassa muutamissa blogeissa ja Facebookin dekkariryhmässä. Sivuutin hänet julmasti, kunnes silmiini osui keskustelua, jossa Pierren kirjojen sanottiin olevan turhan raakoja. Ahaa, pitääkin lukea.

Kirjat kannattaa kuulemma lukea alkuperäisessä (eli ranskankielisessä) järjestyksessä, ei käännösjärjestyksessä, joka on eri. Suomennokset on muuten käännöksen käännöksiä eli käännetty englanninkielisistä käännöksistä.

Alkuperäinen järjestys on

Irene
Alex
Rosie
Camille

Pierre Lemaitre: Irene
Alkuper. Travail Soigné, 2006
Maclehose Press, 2014
Ranskasta englannistanut Frank Wynne
S. 395


Camille Verhœven on rikoskomisario, jota luulin ensin naiseksi, mutta melko pian selvisi asian todellinen laita eli hän onkin mies.

Lisäksi Camille on lyhytkasvuinen: miehellä on mittaa vain rapiat 125 senttiä. Camillesta on pian tulossa isä, sillä hänen vaimonsa Irène on raskaana.

Auvoisa arki muuttuu hektiseksi puurtamiseksi, kun poliisin tietoon tulee ennennäkemättömän raaka murhatapaus. Uhreja on kaksi eikä heidän surmaamisessa ole verenlennätyksessä pihdattu. Rikospaikka on kuin teurastamo. Johtolankoja ei juuri ole ja nekin, jotka löydetään, ovat melkoisen epämääräisiä.

Mutta sitä tutkitaan ja analysoidaan, mitä on. Yksi vihje johtaa toiseen, linkittyy toiseen. Kyseessä on kenties sarjamurhaaja, joka ammentaa tekosensa rikosromaaneista. Absurdi ajatus, joka on pakko ottaa huomioon, kun ei paljon muutakaan ole.

Pakko ihailla Pierre Lemaitren mielikuvista ja nerokasta juonenpunontaa. Kun luulit tietäneesi, tiesitkin, mutta et ehkä ihan niin kuin oletit. Tunnustan, että minulla oli leuka pudota lattialle maton lähtiessä jalkojeni alta.

Yllätyksellisyyden lisäksi kirjan henkilöt ovat kiinnostavia. Ei tietenkään vähiten itse Camille, mutta on muitakin. Ajoittainen musta huumori ja sarkastinen sanailu myös miellyttää irvokasta mieltäni. On synkkää ja mustaa, mutta ei ryvetä lätissä kuin mutakylvyssä kiehnäävät siat. Ei, nyt on ylväämpää, kopeampaa. Suorastaan elegantin sairasta.

Mitä tulee raakuuksiin: on niitä. Raakuudet ovat jo olemassa olevia raakuuksia. Että on sitä ennenkin osattu. Minun brutaalisuusmittarini ei mennyt punaiselle, vaikka hieman värähtikin. En saa kiksejä raakuuksista, mutta toleranssini on melko korkea ja kykyni erottaa fiktio faktasta normaali. Se ei silti tarkoita, etten kykene tuntemaan ja kokemaan mitään fiktiota lukiessani.

Ajattelin ensin, että pidän taukoa tämän sarjan lukemisessa, mutta enpä taida malttaa, kun minulla on jo Alexkin lainassa kirjastosta ja se on huhujen mukaan vielä parempi.

Irènestä on blogannut muun muassa Kulttuuri kukoistaa.

Imanishi tutkii rahansa ja vapaa-aikansa

Seichō Matsumoto: Inspector Imanishi Investigates
Alkuper. Suna no Utsuwa, 1962
Soho Press 1989
Englannistanut Beth Cary (tai Beth Carey - kirjassa esiintyy Bethin sukunimi kahdessa eri muodossa, joten en tiedä kumpi niistä on oikea)
S. 313

Tässä onkin varsin puhdasverinen dekkari. On rikos ja sitä vatvotaan ja tutkitaan koko kirjan ajan. Mitenkään raaka tämä ei ole, vaikka ruumiita siunaantuukin muutama. Jännityskin on olematonta, mutta voi kukot ja kanat miten kiinnostava kirja!

Kamatan juna-asemalta Tokiossa löytyy pahoin murjottu ruumis. Kyseessä on selvästi murha ja poliisi kutsutaan paikalle. Komisario Imanishi Eitaro on eräs juttua tutkivista poliiseista. Imanishi on tunnollinen ja perusteellinen - jopa siinä määrin, ettei kykene luopumaan jutusta, vaikka tapaus suljetaan selvittämättömänä. Imanishi jatkaa tutkimuksiaan apunaan eräs nuorempi kollegansa, Yoshimura.

Tutkimukset kuljettavat Imanishia ympäri Japania eikä Imanishi säästele kuluissa. Hän maksaa osan tutkimuskuluista itse (ja tutkii vapaa-ajallaan), kun ei kehtaa eikä oikein voikaan ehdottaa työmatkoja poliisin kustannettavaksi. Imanishi on sympaattinen persoonallisuus ja minua ilahdutti etenkin hänen ja Yoshimuran ystävyys.

Jos japanilaisuus viehättää, niin tässäpä sitä. Tosin mitä muuta voi odottaa, kun kyseessä on kuitenkin japanilainen kirjailija ja kirjallisuus. Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin 1960-luvulle, mutta eipä esimerkiksi naisen asema ole siitä paljon muuttunut: Nainen jää (edelleen usein) kotiin avioiduttuaan ja saatuaan lapsen/lapsia. Nainen hoitaa lapsen lisäksi miehensä. Minusta se on viehättävää, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se on vapaaehtoista (mitä se harvemmin Japanissa on: se on monesti naisen ainoa vaihtoehto). Imanishin ja vaimonsa suhde on kuitenkin kaunis ja he kunnioittavat toisiaan.

Kirjassa kohdataan useita mielenkiintoisia henkilöitä, joiden siivin pääsee tutustumaan moninaisiin kulttuurin kiemuroihin aiheinaan niin murteet kuin teatteri- ja musiikkimaailma. Kulttuureista kiinnostuneille varsinaista herkkua. Ainoan miinuksen joudun antamaan käännöksestä, joka on suoraan sanottuna melko kaamea. Mutta siihenkin tottui. Odotin myös enemmän haikuja, sillä kirjan takakannessa mainostetaan Imanihsin harrastavan haiku-runoutta. Melko vähiin jäi se puhde.

Matsumotoa (1909-1992) voidaan pitää japanilaisen rikoskirjallisuuden uudistajana. Hän hylkäsi kaavamaiset tehokeinot (esim. palapelimaisuuden: mm. Keigo Higashinon dekkarit edustavat palapelimaista rakennetta) ja kuvasi enemmänkin yhteiskuntaa ja ihan tavallista elämää ja toi psykologisen aspektin mukaan teoksiinsa. Rikosta ei tarkastella ainoastaan tekijän tekona, vaan sitä (rikosta) käsitellään myös yhteiskunnallisessa kontekstissa. Matsumotosta voi lukea lisää Wikipediasta.

Ja ei kun Kurjen siivelle taas!

Lampaan vaatteet ja suden silmät

Eilen heitin kamerarepun selkääni ja taivalsin metsälle. Tiesin, että siellä on minulle jotain silmää hivelevää ja mieltä kutkuttavaa. Ja olihan siellä juu. Väännän kutkuttavasta erillisen postauksen myöhemmin.

Sen sijaan siinä kävellessäni pohdiskelin vastikään lukemaani Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa (Wsoy, 2015). Ajattelin rikostoimittaja Lauri Kiveä, joka näkee pahuuden itsessään - ja muissakin. Heitä kulkee paljon susina lampaiden vaatteissa. Osa hyväksyy pahuuden itsessään, mutta taistelee pitääkseen lammastaljan päällään. Osa antaa taljan pudota paljastaen keltaiset silmät ja terävät kulmahampaat.

"Oliko pahuus tekoja, vai riittikö se, ettei tehnyt mitään?"

Laurin oma menneisyys on täynnä selittämätöntä (voiko pahuutta lopulta edes selittää? Ja jos ei voi, voiko hyvyyttäkään?) pahuutta, kitkeriä muistoja, mustelmia. Mennyt tulee vastaan odottamattomalla tavalla Laurin alkaessa tehdä laajaa juttua Suomessa vellovista perhesurmista: hän joutuu kohtaamaan tekoja, joita ei halua muistaa, ajatuksia joita ei halua ajatella. Ihmisiä, joille hän ei ole olemassa. Mutta juna on jo nytkähtänyt liikkeelle.

Lampaan vaatteissa otti minut mukaansa heti. Hiltunen alkaa avata tarinaa maltillisesti kielellä ja sanonnoilla leikitellen. Dialogit ovat varsinaisia herkkupaloja, joissa paikoin kytee murteen lisäksi musta huumori. En innostu kirjoista, jotka on kauttaaltaan kirjoitettu jollakin murteella, mutta dialogeihin ne sopivat - jopa kuuluvat. 

Kieli on muutenkin runsasta ja rikasta, mutta antavaa ja se soljuu helposti. Ei tule täyteen ahdettua oloa eikä tarvitse olla ymmällään. Saa oivaltaa ja ajatella.

Tarina on melko raaka, mutta ainakaan minulle ei liikaa. En näe tarkoitushakuista mässyttelyä, vaan kohtauksia jotka heijastuvat tähän päivään. Ne pitää kuulla, jotta tietää mitä ja miten ajatella. Ja vaikka tietää, ei se tarkoita, että muuttuu, voi muuttua, haluaa muuttua.

Lampaan vaatteissa johdattaa lukijan ajattelemaan pahuutta: ei vain tässä romaanissa vaan yleensä. Ehkä jopa omalla kohdalla? Pahuutta on monenlaista ja -asteista ja meillä kaikilla on potentiaalia monenlaiseen ja -asteiseen. Joskus ajatuksista ei ole pitkä matka tekoihin, joskus on.

Hyytävän hyvä kirja siis, kyllä kannatti odottaa, että pääsi lukemaan! Lukunautinnon minulle mahdollisti suomalainen kirjastolaitos.

Puolitosissani kävin kysymässä paikallisesta kirjastosta voinko saada kirjastokortin. Ajattelin, että sitä tuskin irtoaa, kun en asu enkä ole koskaan asunut täällä. Mutta toisin kävi: ihastuttava kirjastoihminen antoi lomakkeen täytettäväksi, ja pian oli lukemattomille lähteille johdattava kortti kädessäni.

Julistan nyt blogissani alkaneeksi suomalaisen kirjallisuuden kesän! Luvassa on sekä uutta (tai ainakin uudehkoa) että vanhaa kirjallisuutta plus Usrula Poznanskin Linnut.

Hiltusen Lampaan vaatteissa on luettu on ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin,  Villasukka kirjahyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla.

Luin kirjan ja tulen lukemaan jatkossakin

Blogini jäi puolivahingossa hunningolle, koska pakkasin laukkuni ja häivyin reissun päälle. Sillä reissulla olen edelleen, enkä tiedä kuinka kauan.

Noin viikko sitten varhaisaamulla Lontoosta alkanut matka päättyi iltamyöhällä Suomen keskiosiin. Tämä on nyt majapaikkani määrittelemättömän ajan. Reissun syy ei ole kovin iloinen, mutta en aio siitä sen enempää jauhaa.

Enkeli taivaan

Olen lukenut monta hyvää kirjaa, joista tekisi mieli blogatakin, mutta en ole jaksanut. Ennen reissua ehdin kotona lukea Jari Salosen Kuokkavieraat (Otava 2016). Minun on vaikea kirjoittaa kirjasta, jos en saa sitä hipelöidä samalla, joten nyt vain tällainen suppeahko miete.

Kuokkavieraat aloittaa KRP:n komisario Jukka Zetterman -sarjan. Ja hienosti aloittaakin. Heti ensimmisellä sivulla tärähtää. Morsian ryöstetään häissään, mutta ryöstö ei olekaan osa ohjelmaa. Kyseessä on ihka oikea kidnappaus.

Uransa pikaistuksissaan sössineestä Zettermanista on tullut heittopussi, jota lähetellään sinne missä apua tarvitaan ja hän päätyy kiertotien kautta tutkimaan kidnappausta.

Kuokkavieraita ei olisi millään tahtonut laskea käsiskään enkä paljon laskenutkaan. Kirjassa on useampikin mielenkiintoinen henkilö ikääntyvän Zettermanin lisäksi. Sellaisia henkilöitä, joihin kiintyy - niin taiten heidät on kuvattu.

Juonen ja henkilöiden lisäksi kirjan kieli ja tunnelma hivelevät hermoja. Pidän Salosen sanailusta ja kepeyden alla piilevästä vakavammasta. Huumori on ajoittain ironista, mutta ei missään mielessä katkeraa, vaikka siihenkin voisi olla aihetta.

Ihailen Salosen kieltä, joka on helposti soljuvaa ja mietittyä. Sitä on ilo lukea. Iloani lisää se, ettei Salonen mene sieltä, mistä aita on matalin.

Tämä toimii aasinsiltaja suomen kieleen pesiytyneeseen tulla-futuurin mielipuoliseen käyttöön, jota viljellään kuin kauraa tukiaispellossa. Salonen ei viljele: hän osaa viljellä ilman tulemisiakin. Tulla-futuurin vältteleminen vaatii tietenkin aivotyötä: niin tiukasti se nähtävästi on istutettu suomen kieleen.

Elän edelleen luulossa (saa korjata, jos olen väärässä tai vanhentunut), että tulla-futuurin käyttäminen on ihan hyväksyttävää, jos sille on perusteltu syy. Perusteltu syy on esimerkiksi sekaannuksen vaara, eli täytyy voida erottaa nykyhetki tulevasta. Kun pelkkä preesens ei tee eroa, turvaudutaan liiankin herkästi tulla-futuuriin.

Meinasin oksentaa katsoessani telkkarista jotain ajankohtaisohjelmaa (oliskos ollut joku Suomi Areena tai vastaava), jossa asiat tulivat olemaan ja menemään lähes joka virkkeessä. Hyi saatana. Puhutussa kielessä sen vielä voi jotenkin hyväksyä, mutta että kirjallisuudessa.

Meillä on suomen kielessä tulevaisuutta kuvaavia sanoja, joilla voidaan ilmaista, että jokin tapahtuu TULEE TAPAHTUMAAN jossain hamassa tulevaisuudessa. Miten olisi vaikka huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna. Miksi jonkin asian pitää TULLA TAPAHTUMAAN huomenna, kun pelkkä huomen viittaa tulevaisuuteen? Meillä on myös aikoa-verbi siltä varalta, ettei tarvitse tulla menemään hammaslääkärille, jos ei voi vain mennä.

Suurimman osan asioista voi ilmaista ihan selkeästi ilman tuota karseaa ja kielellisesti naurettavan kuuloista tulla-futuuria, jos vain hieman vaivautuu miettimään. Harmillista, että liian harva vaivautuu.

Luen tällä hetkellä Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa. Voi jestas, miten kauniisti kirjoitettu! Lampaan vaatteissa ei keinotekoiset futuurit kuki - siinä kukkivat huolella mietityt sanat ja kokonaiset virkkeet.

Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä tästä tulla-futuurista? Olenko ainoa, jonka korva itkee vaikkua sitä kuullessaan, silmät vuotavat rähmää sitä lukiessaan?