Nemesis

Olen saanut luettua kirjan eli vaihteeksi on tarjolla blogiin muutakin sisältöä kuin listoja ja koosteita, vaikka eipä niissäkään mielestäni mitään moittimista ole. Lähes kaikki kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvä oheistoiminta on mielestäni mukavaa.

Lukuaikaani vei joulu- ja vuodenvaihdepyhien aikana tavanomaista runsaampi television tuijottelu. Erikoisin katselukokemus oli Netflixin tuottama interaktiivinen elokuva Black Mirror Bandersnatch, jossa katsoja voi valita annetuista vaihtoehdoista, miten päähenkilö-Stefan toimii missäkin tilanteessa. Ehdin tosin katsoa hyvän aikaa elokuvaa ennen kuin tajusin, että voin vaikuttaa valintoihin. Luulin, että ruutuun ilmestyvät vaihtoehdot olivat päähenkilön eli Stefanin sisäistä pohdintaa tmv.

Ja sitten takaisin kirjoihin. Tämän vuoden saa kunnian korkata Jo Nesbø dekkarillaan Nemesis.

Olen varsin myöhäisherännäinen tämän Harry Hole -sarjan kanssa, mutta onneksi kirjat eivät sinällään vanhene. Nähtävästi pidin viime vuoden kokonaan taukoa Nesbøsta, mutta tänä vuonna tilanne (mahdollisesti) korjautunee udeammankin kirjan voimin.

Nemesis on Harry Hole -sarjan neljäs osa. En olekaan nähtävästi kolmannesta osasta eli Punarinnasta blogannut. Noh, Punarinta oli osin melko puuduttava. Siinä oli minun makuuni liikaa sotatannerta.

Nemesiksessä seurataan kahta rikostapausta: pankkiryöstömurhaa ja yksityishenkilön kuolemaa, jonka aluksi oletetaan olevan itsemurha, mutta Harry Holea epäilyttää – erityisesti siksi, että Hole tunsi uhrin ja oli vieraillut hänen luonaan kuoliniltana. Alkoholiongelmaisen Holen muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet, joten hän joutuu hieman epäilemään itseäänkin.

Tämä on nyt oikeastaan ensimmäinen Hole-kirja, jossa minulle syntyy Harryyn jonkinlainen ”tunneside”. En ole aikaisempien kirjojen kohdalla (paitsi Torakoissa kyllä hieman "ihastuin") ollut järin innostunut hänen henkilöhahmostaan, joka oli muuten oikeastaan syy, miksi taannoin otin Torakat lukuuni: halusin tietää, mistä Harry Hole –hehkutuksessa on kyse.

En ole vieläkään täysin vakuuttunut missä määrin jaksan innostua norjalaisesta alkoholisti-poliisista, mutta ainakin toistaiseksi totean, että jatkoon menee. Sitä paitsi kirjan taustalla kulkee koukuttava kestojuoni, josta haluan lukea lisää. Myös moni kirjan henkilöhahmoista on kiinnostava, joten sekin puoltaa sarjan lukemisen jatkamista.

Tiettyä dekkareille ominaista kliseisyyttä ilmenee (muun muassa poliisin läheisiä vaarassa jne.), mutta toisaalta myös kiinnostavaa pohdintaa. Juoni on yllättävän monihaarainen, mutta pysyy hienosti kasassa. Väkivaltaa esiintyy, mutta ei mitään suolenpätkissä liukastelua eikä yksityiskohtaista raakuuksien kuvailua.

Kaiken kaikkiaan pidin ja Nemesis peittoaa Punarinnan mennen tullen. Itse asiassa Punarinta lienee syy siihen, miksi piti ihan vuoden tauko pitää tästä sarjasta.


Kirjan tiedot:

Jo Nesbø: Nemesis
alkuper. Sorgenfri 2002
Vintage 2008
Norjasta englannistanut Don Bartlett
S. 695
Suomennettu nimellä Suruton


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis (tässä postauksessa)
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

~~~

Nemesiksellä korkkaan myös kuukauden kieli -haasteen osaltani alkaneeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Nemesiksen kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Tässä kirjassa etsittiin molempia.

Elokuva: A Tale of Two Sisters

Katsoin hiljattain elokuvan, josta en voi vaieta. Harvemmin kirjoittelen elokuvista, koska en niitä juuri katso ja jos katsonkin, niin aika harvoin mikään koskettaa niin paljon, että jaksan siitä erikseen mainita.

Nyt kuitenkin osui eteeni sellainen helmi, että on pakko kerta kaikkiaan mainostaa sitä. Kyseessä ei ole mikään uutuus, vaan 2003 julkaistu eteläkorealainen elokuva nimeltä Janghwa, Hongryeon (englanniksi A Tale of Two Sisters - katsoin leffan luonnollisesti tekstityksen kera, koska en osaa koreaa).

Ohjannut Kim Jee-woon

Ei kannata säikähtää posteria, vaikka se onkin melko verinen. Elokuva ei ole ollenkaan niin brutaali kuin juliste antaa ymmärtää, vaikka verta siinä on. Jännite on luotu muilla keinoin kuin veriroiskeilla eli kyseessä ei ole mikään splatteri tai gore, vaan psykologinen kauhutrilleridraama. Varsinainen mind fuck - elokuva, joka tekee mieli katsoa uudelleen heti sen loputtua.

Kopsaan tähän IMDb:n sivulta juonikuvauksen. Sen enempää ei tästä elokuvasta ole tarve tietää ennen sen katsomista.

Two sisters who, after spending time in a mental institution, return to the home of their father and cruel stepmother. Once there, in addition to dealing with their stepmother's obsessive and unbalanced ways, an interfering ghost also affects their recovery.

A Tale of Two Sisters pitää katsoa erittäin skarppina. Mielestäni katsoin, mutta silti tipahdin kärryiltä eräässä kohdassa (veikkaan, että niin käy lähes kaikille katsojille, jotka eivät elokuvasta ennestään mitään tiedä, ja se onkin tarkoitus).

Pääsin kuitenkin takaisin kyytiin ja koko elokuvan kaari alkoi hiljaksiin valjeta, mutta koko ajan pitää olla mieli ns. palapelinrakentamismoodissa. Tiettyjä vihjeitä osaisi tulkita toisella katselukerralla eri tavalla, joten siksi elokuva ehdottomasti kestää toisenkin katselukerran. Ja se on harvinaista elokuvalle.

Tässä on kaikki kohdillaan: leikkaus ja valaistus, miljöö, näyttelijät, tunnelma. Jopa värit. Ja musiikki. Nyt ei ole kyseessä pelkkä elokuva, vaan taideteos. Tietoa elokuvasta Wikipediassa - huom. sisältää juonikuvauksen, joten en suosittele lukemaan ainakaan ennen elokuvaa.

Alla virallinen traileri, joka ei mielestäni tee oikeutta leffalle. Joku katsoja on tehnyt oman trailerin, joka kuvaa paremmin elokuvan toista puolta. A Tale of Two Sisters ei ole niin vauhdikas kuin virallinen traileri antaa ymmärtää. 

Nomadina Mongolian aroilla

Byambasuren Davaa & Lisa Reisch: The Cave of the Yellow Dog
Virago, 2007
Saksasta englanniksi kääntänyt Sally-Ann Spencer
S. 140 ja kuvaliitteet


Tällä kertaa matkustamme Mongoliaan. Kirjan nappasin kirjastosta käteeni ihan puhtaasti kannen perusteella: minusta se on suloinen. Ja kuulkaa, suloinen on itse kirjakin.

I left Mongolia in the winter of 1999 to apply for a place at Munich Academy of Television and Film. I returned in the spring 2004 on a research trip for my graduation film. The Inspiration for the film and, later, this book came from a Mongolian fable, The Cave of the Yellow Dog.

Kirjassa on periaatteessa kaksi tasoa: toinen kertoo mongolialaisen nomadiperheen elämästä arolla, toisessa tasossa kirjailija valottaa omaa taustaansa (hän on myös mongolialainen) ja kertoo yleistä mongolialaisesta kulttuurista. Mongolialaisten kansanlaulujen säkeet soivat lukujen raoissa.

Kirja etenee kronologisesti. Byambasuren kertoo, miten hän lähtee ryhmänsä kanssa matkalle Mongoliaan etsimään filmiinsä sopivaa perhettä. He tutustuvat Batchuluun-nimiseen perheeseen, johon kuuluu vanhempien lisäksi kolme pientä lasta. Vanhin tyttö, Nansaal, käy koulua.

Perhe suostuu mukaan filmatisointiin, jota Byambasuren siis alun perin lähti arolle tekemään. Filmissä seurataan vuoden ajan perheen elämää. Tämä kirja syntyi elokuvan sivutuotteena.

Kirjan luettuani innostuin tutkimaan, josko filmin (minusta kyseessä on dokumenttielokuva) voisi katsoa jostain netistä. Ja voihan sen, esimerkiksi tuolla. En tiedä miten laillinen (tai laiton) kyseinen sivusto on, joten.. eeh, älkää kivittäkö. 

Katsoin siis tuon filminkin ja tunnistin sen juonen ja kohtaukset selkeästi kirjasta. Vaan eipä sillä ollut väliä: minusta kirja kannattaakin lukea ennen elokuvaa, koska kirjassa kerrotaan paljon sellaista tietoutta, jota ei filmissä suoraan tule esille. Tai jos tuleekin, niin niitä ei avata katsojalle sen kummemmin.

Mietin jopa olisinko saanut filmistä niin paljon irti ellen olisi lukenut kirjaa ensin. Kirjahan on melko lyhyt, mutta silti tanakka perustiedoiltaan.Tosin kyllä se elokuvakin on ihan selkeä ja siinä on punainen lankansa eli toimii se toki yksinäänkin.

Kirjassa on kuvaliite, josta iso plussa. Tapahtumapaikka ja henkilöt olivat siten jo ikään kuin tuttuja. Aivan ihastuttava kirja, ihana dokumenttielokuva, jota en ikinä olisi keksinyt katsoa ilman tätä kirjaa. Yhdessä kirja ja elokuva muodostavat varsin avartavan ja mielenkiintoisen katsauksen Mongolialaiseen nomadielämään.

Filmin lopussa pyrähti jopa kyynelparvi silmiini. Kyllä, siitä huolimatta että tiesin mitä on odotettavissa (ei mitään kauhua, vaan koskettava tapahtuma). Filmi herätti kirjan tarinan henkiin, se maalasi sille maiseman ja väritti sen, se lauloi ja soi koskettavasti. Se puhalsi Batchuluun perheen elämään ja minä kiinnyin heihin. 

Kirjan ja filmin yhdessä lisään suosikkeihini. Tämän koskettavan ja suloisen yhdistelmän myötä tuli valloitettua samalla uusi maa. Luulenpa, ettei visiittini Mongoliassa jää tähän: minä nimittäin vähän ihastuin ja haluan lukea lisää! Itse asiassa luinkin jo netistä ja katselin lisää kuvia. Näiden tällaisten kirjojen eräs mahtava anti on herätellä mielenkiintoa uusiin asioihin ja kulttuureihin.

Mary the Cutter

Katsoin vaihteeksi kauhuleffan nimeltä American Mary (2012). Minähän en pahemmin televisiota katsele (seuraan muutamaa sarjaa, mutta nekin katson nauhoituksena silloin kun huvittaa), mutta joskus tulee leffoja katseltua silti.

Mielikkigenreni on kauhu - on ollut lapsesta lähtien eli jotkin asiat eivät nähtävästi muutu. Myös eläimet (minulla on sunnuntaisin tapana istua tv:n ääressä katsellen/kuunnellen Animal Planetia samalla kun luen Sunday Timesin) ovat lähellä sydäntäni - mutta eivät lähellä lautastani. Tästäkin on ollut ennusmerkit esillä jo lapsesta asti.

Mary Mason (Katharine Isabelle) opiskelee lääkiksessä kirurgiksi. Monille opiskelijoille tutut rahahuolet painavat Marynkin mieltä. Epätoivoissaan hän hakee strippariksi eräälle clubille. Haastattelu muuttuu kuitenkin omituiseksi työkeikaksi, jonka Mary ottaa "sokkona" vastaan. Ei saa kysellä, pitää vain toimia.

Kyseessä on ensimmäinen sysäys kohti uutta uraa. Naulan arkkuun lyö juhlatilaisuus, johon Mary on kutsuttu. Juhlien taka-ajatus on melko kyseenalainen. Paluuta entiseen ei ole ja Mary lopettaa opiskelunsakin.

Pidin kovasti elokuvan miljööstä, jos näin voi sanoa. Tummaa ja hämärää, tyylikkäitä fetish-painotteisia vaatteita, (hyväsydämisiä) friikkejä. Tässä elokuvassa on vaihteeksi ihan messevä juonikin, vaikkei se mitään suuria käänteitä pdäkään sisällään. Osan niistä saattoi aavistaa ennalta, mutta ei ihan kaikkea sentään.

Koska kyseessä on kaufuleffa, niin luonnollisesti veri lentää. Pahimpia kohtauksia ei näytetä eikä tarvitsekaan. Mielikuvitus kyllä hoitelee loput, kun "potilas" makaa toimenpidepöydällä. Elokuvassa on vahva kostoteema, joka toistuu useammankin kerran - tosin kohde vaihtuu siinä välissä. Olinko nyt tarpeeksi kryptinen. Toivottavasti, sillä en aio paljastaa enempää.

Pakollinen marmatus liittyy elokuvan nimeen: American Mary on harvinaisen lattea ja mitäänsanomaton nimi. Bloody Mary olisi raflaavampi. Tai vaikkapa The Sewing Mary. Mary the Cutter.

Alla elokuvan traileri, jota en suosittele herkkiksille. Trailerin loppupuolella (leikkauspöydällä) vilahtavat naiset ovat oikeasti(kin) kaksoset: Jen Soska ja Sylvia Soska. He ovat myös käsikirjoittaneet ja ohjanneet American Maryn.




En jaksa nyt pohtia, mistä viehtymykseni kauhuun kumpuaa. Ehkä olen sadistinen sika. Terkut sialta.

Kirjasta elokuvaksi

Olen yleensä aika pihalla siitä, mitä elokuvamaailmassa tapahtuu. Skippaan lehdistäkin yleensä elokuvaosiot. Psychologies'ta lukiessani silmäni kiinnittyivät kuitenkin tuttuun nimeen: Before I Go to Sleep.

Ja kylläpä vain, kyseessä tosiaan on SJ Watsonin romaaniin, Before I Go to Sleep, perustuva elokuva. Sehän täytyy toki katsastaa. Kirjan perusjuoni on minulla vielä muistissa, mutta loppuratkaisu ja jotkin juonenkäänteet ovat jo hieman hämäränpeitossa.

Katsoin trailerin ja nähtävästi elokuva ei ihan uskollinen ole kirjalle. Kirjassa Christine piti päiväkirjaa kirjoittamalla, elokuvassa hän pitää videopäiväkirjaa. Elokuvan julkaisupäivä Briteissä on 5.9. Suomesta en tiedä.



Loppuun vielä luku-uutiset: tällä hetkellä luen Riikka Pulkkisen Vierasta. Sivuja on takana vasta viitisenkymmentä, mutta tarina on jo imaissut mukaansa.

Järkyttävä elokuvakokemus

En yleensä katso komedialeffoja. Se ei johdu siitä, että olen huumorintajuton tosikko tai muuten vain kireähkö. Revin huumorini mieluummin jostain muualta.

Eilen ajattelin kuitenkin irrotella ja katsoin elokuvan nimeltä The Three Stoogies. Leffa muistutti minua siitä, miksi en katso komediaelokuvia. En vain jotenkin jaksa innostua liimautumaan telkkarin ääreen katsomaan yhden ja saman vitsin toisintoa lähes pariksi tunniksi.

Vai mitä sanotte tästä? Jos olisin katsonut trailerin ennen elokuvan katsomista, olisi elokuva jäänyt katsomatta. Enkä olisi menettänyt mitään.



Nyt joku voi ihmetellä - itsekin hieman ihmettelen - miksi tällaisesta elokuvasta pitää edes postata. En osaa vastata muuta kuin että se ärsytti niin paljon, että on pakko avautua. Ja kas noin, heti mieli keveni. Kiitos ja anteeksi.

Ps. Jos joku tietää oikeasti hyvän komediaelokuvan, saa vinkata. Muuten yleistän koko genren täydeksi sonnaksi.

Hereafter

Kuva täältä.

Hereafter (2010)
Ohjannut Clint Eastwood

Katsoin tämän elokuvan eilen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Jopa niin suuren, että on pakko kirjoittaa siitä muutama sana.

Mitä yhteistä on San Franciscossa asuvalla duunarilla, ranskalaisella journalistilla ja brittiläisellä koulupojalla? Eipä oikeastaan muuta kuin jollakin tavalla kukin näistä on kosketuksissa kuolevaisuuden kanssa. Kukin käy omaa henkistä kamppailua tahollaan.

Elokuva kuljettaa aluksi kolmea tarinaa, loppua kohden nämä tarinat ja kohtalot yhdistyvät. Mutta miten ja miksi, se selviää katsomalla. En halua spoilata tämän enempää, koska se latistaisi elokuvanautinnon.

Voisin kuvitella, että joidenkin mielestä elokuva - etenkin loppua kohden - on kliseinen. Olkoon tai ei, minua se ei häirinnyt lainkaan eikä vienyt palaakaan pois elokuvan viehätyksestä. Eastwood on loistava ohjaaja.

Hereafter on tietyllä tapaa hyvinkin visuaalinen elokuva. Sen palaset on kauniisti kudottu yhteen. Rankkaisin tämän ehkä jopa parhaaksi tänä vuonna näkemäkseni leffaksi. En tosin katso kovin paljon leffoja enkä varsinkaan yleensä uutuuksia, joten otanta on melko suppea.

Ehkä voisinkin sanoa, että tämä leffa menee kaikkien aikojen kiehtovimpien elokuvia top kymppiin. Hereafter liikutti minua todella syvältä ja muutama kyynelkin vierähti sitä katsoessa.

Alla traileri, jos kiinnostaa.

The Cabin in the Woods - elokuva

The Cabin in the Woods (2011)

Kuva täältä.

Odotin kovasti saadakseni nähdä tämän elokuvan. Odotukset olivat aika korkealla, vaikka noin yleisesti ottaen harvemmin sitä törmää tosi hyviin uutuuksiin. Tai sitten katselen liian vähän ja vääränlaisia elokuvia.

Viisi teiniä lähtee viikonlopunviettoon syrjäiselle mökille keskelle metsää. Tarkoituksena on chillailla ja ryypätä.

Chillailu saa karmivan käänteen, kun lattialuukku pompsahtaa auki.

- Tuuli se vain oli, mennään katsomaan, joku väläytti.

Joo, tuulihan se puhaltelee kellariin johtavia puisia lattialuukkuja auki. Ainakin teinien mielestä se oli ihan looginen selitys näemmä.

No, kellariin mentiin ja aikamoinen varasto sieltä löytyikin kaikenlaista rojua. Lisäksi löytyi vanha päiväkirja, josta luettiin spookya tarinaa. Vaan eivätpä nuoret tienneet, mitkä vaikutukset sillä oli: tietämättään he herättivät tappajazombieperheen!

Ihan näin yksinkertainen ei juoni kuitenkaan ole, vaan tapahtumia ohjataan ihan muualta käsin. Voisi puhua eräänlaisesta reality-sarjasta. Tosin "osallistujat" eivät itse tiedä sellaisessa olevansa eivätkä varsinkaan tiedä sitä, että harva "osallistuja" näistä "ohjelmista" selviää hengissä.

Katsojalle kokonaisjuoni paljastuu hiljalleen ja se onkin menoa sitten. Lopulta mukana menossa on ihmissusi, yksisarvinen, joka tappaa sarvellaan sekä joukko muita kauhuhahmoja.

Paikoin elokuva oli erittäin silmiä hivelevää, jos ei kavahda kauhistuttavia olentoja ja teurastusta. Kiehtovinta minulle leffassa olikin ne "kauhuhahmot". Olisin halunnut tuijottaa niitä enemmän.

Noin muuten elokuvan juoni lähti mielestäni käsistä loppua kohden eikä se logiikka näiden tapahtumien taustalla miellyttänyt minua. En myöskään ollut tyytyväinen loppuun. Eli periaatteessa petyin, mutta onneksi silmät (ja zombiet, hoho!) saivat kuitenkin ruokaa.

Sasori, Female Prisoner

Joshuu 701-gô: Sasori (Female Prisoner-701: Scorpion), 1972

Nami Matsushima (Meiko Kaji) joutuu karmaisevan kiristyksen kohteeksi, jonka seurauksena hänen elämänsä hajoaa pirstaleiksi - ja hän joutuu vankilaan. Vankila ei ole mikään herkkupaikka kenellekään. Väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu on arkipäivää.

Erään kidutussession päätteeksi Nami "kuolee". Hänet kääritään säkkiin ja heitetään metsään. Mutta kuollut hän ei olekaan, vaan virkoaa mielessään kypsyneet vihan hedelmät - ja ajatus kostosta.

Tämä elokuva on ensimmäinen osa neljän leffan sarjasta. Alla traileri, joka valitettavasti on huonolaatuinen eikä siinä ole edes tekstitystä. Elokuvahan on japaninkielinen.



Sasoria ei ole puheilla pilattu ja etenkin Nami on suurimman osan ajasta hiljaa. Hän ei turhia lörpöttele, mutta eipä tarvitsekaan, kun silmät kertovat kaiken. Meiko Kaji on uskomattoman lahjakas näyttelijä.

Luonnollisesti rakastuin tähän elokuvaan, mutta senhän tiesin jo ennen kuin edes katsoin sen. Meiko Kaji, joka tätä elokuvaa tähdittää, on eräs ikiaikainen suosikkini niin elokuvien kuin musiikin suhteen. Minulle mieluisin genre elokuvamaailmassa kauhun lisäksi ovat aasialaiset leffat.

Tässä vielä Sasori-sarjan "tunnusbiisi", joka ei tosin tässä osassa soinut kuin lopussa. Muissa osissa sillä lienee suurempi rooli.


Lady Snowbloodista olen kirjoittanut aiemmin täällä. Se on niinikään Meikon tähdittämä elokuva.

Pari sanaa pojastani Kevinistä

Lionel Shriver: We Need to Talk about Kevin

Pohdin jokunen aika sitten, minkä kirjan lukisin seuraavaksi. Annoin teidän lukijoiden äänestää vaihtoehdoista ja eniten ääniä sai Poikani Kevin. Nyt se on luettu ja periaatteessa hyväksi havaittu.

Koska todella moni on jo tämän kirjan lukenut, sisältää tämä kirjoitus vihjaavia paljastuksia kirjan juonesta, joita et halua tietää, ellet ole kirjaa lukenut. Lopeta siis lukeminen tähän, jos olet aikeissa kirjan lukea!

Kun olin lukenut Keviniä about 150 sivua, keksin että haluan nähdä kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Sen sitten katsoinkin. Virhe.

Elokuva noudatteli aika uskollisesti kirjan tapahtumia ja yksittäisiä kohtauksia oli helppo tunnistaa. Siis siihen asti, kun oli kirjaa lukenut. Sitten alkoivatkin yllätykset.

Luulin ensinnäkin, että Kevin jäisi ainoaksi lapseksi. Olin myös olettanut, että Eva ja Franklin olivat eronneet. Noh, olivathan he periaatteessa - melko lopullisesti tosin.

Elokuvan katsominen oli virhe siinä mielessä, että se vei kirjan lukemiselta pohjan. Luin kirjan silti loppuun, mutta tietyllä tapaa se ei enää innostanut minua.

Kirjan alussa minua kiehtoi Evan ajatukset äitiydestä ja suhteesta lapseensa. Tai siitä, kuinka vaikeaa sen suhteen luominen oli ja kuinka hän odotti jotain suurta, jota voi kokea vain äitiyden myötä (niin kuin hänen ystävät vakuuttelivat). Ja mikä pettymys, kun sellaisia tuntemuksia ei tullutkaan.

Samastuin Evaan. Olen lapsirakas (olen myös nelinkertainen täti), mutta voin kuvitella, että minulle voisi käydä samoin kuin Evalle. Voin ymmärtää häntä monin tavoin, hänen "kaukokaipuutaan" ja itsenäisyyttään. Haluaan pitää Franklin yksin "itsellään". Minäkään en halua lapsia: minulla ei ole koskaan edes ollut vauvakuumetta.

Kävi vielä niin hassusti, että tämä kirja vain vahvisti sitä tunnetta. Toisaalta ei sitä tarvitse erikseen vahvistaa, koska tunne on muutenkin vahva, enkä ole enää vuosikausiin vakavissani miettinyt lapsen hankkimista. Ja nythän alan olla jo melko iäkäs ensisynnyttäjä.

Kaiken kaikkiaan kiehtova kirja siis. Ei vain olisi kannattanut sitä elokuvaa katsoa samaan aikaan. Ajoittain minua myös häiritsi kirjan "jaaritteleva" tyyli, se alkoi ajoittain puuduttaa. Ehdottomasti kuitenkin lukemisenarvoinen eli voin suositella lämpimästi!

16-vuotias ammattitappaja

Joskus tulee katseltua leffoja, mutta hyvin harvoin kirjaan niitä tänne. Yritän nyt ryhdistäytyä tällä saralla ihan vain itseäni varten, että muistaisin, mitä on tullut katsottua.

En välttämättä jaksa paljon elokuvista kirjoittaa, joten suurimman osan vain listaan trailerin kera.

Eilen katsoin elokuvan nimeltä Hanna. Hanna varttuu isänsä kanssa syrjäisessä metsässä, jossa isä koulii tyttärestään ammattiappajan.

Miksi, se selviää ajallaan. Ja kuka Hanna lopulta oikein on ja miksi hänet halutaan tappaa?

Tykkäsin tästä elokuvasta, vaikka suuri osa tästä oli melkoista räiskintää ja jahtaamista. Tässä oli kuitenkin pointtia ja pidin erityisesti leffan musiikista. Se ei yllä tehokeinona samalle tasolle esim. Kill Billien kanssa, mutta kiinnitti huomioni positiivisella tavalla.


Traileri alla



Katsoin jokunen aika sitten myös erään toisen action-leffan, joka minulle edustaa sellaista aivotonta räiskintää, josta en pidä. Elokuvan nimi on Battle Los Angeles.

Joka ikinen henkilö jäi etäiseksi ja mielenkiinnottomaksi ja elokuvassa keskityttiinkin lähinnä tappamaan alieneita. Boring, varsinkin kun etäisten henkilöhahmojen takia ei jaksanut edes jännittää kuka kuolee jne.

Salakavala kauhuleffa

Kuva täältä.

Insidious (2010)

Perheen arki muuttuu, kun heidän talossaan alkaa kummitella. Äkillisesti perheen vanhin lapsi, Dalton, vajoaa koomaan.

Äiti on varma, että syy on talossa. Perhe muuttaa jälleen, mutta kummittelu jatkuu jatkumistaan.

Selviää, että syy ei ole talossa, vaan Daltonissa.

Juonikuvauksen voit lukea täältä (englanninkielinen). Siinä ei ole sellaisia juonipaljastuksia, jotka pilaavat elokuvan jännityksen.

Insidious on ihan katsottava elokuva. Ei mitään kauhuelokuvien parhaimmistoa, mutta yllättävän hyvä kuitenkin. Voin jopa suositella genrestä pitäville.

~~~

Olen tottumaton kirjoittamaan elokuvista. Haluan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa muutaman sanasen katsomistani leffoistakin.Lähinnä nämä ovat muistilappuja itselleni siitä, mitä olen katsonut.

I Spit on your Grave

I spit on your Grave
(ohjannut Steven R. Monroe)

Brutaalien elokuvien ystäville I spit on your Grave on ihan ykkösvalinta.

Katsomani versio on vuodelta 2010. Alkuperäinen elokuva on tehty vuonna 1978 ja sitä en siis ole edes nähnyt.

Leffa on perinteinen kostoleffa. Nuori kirjailijanainen vuokraa pariksi kuukaudeksi mökin keskeltä ei-mitään saadakseen kirjoitusrauhan. Rauha ei kauan kestä, kun paikallinen poikajoukko päättää tehdä lähempää tuttavuutta naisen kanssa.

I spit on your Grave on erittäin raaka ja sairas, mutta minä pidin siitä. Täytyy nyt tässä kohden taas mainita, että en fantasioi elokuvan tapahtumista ja plaa plaa. Tällaisia elokuviahan ei olisi, ellei niille jostain löytyisi yleisöäkin.

Traileri alla, älä katso jos ei raakuus kiinnosta.

Voiko ihmisestä tehdä marttyyrin?

Martyrs
(kirjoittanut ja ohjannut Pascal Laugier)

Katselin eilen tämän leffan illan ratoksi.

En pahemmin katsele elokuvia ja jos katson, niin kauhu (ja aasialaiset elokuvat) on mieleeni. Toki monenlaiset muutkin leffat menee, mutta kauhu (ja Aasia) on erityisen lähellä sydäntä.

En tosin välitä mistään örkkikauhusta, vaan lähinnä kiduttamisesta ja "realistisesta" kauhusta, kuten esim. sahat. Saha lienee paras kauhusarja, jonka olen koskaan nähnyt.

Mutta takaisin marttyyreihin. Verta ja suolenpätkiä oli ihan riittävästi, mutta tarinan tausta oli vähän hölmö. Aloitetaanpa alusta.

Lucie kidnapattiin nuorena jonkin lahkon toimesta. Siitä alkoi hänen kidutushelvettinsä, josta hän tosin onnistui pakenemaan.

Hän päätyy asumaan hoitolaitokseen (tarkoitettu psyykkisesti sairaille), jossa tutustuu toiseen tyttöön, Annaan, ja ystävystyy hänen kanssaan.

Lucie varttuu kuitenkin viha sisällään eikä tarve kostaa koskaan katoa. Ja hän kostaakin, mutta se ei vapauta häntä peloistaan ja harhoistaan.

Anna yrittää auttaa ystäväänsä joutuen samalla itsekin vedetyksi mukaan kauheuksiin: Annasta aletaan tehdä marttyyria.

Kaiken taustalla toimii lahko, joka mielivaltaisesti kaappaa uhrinsa ja sitouttaa monivaiheiseen kidutusohjelmaan. Jos sen läpäisee, on marttyyri.

Tässä kohden juoni mielestäni tökkii. Käsittääkseni marttyyrius on vapaaehtoista? Vai voiko olla marttyyri pakotettuna? Jotenkin minua tökkii tuo ajatus.

Vähän sama kuin joku tekisi itsemurhan sinulle sinun puolestasi sinun tahtoa vastaan: se ei olisi silloin itsemurha.

Ja juu, tiedän toki, ettei marttyyrius ja itsemurha ole samoja asioita, mutta mielestäni itsemurha on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä tarkoitan.

Elokuva on ranskalainen ja mieluusti olisin katsonut sen ranskankielisenä tekstityksen kera. Valitettavasti lataamani versio oli dubattu englanniksi. Se hieman latisti tunnelmaa.

Alla traileri, jos kiinnostaa. Jos olet herkkä, ei kannata katsoa.

Elämää hullun psykiatrin talossa

Augusten Burroughs: Running with Scissors


Luin jokunen aika sitten Burroughsin omaelämäkerrallisen teoksen A Wolf at the Table. 

Siinä pääaiheena on Auguatenin lapsuus. Aikuisuutta sivutaan kirjan lopussa, mutta teini-ikä ja asuminen äidin psykiatrin luona sivuutetaan kokonaan.


Running with Scissors taas kertoo lähinnä tuosta ajasta, kun Augusten asuu äitinsä psykiatrin luona.

Augusten on kirjoittanut Running with Scissorsin aiemmin kuin Wolfin, mutta koska en ollut lukenut kumpaistakaan aiemmin, luin ne, mitä tulee tapahtumiin, ikään kuin kronologisessa järjestyksessä,

A Wolf at the Table on huomattavasti vakavampi ja pohtivampi kirja kuin Running with Scissors ja olen iloinen, että luin sen (Wolf) aiemmin.

Running with Scisssors on kohtalaisen humoristinen kirja: huumoria on sekä mustaa että harmaata. Huumoria varmasti vaatiikin asua psykiatrin talossa, jota asuttavat tohtorin vaimo, muutama muukin potilas sekä liuta omia- että adoptiolapsia. Eikä taida itse tohtorillakaan olla kaikki muumit laaksossa.

Augustenin äiti on itsekeskeinen eikä pahemmin piittaa pojastaan. Tai jos piittaakin, niin ainakin tavat osoittaa välittämistä ovat kyseenalaiset.

Kenties se kuitenkin johtuu siitä, Augustenin äidillä on itselläänkin ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja hän on siksi kyvytön olemaan äiti lapselleen. Ja toisaalta äidin ajatusmaailmassa hän onkin mielellään enemmän kaveri kuin äiti Augustenille.

Pidin kirjasta enemmän kuin sen pohjalta tehdystä elokuvasta, jonka katsoin ennen kuin luin kirjan. Siksipä olikin yllätys kirjaa lukiessa, kun siinä todellisuus näyttäytyi aika paljonkin toisenlaisena.

Elokuvaversiossa jopa henkilöiden keskinäiset suhteet ovat aivan erilaiset kuin kirjassa. Kuitenkin nämä henkilösuhteet ovat aika tärkeä osa kirjaa.

Lisäksi kaikkea on kaunisteltu ja kiillotettu eli tietty saastaisuus ei elokuvassa näy. Elokuvan lopulla ei myöskään ollut mitään tekemistä kirjan kanssa.

Jotenkin tuli tunne, että kirjaa on käytetty vain pohjamallina elokuvalle, napattu sieltä kohtia ja väännetty niistä raflaava pintakiillotettu komedia.

Ihan ok leffa, ei siinä mitään, mutta jos pitäisi toinen vain valita, niin ehdottomasti kirja – se on muutenkin lukemisen arvoinen.

Tässä vielä elokuvan traileri.

Avatar - Movie

Avatar – Directed by James Cameron

Kukaan ei varmaan ole välttynyt kuulemasta Avatarista. En minäkään, joten katsoin sen eilen ihan vain telkkarista.

Voisin kuvitella, että elokuvateatterissa 3D:nä katsottuna Avatar on uskomaton kokemus.

Avatar on hyvin visuaalinen sekoitus scifiä ja fantasiaa. Fantasian osuus on huomattavasti suurempi kuin scifiosuus. Minulla ei ollut mitään hajua leffan juonikuvioista ennen kuin sen katsoin.

Pyörätuolissa istuva merisotilas Jake Sully astuu murhatun veljensä tilalle tehtävään, joka suuntautuu kaukaiselle planeetalle nimeltä Pandora.

Jake soluttautuu Na’vien keskuuteen käyttämällä ns. avataria, joka ulkoisesti on alkuperäiskansalaisten näköinen.

Tavallaan Jakella on siis kaksi ruumista: sekä avatar että omansa. Kun avatar on käytössä, Jake on kytketty eräänlaiseen ”kammioon” nukkumaan.

Jake onnistuu soluttautumaan hyvin Na’vien joukkoon. Tosin hän rakastuu Neytiri-nimiseen alkuperäisasukkaaseen, joka on päällikön tytär.

Hyvin pian selviää, että tehtävän tarkoituksena onkin karkoittaa Pandoran alukperäisasukkaat, ”Na’vit, pois. Rakastunut Jake yrittää varoittaa Na’veja ihmisten suunnitelmista. Syntyy sota ihmisten ja Na’vien välille.

Avatar on eräs visuaalisesti kaunein näkemäni elokuva. Fantasiamaisemat ja –hahmot ovat erittäin stimuloivia ja taiten tehtyjä. Värimaailma on upea. Tuli tunne, että elokuvan kylkiäisenä pääsi fantasiataidenäyttelyyn.

Olen itse suuri fantasiataiteen ystävä (fantasiakirjoja en niinkään lue), joten elokuva liikutti minua monin tavoin.

Toisaalta tietty kulunut asetelma siitäkin löytyy: Maailman (tässä tapauksessa planeetan) pelastaminen sekä hyvien ja pahojen vahva kahtiajako.

Luonnollisesti Jaken avataresta tulee Na’vien suuri johtaja. Vähempihän ei tietenkään riittäisi ja tokihan hänen rakkautensa kohdekin sattuu olemaan juuri sopivasti päällikön tytär.

Eli ulkopuolelta ja suoraan hierarkian katolle. Mutta niinhän se tuppaa usein elokuvissa menemään, sillä ketäs nyt kiinnostaisi joku tavis ”rivivaikuttaja”.


Kuvat olen ottanut sieltä täältä netistä. En usko, että elokuvatuottajia haittaa elokuvansa mainostus.

Ja maailma kaatuu vuonna 2012

2012

Maya-kalenteri päättyy vuoteen 2012.

Tässä elokuvassa myös maailma ”päättyy” tuohon vuoteen, kun ns. maapallon ydin kuumenee ja aiheuttaa ”aurinkomyrskyjä”.

Toisin sanoen maanpinta lohkeilee, repeilee ja sortuu.

Kyseessä on siis katastrofi-elokuva. Vastoin normaalia kaavaa, jossa on tarkoitus pelastaa maailma, tässä yritetään pelastaa vain mahdollisimman paljon ihmisiä (tai ainakin ne valitut). Maan halkeilua ei voi estää ja ilmiö on globaali.

Keskeinen henkilöhahmo on vaimostaan eronnut autonkuljettaja, joka yhä haikailee exänsä perään, jolla on jo uusi mies. Eli pakollinen rakkausjuoni on myös ujutettu elokuvaan. Tosin erityisen surkealla, kliseisellä ja epäuskottavalla tavalla. Se nyt ei tietenkään sinänsä poikkea elokuvan tyylistä, joka on kliseinen ja tympeä ja mukahauska ja mukavakava jne.

Tehosteet ovat suuressa roolissa, henkilöhahmot jäävät etäisiksi. Minä en muutenkaan pidä elokuvista, joissa esim. herra X kuolee ja jo seuraavan minuutin aikana herra X:n entinen rakastaja onkin rakastunut jo johonkin toiseen jne. Muutenkin ihan selkeitä pitkityksiä oli mielestäni havaittavissa. Nämä pitkitykset liittyivät tehosteiden esittelyyn, how boring is that!

Kaikkein huvittavinta oli kuitenkin elokuvan raamatusta poimittu ydin: Arkkeja oli rakennettu lajien säilymiseksi ja sinne roudattu myös eläimiä. Kuten Nooan arkissa, tässäkin elokuvassa tapahtuu suuri vedenpaisumus.

Summa summarum: Enpä suosittele kenellekään. Tai no joo, jos kärsit unettomuudesta, niin tätä katsellessa voi alkaa väsyttää.

Älä liiku

Tänään tulee telkkarista Margaret Mazzantinin kirjan pohjalta tehty elokuva Älä liiku. Olen lukenut kyseisen kirjan ja senpä takia tuo elokuva osui silmiini. Ajattelin yrittää ihan mielenkiinnosta katsoa kyseisen elokuvan. Aihe ei toisaalta minua kummemmin kiinnosta, mutta ainakin kirjana Älä liiku oli erinomainen. Arvioni kirjasta täällä. Elokuva tulee ykköseltä tänään ja se alkaa kello 21.30. Jaksankohan valvoa niin myöhään... *** Edit. 25.7.

Kuva on lainattu täältä.

Nauhoitin Älä liiku ja katsoin sen tänään. Täytyy sanoa, että olin tosi skeptinen elokuvaversion suhteen, mutta toisaalta pidän Penélope Cruzista näyttelijänä, joten siksi uskalsin katsoa leffan.

Elokuva noudattelee aika uskollisesti kirjan linjausta. Täytyy kyllä sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, niin en ole varma kuinka paljon olisin saanut elokuvasta irti. Kyllä se ihan selkeä oli, mutta elokuvissa usein joudutaan karsimaan aika paljon.

Visuaalisesti pidin elokuvasta todella paljon ja italian kieli on musiikkia korville. Tässä elokuvassa oli myös käytetty kauniisti musiikkia tunnelmienluojana. Ei sillä, etteikö muissa elokuvissa niin tehtäisi, mutta tässä elokuvassa se on erityisen onnistunutta. Kannatti katsoa!

En ryhdy tässä selittelemään juonta, sen voi lukea täältä, jos kiinnostaa.

Nukkekauhua

Dead Silence

Katsoin tämän jo jokunen viikko sitten, mutten saanut heti aikaiseksi kirjoittaa, joten asia sitten jäi.

Tämä elokuva jäi kuitenkin pyörimään päähäni (ei siksi, että se olisi ollut jotenkin erityisen hyvä), joten pari sanaa siitä nyt.

Nuori pariskunta löytää yllättäen oveltaan paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä. He avaavat paketin ja sieltä löytyy nukke.

Miehen lähtiessä hakemaan sapuskaa ulkoota, jää vaimo nuken kanssa kaksin. Ja kuten arvata saattaa, on tapahtunut kamalia miehen palatessa reissultaan.

Tästä alkaa vaimonsa menettäneen miehen epätoivoinen nukkejahti, joka johtaa hänet takaisin kotiseudulleen. Samaan aikaan poliisi epäilee miestä vaimonsa murhasta, mutta vakuuttuu pian, ettei asia olekaan ihan niin.

Enempää en paljasta juonta, etten tule kertoneeksi kaikkea. Elokuva on hyvin näyttävä ja visuaalinen, siis oikeaa silmänruokaa (ei siis kuitenkaan verta ja suolenpätkiä) lavasteiden ja etenkin nukkien tiimoilta on tarjolla.

Valitettavasti visuaalisuus jää elokuvan parhaaksi anniksi. Edes pääosan esittäjään ei synny mitään tunnesidettä puhumattakaan muista näyttelijöistä.

Tuli tunne, että elokuva oli vain suoritettu. Se olisi voinut olla hyvinkin jännittävä ja jopa kauhea, jos näyttelijät eivät olisi olleet… Miten sen sanoisi, huonoja?

Kenties huono on väärä sana, ehkä tarkoitan irrallisia. Juoni eleli omaa elämäänsä, näyttelijät omaansa vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Useinhan sitä jännittää etenkin kauhua katsellessa, että mitenköhän tuon nyt käy. Tässä en pahemmin jaksanut jännitellä, sillä henkilöhahmot eivät tuntuneet mitenkään läheisiltä.

Sääli sinänsä, sillä tästä olisi voinut saada hyvän – ehkä jopa erinomaisen - elokuvan.

Kuvat on lainattu täältä.

Ninja in The Dragon's den

-->

Olin (olen) hulluna karateleffoihin. Katsoin niitä lapsena paljon ja olen jokin aika sitten vihdoinkin saanut käsiini (tai siis koneelleni) erään ehdottoman helmen tuolta ajalta.

Ninja in The Dragon’s den trailer:

Juonikuvauksen ja arvostelun voit lukea täältä.

Olin muuten pentuna ihastunut palavasti tässä elokuvassa Jen Moota näyttelevään Hiroyuki Sanadaan (poninhäntäpäinen mies, ooh). Olisin halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan.