Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.
Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.
Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.
On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 
Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.
Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 
Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.
Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).
Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.
Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.
Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).
Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.
Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.
Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.
Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.
 

 
Pitäisi varmaan ottaa Tuominen lukulistalle. En ole yhtään häneltä lukenut.
VastaaPoistaMinäkään en tykkää huumeista ja rahoista, enkä jengirikollisuudesta, joten sellaiset kirjat ja sarjat jäävät väliin.
Häneltä on julkaistu kaksi kirjasarjaa (Muistilabyrintti ja Delta), kannattaa lukea kirjat järjestyksessä, vaikka kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Niissä on taustalla tietty kestojuoni. Väkivaltaa on eli jos ei sellaista jaksa, niin en kyllä siinä tapauksessa ehkä suosittele. Itse en ole kokenut Tuomisen kirjoja liian raakoina.
PoistaHuvittavaa muuten, kun heti postauksen alussa valitan huumeista ja minulla on nyt sarjakin kesken, jossa käytetään huumeita ja huumeet muutenkin ovat siinä keskiössä :D Mutta siis on todella ovela ja taiten tehty sarja, tykkään!
En ole minäkään lukenut Arttu Tuomisen kirjoja, mutta nyt tuo mitä kirjoitit kokonaisuuden hallinnasta saa minut kiinnostumaan.
VastaaPoistaEräs kirjasarja, jossa olen pettynyt pahasti suunnittelemattomuuteen on Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-sarja, jossa valmisteltiin jotain suurta, mutta ilmeisesti K. ei sitten keksinytkään, mitä se voisi olla.
Tuomisen kirjoissa on vaihtelevasti väkivaltaa ja raakuutta, joten jos ne ovat nou nou, en suosittele. Oma toleranssini on aika korkea eikä Tuominen ole lähelläkään rimaa. Kussakin kirjassa on omanlaisensa teema, mutta suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä.
PoistaKnasu on nimenä tuttu minulle Taisteluni-sarjasta, josta pöhistiin muinoin paljon ja silloin mietin pitäisikö minunkin ottaa kys. sarja lukuun. Tutkiessani enemmän niitä kirjoja, päätin jättää lukematta. Periaatteessa pidän muistelmista, mutta ei kiinnosta sossupoke-muistelmat, jollainen mielikuva Knasun taisteluista minulle tuli.
Mainitsemasi Aamutähti-sarja ei ole minulle tuttu, mutta kävin pikaisesti tutkimassa sitä Goodreadsissa todetakseni, ettei sekään kiinnosta. Voipi kyllä johtua siitä, että olen heittänyt Knasun jo aikoja sitten “en aio lukea mitään häneltä” -laariin. :D
Juuri eilen keskustelin tyttäreni kanssa että minulla on dekkarit jäänyt ihan lukematta monta vuotta. Yhdessä vaiheessa elämään luin dekkarin per viikko.
VastaaPoistaNo, tokihan olen lukenut kaikki Satu Rämän Hildur sarjan kolme ekaa mutta viime viikolla julkaistu jää varmaan lukematta.
Syys on sama mitä sinäkin kirjoitit. On ikuisuussarjoja jossa juoni on todella onneton ja tarina ei kulje.
Minusta sekä kirjat että televisio sarjat, joissa sama juoni kulkee saa olla enitään 4 osaiset. Tämän jälkeen usein juoni läsähtää, kerrataan samoja asioita ym.
Tai sitten vaan oma kiinnostus ei jaksa kantaa useampaa osaa.
Poikkeuksena oli tanskalainen Sukupolvien salaisuus ( Generationer) jossa oli 6 osaa. Yle Areenassa näkyvä sarja. Tuli siis ihan tietysti telkkarista mutta itse katson kaikki Yle Areenasta oman aikataulun mukaan.