My Dark Vanessa

Olen jonotellut Kate Elizabeth Russellin kirjaa My Dark Vanessa jo jonkin aikaa kirjastosta. Kirjasta on poikkeuksellisen paljon varauksia ja tutkailujeni perusteella noin yleisesti ottaen kirjojen varausmäärät ovat lisääntyneet. Täällä kirjastoon ei edelleenkään pääse kuin hakemaan varatut kirjat.

Runsas varaaminen on synnyttänyt uudenlaisen ilmiön: moni jättää kokonaan hakematta varaukset eikä edes peru niitä. Kirjat jököttävät siten aivan turhaan odottamassa noutaja. Kirjasto on tiedottanut aiheesta ja pyytänyt varaajia noutamaan tai edes perumaan varaamansa kirjat, mutta turhaapa tuo tuntuu olevan.

Alla My Dark Vanessan tilanne. Kirjoja on kirjastoalueellamme vain kuusi, yksi lisäkappale on tilauksessa. Vain kaksi on lainassa (toinen minulla), loput jököttävät toistaiseksi turhanpanttina.

Tämä ilmiö on syntynyt Koronan sivuvaikutuksena, kuten moni muukin, joista en nyt edes ala. Paitsi että jos nyt vähän kuitenkin…  mainitsenpa esim. erään kasvitieteellisen puutarhan, jonne jäsenen (itsekin olen jäsen) pitää varata (saapumis)aikahaarukka sinne mennäkseen. Kävi samoin kuin kirjaston kirjojen kanssa: aikoja varattiin into pinkeänä, muttei mentykään paikalle. Turhat varaukset syövät puutarhan kapasiteettia ottaa sisään ns. kertamaksavia vierailijoita, mikä on ikävä vaikutus muutenkin taloudellisissa vaikeuksissa Koronan takia olevalle puutarhalle.

Jokseenkin masentavaa. Siis se, että oli tilanne mikä tahansa niin on aina joukko ihmisiä, jotka ajattelevat vain omaa napaansa.

Sellainen avautuminen tähän alkuun ja sitten voimmekin siirtyä siihen kirjaan.

Kate Elizabeth Russell: My Dark Vanessa
4th Estate 2020
s. 369
kirjasta on tulossa suomennos nimellä Vanessa

Viisitoistavuotias Vanessa ihastuu englanninopettajaansa Jacob Straneen. Nuorilla on tapana ihastua milloin mihinkin, muistan sen omasta nuoruudestani. En halua kutsua näitä teini-ihastuksia rakkaudeksi, koska monesti ne eivät sitä ole. Yleensä nämä huomattavasti vanhempiin henkilöihin ihastumiset myös ovat ohimeneviä, ellei niitä ruokita. Niitä ei pitäisi ruokkia, ei etenkään aikuisen nelikymppisen miehen joka tietää käyttävänsä valtaa – olevansa nuorelle auktoriteetti.

Mutta Jacob Strane haluaa Vanessaa ja liehittelee (englanninkielinen termi on grooming) ovelasti saaden tämän satimeen. Melko yksinäinen Vanessa on otollista maaperää ja hänestä muokkautuukin opettajan seksinukke.

Voisin otaksua, että ilman Jacobin liehittelyä Vanessa olisi melko pian unohtanut ihastuksensa aikansa haaveiltuaan ja jatkanut elämäänsä siten kuin nuorelle on ominaista. Itse asiassa mietin olisiko Vanessa varsinaisesti edes kokenut rakastuneensa Jacobiin, ellei Jacob olisi häntä rohkaissut.

Messing with Vanessa’s brain. Siitä tässä kirjassa on kyse ja Vanessan mielen kuvaamisessa kirjailija onnistuu hyvin. Ja siinä miten kauaskantoiset vaikutukset opettajan aivopesulla ja manipuloinnilla on Vanessan koko tulevaisuuteen.

Kirja kulkee kahdessa tasossa: teini-Vanessa alkaen vuodesta 2000 ja kirjan nykyaika 2017. Jacob säilyy Vanessan elämän keskipisteenä jopa poissa ollessaan. Vanessa on henkisesti riippuvainen Jacobista, janoaa Jacobia vaikka samalla alkaa tuntea syvää inhoa häntä kohtaan. Liehittelyn vaikutukset ovat pitkäkestoisia ja niin ovelasti synnytettyjä, että Vanessa kokee tehneensä valinnat omasta vapaasta tahdostaan.

Jacob on (olevinaan) hyvä ja humaani, Vanessa itse tuhma viettelijätär jota Jacob ei voi vastustaa. Vanessa on itse aloittanut kaiken, Jacob on ikään kuin uhri jonka uraa on suojeltava. Eli ovelasti tämä pedofiiliopettajamme on onnistunut kääntämään asetelman Vanessan päässä ja sitä sotkua Vanessa korjaa vielä aikuisiällä.

Kirja on ihmeen koukuttava ja puuduttava samaan aikaan. Mielenkiinto pysyy helposti yllä, mutta joissakin kohdin Vanessan vinoutuneiden ajatusten lukeminen väsyttää. Mutta sellainen on aivopesty mieli: se kulkee kuplassa kykenemättä puhkaisemaan reikää ja vapauttamaan itseään.

Kirja tuo esiin myös valitettavan yleisen ilmiön, nimittäin asiaan puuttumisen vaikeuden. Miksei kukaan puutu tilanteeseen, vaikka selkeät merkit on ilmassa? Asia mieluummin lakaistaan maton alle kuin otetaan vakavaan käsittelyyn.

Fiilikseni kirjan lukemisen jälkeen: onneksi se loppui, en olisi jaksanut yhtään enempää. Kirja ei mennyt ihon alle eikä edes päälle. Se oli kiinnostava ja taiten kirjoitettu, mutta ei oikein jättänyt minuun mitään jälkitunnelmaa. Ihan ok, mutta voisin elää jos en olisi sitä lukenut. En silti kadu, että luin.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Kirjaluotsi.

Turisteilua katastrofialueella

Ja sitten loikkaamme Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan. Olen nähtävästi jäänyt jumiin Aasiaan, mutta mikäpäs siinä kun viihdyn siellä niin hyvin. Tosin vaihtelua on luvassa eli seuraavassa postauksessa olemme jossain muualla kuin Aasiassa. En vielä ole varma missä, mutta todennäköisesti Iranissa ja Itävallassa.

 

Yun Ko-eun: The Disaster Tourist
Serpent’s Tail 2020
koreasta englannistanut Lizzie Buehler
s. 185


Unohda paratiisirannat sun muut muuminäyttelyt. Mitäpä jos lähtisit vaihteeksi lomailemaan katastrofialueelle. Matkatoimisto Junglen matkapaketeista voit valita mieleisesi kokonaisuuden: miten olisi tsunamissa tuhoutunut rantakylä? Määnjäristyksen litistämä alue, maansortumat, tulivuorenpurkausalue, sotatanner… Jungella on 152 matkapakettia eri katastrofialueille, sen kun valitsee mieleisen!

Yona Ko on eräs matkapakettien suunnittelija. Hän käy tuhoalueella kartoittamassa tilanteen ja suunnittelee matkapaketin ja -ohjelman. Kilpailu matkatoimistossa on kovaa ja kuluttavaa. Kaiken lisäksi Yonan pomo ”heittäytyy hankalaksi”. Loppuunpalanut Yona harkitsee eroavansa, mutta pomo ei halua päästää häntä noin vain menemään, vaan tarjoaa ilmaista lomamatkaa – Junglen omalta listalta tietenkin. Matkaan liittyy pieni koukku, mutta Yona tarttuu tilaisuuteen.

Lomailu sujuu varsin rennosti, vaikka toki Yonan kokenut silmä analysoi ja tarkkailee kohdetta myös ammattimielessä. Ja sitten asiat alkavat mennä pieleen. Ja stop. En voi kertoa enempää, koska oivaltamisen ihmeen on säilyttävä.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja sen voi nähdä ivaavan ihmisen draamahakuisuutta ja osin myös tekopyhyyttä. Mitä syvemmälle tarinassa pääsemme, sen mustemmaksi ja vinoutuneemmaksi käy sävy. Ajoittain myös koomiseksi, mukana menossa aavistuksen verran surrealistiset käänteet.

Ja vainoharhat. Lukiessa tulee vainoharhaiseksi ja alkaa epäillä henkilöhahmojen motiiveja. Millaiset jauhot on kenenkin pussissa? Ja kuka (mikä?) hitto on Paul?

Mielipide selkokielellä pähkinänkuoressa: Mahtava lukuelämys, kirjan miljöö ja tunnelma jäävät varmasti pitkäksi aikaa mieleeni.

The Disaster Touristia ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu ja skeptiseen tapaan epäilen mahdetaanko ikinä suomentaakaan. Toki toivon olevani väärässä.

Lukupaikka

Diktaattorin persoonallisuus valottuu

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua Kim Jong-unista? Henkilö, josta moni ei ole välttynyt kuulemasta, mutta josta edelleen tiedetään melko vähän ja sekin vähä on suurimmaksi osaksi toisen käden tietoa.

Anna Fifieldin ansiokas teos The Great Successor, the secret rise and rule of Kim Jong un kuvaa Jong unin nousua Pohjois-Korean diktaattoriksi. Useat varmasti tietävät syyt Koreoiden jakautumiseen ja historian siinä taustalla. Tässä kirjassa tuo historiallinen osuus kerrataan pikana ja keskitytään lähinnä Kim Jong unin lisäksi Kimin suvun ihmisiin alkaen tietenkin Kim Il-sungista eli Pohjois-Korean ensimnmäisestä diktaattorista.

Kirjan alkuun on painettu sukupuu, johon on merkitty keskeisimmät henkilöt. Se helpottaa henkilöiden välisten suhteiden seuraamista. Sukulaisuus ei ole este esimerkiksi joutua ”onnettomuuteen”. Tarpeettomat tai muuten epäilyttävät ihmiset laskaistaan pois, mikäli tarve sitä vaatii.

Olen lukenut melko paljon Pohjois-Koreaan liittyviä uutisia ja juttuja, kirjallisuuttakin. Siksi erityisesti kirjan alku tuntuu kertaukselta. Tosin Fifield kirjoittaa sujuvasti, kertoo yksityiskohtia ja analysoi, mikä saa mielenkiinnon pysymään yllä. Pientä tiedonmurusta siis tarttuu minuunkin, paljon sellaista mitä en aiemmin tiennyt.

Nykyaikaa lähestyttäessä kiinnostaa analysoinnit erityisesti Jong unin ja hänen sisarensa Yo jongin välisestä suhteesta. On selvää, että Yo jong on merkittävä henkilö Kimin diktatuurissa. Yo jong on nähty usein veljensä kanssa tai sijasta eri tapahtumissa jo pidemmän aikaa. Maan tulevaksi ”yksinvaltiaaksi” Yo jongilla tuskin on silti asiaa, koska hän on nainen.

Kim Jong unin terveydestä kulkee kaikenlaisia huhuja. Niitä käsitellään tässä kirjassakin, mutta Fifield ei tee kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaan esittää faktat (esim. liittyen Kimin elintapoihin) ja jättää johtopäätösten tekemisen lukijalle.

Mitä minä luulen? Noh, kovin hyvässä hapessa Kim Jong un tuskin on, kun käveleminen näyttää hankalalta ja vain muutaman metrin jälkeen alkaa huohotus. Se kielii erittäin huonosta fyysisestä kunnosta. Ilmeisesti hän ei varsinaisesti liikuntaa harrastakaan, joten kroppa saa rapistua rauhassa.

Uskaltaako massiivisesta ylipainosta mainita, kun joku voi pahoittaa mielensä? Noh, mainitsen silti. Nyt täytyy muistaa, että pelkkä paino ei itsessään indikoi ihmisen terveyttä tai sairautta. Mutta siinä vaiheessa, kun ylipainoa on merkittävän paljon eikä ole aihetta otaksua henkilön syövän järin ravitsevasti ja terveellisesti plus tupakointi plus dokaaminen plus liikkumattomuus, niin kyllä tuolla kombolla itsensä aika sairaaksi saa. Se on fakta, ei ulkomuodon arvostelua. Fakta on myös se, että rasvaa kertyy sisäelinten ympärille ja massiivisesta ylipainosta kärsii nivelet. Kimin kohdalla kun ei tosiaan ole kyse mistään muutamasta ylimääräisestä kilosta. Eikä unohdeta perimää, sukurasitteita. Taipumusta sydänvaivoihin suvussa on.

Eli voi olla ihan aiheellista pohtia jo nyt kenestä seuraava diktaattori. Valitettavasti ajatus siitä, että Pohjois-Korea vapautuisi Kimin suvun diktatuurista tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Vahva ehdokas seuraajaksi voisi olla Jong unin vanhempi veli Jong chol. Vaan nähtäväksi jää.

Kaiken kaikkiaan kiinnostava kirja, joka sopii luettavaksi sekä aiheesta hyvin vähän tietäville että enemmänkin tietäville. Kyllä tämä kirja antaa kosolti uusia näkökulmia, tietoja ja pohtimisen aihetta.

Anna Fifield: The Great Successor – the secret rise and rule of Kim Jong un.
John Murray 2019
s. 308
kirja on suomennettu nimellä Loistava toveri Kim Jong-un

 

Kirjasta on kirjoittanut myös Mummo matkalla.

 
Jälkimiete, joka ei liity varsinaisesti kirjaan:

Pohdin poistanko postauksen lopusta maininnat liittyen Kimin fyysiseen terveyteen (mielenterveyttäkin muuten käsitellään kirjassa). Tai voisinko jotenkin muuttaa tekstiä siten, etten nosta Kimin sairaalloista ylipainoa esille?

Sitten mietin: tähänkö on tultu? Kehopositiivisuuden nimissäkö pitäisi ihan todelliset lääketieteelliset faktat lakaista maton alle, ettei joku pahoita mieltään. Mielestäni sellainen ei ole kenenkään etu eikä minulle tulisi mieleenikään noin yleisesti ottaen ruotia toisten painoa saati ulkomuotoa muutenkaan. Se on jokaisen oma asia. Sitä paitsi minua ei kiinnosta toisten painot.

Mainittakoon vielä, että täällä (Briteissä) armas pääministerimme on aloittanut kunnon ”läskisodan” eli kannustaa kansalaisia laihduttamaan ja harva se päivä lehdissä jauhetaan ylipainosta ja siitä, miten britit ovat kohta läskimpiä kuin siat. Minua kuvottaa monien lehtijuttujen taso, jopa The Times on lähtenyt mukaan tähän ryöpytykseen.

Boris on itsekin massiivisen ylipainoinen ja hän aloitti tämän ”läskikampanjoinnin”, koska on sitä mieltä että Korona iski häneen niin voimakkaasti nimenomaan siksi, koska hän on ylipainoinen. Minua etoo Boris, etoo hänen kaikkitietävä asenteensa. Se, että Boris on lihava ja huonokuntoinen, ei tarkoita että kaikki muut ylipainoiset ovat. Kiloja voi kertyä, vaikka liikkuisikin. Paino ei siten yksinään kerro mitään ihmisen fyysisestä kunnosta. Ihmisten sheimaaminen ulkomuodon perusteella kuvottaa.

Täällä on esiintynyt jo ennen Koronaa mm. bussipysäkeillä suuria NHS:n mainosjulisteita, joissa syyllistetään (aiheutat kuluja yhteiskunnalle) ja pelotellaan (sairastut syöpään) ylipainoisia.

Kaikesta tästä huolimatta jätän silti pohdintani Kimin fyysisestä kunnosta postaukseen. Miksi? Koska kyseessä ei ole pelkästään paino, vaan paino (no pun in.) on kokonaisuudella (vrt. ne lääketieteelliset faktat). Kyllä asioista on voitava silti keskustella.

Tässä edelleen mietin: dellaanko koko postauksen. 

En. Toivon, että asenteeni ja kantani tuli tuossa selväksi. Jos ei tullut kysy. Ja jos sinulla on mielipide, sen saa kertoa eikä minun kanssani ole pakko olla samaa mieltä.

 

Jälkikirjoitus:

Nyt minullakin on uusi Blogger-käyttis. Lisään loput tunnisteet joskus, kun jaksan skrollata listaa läpi puoli vuotta löytääkseni oikeat. Ennen ne sai vain kirjoittamalla. Vai enkö vain osaa?

Not to Be Read eli enpä vaivaudu

Vaihteeksi kevyempää höpinää kirjoista. Pöllin Kirjaimia-blogista NotToBeRead-haasteen.


1. Klassikko, jota et usko lukevasi

Volter Kilven Alastalon Salissa on ennakkosuosikkini tähän. Toki pidätän oikeuden kääntää takkiani, mutta sen perusteella mitä olen kirjasta lukenut, vaikuttaa se turhan piinalliselta koluamiselta makuuni. En ole varma haluanko kiusata itseäni lukemalla kirjaa, jonka uskon tylsistyttävän minut kuoliaaksi.

2. Kirja, joka ei sovi yhteen arvojesi kanssa

Hmm, mahtaako olla olemassa kirjaa joka kaikilta osin olisi täysin arvojeni vastainen. Moni kirja on osittain, mutta harva täysin. Tai no, Kirjani Raamatun kertomuksista pääsee aika lähelle.

3. Liian pitkä kirja

Äkkiseltään tulee mieleeni vain yksi teos, mutta en mainitse sitä koska en voi sietää kyseistä kirjaa. Sitä paitsi kyseinen kirja ei edes toimisi lyhyempänä – tosin minulle se ei toiminut pitkänäkään. Pinnallista ja muovista tekodraamaa.

4. Kirja sellaisesta genrestä, jota et yleensä tykkää lukea

Chick litiä luen aika harvakseltaan, joten mainitsen Jane Fallonin romaanin Getting Rid of Matthew.

5. Suosittu kirja, josta et ole kiinnostunut

Kaikki John Irvingin kirjat. Olen lukenut 2 ja puoli kirjaa häneltä enkä aio lukea enempää ikinä. Irvingin tyyli ei vain puhuttele minua.

6. Kirja, jota et lukenut tai tule lukemaan loppuun asti

Zadie Smithin kirja jäi muinoin kesken. Kyseessä oli joko Valkoiset hampaat tai Kauneudesta. En enää muista kumpi.

7. Kirja, jonka toivoisit jättäneesi lukematta

Ei nyt tule mieleeni mitään. Tai kaipa sen Kirjani Raamatun kertomuksista olisi voinut silloin pentuna jättää lukematta.

8. Kirja, joka on ollut lukulistallasi/hyllyssäsi vuosia, mutta jota et ole vieläkään lukenut

Näitähän on vaikka miten. Saisi helposti tehtyä vaikka Top100-listan. Tai Top500. Valitsen kaksi suomalaista omasta hyllystäni löytyvää kirjaa: Sofi Oksasen Kun Kyyhkyset katosivat ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät.

Tähän sopii linkata myös 10 oman hyllyn himotuinta 2020. Ette ikinä arvaa, monta olen kasasta jo lukenut. Juu, en yhtään.

Klassikkohaaste XI: The Waiting Years

Vuorossaan jo yhdestoista klassikkohaaste päättää heinäkuun ja johdattelee meidät elokuulle. Jos et tiedä, mistä haasteessa on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haaste-emännän eli Janen Kirjan jos toisenkin -blogista.

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Luin tällä kertaa haasteeseen japanilaisen Fumiko Enchin romaanin The Waiting Years (tietojeni mukaan ei ole suomennettu). Kirja on nuokkunut pitkään hyllyssäni ja tämän haasteen ansiosta se vihdoin tuli luetuksi. Oikein ihmettelen, miksen ole siihen aiemmin tullut tarttuneeksi, koska kirja kuitenkin on aina kiinnostanut kovasti. Mutta nyt ovat kirjan ”odotusvuodet” päättyneet.

The Waiting Yearsin keskus on ehdottomasti Tomo Shirakawa, äveriään miehen puoliso. Kirjan alussa vielä nuori, mutta liian vanha valtion virkamiehenä työskentelevälle miehelleen Yukitomolle, joka ei kykene pitämään himojaan kurissa.

Yukitomo Shirakawaa kiinnostaa lähinnä nuoret naiset, mitä nuorempi sen parempi. Yukitomo kenties kuvittelee olevansa jalo ja armelias, kun antaa vaimolleen tehtäväksi hankkia hänelle jalkavaimon palvelustytön.

”To call the girl a concubine would be making too much of it,” he (Yukitomo) had said to Tomo. ”She’ll be a maid for you, too… It’s a good idea, surely, to have a young woman with a pleasant disposition about the house so that you can train her to look after things for you when you’re out calling. That’s why I don’t want to lower the tone of the household by bringing in a geisha or some other woman of that type...”

Yukitomo jatkaa lätinää kertomalla luottavansa vaimonsa arviointikykyyn ennen kuin jättää homman hänen haltuun. Mikäpäs sen kätevämpää kuin pistää oma vaimo hommaamaan rakastaja itselleen. Jalous piilee siinä, että vaimo saa sentään valita. Sarkastinen kumarrus tähän.

Yukitomon ajatuksiin emme varsinaisesti koskaan pääse sisälle, koska Enchi tarkkailee asioita lähinnä naisten näkökulmasta. Kirjan alussa etenkin Tomon, mutta myöhemmin näemme välähdyksiä myös muiden naisten (lähinnä niiden jalkavaimojen) ajatuksista.

Ja mitäpä Yukitomosta olisi edes sanottavaa: hänelle elämä on yksinkertaista. On työ, jonka hän handlaa ja kotona liuta naisia ja lisää saa, kunhan vain vaimolta pyytää eli käskee. Tomo kyllä etsii uudet vahvistukset taloon, koska ei hänellä varsinaisesti ole vaihtoehtoja.

Eikä Yukitomon röyhkeydellä ole rajaa: jopa oman pojan vaimo on vapaata riistaa. Shirakawojen pojasta olisikin ihan oma tarina kerrottavana, mutta senpä voitte ihan itse lukea kirjasta. Karsea ja toisaalta säälittäväkin tapaus.

Oli aika kun Tomo rakasti miestään ja yllättävän pitkälle hän jaksaa rakastaa ja toivoa. Vuosien edetessä alkaa toivo hiipua ja rakkauskin lakastuu, vaihtuu vihaksi. Mutta viimeiseen asti Tomo pitää yllä hillittyä kulissia, yrittää toimia arvokkaasti.

The Waiting Years on ajoittain hyvinkin yksityiskohtainen ja perusteellinen pohdinnoiltaan. Erityisesti Tomo kasvaa pohtimaan myös omaa moraaliaan: onko hän pilannut jalkavaimoiksi päätyvien tyttösten elämän? Luonnollisesti nimittän tytöillä ei ollut asiaan paljon sanomista, vaan heidät vietiin uuteen talouteen ja siellä he sitten varttuivat tietynlaiseen elämään, josta ei poistumiestietä ollut näköpiirissä.

Erityisesti Suga, jonka Tomo tuo miehelleen Sugan ollessa vain 16-vuotias, kasvaa lopulta katkeraksi Tomoa kohtaan. Omat tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta lämpenen silti vahvasti Tomolle. Tomo päätyi itse suunnilleen samanikäisenä Yukitomon vaimoksi. Kuinka paljon näillä naisilla on lopuksi ollut valinnanvaraa? Tietysti Tomo olisi voinut valita jonkun muun kuin Sugan, mutta… niin, kun joku pitää valita niin jonkun elämä siinä aina menee ”pilalle”.

Muut saavat Tomosta viileän vaikutelman, mutta lukija tietää mikä myllerrys hänen sisällään käy. Tunteensa Tomo pitää itsellään ja kantaa häpeänsä hiljaa. Kirjan naiset ovat muutenkin pääasiassa järki-ihmisiä, miehet sen sijaan tunteittensa ja himojensa orjia. Aika ilahduttava piirre sikäli, kun ennen muinoin naiset usein tupattiin kuvaamaan hysteerisinä tunteittensa orjina.

Tomo odottaa, hänellä on tavoite. Hän ei saavuta tavoitettaan (jota en aio paljastaa, sori), mutta saa tietyssä mielessä iskettyä tikarin miehensä sydämeen. Siitäs sait, itserakas mulkku.

The Waiting Years tuntuu sivumääräänsä pidemmältä, mutta en mainitse tätä missään tapauksessa negatiivisessa mielessä. Kirja on ajatuksiltaan runsas eikä sanoja muutenkaan säästellä. Lisäksi kansien väliin mahtuu useampi sukupolvi. Kieli on ajoittain koukeroista ja virkkeet pitkiä, hyvin kauniisti muotoiltuja ja tarkasti mietittyjä. Fumiko Enchi kirjoitti tätä kirjaa kahdeksan vuotta ja minun silmissäni tämä lähentelee täydellisyyttä (käännös ainakin on siis varsin onnistunut).

Fumiko Enchi: The Waiting Years
alkuper. Onna Zaka 1949-1957
Kodansha 2002
japanista englannistanut John Bester
s. 203


Aiemmin haasteeseen lukemani klassikot:

I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country
VII (jäi välistä)
VIII Jean-Paul Sartre: Nausea
IX Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
X Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
XI Fumiko Enchi: The Waiting Years

Japanilaisesta oikeussalikäytännöstä

Nyt kun on koluttu Etelä-Koreaa, voimmekin siirtyä taas vaihteeksi Japaniin. Tällä kertaa rikollisuuden pariin. Siis ihan oikean rikollisuuden. Matkaoppaamme on irlantilainen Paul Murphy, joka on

“...an award-winning journalist. His articles and reports about Japan have appeared in The Japan Times, International Herald Tribune/Asahi Shimbun, Mainichi Daily News, Irish Times and RTE's Prime Time television program, among others. He is currently a reporter for the RTE Investigations Unit in Dublin.”

Paul Murphy: True Crime Japan
Tuttle 2016
s. 256


Jos kuvittelet tämän kirjan sisältävän törkyä ja kohudraamaa ja sellaista kaipaat, niin keksi muuta luettavaa. Tämä kirja ei ole missään määrin sensaationhakuinen.

Sen sijaan joskus sinua kiinnostaa, mitä tapahtuu japanilaisessa oikeussalissa ja miten sinne päädytään ja siellä käyttäydytään, tämä on kirja sinulle.

Kirjassa esitellyt rikokset vaihtelevat pikkuvarkauksista murhiin, mutta itse koen että rikokset ovat tavallaan sivuseikka. Murphy esittelee lukuisia eri rikoksia, mutta painopiste on oikeastaan japanilaisen kulttuurin avaaminen ja käsittely tästä näkökulmasta.

Enkä nyt tarkoita vain sitä, mitä oikeussalissa tapahtuu, sillä syytetyn koko elämä ja motiivit ruoditaan melko lailla pohjamutia myöten ennen tuomion antamista. Jos oikeussaliin asti päätyy, tuomitaan vastaaja lähes poikkeuksetta syylliseksi tekemäänsä rikokseen. Toisaalta vastaaja useimmiten myöntää itsekin syyllisyytensä.

Tuomio vaihtelee ja siihen vaikuttavat monet tekijät (joita en ala tässä luetella, mutta voin kertoa etteivät ne ole niitä samoja kuin meillä länsimaissa eikä oikeusistunnot Japanissa muutenkaan kulje länsimaisia raiteita pitkin).

Hyvin kiinnostavaa, yksityiskohtaista, runsasta, tarkkaa ja perusteellista kuvausta. Murphy on selvästi perehtynyt aiheeseen ja on sitkeästi istunut oikeussalissa seuraamassa erilaisten rikosten käsittelyä. Kirjassa on paljon faktatietoa myös japanilaisista vankiloista. Laadukas ja ehyt kokonaisuus.


Kirjan takakansiteksti:

A middle-aged carpenter beats his 91-year old mother to death and goes to work the following day, leaving the body for his wife to find. An 82-year old woman is jailed for 10 months for stealing fried chicken. Like nearly all defendants in Japan, they both plead guilty.

What happens between plea and sentencing is the subject of True Crime Japan. In this fascinating crime book journalist and longtime Japan resident Paul Murphy provides a glimpse of Japanese society through a year's worth of criminal court cases in Matsumoto, a city 140 miles to the west of Tokyo. The defendants in these cases range from ruthless mobsters to average citizens, often committing similar crimes in rather different ways, and for different reasons. Based on court hearings and interviews with the defendants, their families, neighbors and lawyers—Murphy explores not only the motives of offenders but the culture of crime and punishment in Japan.

The resulting true crime book provides a lens through which to view this honor-shame based, conformist culture, and shows how, in its role within that culture, the court system reveals Japan to be, surprisingly to some, a land of true individuals.

Talvi Sokchossa ja pari eteläkorealaista tv-sarjaa

Sokcho on rannikkokaupunki Etelä-Korean Pohjoisosassa, josta on vain kivenheitto Pohjois-Korean rajalle. Sokcho on suosittu turistikohde kesäisin kun taas talvisin se vaipuu hiljaiseen horrokseen.

Elisa Shua Dusapin: Winter in Sokcho
alkuper. Hiver à Saokcho, 2016
Daunt Books 2020
ranskasta englannistanut Abbas Higgins
s. 154

Ranskalainen mies saapuu Sokchoon keskellä talvea. Hän kirjautuu hotelliin (käytän sanaa hotelli, vaikka kyseessä on guest house), jossa kirjan kertoja, parikymppinen nuori nainen, työskentelee. Naisen nimeä ei mainita, joten kutsun häntä jatkossa kertojaksi.

Pari sanaa kirjailijasta tähän väliin, koska toki me haluamme tietää miksi kirjailija sijoittaa kirjansa tapahtumat sinne minne sijoittaa.

Elisa Shua Dusapin on syntynyt Ranskassa ja varttunut Pariisissa, Soulissa ja Sveitsissä. Hänen isänsä on ranskalainen, äitinsä eteläkorealainen.

No niin. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että kirjan näyttämö on juuri Etelä-Korea ja siellä Sokcho, joten palataanpa takaisin sinne.

Ranskalainen mies on nimeltään Yan Kerrand ja hän on tullut Sokchoon… Well, mitä väliä. Tämä kirja ei kerro Kerrandista. Kerrand on vain muukalainen, joka poikkeaa paikkaan S ja sotkee kertojan mielenrauhan sitä itse edes tajuamatta. Emme siis voi syyttää Kerrandia mistään – emme edes siitä, että hänestä muodostuu eräänlainen pakkomielle kertojalle.

Onpa nyt hankalaa. Tämä kirja kelautuu päässäni kuin pätkä elokuvaa. Se alkaa jostakin keskeltä ja päättyy paljon ennen loppua. Varsinaisella alulla ei olekaan merkitystä, mutta tuntuu kuin loppu olisi huuhtoutunut pois. Kuva alkaa täristä, sitten hyppiä ennen kuin ruutu pimenee. Juuri ennen kuin kuva lopullisesti katoaa, ehtii nähdä ojennetut kädet jotka laskevat lautasen pöydälle.

Kas, kuljin kirjan loppuun sanomatta varsinaisesti mitään. Pohdin, että lopetan sanomiset tähän, mutta en voikaan. Haluaisin jotenkin tehdä oikeutta tälle kirjalle, jonka miljöö ja tunnelma jylläävät pauhaavan meren lailla päässäni, mutta jota on vaikea sanallistaa.

Mistä tässä kirjassa on oikeastaan kyse? Otaksuisin, että identiteetistä. Oman paikkansa hakemisesta. Kertoja on palannut Sokchoon Soulista, jossa opiskeli. Kertojan poikaystävä sahaa Soulin ja Sokchon väliä, haluaisi kertojankin mukaansa Souliin. Mutta kertojalla on liuta syitä, miksei hän juuri nyt voi muuttaa Souliin.

Äiti asuu Sokchossa, häntä ei voi sinne jättää. Itse tulin siihen johtopäätökseen, ettei kertoja halua takaisin hektiseen ja uuvuttavaan Souliin.

”Tell me about the guest house.”
I told her about the girl with the bandages.
”I’ve got some money saved up,” my mother said. ”If you want to have an operation too.”
”You think I’m that ugly?”
”Don’t be stupid, I’m your mother. But an operation might help you get a better job. I hear that’s how it is in Seoul.”

Kertojan suhde äitiinsä on tietysti rakastava, mutta ei mutkaton. Hän on kasvanut tiettyjen tapojen ohi, joista äiti yhä haluaa pitää kiinni. Se(kin) aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kertojassa.

Winter in Sokcho on runsas, mutta vähäeleinen. Eniten tapahtuu kertojan päässä (siitä runsaus), noin muuten ei juuri tapahdu. Vaan ei tarvitsekaan, sillä jokin taika kietoo minut kirjan maailmaan ja voisin jäädä sinne. Edes yhdeksi talveksi. Ja ehkä katsoa, mitä kevät tuo tullessaan…

Sillä olenhan juuri itsekin palannut Soulista (edellinen lukemani kirja: Frances Cha - If I Had Your Face) ja kaipaan yhä rauhaa. Aivan mahtava kirjapari lukea näin toinen toisensa perään.


Ja nyt kun kerran Etelä-Koreassa ollaan, niin lisäänpä tähän parit tv-sarjavinkit kys. maasta. Molemmat ovat nähtävissä Netflixissä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset katsomaan lisätietoja IMDb:stä.


Crash Landing on You

Pähkinänkuori: rikas perijätär päätyy liitovarjo-onnettomuuden tuoksinassa Pohjois-Koreaan ja sieltäpä onkin sitten hieman vaikeampi päästä pois.

Ihastuttava, höpsö, hauska ja tunteellinen olematta imelä. Näyttelijävalinnat täydelliset, samoin itse näyttelytyö. Aivan mahtava sarja!

Mieheni alkoi katsoa sarjaa kanssani, ajattelin että hän jättää sen mahdollisesti kesken, koska meillä on hieman eri intressit tv-sarjojen suhteen. Ihmeekseni mies koukuttui aivan satasella kyseiseen sarjaan ja jopa tunsi haikeutta sen loppuessa.

Jaksoja on 16 eli ei kulu koko elämä sarjan parissa. Hallittu kokonaisuus. Tykkään näistä sarjoista, jotka joskus loppuvat.




The Lies Within

Pähkinänkuori: Seo-heen aviomies katoaa ja häntä sitten etsitään. Taustalta paljastuu melkoinen valheiden verkosto.

Jos tykkää dekkareista, niin tämä on oiva valinta. Synkähkö ja vakava, mutta ei silti liian murskaava. Ja on sitä huumoriakin hitunen. Pidin todella paljon. Tässäkin sopivat 16 jaksoa.



Ensi kerralla matkaammekin Japaniin. Siihen asti hei hei.