Bongasin tämän kirjan ALE-hyllystä eräästä sairaan kalliista paikallisesta kirjakaupasta.
Olen kuullut tästä kirjasta aiemminkin ja se on ollut haluttavien listallakin, mutta tuo lista katosi sittemmin .
Kirja on kuitenkin jäänyt mieleeni muhimaan eikä vähiten aiheensa takia - nimittäin alkoholismin. Alkoholismia ja köyhyyttä Ruotsin lähiössä tutkitaan lapsen, Leenan, silmin ja ajatuksin.
Kirjasta on sanottu, että se kuvaa hyvin sen aikaista (suomenruotsalaisten) elämää Ruotsin köyhissä löhiöissä, joita sikaloiksikin voidaan kutsua. Meininki kirjassa onkin aika sikamaista, mutta huomaan, etten jaksa hätkähtää. Ehkä.
Tapahtui ihmeellinen asia kirjaa lukiessani. Ikään kuin keskustelin Leenan kanssa. Ai teillä on noin. Meillä oli niin ja näin. Olen siis itsekin alkoholistiperheestä ja nimenomaan sellaisesta, jossa molemmat juovat.
Ehkä eniten "järkytyin" Leenan rukouksista. Hän rukoili sanoin "Rakas Taivaan Isä, älä anna isän saada juoppohulluuskohtausta." "Rakas Taivaan Isä, älä anna äidin tappaa itseään."
Minun kaavani oli aika samanlainen, tosin käytin sanaa herra:"Rakas Herra, älä anna isin ja äitin riidellä..." "Rakas Herra, anna isin ja äitin nukahtaa." "Rakas Herra, anna minun nukahtaa..."
Leenan äiti haluaa kuolla. Minunkin äitini haluaa aina kuolla humalassa. Olen kuunnellut ummet ja lammet pennusta lähtien hänen kuolemapuheitaan ja itkenyt "Äiti ei saa kuolla." Vastauksena "mitä sillä on väliä, mitä millään on väliä".
Leenalla on koira, meilläkin oli. Koirat kärsivät alkoholistipaskojen takia. Niitä pahoipidellään ja pidetään eristyksessä. Ihmeellisiä sääntöjä. Me emme asaneet ruokaa siksi, ettei olisi ollut rahaa, vaan siksi, koska emme nyt vaan saaneet ruokaa.
Paitsi kerran päivässä (viikolla sai tietty ruokaa koulussa). Ja sitten piti ahmia se määrä, mitä lautaselle laitettiin, vaikka oksennus teki tuloaan.
Joskus saimme aamupalaa, mutta se lakkasi tulemasta viikonloppuisin, koska isi ja äiti nukkuivat humalaansa pois (vetääkseen uudet kännit) eikä meillä ei ollut lupa mennä jääkaapille.
En itse asiassa muista koskaan (paitsi pari kertaa salaa) avanneeni jääkaapinoven ennen muuttoa. Olin silloin viidennellä luokalla.
Tämän piti olla kirja-arvio eikä mikään avautuminen. Valitettavasti tuo kirja repi kaiken auki. Aikakin oli otollinen, koska olen vastikään tavannut vanhempani Suomessa.
Se on aina minulle muistutus, että olen jo heidät menettänyt. Se sattuu vieläkin, ja vieläkin perusteeton syyllisyys kalvaa minua.
Mutta antaa taas ajan hieman kulua, niin saan voimani takaisin:"Poissa silmistä, poissa mielestä."
He kaiketi ajattelevat samoin, sillä ovat lakanneet lähes kokonaan pitämästä yhteyttä minuun. Ei sillä, että olisivat muutenkaan pitäneet Suomessa asuessani - paitsi kännissä.
Mietin kauan viitsiikö tällaista kirjoitusta tänne edes laittaa. Mutta minä teen, mitä teen. Tällaisia ajatuksia kirja minussa herätti. Jos sinulla on vastaavaa taustaa, kannattaa ehkä varautua haavojen vuotamiseen.
