Minimiete: pako Pohjois-Koreasta

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
(toimittanut Sébastien Falletti)
Siltala, 2014
Suomentanut Pirjo Thorel
S. 195
Kirjasta isot kiitokset Hannalle Kirjainten virrasta!

Jo kirjan nimestä voi päätellä, mistä se kertoo. Se kertoo Kimin perheen pakenemisesta Pohjois-Koreasta. Lähiperhettä on jäljellä enää Eunsun itse, hänen äitinsä ja vanhempi sisarensa. Isä kuoli nälkään aiemmin.

Juuri ruuan puute ajaa perheen maanpakoon: Pohjois-Koreassa ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia heille. Kiina tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, pelastavalta enkeliltä.

Kirjan tyyli on naivistinen, mikä hieman häiritsi alussa. Mutta siihen tottui nopeasti ja toisaalta kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, joten naiivius annettakoon anteeksi. Toistoa on paljon, mutta luulen Eunsunin halunneen painottaa tiettyjä asioita: muun muassa sitä, miten tietämätön koko perhe oli muusta maailmasta ja sen tavoista, vapauksista, elämäntavoista jne. Tuttua oli ainoastaan Pohjois-Korean diktatuuri ja propaganda. Silmät avautuivat vasta pakomatkalla.

Vaikka tämä kirja ei oikeastaan tarjoile tiedollisesti mitään uutta Pohjois-Koreasta (ainakaan minulle, mutta olenkin ennestään lukenut useita Pohjois-Koreaan sijoittuvia kirjoja ja uutisia), se on silti mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan tiedot vahvistavat sitä kuvaa, joita muutkin sieltä paenneet ovat kertoneet.

Kirjan lopussa Eunsun Kim arvelee, ettei Pohjois-Korean diktatuurivaltio voi enää kauan pysyä pystyssä. Tietoa on alkanut "vuotaa" maahan Kiinan rajalta ja etenkin rajan tuntumassa asuvat pohjoiskorealaiset alkavat olla tietoisia muunlaisestakin elämästä. Siitä lienee kuitenkin vielä pitkä matka mahdollisiin konkreettisiin toimiin - paitsi loikkaamiseen.

Eunsun Kim asuu nykyään Etelä-Koreassa. Hän toivoo, että Koreat vielä joskus yhdistyisivät ja Pohjois-Korean sairas diktatuuri hajoaisi.

Muualla blogeissa:

Hanna

Syöpäläiset

David Cronenberg: Consumed
Fourth Estate, 2014
S. 284


Jos olisin odottanut tältä kirjalta jotain, olisin pettynyt karvaasti. Onneksi tajusin olla odottamatta mitään, joten ei tarvinnut pettyä. Kirjaa lukiessani odotin ainoastaan, että jotain tapahtuu. Se onkin ainoa syy, miksi luin kirjan loppuun asti.

Consumed on suomennettu nimellä Syöpäläiset. Juttelin kirjasta jonkin verran ystäväni Annikan (terkut muru!) kanssa ja sitä kautta siis kuulin tästä kirjasta. Olisi muuten mennyt ihan ohi. Kirja vaikutti niin omituiselta, että siksi halusin sen lukea.

Minua kiinnosti myös oma mielipiteeni, jota en tietenkään voisi tietää, ellen kirjaa lue. Tai no, onhan joillakin ihmisillä varsin messeviäkin mielipiteitä kirjoista, joita eivät ole lukeneet, mutta minä haluan muodostaa mielipiteeni lukemalla kirjan itse.

Kirjan asetelma on periaatteessa varsin kiinnostava. Keskeiset henkilöt ovat rakastavaiset Naomi ja Nathan, jotka molemmat ovat freelance-toimittajia. He eivät tosin työskentele yhdessä, vaan molemmilla on omat juttuintressinsä: Nathania kiinnostavat lähinnä lääketieteelliset aiheet, Naomia mm. ihmiset ja skandaalit. Molempia heitä kiinnostaa tekniikka ja (kuvaus)laitteet.

Kumpainenkin liitelee pitkin maailmaa milloin missäkin ja he tapaavat toisiaan lähinnä lentokenttien hotelleissa. Noin muuten he pitävät yhteyttä netin välityksellä muun muassa Skypellä. Kirjan alku onkin varsin mielenkiintoinen ja koukuttava: seurataan vuoroin Naomin, vuoroin Nathanin juttututkimuksia.

Naomi on kiinnostunut filosofipariskunnan, Célestinen ja Aristiden, tapauksesta: Célestine on löydetty silvottuna kodistaan ja Aristide, jota epäillään vaimonsa murhasta, on kadonnut kuin penis emättimeen (hups, sori). Lisäksi murhan ympärillä pyörii huhumylly mahdollisesta kannibalismista: löytyy merkkejä siitä, että Célestineä on hieman maisteltu.

Siis ihan mielettömän jännittävää ja kiinnostavaa! Alussa, kyllä. Melko pian alkaa kuitenkin varsinainen jahkaaminen ja tamppaaminen. Mitään oleellista ei periaatteessa tapahdu. Nathanin ja Naomin pakkomielteen teknisiin vempaimiin jakaa ilmeisesti myös itse kirjailija Cronenberg, joka taitaa olla ns. Nikon-ihminen (olisi edes Canon, niin minua olisi voinut ehkä jopa hiukan kiinnostaa - tai sitten ei).

Nathan slumbed back against the corridor's damp wall. So he was stuck now with the 24-70mm zoom on his primary camera body, the D3. How close could that thing focus? It would probably be good enough. And he could drop the D3's image files if he really needed to be close.

Vastaavia kuvauksia on kirjassa pilvin pimein unohtamatta kaikkia muita laitteita, joita toistellaan pitkin kirjaa. Käväisi ihan mielessäni saako Cronenberg rahaa brändien mainitsemisesta tyyliin huntti per laaki.

Now, having made her habitual nest of BlackBerry, cameras, iPad, compact and SD flashcards, lenses, tissue boxes, bags, pens and markers, makeup gear (minimal), cups and glasses bearing traces of coffee and various juices, chargers of all shapes and sizes, two laptops, chunky brushed-aluminum Nagra Kudelski digital audio recorder, notebooks and calendars and magazines, all of these anchored by her duffel bag and her backpack, Naomi reviewed her latest photos using Adobe Lightroom while watching a new video concerning the Arosteguys that had just surfaced on YouTube.

Cronenberg viljelee paljon pitkiä virkkeitä. Usein mukana menossa on myös ajatusviivoja ja sulkeita. Virkkeet on pikaluettava, ettei alku unohdu ennen kuin pääsee loppuun asti. Joskus jätin ensimmäisellä lukukerralla sulkeet tai ajatusviivojen sisällön lukematta ja luin vain muun tekstin. Sitten luin sulkeet erikseen.

Ihan hienosti Cronenberg rakentaa tekstinsä, ei siinä mitään. Hän kirjoittaa johdonmukaista ja moitteetonta kieltä. Mutta voi miten tylsää, kuluttavaa, teknistä, persoonatonta, konemaista. Koko kirja on yksi persoona: kaikki henkilöt tuntuvat samanlaisilta. Tai no, Hervén penis kallistuu erektiossa yhdeksänkymmentä astetta oikealle. Muiden penikset taisivat olla ihan suoria.

Koin pienen persoonan ja inhimillisyyden pilkahduksen ainoastaan kaksi (nekin pikaisesti ilmaistuna) kertaa kirjassa. Toinen liittyi Naomiin (hän tunsi mustasukkaisuutta) ja toinen Nathaniin (hän oli huolissaan Naomista).

Tämä kirja ei ole mielestäni kauhua. Ei vaikka mukana menossa on tauteja ja sairauksia, hyönteisiä tississä, kannibalismia, itsensä silpomista, seksiä (jota ei edes kunnolla kuvattu). Ei ei ei, kauhun tuntua ei ole. Ei pelota, ei edes jännitä. Lähinnä pitkästyttää ja kirjan kieli on omiaan etäännyttämään vielä enemmän. Tässä kirjassa ei yksinkertaisesti ole mitään tunnelmaa.

Cronenberg on kanadalainen elokuvantekijä (genrenä kauhu), näyttelijä  ja käsikirjoittaja. Tiettyä käsikirjoitusmaisuutta on tässä romaanissa mielestäni havaittavissa. Moni seikka on niin perin juurin selostettu ja "kohtausmainen", että minulle tuli sellainen olo kun katsoisin elokuvan kuvaamista kohtaus kohtaukselta. Se on varsin tylsää, sillä mielessäni kaikuu ainoastaan ohjeita tyyliin "katse kameraan numero 3, otto. N, nosta hieman leukaa ja katso vasemmalle ja plaa plaa." Tällaisia asioita ei tietenkään kirjassa mainittu, mutta minulle tuli sellainen olo.

Entäs kirjan loppu sitten? No kun se ei loppunut, aargh! Ilmeisesti tälle tulee jatko-osa. Periaatteessa se kiinnostaa minua, sillä tässä kirjassa on kyllä kaiken taustalla ihan kiinnostava juoni. Mutta jaksanko lukea enää tällaista jaarittelua? Noh, ehkä aika kultaa muistot ennen kuin seuraava osa mahdollisesti ilmestyy.

Annikan bloggaus Syöpäläisistä on luettavissa täältä. Pakko vielä loppuun sanoa, että kitkeristä mietteistäni huolimatta olen jollain pervessillä tavalla tyytyväinen, että luin tämän kirjan.

Vieraalla maaperällä: keikistelykuvat

Pihi nainen oli napannut hauskan Vieraalla maaperällä -haasteen. "Haasteessa on tarkoitus blogata jostain itselle vieraasta aiheesta, jota ei muutoin toisi blogiinsa." Minäpä pöllin nyt haasteen häneltä.

Blogissani ei ole nähty - eikä nähdä - meikkivinkkejä saati päivän asuja. En ole myöskään bloggaillut liikuntajuttuja, vaikka sellaistakin harjoitan. Blogini nimi, Kirjavalas, johtaa siinä mielessä harhaan, että en muista milloin olisin viimeksi uinut. Mutta Kirjavalas onkin väännös eräästä kirjasta nimeltä Kirjavaras. Joo, en ole lukenut enkä välttis luekaan.

Mutta mennään nyt sinne vieraalle maaperälle. Minulle vierasta maaperää on olla kameran edessä - olen mieluummin kameran takana. Tässäpä siis parit kuvat kameran edestä.

 Minulle vierasta maaperää on myös lätkiä kuvia itsestäni blogiini. Tulipa sekin nyt sitten samalla tehtyä, niin ei enää tarvitse. Kuvat ovat muuten melko vanhoja - minuun voi lisätä noin kymmenen vuotta päälle.

Kuvat Qumma paitsi tuo ylin. 

Mary the Cutter

Katsoin vaihteeksi kauhuleffan nimeltä American Mary (2012). Minähän en pahemmin televisiota katsele (seuraan muutamaa sarjaa, mutta nekin katson nauhoituksena silloin kun huvittaa), mutta joskus tulee leffoja katseltua silti.

Mielikkigenreni on kauhu - on ollut lapsesta lähtien eli jotkin asiat eivät nähtävästi muutu. Myös eläimet (minulla on sunnuntaisin tapana istua tv:n ääressä katsellen/kuunnellen Animal Planetia samalla kun luen Sunday Timesin) ovat lähellä sydäntäni - mutta eivät lähellä lautastani. Tästäkin on ollut ennusmerkit esillä jo lapsesta asti.

Mary Mason (Katharine Isabelle) opiskelee lääkiksessä kirurgiksi. Monille opiskelijoille tutut rahahuolet painavat Marynkin mieltä. Epätoivoissaan hän hakee strippariksi eräälle clubille. Haastattelu muuttuu kuitenkin omituiseksi työkeikaksi, jonka Mary ottaa "sokkona" vastaan. Ei saa kysellä, pitää vain toimia.

Kyseessä on ensimmäinen sysäys kohti uutta uraa. Naulan arkkuun lyö juhlatilaisuus, johon Mary on kutsuttu. Juhlien taka-ajatus on melko kyseenalainen. Paluuta entiseen ei ole ja Mary lopettaa opiskelunsakin.

Pidin kovasti elokuvan miljööstä, jos näin voi sanoa. Tummaa ja hämärää, tyylikkäitä fetish-painotteisia vaatteita, (hyväsydämisiä) friikkejä. Tässä elokuvassa on vaihteeksi ihan messevä juonikin, vaikkei se mitään suuria käänteitä pdäkään sisällään. Osan niistä saattoi aavistaa ennalta, mutta ei ihan kaikkea sentään.

Koska kyseessä on kaufuleffa, niin luonnollisesti veri lentää. Pahimpia kohtauksia ei näytetä eikä tarvitsekaan. Mielikuvitus kyllä hoitelee loput, kun "potilas" makaa toimenpidepöydällä. Elokuvassa on vahva kostoteema, joka toistuu useammankin kerran - tosin kohde vaihtuu siinä välissä. Olinko nyt tarpeeksi kryptinen. Toivottavasti, sillä en aio paljastaa enempää.

Pakollinen marmatus liittyy elokuvan nimeen: American Mary on harvinaisen lattea ja mitäänsanomaton nimi. Bloody Mary olisi raflaavampi. Tai vaikkapa The Sewing Mary. Mary the Cutter.

Alla elokuvan traileri, jota en suosittele herkkiksille. Trailerin loppupuolella (leikkauspöydällä) vilahtavat naiset ovat oikeasti(kin) kaksoset: Jen Soska ja Sylvia Soska. He ovat myös käsikirjoittaneet ja ohjanneet American Maryn.




En jaksa nyt pohtia, mistä viehtymykseni kauhuun kumpuaa. Ehkä olen sadistinen sika. Terkut sialta.

Puluja ja puukotuksia

Kansi: Holly MacDonald

Stephen Kelman: Pigeon English
Bloomsbury, 2011
S. 263


Nyt löytyi sellainen kirja, jonka voisin palkita. Nimittäin siitä, että se sai minut haukottelemaan ennennäkemättömällä tavalla.

Haukotusten lomassa päästin ilmoille muutaman väsyneen naurahduksen.

"No, it's too dangerous, security's tighter than a duck's arse up here."

Thih.

"When he (koira) saw me he wagged his tail so hard I thought his arse would fall off."

Awww.

Harri on muuttanut äitinsä ja isosiskonsa kanssa jonnekin päin Lontoota (otaksuisin, että Shadwelliin joka sijaitsee itäisessä Lontoossa). Ghanaan jäi lentolippurahaa odottamaan loput perheestä. Siihen asti perhe pitää toisiinsa yhteyttä Skypellä.

Kirjan kertoja on seitsemättä luokkaa käyvä Harri, jonka silmin koko tarina suodattuu. Kaikki on ihmeellistä Ghanasta muuttaneelle Harrille. Jopa erilaiset varoitus- ja kieltokyltit herättävät naurunsekaista ihmetystä (Harrissa, ei minussa).

On tässä kirjassa juonikin. Poika on puukotettu ja Harri alkaa ystävänsä kanssa selvittää, kuka on puukottaja. He perustavat ns. etsivätoimiston, jonka puuhia kirjassa välillä seurataan. Siis aina silloin, kun tilkkutäkissä ei ole muuta menossa.

Mikä ihmeen tilkkutäkki? No, koko kirja on yhtä suurta, repaleista tilkkutäkkiä. Se koostuu kohtauksista, jotka kestävät lyhimmillään vain sivun, pisimmilään muutamia sivuja. Aiheesta pompitaan toiseen ilman sen kummempia aasinsiltoja. Minuun tällainen tyyli ei iske.

Minuun ei myöskään iskenyt lapsinäkökulma, vaikka Kelman on periaatteessa melko hyvin tavoittanut nuoren pojan maailmankuvan, jossa näkyy henkinen ghanalaisuus ja lapsille ominainen huolettomuus ja yksinkertaisuus.

Tietyssä mielessä pidin Harrista: hän on melkoisen symppis ja suloinen. En silti jaksanut innostua hänestä - enkä pahemmin mistään muustakaan. Pigeon English ei oikeastaan herättänyt minussa mitään tunteita.

Tämän kirjan pitäisi vissiin naurattaa. Minua ei naurattanut. En kokenut kirjan kieltäkään mitenkään kummoisena. Sanoilla leikitellään, mutta niiden vääntely on melko yksinkertaista. Nuorten maailmaan kuuluu toisteisuus: käytetään tiettyjä "trendisanoja". Tässä kirjassa toistuvat erityisesti sanat hutious, brutal, vexing, innit ja asweh. Itse toistin mielessäni sanaa boring.

Kirjassa seikkailee lisäksi pulu, joka osaa puhua. Se tosin puhuu ja näyttäytyy vain Harrille. En oikein tajunnut pulun ideaa. Ehkä se edustaa tiettyä henkisyyttä, jollaisella on suuri merkitys monissa afrikkalaisissa kulttuureissa. Harri on siis kenties itse luonut pulun omia tarkoitusperiään varten. Pulua voisi siten pitää Harrin ns. voimaeläimenä. Tai sitten ei, mene ja tiedä.

Miksi sitten luin kirjan loppuun? En tiedä, harkitsin keskeyttämistä useampaankin otteeseen, mutta silti jatkoin sitkeästi lukemista. Ja sitten se (kirja - ja melkein minäkin) onneksi loppui. Oli vähän surullinen loppu, mutta minä en tuntenut mitään. Koska minulle kirjan kaikki henkilöt jäivät yhdentekeviksi.

Tietääkseni tätä ei ole suomennettu eli ei kannata rynnätä sankoin joukoin sitä etsimään suomilaisista kirjakaupoista.

Kuvan pululla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Tuhatkaunot

Kansi: Nina Leino / Kuva: Getty Images

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Schildts, 2011
Alkuper. Tusenskönor
Suomentanut Outi Menna
S.  398

No niin, nyt se on löytynyt: nimittäin uusi suosikkidekkarisarja! Nukketalon luettuani tiesin, että Ohlssonia on luettava lisää.

Metsästys tuotti tulosta ja välikäden kautta sain Tuhatkaunot omiin käsiini. Tämä kirja sitten räjäytti potin eli siinä missä Nukketalo herätti uteliaisuuden, Tuhatkaunot naulasi minut kiinni lattiaan.

Tällä kertaa poliisin tutkittavaksi päätyy pappispariskunnan kuolema. Itsemurha näyttää ilmeiseltä, mutta kaikki yksityiskohdat eivät sovi kuvaan. Olisiko kyseessä kuitenkin murha? Tapausta ryhtyy tutkimaan jo Nukketalosta tuttu ryhmä johtajanaan komisario Alex Recht. 

Tutkinnan tuoksinassa juttu paisuu ja leviää, johtolangat johtavat sinne sun tänne, Ruotsin rajojen ulkopuolellekin, tai sitten niitä ei ole. Tiedonmurusia tihkuu melko nihkeästi ja alkaa vaikuttaa siltä, että jotkut tietävät enemmän kuin antavat ymmärtää, mutta eivät syystä tai toisesta halua avata suutansa. Ja siihen(kin) on syynsä.

Alex Recht miellyttää minua kovasti. Hän on rauhallinen, mutta jämäkkä ja pyrkii selkeästi oikeudenmukaisuuteen. Peder Rydh on edelleen oma hankala, sovinistinenkin,  itsensä ja onnistuu aiheuttamaan pahennusta jopa voisarvilla. Rydh saa kuitenkin näpäytyksen, joka pakottaa hänet miettimään asioita toiselta kantilta. 

Rikostutkija Fredrika Bergman on valitettavasti pamahtanut paksuksi. Ehdin jo hieman haaveilla, että löytyisi dekkarisarja, jossa keskeisellä henkilöllä ei ole lasta/lapsia. Onneksi raskaudesta ei kuitenkaan ole tehty mitään suuren suurta numeroa ja spektaakkelia. Lisäksi Fredrikan siviilielämä vaikuttaa melkoisen mielenkiintoiselta: sekin tuntuu nyt olevan murroksessa.

Pääpaino Tuhakaunoissa on edelleen itse rikoksissa ja niiden selvittelyssä. Siviilielämien ruotiminen tapahtuu luontevasti siinä sivussa, mikä tuo syvyyttä henkilöhahmoihin. Käänteitä tästä kirjasta ei sitten puutukaan. Itsekin lankesin ansaan pari kertaa.

Tuhatkauno on muuten kasvi (se käy kirjassakin ilmi), Suomessa vissiin tunnetumpi nimellä kaunokainen. Voi olla, että tämä on ihan peruskauraa kaikille muille, mutta minulle (vaikka en edes nukkunut bilsantunneilla!) se tuli yllärinä.

Varjojen huone ja hyvästit Varistytölle +Edit.

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Alkuper. Pythias Anvisningar
Suomentanut Kari Koski
Otava, 2014
S. 364
Arvostelukappale

Varjojen huone päättää Varistyttö-trilogian. Vapaana repsottaneet langat löytävät paikkansa - osa varsin yllättävälläkin tavalla. Senhän tämä trilogia on onnistunut tekemään ainakin minun kohdallani useammakin kerran: nimittäin vetämään maton jalkojen alta.

Koska kyseessä on trilogian viimeinen osa, saattaa tämä postaus sisältää spoilereita. Jos et siis ole lukenut aiempia osia, mutta ajattelit niin tehdä, jatka omalla vastuullasi.

Jo ensimmäisestä kirjasta lähtien mukana ollut, hieman mystinen Victoria Bergman näyttäytyy jälleen uudessa valossa. Hän aukenee kuin kypsä kastanja tarkasteltavaksi. Lukijahan on tienyt jo pidemmän aikaa, kuka Victoria on, mutta hänen perimmäinen olemuksensa on pysynyt piilossa. Mikä lopulta on unta, mikä totta?

Järkyttävä totuus hämäräperäisten murhien taustalla nousee viimein pinnalle. Mutta työ on vielä kesken ja pahuuden lonkerot kurkottavat lisää uhreja ennen kuin työ on saatu päätökseen. Jeanette Kihlberg kollegoineen saa todellakin paiskia töitä saadakseen avatuksi Pandoran lippaan.

Varistyttö-trilogia on todella runsas dekkari, joka vaatii lukijalta paneutumista huomata vihjeet, joita Sund ripottelee pitkin trilogiaa. Siksi tämä kirjasarja olisi parhaimmillaan, jos sen voi lukea putkeen. Jopa muutaman kuukauden välit kirjojen lukemisessa haittasivat ainakin minun lukukokeumustani. Henkilöitä siunaantuu sen verran, että on vaikea muistaa, mikä kunkin rooli on. Tarkoitukseni oli pikalukea aiemmat osat ennen tätä, mutta enpä ehtinyt.

Yhteenvetona koko trilogiasta sanoisin, että se on taiten rakennettu ja koukut kantavat läpi koko sarjan. Oikeastaan antaisin vain yhden ison miinuksen: Jeanetten ja Sofian lesboilu tuntuu pakkopullalta. Uskon ymmärtäväni, miksi pikalesbous oli haluttu kirjaan ympätä (lisäjännitystä ja jännitettä juoneen), mutta nyt oli kyllä menty siitä, mistä aita on matalin. Tuon kaltaista lisäjännitettä ei olisi mielestäni edes kirjaan tarvittu tai sen olisi voinut hoidella toisellakin tavalla. Pelkkä ystävyyskin olisi riittänyt ja ollut uskottavampaa.

Varistyttö-trilogiaa on monissa paikoissa myös moitittu kaupallisuudesta. Minusta tämä ei ole sen kaupallisempi kuin mikään muukaan kirja(sarja). Tässähän on messevä juoni höystettynä psykologisilla pohdinnoilla.

Raakuutta ei ainakaan minun kategoriassani ole sen enempää kuin monissa muissakaan kirjoissa. Ei tässä mitään mässäillä: moni asia jätetään kertomattakin, vaikka toki lukija voi aavistella loput mielikuvitustaan käyttäen.

Tietenkään en ihan herkimmille tätä kirjasarjaa suosittele, mutta dekkareiden ja trillereiden ystäville kylläkin. Tässä pääsee ihan itse spekuloimaan ja raapimaan päätä.

Minulle lisää Sundin poikia, kiitos. Ja nähtävästi heiltä onkin tulossa uusi trilogia, jonka avauskirja on nimeltään Glaskroppar, Lasiruumiit. Mukana menossa on tästäkin trilogiasta tuttu poliisi Jens Hurtig. Kirja ilmestynee suomeksi joskus helmikuussa.

Varjojen huoneesta on moni blogannut. Tällä en kertaa en jaksa linkitellä, mutta katsopa Googlesta.

~~~

Edit: 5.11. klo. 18:08 UK, 20:08 FI

Varistyttö-trilogian kirjojen kannet ovat herättäneet paljon keskustelua. Kaisu-Maria Otavalta valotti kirjojen kansien syntyä Kirsin kirjanurkan (terkkuja!) kommenttilaatikossa.  Itse tiesin, että kannet on retusoitu Carl Larssonin kuvista, mutta en mitään muuta.

Kopioin Kaisu-Marian kommentin tähän. Kommentti on kokonaan luettavissa täältä.

"Kirjojen kannet ovat kirjailijoiden itsensä tekemät ja tässä ote kirjamessulehden haastattelusta: 

'Olemme tehneet ne itse. Ne pohjautuvat Carl Larssonin taulujen tunnettuihin yksityiskohtiin joita olemme muokanneet. Kasvoimme molemmat siinä ruotsalaisessa yhteiskunnassa jossa Carl Larssonin taulut seinällä merkitsivät onnellista koti-idylliä. Kansissa haluamme kyseenalaistaa tämän idyllin, näyttää sen vääristyneisyyden. Emme kumpikaan pidä Carl Larssonin tauluista ja siihen on syynsä.'

Lisäksi pakko vielä lisätä, että Unissakulkijan kannen "nainen" on 14-vuotias tyttö, jota Carl Larsson nai ja josta hän puhui kirjeenvaihdossaan toiselle taiteilijalle lihanpalana. Tähän kommenttina alkuperäisen maalauksen taiteilijan heijastuma peilistä on Erik Axl Sundin versiossa muutettu sianruhoiksi."

Edit: 6.11. klo. 9:34 UK, 11:34 FI

Kirjasfäärin taika on haastatellut Sundin poikia. Myös kirjan kansikuvia on sivuttu haastattelussa alaotsikon "Valheet olohuoneen seinällä" alla. Kannattaa lukea.